päästessään vihollisten keskeltä erääseen ruispeltoon, josta he
jatkoivat matkaa läheiseen metsään. Joukko vihollisia seurasi
kintereillä ja kuulat viuhuivat ympärillä, kun he porhalsivat
eteenpäin. Kun vainoojista ei enää kuulunut mitään, he vaipuivat
uupuneina sammalmättäille erään eteensä osuneen tien varressa ja
alkoivat tarkastella haavojaan.
-- Uhhuh, olipa siinä löylyä kerrakseen, puuskutti Rappi.
-- Löylyä oli ihan tarpeeksi, mutta vettä puuttui, lisäsi korpraali. --
Janottaa niin vietävästi, että melkein olisin valmis vaihtamaan
taivasosani vesituoppiin.
-- Ja minulla taas on suden nälkä, ilmoitti Rapp, kaivoi rensselistään
kalat ja leivänkannikan sekä alkoi hyvällä halulla murkinoida.
Toiset seurasivat hänen esimerkkiään. Syödessään he neuvottelivat,
mihin heidän tämän jälkeen oli ryhdyttävä. Taistelun pauhina oli jo
laannut, ainoastaan yksinäisiä laukauksia pamahteli enää kylästä päin.
Miten oli siellä käynyt? Siitä täytyi lähteä ottamaan selkoa sekä
pyrkimään omien luokse, joko ne sitten olivat herroina kylässä tai
pakomatkalla pohjoiseen. Mutta ensin täytyi hiukan levätä, sillä
jäsenet tuntuivat kovin raukeilta. Mutta pitkälleen heittäytyessään
heistä jokainen torkahti heti sikeään uneen.
He torkahtivat ja -- havahtuivat suuren kasakkajoukon synnyttämään
töminään. Pako puiden suojaan, jota he unenpöpperössään yrittivät, oli
myöhäistä. Heidät oli jo keksitty, ympäröitiin tuokiossa ja riisuttiin
aseista. He olivat vankeja. Tie, jonka varteen he olivat asettuneet
lepäämään, vei Lintulahdesta Alajärvelle ja Kuortaneelle. Sitä pitkin
oli Kulnev kasakkajoukkonsa kanssa matkalla Vlastovin avuksi ja nämä
olivat yllättäneet Rapin tovereineen.
-- No voi peijakas! päivitteli Rappi ja kynsi hartaasti korvallistaan.
-- Hätäkös sinulla, joka olet jo tällaiseen tottunut, kiusoitteli häntä
muuan aseveikko.
-- Vähät minä muusta, vaan se minua harmittaa, kun ne aamulla nuotiolla
juuri tällaista minulle ennustivat, arveli Rappi. -- Kyllä niillä nyt
iloa riittää, kun tässä jälleen tavataan.
Lintulahti oli menetetty ja vankeja oli otettu enemmänkin kuin heidän
ryhmänsä. Ne kerättiin yhteen ja lähetettiin vahvan saattueen matkassa
Jyväskylään. Siellä heitä säilytettiin parisen viikkoa eikä koko aikana
ilmaantunut tilaisuutta karkaamiseen. Sen jälkeen ratsujoukko lähti
saattamaan heitä Tampereelle. Tällä matkalla Rappi livisti. Se tapahtui
Oriveden ja Kangasalan välillä. Tie kulki eräässä kohdin pitkän jyrkän
mäen harjannetta. Heti vasemmalla oli syvä rotko, jonka rinteessä
kasvoi tiheätä pensaikkoa aivan tien reunaan saakka.
