epäillä, että Mykkälän vaari ehkä sittenkin oli oikeassa. Hän sai näet
tapella lämpimiinsä asti ja tehdä oikein kädestä pitäen vihollisen
tuttavuutta.
Siinä maaliskuun puolivälissä oli prikaati saapunut Kuopioon, josta
piti hiukan levähdettyä jatkettaman matkaa eteenpäin. Kolmisatamiehinen
joukko, mihin Rappikin kuului, oli kenttävartiossa Jynkän kylän
lähistössä muutama virsta Kuopiosta etelään. Yö oli vietetty nuotioilla
ja kohta päivän valjettua hyökkäsi kenraali Tutshkov kahdentuhannen
miehen kanssa tämän pienen joukon kimppuun, jota johtivat kapteenit
Duncker ja Malm. Siitä kehittyi viitisen tuntia kestävä kuuma taistelu,
ensimmäinen huomattavampi ottelu itäisellä sotanäyttämöllä. Kerta
kerralta tuo pieni joukko löi vihollisen hyökkäykset takaisin.
-- No tämähän jotakin on, lausui Rappi tyytyväisenä työntäen uutta
panosta lämminneen muskettinsa piippuun. -- Ei tässä ehdi kylmäkään
tulla.
-- Eikä muijaakaan ikävä, lisäsi vieruskumppani.
-- No ei totisesti. Ja jos olisi heti siellä Mikkelissä päästy
tällaiseen tosihommaan, niin minullakin kukaties olisi molemmat korvat
jäljellä.
Kylmäverisesti nuo kaksi kookasta miestä, Duncker ja Malm, liikkuivat
kuulasateessa sotilaittensa keskellä jaellen käskyjään kuuluvalla
äänellä. Varsinkin Malmilla oli ehtymätön varasto meheviä sananlaskuja
ja sutkauksia, joita hän välillä huuteli sotilailleen. Elostunut,
hilpeä mieliala vallitsi riveissä ja katkeamattoman paukkeen keskellä
kuultiin naurunpurkauksia. Kaikki kävi kuin talkoissa. Olivat ne
miesten miehiä, nuo Duncker ja Malm, samoin kuin luutnantti Burmankin,
pelottomia, kansanomaisia ja suomalaisia kiireestä kantapäähän. Hätäkös
oli sellaisten miesten johdolla tapella vihollista vastaan.
Vihollisia oli seitsenkertainen ylivoima. Mikäpäs heidän oli silloin
ryhtyä saartoliikkeisiin vaikka kahdeltakin suunnalta. Mutta kun edessä
ja sivuilla oli avonainen jäätikkö ja aurinko paistoi häikäisevän
kirkkaasti, huomattiin vihollisen aikeet ajoissa. Täytyi ryhtyä
perääntymään Kuopion suunnalle. Mutta se kävi hätäilemättä ja
järjestyksessä. Haavoittuneet korjattiin mukaan, ja aina tavan takaa
pysähdyttiin raehaulipanoksilla ja muskettitulella häätämään
kantapäillä tungeksivaa vihollista.
Oltiin jo virstan päässä alkuperäisistä asemista, kun Kuopiosta saapui
prikaatinadjutantti, luutnantti Brusin. Dunckerin luo ratsastaen hän
kysyi korskasti:
-- Kuka on herra kapteenille antanut luvan jättää asemat?
Sitä nulkkia! Eikö hän nähnyt, miten täällä olivat asiat? Kummastuneena
Duncker silmäili häntä kiireestä kantapäähän, viittasi sitten
vihollisiin päin ja sanoi:
-- Nuo sen tekivät välttämättömäksi.
Virallisesti kuin paraatissa Brusin ilmoitti nyt:
-- Saan ilmoittaa, että prikaati on jättänyt Kuopion ja että herra
kapteeni saa pelastaa etuvartion miten parhaiten taitaa.