Tuonnepa olisi hyvä loikata, juolahti Rapin mieleen ja siinä samassa
hän pisti toimeksi. Saattajat ratsastivat edellä ja jäljessä, vankien
marssiessa keskellä. Suinpäin Rappi vieri rotkon pohjaan alkaen sitten
juosta minkä koivista lähti. Vartijat eivät voineet hevosillaan seurata
häntä ja kestäisi aikoja, ennen kuin he jalkaisinkaan kykenisivät sen
tekemään. Laukauksia kyllä pamahteli, mutta tiheän pensaston suojassa
oli Rappi niiltä täydessä turvassa. Takaa-ajo oli turhaa, ja kun Rappi
metsän uumeniin tultuaan tiesi olevansa vihollisen saavuttamattomissa,
hän heittäytyi pehmeälle mättäälle selälleen ja nauroi sydämensä
pohjasta.
-- Eipä totta vie olisi luullut sen noin helposti käyvän! Nyt tuli vain
liikkua viisaasti, jos mieli päästä onnellisesti omien luo. Mutta kyllä
se kävisi, sillä onhan kaikkialla rauhallisia syrjäteitä ja
metsäpolkuja ja hän tiesi paikkakunnan asukkaitten joka paikassa
suojaavan ja auttavan häntä eteenpäin.
-- Nyt alkoi taas lihomismatka, hän tuumi hymyillen ja lähti
suunnistamaan pohjoista kohti.
Hän alkoi noudatella Ruoveden ja Virtain kautta Pohjanmaalle johtavaa
tietä pysytellen kuitenkin tarpeellisen välimatkan päässä varsinaisesta
maantiestä. Kun hän seuraavana päivänä läheni Kautun salmea, alkoi
edestäpäin, verrattain läheltä, kuulua ampumista. Hölmistyneenä hän
pysähtyi ja alkoi miettiä, mitä ihmeessä se saattoi merkitä. Eiväthän
suomalaiset mitenkään liene tänne asti ehtineet? Mutta eiväthän
toisaalta venäläiset liene ruvenneet toisiaan ampumaan. Asiasta täytyi
ottaa selvä. Jospa hän siellä hyvinkin kohtaisi aseistettuja
maanmiehiään.
Hän hiipi varovasti lähemmäksi. Ampuminen koveni ja hän luuli
kuulleensa jo suomalaisia komennushuutoja. Alkoi näkyä ruudinsavua ja
jopas hän keksi puiden välissä miehiäkin. Näillä oli suomalaisen
jääkärin korkeat lakit. Rohkeasti hän astui miesten luo ja etsi asetta
yhtyäkseen joukkoon. Ei näkynyt kuitenkaan yhtään kaatunutta, jolta
olisi saanut musketin. Maantie oli lähellä ja siellä seisoi pitkä
kuormasto, jota puolusti joukko venäläisiä. Kun ammuntaa oli vielä
hetkisen kestänyt, suomalaiset syöksyivät käsirysyyn, jolloin jäljellä
olevat venäläiset antautuivat.
-- Hei, mikäs mies se tämä on? huudahti suomalaisjoukon päällikkö,
iloisen näköinen vanttera mies nähdessään Rapin.
Rappi kertoi hänelle tarinansa.
-- No sinähän olet kuin luotu meidän joukkoomme, sanoi päällikkö. --
Kas tuossa sinulle ase.
Rappi sai yhden venäläisiltä otetuista musketeista. Suomalaisia oli
neljäkymmentä Porin jääkäriä sekä lisänä joukko talonpoikia ja entisiä
Viaporin linnoitussotilaita. He olivat äskettäin tulleet kiertoteitse
Pohjanmaalta tänne vihollisen selkäpuolelle ja päällikkönä heillä oli
vääpeli Roth. Eilen he olivat pohjoisempana anastaneet myöskin ison
kuormaston sekä polttaneet erään tärkeän sillan.