-- Sen aionkin tehdä, vastasi Duncker kylmästi, minkä jälkeen
adjutantti teki kunniaa ja ratsasti takaisin Kuopioon.
Tämän Suomen sodan ensimmäisen huomattavamman taistelun johdosta
jaettiin erinäisiä suosionosoituksia. Kapteeniksi ylennettiin muun
muassa -- luutnantti Brusin! Dunckerista, Malmista ja Burmanista ei
mainittu mitään. Heidän kunnioittamisestaan piti huolen -- kenraali
Tutshkov. Hän kutsui taistelun jälkeen upseerinsa koolle ja piti heille
luennon siitä, kuinka taitavasti ja kylmäverisesti peräytyminen on
suoritettava. Hän piti esimerkillisenä Dunckerin johtamaa suomalaisen
etuvartioston vetäytymistä.
Brusinin lähdettyä jatkettiin tuota taistellen perääntymistä. Lunta oli
vahvalti ja liikehtiminen oli työlästä, varsinkin kun mukana täytyi
laahata paria kanuunaakin. Vihollinen seurasi itsepintaisesti
kintereillä ja kasakat uudistivat tavan takaa hyökkäyksensä.
Oli taas pysähdytty rintamaan parin pienen saaren edustalle. Tuimalla
muskettitulella vihollinen karkotettiin ampumamatkan ulkopuolelle ja
Duncker viestitti juuri pitkin linjaa käskyn matkan jatkamisesta.
Rappi oli laskenut kuumenneen muskettinsa hangelle jäähtymään ja
noussut itse edessä olevan kinoksen päälle nähdäkseen paremmin
ympärilleen. Hän oli itsekin lämmennyt, otti lakin päästään ja kuivasi
hikeä kasvoiltaan. Ampuessaan hän oli siinä määrin tuohtunut, että oli
pureskellut mällinsä rikki ja syljeksinyt sen pikku hiutaleina
suustaan. Siitä aiheutunut tyhjyyden tunne oli mitä kiireimmin
poistettava. Hän otti tupakanlehtikäärön taskustaan ja käänteli sitä
käsissään päästäkseen selville, mistä kohtaa olisi mukavin haukata.
Siinä puuhassa hän ei tietysti mitenkään joutanut huomaamaan, kuinka
vihollinen oli ajattanut esille muutamia haupitseja murtaakseen niillä
aukkoja suomalaisten rintamaan. Ensimmäinen niistä jo jyrähti, ja
kirkkaalla taivaalla näkyi kaartuva viiru, jonka suunta oli juuri sitä
kinosta kohti, minkä päällä Rappi seisoi. Eri suunnilta kuului
varoitushuutoja, mutta Rappi oli siinä määrin syventynyt uuden mällin
laatimiseen, ettei hän niitä huomannut. Juuri kun hän työnsi
lehtikäärön takaisin taskuun, pudota tömähti vonkuen kiitävä
haupitsinpanos hänen jalkojensa juureen, kaivautui kinokseen ja
pelmautti ilmoille kokonaisen lumivyöryn. Rappi tunsi putoavansa alas
kaatuen samassa selälleen ja peittyen ryöppyävään lumeen.
Hän makasi muutaman hetken liikkumatta, jäsenissään omituinen
herpaantuneisuus. Ensimmäiseksi alkoivat ajatukset liikkua.
-- Katohan pakanaa, kun pyyhkäisi jalat altani! hän virkkoi itsekseen.
Hän oli varma siitä, että kanuunankuula oli katkaissut hänen jalkansa
polvia myöten. Siksi hän oli pudonnut polven mitan alemmaksi ja
kaatunut.
Mutta olipa ihme, ettei jalkoja sen pahemmin kivistänyt. Verta niistä
kuitenkin mahtoi vuotaa aivan tuhottomasti. Hän koetti varovasti
liikutella jalantynkiään, mutta kivistystä ei vain tuntunut.
Olipa se merkillistä.
-- Se tuo sotamiehen ruumis näkyy tottuvan mihin hyvänsä, arveli hän
itsekseen, -- ja sitä vartenpa ne äksiisit ovatkin.
Hiukan totuttuaan ajatukseen, että hän nyt oli jalaton mies, hänen teki
mieli myöskin silmillään todeta tämä uusi asiaintila. Varovasti hän
kohotti jalantynkiään, kunnes ne muuhun ruumiiseen nähden muodostivat
suoran kulman.
-- No saamari! hän ihmeissään huudahti nähdessään jalat saappaineen
päivineen aivan ennallaan.
Valehtelivatko hänen silmänsä vai oliko tässä noituus matkassa? Hän
tunnusteli käsin polviaan ja pohkeitaan sekä hakkasi saappaita toisiaan
vasten. Ei pienintäkään kipua tuntunut. Hänelle alkoi juuri selvitä,
että hän oli vain polviaan myöten pudonnut kanuunankuulan kaivamaan
käytävään, kun hän samalla kuuli naurunrähäkkää aivan läheltään.
Hän kapsahti seisaalleen muistamatta epäillä sen enempää jalkojansa, ja
näki edessään joukon kasakoita. Nämäpä olivat iloisen naurunrähäkän
päästäneet nähdessään kinoksesta pistävän esiin miehen jalat, jotka
sätkyivät kuin heitä luokseen viittoen. Toveriensa Rappi näki marssivan
jo pyssynkantaman ulkopuolella.
Ensi ällistyksestä toinnuttuaan hän tempasi musketin käteensä ja yritti
loikata toveriensa jälkeen. Mutta siinä samassa ympäröivät hänet
kasakat, jotka nauraa hohottivat hänelle vasten silmiä.
-- Kyllä minä opetan teidät räkättämään! sanoi Rappi ja alkoi huitoa
ympärilleen.
Hän sai pari lievää piikinpistoa ja tehtiin siinä tuokiossa
aseettomaksi. Sitten hän sai marssia rintaman taakse sekä katsoa
päältä, kuinka venäläiset ahdistelivat hänen poistuvia tovereitaan.
-- Saamari sentään! pääsi häneltä jälleen ja harmissaan hän raapi
korvallistaan. -- Oli se sentään sikamaista, että hänen juuri piti
ensimmäisenä joutua vangiksi. Mitähän siitä Lapinlahdellakin
sanottaneen?
Häntä vartioi parrakas kasakka, joka ei ollut mikään koirankuonolainen,
vaan hyväntahtoinen vanha starikka, joka omalla kielellään lohdutteli
vankiaan ja tarjosi hänelle tupakkaa. Iltapuolella lakkasi taistelu,
kun Duncker joukkoineen oli onnellisesti päässyt Toivolaan, jossa hän
yhtyi muuhun prikaatiin. Venäläiset asettuivat suojattomaksi jätettyyn
Kuopioon.
Siellä Rappi huomasi, ettei hän toki ollut ensimmäinen vangiksi
joutunut suomalainen. Niitä oli matkan varrella jälkijoukosta napattu
jo useita kymmeniä, ja illalla heidät teljettiin Kuopiossa erään
kasakkain miehittämän talon saunaan.