Rapilla ei ollut mitään tähän omaperäiseen pikku joukkoon liittymistä
vastaan. Kun lähellä oleva Kautunsalmen yli johtava silta oli
perinpohjin hävitetty, saalis lastattiin veneisiin ja soudettiin
Ruoveden selällä olevaan saareen, jonka Roth oli ottanut
päätukikohdakseen. Nyt seurasi muutamia viikkoja kestävä vilkkaan
toiminnan aika, jolloin tämä pieni, mutta sitä uskaliaampi joukko
saattoi venäläiset armeijaosastot mitä tukalimpaan asemaan. Muonaa oli
miehillä jakaa syrjäisillekin ja väliajoin he makailivat kylläisinä
luoksepääsemättömillä saarillaan. Se oli Rapin mielestä oikeata
herraselämää, jota olisi saanut kestää pitempäänkin. Mutta
valitettavasti Klingspor ei halunnut antaa Rothille apuväkeä, ja
elokuun alkupuolella hänet kutsuttiin joukkoineen kokonaan pois.
Kauhajoella Roth pääsi liittymään omaan rykmenttiinsä. Rappi olisi
halunnut lähteä omaan pataljoonaansa, mutta hänen käskettiin
toistaiseksi jäädä Porin rykmenttiin, missä hänet merkittiin Rothin
komppanian kirjoihin. Samahan se hänelle oli ja kyllä kai hän
tuonnempana pääsisi vielä omien savolaistoveriensa joukkoon.
Kesä kauniine päivineen ja vielä kauniimpine voittoineen alkoi olla
mennyttä. Pitkin linjaa ruvettiin jälleen liikehtimään pohjoista kohti.
Syyskuun puolivälissä saavuttiin Oravaisiin vihollisten ahdistaessa
joka puolelta. Rappi ei tällöin enää ollut Porin rykmentin riveissä.
Vähässäkyrössä hän oli tiehen juuttuneita kanuunarattaita auttaessaan
loukannut jalkansa, jäänyt jälkeen sekä joutunut sitten majuri
Ehrnroothin johtamien Savon jääkärien riveissä ottamaan osaa tuohon
sodan verisimpään taisteluun.
Kun voitontoivein alkanut taistelu muuttuikin tappionomaiseksi,
savolaiset joutuivat pistimin raivaamaan tien vihollisjoukon läpi. Jos
Rappi oli ennenkin ollut löylyssä, nyt hän vasta lämpimänsä sai.
Huohottaen ja puhallellen hän iski puolelle ja toiselle kuin
kuokkamies. Oltiin jo pääsemässä hiukan väljemmälle, kun hän äkkiä sai
iskun päähänsä sekä tunsi samalla kipeän piston olkapäässään. Maailma
musteni hänen silmissään ja hän tuupertui maahan. Taistelun laineet
vierivät hänen ylitseen ja eteenpäin hyökkäävät viholliset tallasivat
häntä jaloillaan.
Sydänyön aikana, säkkipimeässä ja kylmässä, Rappi tuli tuntoihinsa. Hän
makasi kauan alallaan ja koetti selvitellä itselleen, kuka ja missä hän
oli. Yökylmä selvitti vähitellen iskusta huumaantuneen pään ja hän
muisti päivällä käydyn taistelun. Hän tunnusteli päätään. Veressä se
oli, mutta mitään pahempaa haavaa ei siinä tuntunut olevan. Vasenta
olkaa kivisti sen sijaan kovin ja sen puoleinen käsi oli ihan pölkyksi
ajettunut. Entä jalat? Varovasti hän tunnusteli niitäkin ja huomasi ne
toimintakykyisiksi.
-- Hätäkös silloin, kun tolpat kerran kannattavat, hän tuumi ja kömpi
ähkien seisaalleen.
Huutoja ja vaikerruksia kuului pimeyden keskeltä yltympäri. Taempana
näkyi rivi nuotioita, joiden äärellä liikkui tummia haamuja. Kehähän ne
mahtoivat olla?
Hapuillen muskettinsa maasta hän lähti siihen nojaten kulkemaan tulia
kohti. Miltei joka askelella hän kompastui kaatuneisiin ja jalkoja
livetti verisellä maankamaralla.
Lähemmäksi tultuaan hän kuuli nuotioilta venäjänkielistä
puheenpolitusta. Silloin hän kaarsi toisaalle, kulki pimeimpiä
paikkoja, kompasteli ja nousi ja raahautui yhä eteenpäin, kunnes pääsi
metsän kätköön...