Seuraavana aamuna vietiin Rappi kuulusteltavaksi. Muuan esikuntaupseeri
koetti tulkin välityksellä urkkia häneltä kaikenlaisia tietoja
Cronstedtin armeijaosaston miesluvusta, aselajeista ym. Rappi puri
mälliään ja päätti olla mitään puhumatta. Mutta sitten johtui hänen
mieleensä syöttää heille ajankulukseen pajuköyttä, kuten hän myöhemmin
kertoi. Niinpä hän ilmoitti Cronstedtin komennossa hänen tietämänsä
mukaan olevan kaksikymmentätuhatta miestä ja kanuunoita hän oli omin
silmin laskenut sataseitsemän kappaletta, vaikka niitäkin luultavasti
oli, kuten miehiäkin, tosiasiassa toista vertaa enemmän. Upseeri
suuttui hänen jutuistaan, iski nyrkkinsä pöytään ja käski viedä tuon
suurvalehtelijan hiiteen. Niin saatettiin Rappi takaisin saunaan
kohtalotoveriensa luo. Iltahämärissä, juuri kun vangeille jaettiin
hiukan leipää, pantiin kaupungilla toimeen hälytys ja jostakin kuului
ampumisen pauketta. Varmaankin hyökkäsivät suomalaiset takaisin
kaupunkiin ja vangeissa heräsi pikaisen vapautumisen toivo.
Kun leivänjakaja oli poistunut, Rappi tunnusteli ovea ja huomasi sen
ihmeekseen aukeavan. Pihalla ei näkynyt ketään, ainoastaan portilla
seisoi pari kasakkaa selin saunaan. Rappi pujahti ulos ja hiipi
halkovajan suojaan. Vartija palasi saunan luo ja telkesi oven, ennen
kuin Rapin toverit olivat ehtineet rohkaista mielensä ja seurata hänen
esimerkkiään.
Ampuminen kaupungilla taukosi. Venäläisten oma tiedusteluretkeltä
palaava joukko oli ollut syynä hälytykseen. Mutta Rappi oli kuin olikin
päässyt loukusta, vaikka olikin vielä keskellä vihollisen miehittämää
pikku kaupunkia. Takasolia ja ulkohuoneiden kattoja hyväkseen käyttäen
hän loittoni nopeasti vankeuspaikastaan. Pimeän lisäksi puhkesi
iltayöstä sakea lumipyry. Sen turvin hän pääsi kaupungista. Metsä ei
ollut kaukana ja sinne päästyään hän arveli jo olevansa täysin
turvassa.
Aamusella hän sai eräästä torpasta sukset alleen ja illan suussa hän
ilmestyi sotamiestorppansa pihalle Lapinlahdella. Maija ihan kiljasi,
kun hän työntyi pirttiin. Ja oliko se ihme, sillä edellisen illan ja
tämän päivän hän oli kuolleeksi luulemaansa miestä itkenyt. Eilen oli
näet Savon armeija marssinut Lapinlahden läpi ja Maija oli tietysti
monet eväät matkassaan rientänyt heidän levähdyspaikkaansa. Siellä
olivat Paavon komppaniatoverit sitten kertoneet asian. Kallaveden
jäällä oli tapeltu tuimasti ja sinne oli Rappi jäänyt monen muun kelpo
toverinsa kanssa. Monet miehet olivat omin silmin nähneet, kuinka
kanuunankuula oli sattunut Rappiin ja hän ääntä päästämättä oli
kaatunut hangelle.
Niin että oikeinko se nyt todella oli hänen oma Paavonsa tuo pirttiin
ilmestynyt sotamies?
-- Ka, kukahan minä nyt sitten muukaan olisin? arveli Rappi
rauhallisesti, astui peremmäksi ja levitti märät käsineensä
muurinolalle kuivamaan. -- Oikeinpa hikosin hiihtäessäni. Pitääpä
pistää sauna lämpiämään.
No, ei ainakaan tuo mikään kummitus ollut -- mies, joka puri mälliä ja
puhui saunan lämmittämisestä.
-- Mutta miten ihmeessä sinä sitten elossa olet? puhkesi Maija, -- kun
sanoivat oikein kanuunankuulan sinuun käyneen?
-- Ka, eihän se kanuunankuula muuta kuin jalat altani pyyhkäsi.
-- Jalat altasi pyyhkäsi, ja Maija alkoi tarkastella hänen jalkojaan.
-- Mitä katsot? kysyi Rappi vihdoin, -- vai luuletko, että minä
lainajaloilla liikun? Totta kai ainakin nämä saappaat tunnet. Tuossahan
on tuo paikkakin, jonka joulun edellä siihen pistin.
Tultuaan viimeinkin vakuuttuneeksi miehensä ruumiillisesta
olemassaolosta Maija joutui sellaisen riemun valtaan, että oikein
syleilemään rupesi. Ihan oli Rappi mällinsä pudottaa, sillä sellaista
ihmettä heillä ei ollut koskaan ennen tapahtunut.
Oli se löyly, jonka Rappi sinä iltana saunassaan otti saadessaan nyt
viimeinkin kylpeä monen viikon edestä. Lopuksi hän pyyhki tervaa
kasakanpiikin ruvettuneisiin jälkiin. Ja kyllä hänelle ruokakin
maistui, sillä vankeuspäivät olivat olleet miltei yhtämittaista
paastoa.
Seuraavana päivänä hän paahtoi suksensa ja nukkui sitten lähes
kokonaisen vuorokauden. Eipä ollut kiirettä, kyllä hän suksilla pian
saavuttaisi marssivan armeijan. Mutta ei se sentään käynytkään niin
nopeasti. Venäläiset olivat kyllä pitäneet huolen siitä, että Cronstedt
eteni hyvänlaista vauhtia pohjoista kohti. Sitä paitsi täytyi Rapin
käyttää kaikenlaisia mutkittelevia syrjäteitä sekä tehdä väliin
suuriakin kaarroksia välttääkseen vihollisia jotka olivat jo ehtineet
hänen ja prikaatin väliin. Suojailmoilla hän pysähtyi väliin
vuorokausiksi lepäämään tienvarren taloihin, joissa häntä, vihollisen
käsistä pelastunutta omaa sotilasta, hoideltiin kuin parasta vierasta.
Vasta huhtikuun puolivälissä hän eräänä iltana Rantsilassa törmäsi
omiin etuvartijoihin. Saatuaan selville talon, missä hänen oma
komppaniansa majaili, hän sai talon pirttiin työntyessään toverinsa
yhtäläisen ällistyksen valtaan kuin aikaisemmin oman Maijansa. Puheen
sorina taukosi siinä paikassa ja kaikki tuijottivat suu auki Rappiin.
Mutta kun asia oli hiukan selvinnyt, niin sittenkös alkoi sadella
kysymyksiä, ihmettelyjä ja lopuksi tietysti toinen toistaan mehevämpiä
leikinlaskuja, joihin Rappi tavanomaisella hätäilemättömyydellään
vastaili.
Seuraavan päivän kuluessa hänen seikkailunsa tuli leirissä niin
tunnetuksi, että itse Cronstedtkin haetti Rapin puheilleen sekä antoi
hänelle poislähtiessä kokonaisen taalerin tupakkirahoiksi. Mutta pian
saatiin Rantsilan leirissä muuta puheen aihetta. Päämajasta saapui näet
sanantuoja, joka kertoi Siikajoen taistelusta ja vihollisen tappiosta.
Siitäkös ruvettiin hurraamaan, ja uutista juhlittiin monta päivää. Kuin
yhdellä iskulla olivat mielet vapautuneet sen tympeyden vallasta, mihin
yhtämittainen vihollisen edessä juokseminen oli ne painanut. Vihdoinkin
saataisiin tehdä täyskäännös.
Mutta ei kuulunut käskyjä käydä päin vihollista, mihin kaikki olisivat
kuitenkin olleet niin valmiit. Päivä toisensa jälkeen kului, kaikki oli
aivan ennallaan ja mieliin alkoi hiipiä entinen tympeys. Mutta hiukan
toista viikkoa Siikajoen voiton jälkeen syntyi Rantsilan leirissä
elämää ja liikettä. Illan suussa nähtiin joka suunnalta rientävän
sotilasjoukkoja kirkon luo, jonne prikaatin oli käsketty kokoontua. Oli
näet saapunut käsky Adlercreutzilta, että Cronstedtin tuli seuraavana
aamuna varhain hyökätä vihollisen kimppuun Revonlahdella; Adlercreutz
itse kävisi samaan aikaan pienemmällä joukolla pohjoiselta suunnalta
saman vihollisjoukon kimppuun.