* * * * *
Surkeassa tilassa armeija marssi Oravaisten veripäivän jälkeen kohti
pohjoista. Onneksi oli vihollinenkin siksi uupunut, ettei jaksanut
pahemmin hätyyttää. Kuukauden lopulla tehtiin sitten Lohtajalla aselepo
ja molempien taistelevien puolien joukko-osastot sijoitettiin eri
paikkoihin lepäämään. Suomen armeijan kolmas eli Savon prikaati oli
määrätty Kalajoelle. Mainitun pitäjän Tyngänkylässä oli Savon
jalkaväkeen kuuluva Kuopion komppania saanut erään talon
majapaikakseen.
Lähes puoleen oli sota harventanut komppanian. Ja jäljellä oleva osakin
sai, kuten koko armeija, kärsiä kaiken puutetta. Muonaa oli ylen
niukasti, vaatteet riekaleina ja jalkineet hajallaan. Mutta savolainen
hyväntuulisuus säilyi silti ja kun komppania kokoontuneena talon
pirttiin vietti pärevalkean loisteessa kolkkoa lokakuun iltaa, kuultiin
miesjoukosta silloin tällöin mojova sukkeluus, joskin leikinlasku sujui
vaisummin kuin kesällä, minkä lisäksi se oli saanut katkeramman sävyn.
Juuri kun miehet levittivät olkia lattialle pannakseen makuulle, astui
pirttiin sotilas, jonka ulkoasu oli vieläkin viheliäisempi kuin heidän
omansa.
-- Ka, pianhan minä tulinkin oman puolen miesten tykö, virkkoi tulija
ja asettaen muskettinsa seinän nojalle astui keskemmälle.
Kaikki vaikenivat ja tuijottivat silmä kovana mieheen.
-- Onpa niin kuin eivät mielisi tunteakaan, arveli mies, -- vaikka
eihän se nyt mikään vanhan testamentin aikainen asia ole, kun
Lintulahdessa viimeksi yksissä oltiin.
-- On kuin onkin, koira vieköön, tuo äijä Rapin Paavo -- ellei vain
itse vihtahousu kummittele, lausui viimein yksi miehistä.
-- Ihan se sama, Rapin Maijan laillinen aviomies, tuumi Rappi ja
istahti uuninpenkille ryhtyen päästelemään selästään rensseliä, jonka
hän samoin kuin muskettinsakin oli uskollisesti kuljettanut Oravaisista
mukanaan.
Toverien täytyi oikein käsistä pitäen tulla tunnustelemaan Rappia,
jonka he olivat luulleet silloin Lintulahdella saaneen surmansa. Ja
sitten täytyi Rapin tehdä heille selkoa ihmeellisistä vaiheistaan.
-- On se pakana sitkeähenkinen, antoivat toverit tunnustuksensa. --
Mutta oletpa tainnut toisenkin läven nahkaasi saada, koska nuttusikin
on vielä noin veressä?
-- Eipä tuota kummempaa ole sattunut, vastasi Rappi. -- Olkapäässä
minulla vain on läpi.
-- Läpi?
-- Niin. Vaikka sen piipunvartesi työnnät tuosta sisään, niin selän
puolelta tulee pää näkyviin. Pistimellään sai ryssä siellä Oravaisissa
siihen läven hotaistuksi.
-- Katsos kummaa! Ja tokko olet tuohon sidettäkään saanut?
-- Mistähän tähän nyt siteet. Itse olen sitä vähän hoidellut. Eräässä
metsätorpassa, johon tappelutantereelta kontturoin, sain käsiini
tervapytyn, kastoin siinä pari tappuratukkoa ja työnsin ne kumpaankin
reikään. Etteivät näet kylmänvihat pääsisi runtelemaan. Kannuksessa
sain sitten saunoa ja siitä suli tuo käsi, joka oli aluksi kuin pölkky.