Iloisin mielin ja raikuvin lauluin lähdettiin kevätillan hämärässä
marssimaan Paavolaa kohti. Mutta pian taukosivat laulut, kun miehet
saivat hiessä päin rämpiä huonokuntoisia metsäteitä, sillä parhaillaan
vallitsi mitä pahin kelirikko ja lunta oli kuluneena talvena kertynyt
tavallista runsaammin. Eteenpäin kuitenkin mentiin ja koko prikaatia
elähdytti kiihkeä halu käydä päätäpahkaa vihollisen kimppuun niin pian
kuin siihen vain käsiksi päästiin.
-- Katsohan, Paavo, tällä kertaa paremmin eteesi, ettei vihollinen saa
taaskin pyyhkäistyksi jalkoja aitasi, varoitti vieruskumppani Rappia,
heidän siinä pimeän päissä eteenpäin tarpoessaan.
-- Kai tuo yksikin kerta riitti minun kohdalleni, vastasi Rappi
vakaisesti.
Sydänyön aikaan saavuttiin Paavolan kirkolle, jossa levähdettiin tunnin
verran ja haukattiin eväitä. Sitten taas eteenpäin. Matka kävi yhä
vaivalloisemmaksi kuta lähemmäksi päämäärää saavuttiin. Varsinkin
soiden ylittäminen kysyi voimia, kun miehet saivat usein vyötäröitä
myöten huppuroida lumisohjossa. Mutta kukaan ei valittanut uupumustaan,
vaikka hiki valui virtanaan ja jäsenet vapisivat ponnistuksista. Niin
hitaasti kuin matkanteko tapahtuikin, eteenpäin mentiin kuitenkin
lakkaamatta.
-- Tämähän käypi oikein tavallisesta saunomisesta, arveli Rappi, joka
tavantakaa oli työntänyt poskeensa uuden mällin, aivan kuin olisi siitä
saanut uutta voimaa ponnistuksiinsa. Myöhemmän elämänsä varrella olikin
hänellä tapana sanoa, että Revonlahden tappelu kysyi häneltä kokonaista
puoli naulaa tupakkaa.
Päivä alkoi sarastaa, mutta oppaat ilmoittivat Revonlahden kirkolle
olevan vielä melkoisen taipaleen. Sieltäkäsin kuului kanuunan jyrinää
ja etäistä musketinpauketta. Adlercreutz oli siellä pienen joukkonsa
kanssa jo täydessä taistelussa. Uupuneen joukon into kasvoi
kaksinkertaiseksi ja hengähtämättä painallettiin eteenpäin.
Vihdoin kohdattiin vihollisen etuvartio, joka muutamia laukauksia
ammuttuaan lähti kiireesti tiehensä. Seurasi hetken pysähdys ja lyhyt
rukous. Sitten prikaati jakaantui kahdeksi kolonnaksi, joiden tuli
molemmin puolin jokea hyökätä kirkonkylään. Siellä oli ampuminen jo
vaiennut, sillä Adlercreutz oli arvatenkin vetäytynyt takaisin.
Talo talolta hyökättiin tuimassa kuulasateessa eteenpäin. Taistelu ei
ollut monituntinen, mutta sitä kuumempi. Voitto oli perinpohjainen. Ja
sellainen juhlamieli ja voitonhumu vallitsi sinä iltapäivänä
Revonlahden kirkolla, että tuskin Siikajoellakaan oli ollut toista
viikkoa aikaisemmin niin repäisevää.
-- No, terve Rappi, sinä olet hengissä ja liikut omilla tolpillasi niin
kuin ennenkin, huusivat illallispuuhissa olevat tuttavat Rapille, kun
hän heidän nuotiolleen astui.
-- Miksikäs minä nyt toista kertaa olisin antanut jalkoja altani
lakaista, vastasi Rappi.
-- Etkä muutenkaan näytä hikirupea saaneen.
-- En tuon enempää, sanoi Rappi näyttäen kahta pistimen läpeä
univormunsa liepeessä. -- Pappilan pihaan kun hyökättiin, niin muuan
peijakas kohta ensimmäiseksi rei'itti takkini. Mutta minä kun samassa
hotaisin sitä päähän, niin siihen tulikin semmoinen reikä, ettei siitä
miehestä paikkaamallakaan eläjää tule.
-- Sinäpä se taisit siellä pappilan pihassa sitä ryssän kenraaliakin
haavoittaa.
-- Kyllähän minä siellä yhden jos toisenkin reiän tein ihmisen nahkaan,
ties vaikka siinä olisi kenraaliinkin sattunut. Muuten siellä oli
sellainen rytäkkä, etten mokomaa ole ennen unissanikaan kokenut.
Saaliiksi oli monen muun hyvän ohella saatu vihollisen kuormastoakin.
Niinpä saivatkin nyt väsyneet sotilaat syödä itsensä oikein
kylläisiksi. Ja sitten levättiin päiväkaupalla.
-- Niinhän tämä on kuin häissä, kehaisi Rappi.
Itse Klingsporkin suvaitsi saapua Revonlahdelle Cronstedtin osastoa
tarkastamaan. Vapunpäivänä, sakeassa lumipyryssä, vietettiin
kiitosjumalanpalvelus, jolloin miehet sydämen pohjasta veisasivat: "Nyt
Herraa hyvää kiittäkää!"
Saman päivän iltana saapui leiriin viisisataa kannua viinaa, jonka
Oulun porvarit muun hyvän ohella olivat lähettäneet Revonlahden
voittajien kestitykseksi. Ja siitäpä syntyi iloinen vapunvietto,
jolloin jokaiselta leirinuotiolta kaikui kevätiltaan iloinen
laulunhoilotus.
* * * * *
-- Kuorsaavat että maa tärisee, tuumi Rapp astuessaan
kalakantamuksineen savuavalle nuotionjäännökselle, jonka ympärillä
hänen komppaniatovereitaan makasi mikä missäkin asennossa. -- Hei
pojat, nouskaahan jo kontillenne, päiväkin on jo tangon korkeudella.
-- Mikäs ihme nyt Rappiin on mennyt, kun muita herättelee, ärisi yksi
miehistä. -- Itse pahin unikeko koko joukosta!
-- Kävin kalassa, selitti Rappi, -- ja sain tuollaisen kantamuksen.
Nouskaahan perkaamaan niitä, niin saadaan tässä oikein herkullinen
murkina. Silkalla leivällä tässä onkin taas saatu toimeen tulla.
Katsokaahan, miten lihavia ahvenen köriläitä.
Tieto maittavasta aamiaisesta sai miehet kohentautumaan ylös.
Haukotellen ja päätään raaputtaen he siinä istuivat ja näyttivät kovin
haluttomilta kaikkeen. Vähitellen he saivat kuitenkin puheen päästä
kiinni, ja Rapin osoittama tavaton aamuvirkeys antoikin jutulle hyvän
aiheen.
-- Saadaanpas vain nähdä, miten äijän käy, kun noin hoppuilee, arveli
yksi joukosta. -- Pian se taas jalkansa menettää ja joutuu vihollisen
hoteisiin.
Rappi naureskeli ja arveli, ettei hänellä ollut mitään sellaista retkeä
vastaan kuin oli se viimetalvinen. Sai käydä kotona kylpemässä ja
sitten toisten perään hiihdellessään pidettiin häntä joka talossa kuin
pappia.
-- Lihonuthan se ruoja olikin sillä matkalla, arvelivat toiset.