-- Mutta lihomisen näyt tällä retkelläsi kokonaan unohtaneen.
-- Kuka tässä lihomaan, kun en muutamaan viikkoon ole edes kunnon
tupakkapurua suuhuni saanut.
-- No otahan, veikkonen, tuo. Se taitaakin olla viimeinen tupakkapötky
koko komppaniassa.
Yksi miehistä ojensi Rapille sormen mittaisen lehtikäärön, jonka tämä
hartaudella sijoitti poskeensa.
Seuraavana päivänä välskäri neuloi hänen haavansa ja saatuaan sitten
viikon päivät rauhassa lepäillä hän oli kutakuinkin ennallaan. Silloin
sitä taasen lähdettiin pohjoista kohti, sillä aselepo oli jo päättynyt.
Pyhäjoen Yppärinkylää pitemmälle ei Rapin kuitenkaan tarvinnut sitä
ilmansuuntaa kohti taivaltaa. Siellä joutui jälkijoukko, johon Rappikin
komppaniatovereineen kuului, tuliseen kahakkaan vihollisen kanssa. Ja
siellä pyyhkäistiin taas jalat hänen altaan -- vieritse lentänyt
kanuunankuula heitti ilmanpaineellaan hänet nurin ja tainnoksiin, josta
havahtuessaan hän huomasi olevansa vihollisten keskellä.
-- Voi sun saamarin saamari! hän noitui ja kynsi korvallistaan entistä
hartaammin. Mutta kohta hän lohduttautui lauseella: Kolmas kertahan se
vasta toden tekee. Ja muutenkin näyttää minulla olevan erikoinen
taipumus joutua vangiksi.
Tietenkin hän päätti taaskin livistää kohta kun sopiva tilaisuus
ilmaantuisi. Mutta sitä ei tällä kertaa ilmaantunutkaan, vaan hän sai
marssia muiden vankien kera yhä kauemmaksi etelään vahvan saattojoukon
vartioimana. Samaan aikaan taivalsivat hänen taistelutoverinsa
sanomattomia vaivoja kärsien päinvastaiselle ilmansuunnalle, kunnes
loppujen lopuksi saivat jättää synnyinmaansa rajankin selkänsä taakse.
Samoin tapahtui Rapille Suomen kaakkoisrajalla. Hänet vietiin monen
muun suomalaisen mukana sotavankeuteen Venäjälle.
Niin sanotun Kainuun sopimuksen jälkeen pääsivät kovia kokeneet
suomalaiset soturit palaamaan seuraavana vuonna Ruotsista
kotiseudulleen. Kun Lapinlahdella levisi tieto, että hengissä
säilyneitä oman puolen sotilaita oli alkanut ilmestyä paikkakunnalle,
riensi Rapin Maija sydän kurkussa heidän puheilleen.
-- Pyhäjoella tapeltiin viimeisen kerran, kertoi ensimmäinen, -- ja
sinne jäi meistä Rappi. Kanuunankuula taisi sattua, itse näin hänen
maahan tuupertuvan, mutta oli niin kiire, etten joutanut lähempää
katsomaan.
Silloin Maija puhkesi haikeaan itkuun.
-- Vaikka kyllähän se Paavo on niin sitkeähenkinen mies, ettei sitä
ryssä hevillä hengiltä saa, alkoi nyt sotamies Maijaa lohdutella. -- En
minä ollenkaan pitäisi ihmeenä, vaikka se vielä kotiin ilmestyisi.
Ja sitten hän kertoi lisän kanssa Rapin vaiheista sotaretkellä
innostuen tarinansa päätteeksi yhä vakuuttavammin uskottelemaan, että
kyllä se pakana sieltä vielä kotiin kontturoi.
Tämä jäikin Maijalle ainoaksi lohdutukseksi. Päivä päivältä heikkeni
sekin. Mieli harmaana hän eleli kahden poikansa kanssa entisessä
sotilastorpassa ja tottui yhä enemmän siihen ajatukseen, että Paavo oli
iäksi mennyttä.
Päästiin siitä vähitellen seuraavaan syksyyn. Silloin eräänä
ehtoopäivänä Maija kuuli navettaan mennessään kolinaa saunasta.
Ihmeissään hän meni kurkistamaan, että mikä rumahinen siellä mellastaa.
-- Herra Kiesus! hän kiljasi tullessaan ovelle ja oli ihan maahan
lyyhistyä. -- Paavoko se on vai...?
-- No kukahan tää nyt sitten muukaan, vastasi rauhallisesti Rappi, joka
oli polvillaan pesän edessä ja kiskoi halosta syöttötuohta. -- Rupesin
näät ensi työkseni tätä saunaa lämmittämään, kun ruumista kutisee niin
ettei tahdo enää nahoissaan pysyä. Täitäkin on vaatteensaumat ihan
luokonaan. Siellä ryssän maalla kun niillä ei näät ole minkäänlaisia
saunoja.
Saatuaan pesän palamaan hän nousi ja pisti kättä Maijalle, joka jälleen
valmisti miehelleen yllätyksen ripustautumalla hänen kaulaansa. Kun
siitä oli selvitty, siirryttiin pirttiin, jossa isä tapasi nuoremman
vesansakin jo kävelevänä pojan mukulana.
Sellainen on koruton tarina suomalaisen sotamiehen vaiheista ja
kärsimyksistä siihen aikaan, jolloin Suomen kansa kokonaisuudessaan
osasi vielä rakastaa köyhää isänmaataan ja jolloin se yksimielisesti,
kylki kyljessä, puolusti sitä vierasta valloittajaa vastaan.
_Kyösti Wilkuna_
SELKÄPUOLEN VARTIJA
OLLI TIAINEN
Eräänä kevättalven kirkaspaisteisena sunnuntaina v. 1808 oli
jumalanpalvelus Pielisjärven kirkossa jo päättynyt. Mutta kirkkorahvas,
joka tavallisesti "aamenen" paukahdettua heti kiirehti kuin kilvaten
rekiinsä ja suksilleen joutuakseen ajoissa kukin kotikyläänsä
murkinoimaan, viipyi tänään vielä kirkkotörmällä. Naiset istuivat jo
rekilöissään odottamassa taikka rupattelivat lähtöä tehden tiellä,
mutta miehet seisoivat sankkana parvena kirkonoven seutuvilla,
portailla ja porstuassa, seisoivat vakavina kasvoiltaan, silmäkkäin
toisiinsa ja keskustelivat vakavista asioista.
Suntio saapui jo sulkemaan kirkkoa, mutta eräs ryhdikäs, roteva
talonpoika, jonka tuuheiden kulmakarvojen alta välähtelivät vilkkaat
silmät, astui hänen eteensä, virkkaen:
-- Annahan olla vielä hetkinen...
-- Kirkkoko sulkematta? kysyi suntio kummissaan.
-- Niin... tässä vielä vähän tuumataan...
Miehet pitivät siinä näet ankaraa neuvottelua, ja näytti siltä, että
heillä oli vieläkin asiaa kirkkoon. Äsken päättyneissä kirkonmenoissa
ei kyllä ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, saarnakin oli aivan
tavallinen, mutta sitten lopuksi oli kuulutusten joukossa luettu eräs
tiedonanto, joka oli pannut mietteitä miesten päähän ja pysäyttänyt
heidät tähän törmälle tuumiskelemaan.
Johan muutamia viikkoja sitten oli tännekin Pohjois-Karjalan
kulmakunnalle lennähtänyt sana, että sota on syttymässä Ruotsin ja
Venäjän välillä, -- elettiin vuoden 1808 alkupuolta -- ja sitten tuli
jo tieto, että venäläiset olivat hyökänneet Kymijoen yli Etelä-Suomeen.