He ryhtyivät perkaamaan ahvenia, jotka Rappi oli pyydystänyt läheisestä
Kyyjärven lahdesta. Aamu oli vielä varhainen ja vain harvoja sotilaita
liikuskeli leirialueella. Suurin osa heistä vietti sääskien takia yönsä
ulkona pienten savuavien nuotioiden ääressä. Ja kyllähän nyt tarkeni,
kesä kun oli vehmaimmillaan.
Täällä Kyyjärven rannoilla, Lintulahden kylässä, he olivat jo hyvän
aikaa saaneet makailla. Vaikka olihan täällä äskettäin käyty kaksi
kuuman puoleista tappeluakin. Saatu hiukan verrytellä jäseniä, kuten
Rappi sanoi. Ensi kerralla vihollinen oli ajanut Fieandtin joukkoa
Lintulahdesta, mutta parin päivän päästä oli paikka otettu takaisin ja
tässä sitä nyt taas oltiin.
Revonlahden taistelun jälkeen ei Cronstedtin prikaati ollutkaan päässyt
samoja jälkiä takaisin kotipuoleen, vaan se oli saanut liittyä
pääarmeijaan. Koko toukokuu oli vietetty miltei yhtämittaisessa
toimettomuudessa, niin että armeija oli jälleen joutunut syvän
kyllääntymisen valtaan. Kesäkuussa oli sitten pari savolaispataljoonaa,
joista toiseen Rappikin kuului, lähetetty majuri Grotenfeltin
komennossa avuksi Fieandtille, joka pienoisen joukon kanssa oli Perhon
tienoilla käynyt partiosotaa. Vahvistusta saatuaan Fieandt oli edennyt
tänne Lintulahteen ja ottanut täällä olevan teiden risteyksen
haltuunsa.
Kalat saatiin peratuksi, miehet pujottelivat ne vartaisiin ja alkoivat
paistaa. Vesi kielellä he odottivat niiden kypsymistä. Mutta juuri kun
heidän piti ryhtyä murkinoimaan, tuli hälytys. Metsästä Karstulan
suunnalta, missä oli suomalaisten etuvartio, alkoi äkkiä kuulua
kiivasta ja nopeasti lähenevää ampumista. Samassa alkoivat
leirialueella rummut päristä ja unisia miehiä juoksenteli talojen
välissä.
-- Katohan sitä viheliäistä Lastohvia, kun ei anna ihmisille
ruokarauhaa, päivitteli Rappi ja sulloi rensseliinsä kuumia ahvenia. --
Ottakaa, miehet, kalat matkaanne, kyllä ne päivän mittaan maistuvat.
He riensivät määrätylle paikalleen. Etuvartio saapui jo kylään ja
tuokiossa taistelun pauhina täytti tienoon. Venäläiset rynnistivät
ylivoimaisina kahdelta eri suunnalta Fieandtin asemia vastaan.
Puolisenkymmentä tuntia taisteltiin mitä sisukkaimmin. Silloin
Fieandtin täytyi antaa joukolleen perääntymiskäsky, koska häntä muuten
uhkasi saarroksiin joutuminen. Mutta hänen joukkonsa oli joutunut jo
hajalleen, joten kaikille ei voitu toimittaa peräytymiskäskyä. Eri
komppaniat ja ruodut saivat niin ollen menetellä oman päänsä mukaan.
Keskellä kuuminta tiimellystä ja sakeata ruudinsavua Rappi huomasi
yhtäkkiä, että hän oli kymmenen toverinsa kanssa joka puolelta
vihollisten ympäröimä. Heille huudettiin antautumiskehotuksia.
-- Kehno teille antautukoon! ärjäsi korpraali, joka oli heidän
johtajanaan.
-- Hurraa, pojat! ja pistimet sojossa he hyökkäsivät sille suunnalle,
missä vihollismuuri näytti ohuimmalta.