Näistä sotaisista uutisista oli miesten kesken ollut paljon tarinaa jo
silloin, varsinkin niiden kesken, jotka olivat eläneet entisen
sota-ajan parikymmentä vuotta sitten. Muutamaan viikkoon ei näillä
syrjämailla ollut sitten asiasta sen enempää kuulunut, mutta nyt
yhtäkkiä kuulutusten lopuksi vanha kirkkoherra luki väräjävällä äänellä
erään hänelle äsken virkateitse toimitetun paperin, jossa joku
venäläinen sotapäällikkö kehotti koreasanaisesti seudun väestöä
alistumaan nöyrästi uuteen asiaintilaan, Venäjän valtaan, ja ilmoitti,
että niitä, jotka muodossa tai toisessa ryhtyivät vastarintaan,
pidettiin kapinoitsijoina. Kuolemanrangaistus uhkasi jokaista, joka
tavattaisiin ase kädessä...
Tämä kuulutus oli tänään pysäyttänyt pielisjärveläiset kirkon ovelle.
-- Nuo siis tahtovat pitää meitä jo Venäjän alamaisina, vaikkei mitään
valloitusta ole tapahtunut, ihmetteli muuan joukosta.
-- Eikä se niin helpolla tapahdukaan, lisäsi siihen tuo tuuheakulmainen
mies, joka oli käännyttänyt suntion ovelta. -- Entä sitten se väite,
että meitä pidettäisiin kapinoitsijoina, jos ryhdymme kotiseutua ja
isänmaata puolustamaan, -- ketä vastaan me silloin kapinoimme!
-- Onhan sitä ennenkin vastaanotettu vihollisia ase kädessä, kun ovat
tänne rajan yli yrittäneet, -- kapinoitsija lienee kai se, joka
vastarinnatta luovuttaa maansa. -- Näin virkahti kumeasti eräs vanhempi
mies.
-- Tämän kuulutuksen takaa kuultaa toinen ajatus, puhui silloin
äskeinen roteva, keski-ikäinen mies. Vihollinen tahtoisi tulla muitta
mutkitta tänne ja ottaa kaikessa rauhassa maakuntamme haltuunsa. Se kai
tietää, että tällä kulmalla ei ole sotaväkeä vastassa, ja aikoisi siten
ilman miekan iskua marssia tänne peloteltuaan meidät toimettomiksi ja
aseettomiksi, -- ehkä kaartaakseen täältä Savossa olevan sotaväkemme
selkäpuolelle. Mukavaahan se olisikin...
-- Mutta siihen ei suostuta, innostui nyt eräs nuorempi mies joukosta.
-- Eihän me vihollista tänne isännäksi oteta!
-- Ei mielisuosiolla, -- eihän niitä ole huolittu tänne ennenkään!
-- Eikä ainakaan tappelematta!
Vähitellen mielet kuumenivat keskusteltaessa ja eräs vanha isäntämies
rupesi jo muistelemaan:
-- Onhan meillä täällä kirkossa pyssyjä ja muita aseita entisten sotain
ajalta talletettuina. Ne pitäisi jakaa ajoissa miehille, ennen kuin
vihollinen tulee ja korjaa ne.
Hän lausui julki ajatuksen, joka jo oli kytenyt monen muunkin mielessä.
Pielisten niin kuin muidenkin Pohjois-Karjalan kirkkoihin oli aikoinaan
koottu ja talletettu joukko kruunun aseita, joilla väestö ennen
rajasotien aikana oli puolustanut maitaan, mutta jotka hallitus sitten
rauhan taas palattua oli halunnut haltuunsa. Ne olivat kyllä sangen
vanhanaikaisia, raskaita ja ruostuneita kiväärejä, mutta niillä oli
torjuttu vihollista jo yli 50 vuotta sitten Roivaksen ja Sallisen
aikoina, joiden sitkeät taistelut kotikulmansa puolesta tämän seudun
kansa vielä hyvin muisti, ja vielä ne asian vaatiessa laukesivat
nytkin.
Siekailematta sen enempää miehet palasivat kirkkoon ja kantoivat
kätköpaikasta alttarin alta sylittäin vanhoja tuliluikkuja jakaen ne
siinä paikassa eri kyläkuntien kesken. Paljonhan niitä ei ollut eikä
ruutia eikä lyijyä ollut niihinkään, mutta rekiin ne kuitenkin
kannettiin ja peitettiin raanujen alle. Nyt sai suntio vihdoin sulkea
kirkon.
Mutta miesten vielä puuhatessa kirkonmäellä ajoi Sarkkilan isäntä Isak
Stenius, joka äsken jo oli kirkolta lähtenyt, oriinsa täydellä höyryllä
takaisin. Hän oli juurikään tavannut taipaleellaan matkamiehen, joka
oli Pälkjärveltä, ja tämä oli kertonut, että ryssät kokosivat joukkoja
Sortavalasta päin rajalle Ruskealaan -- Suomen ja Venäjän välinen raja
kulki silloin isonvihan ajoista asti Ruskealan ja Kiteen
pohjoispuolitse Savonlinnaa kohden, joka oli venäläisten hallussa --,
aikoen ilmeisestikin samota Pohjois-Karjalaan.
-- Sitähän tässä juuri epäiltiin, huudahti silloin se ryhdikäs,
tuuheakulmainen mies, joka äsken oli ensimmäisenä aseita jakamassa. --
Viholliset yrittävät pelottaa kuulutuksillaan kansan nöyräksi ja sitten
marssia sotaväkineen maakuntaan. Tässä taitaakin tarvita näitä
kiväärejä pikemmin kuin luultiin, jos ei todella tahdota venäläistä
tänne isännäksi. Sotaväkeä täällä ei ole, meidän talonpoikien on
tartuttava aseisiin kotejamme puolustamaan, ja se on tehtävä heti!
Tämä ruskeatukkainen, kookas mies, jonka silmät paloivat hänen näin
puhuessaan, oli Olli Tiainen Nurmeksesta, mies parhaissa voimissaan --
lähes neljänkymmenen ikäinen -- ja entuudestaan jo pitäjänsä
johtomiehiä, vaikkei ollutkaan isäntämies. Hänen isänsä oli muuttanut
sinne Pohjanmaalta uudisasukkaaksi. Oltuaan nuorena miehenä mukana
Kustaan sodassa hän oli nainut talontyttären Ylikylän Reittulasta ja
muuttanut sinne kotivävyksi, -- siellä hänen perheensä eli. Jo poikana
hän oli oppinut lukemaan, vieläpä kirjoittamaankin, ja oli sitten sodan
jälkeen tehnyt monia matkoja ja usein ajanut pitäjäläisten asioita
maaherran luona Kuopiossa taikka piispan puheilla Porvoossa. Hän
kuunteli erityisen tarkkaavaisena Sarkkilan isännän tuomaa uutista
julistaen päättävästi, että venäläisten tulon varalta on
varustauduttava ja ryhdyttävä vastarintaan.
-- Mutta aseita on liian vähän, ei puolta sataakaan, näillä emme
viholliselle paljoa mahda, puheli eräs harkitseva talonpoika.
-- Totta on, niitä on hankittava lisää, totesi Olli säikähtämättä. --
Niitä on pyydettävä Kuopiosta, maaherralta taikka kenraalilta, ja
samalla ilmoitettava sinne Pielisen talonpoikien päätöksestä. Sillä
olemmehan me nyt päättäneet joka mies lähteä vihollista vastaan.
-- Joka mies kuin sotamies! Ja tieto päätöksestä on vietävä kaikkiin
kyliin näiden vesien varsilla. Niin miehet innostuneina lupasivat ja
toisiaan kehottivat.
-- Mutta kuka asialle Kuopioon?
-- Kukas muu kuin Tiaisen Olli. Ja tässä onkin nyt kiire, ala vain
nousta rekeesi, Olli, kyllä me viemme sanan akallesi Nurmekseen!