ja laittoi niitä asemiin mäenrinteelle ja kun arkkiatri Bjerkén
apulaisineen ja välskäreineen laati läheisen torpan pihalla kuntoon
lääkintävarusteitaan, istui Adlercreutz satulassa esikuntansa ja
prikaatinpäällikköjen keskellä sekä tarkasteli kaukoputkella
vihollisten sijaintia. Ne olivat muodostaneet kolmatta kilometriä
pitkän rintaman. Vasen sivusta oli Isonkylän talojen ja jokiäyrään
suojassa, oikealla sivustalla oli taas tukenaan Liuhtarlan talot ja sen
puolen korkein joenäyräs. Keskustassa, siis molempien kylien välisellä
vainiolla, oli vihollisen ratsuväki ja tykkipatterit. Sankkana metsänä
kohosivat siellä kasakkain pitkät piikit ja heidän edessään näkyi
venäläisten ylipäällikkö, kenraali Rajevski, joka esikuntineen
tarkasteli metsän kohdusta esiin purkautuvia suomalaisjoukkoja.
Kohta suomalaisten etujoukkojen tullessa näkyviin Ritamäellä
venäläisten kanuunat alkoivat jyrähdellä. Everstiluutnantti Charpentier
vastasi tuleen niin pian kuin sai omat kanuunansa kuntoon. Mutta
kummaltakaan puolen eivät laukaukset kantaneet perille. Sen vuoksi
jyrinä hetken kuluttua vaikeni ja jälleen vallitsi tienoolla
jännittynyt hiljaisuus, jolloin molemmat armeijat tähystelivät vaanien
toisiaan.
Pian oli Adlercreutzin hyökkäyssuunnitelma valmis. Päähyökkäys oli
suunnattava edessä olevien vainioiden yli vihollisen vasenta siipeä
vastaan samalla kun kolmas prikaati kiertäisi metsän suojassa
venäläisten oikean siiven kimppuun. Döbeln porilaisineen sai osalleen
päähyökkäyksen.
Döbeln ratsasti Porin rykmentin eteen, joka seisoi valmiissa
marssikolonnassa. Hänen sanansa kajahtivat lyhyinä ja terävinä kun hän
jakoi käskynsä. Hänen miekkansa välähti kuin salama auringon säteissä,
kun hän rivakalla liikkeellä tempasi sen tupesta. Rummut alkoivat
päristä ja rivistö lähti liikkeelle.
Qvanten ei voinut tänä juhlahetkenä hillitä intoaan, vaan aloitti
laulun, johon koko rykmentti heti yhtyi täydestä sielustaan. Niin
porilaiset etenivät kuin laulun siivillä pitkin Ritamäen rinnettä
kaartavaa tietä. Pidätetystä innosta väristen katselivat heidän
etenemistään ensimmäisen ja neljännen prikaatin miehet, jotka oli
jätetty reserviin mäen harjanteelle. Samaa etenemistä katsoivat yhtenä
silmänä, ahdistavan jännityksen vallassa sekä hartain rukouksin ja
menestyksen toivotuksin myös ne monet paikkakunnan asukkaat, jotka
olivat ajoissa hiipineet Simsiön vuorelle ja siellä turvassa odottivat
tulossa olevaa suurta näytelmää, joka ratkaisisi heidän kotiseutunsa ja
koko isänmaan kohtalon.
Kun rivistö oli päässyt puolisen kilometriä eteenpäin, alkoivat edessä
olevat ruispellot äkkiä elää. Rukiin keskellä vilahteli venäläisiä
sotilastakkeja ja musketinpiippuja ja siinä silmänräpäyksessä alkoi
eteneviä vastaan räiskyä murhaava tuli. Hyökkäysjoukko oli jo lisäksi
viholliskanuunain kantomatkan sisällä ja kuolemaa levittäen alkoivat
kartessit ja kranaatit räiskähdellä sen keskellä. Etumainen komppania
hajaantui nopeasti ketjuksi ja syöksyi pistimet ojossa puhdistamaan
ruispeltoja venäläisistä tiraljööreistä, joita Rajevski oli sinne
kätkenyt, mutta joita Ritamäeltä ei ollut lainkaan huomattu. Samalla
levittäytyi muu rivistö kahden puolen tietä venäläisten koko vasemman
sivustan mittaiseksi rintamaksi. Neljä kuusinaulaista tykkiä, jotka
rivistön keskellä oli kuljetettu tänne, aloitti maantieltä tulen
venäläisten pattereita vastaan. Juuri kun Döbeln oli antamaisillaan
yleisen etenemiskäskyn, saapui Adlercreutzin adjutantti nelistäen
tuoden käskyn, että porilaisten oli toistaiseksi jäätävä siihen missä
olivat sekä odotettava myöhemmin annettavia ohjeita.
Rehti, peloton ja kunnon Adlercreutz! Hän oli suomalainen kiireestä
kantapäähän, mutta suomalaisten hyveiden ohella hänellä oli myöskin
eräitä suomalaisen luonteen heikkouksia. Hän oli hyvin intomielinen ja
touhukas, mutta ei kyllin kylmäverinen ja harkitseva, mitä hänen
asemansa ehdottomasti olisi vaatinut. Tuo nuhteeton urho ja Siikajoen
sankari esiintyi usein arveluttavana hätikkönä. Jos hän olisi
perusteellisemmin ja kylmäverisemmin suunnitellut Lapuan taistelun, hän
olisi saartoliikkeiden avulla voinut perinpohjin tuhota venäläisen
pääarmeijan ja antaa sodankululle ratkaisevan käänteen. Nyt hänen
herkkäuskoisuutensa oli aiheuttanut pysähdyskäskyn eteneville
porilaisille. Niityllä Alapään talojen edustalla oli räjähtänyt kaksi
venäläisten kanuunoista harhaan ammuttua kranaattia ja kohta oli
Adlercreutz ollut näkevinään siellä kätkössä aivan uuden
venäläisjoukon, joka saattaisi muka kiertää kylään hyökkäävien
porilaisten selkään.
Döbelnin prikaati sai siis toimettomana pysähtyä mitä epäedullisimpaan
asemaan, sillä aikaa kun eversti Gripenberg sai käskyn kahden
hämäläispataljoonan kanssa kaartaa puhdistamaan Alapäätä oletetuista
vihollisista. Vihollinen jatkoi murhaavaa tultaan jota vastaan
porilaiset saivat etsiä suojaa maantien- ja pellonojista. Kaatuneita
oli jo kymmeniä ja haavoittuneiden valitushuudot kaikuivat joka
puolelta. Bjerkénin käskyläiset liikkuivat kylmäverisesti paareineen
kuulasateessa ja kantoivat verta valuvia, voihkivia sotilaita
sitomapaikalle Ritamäelle.
Porilaisten kärkijoukko oli Adlercreutzin pysähtymiskäskyn saapuessa
ehtinyt pienen torpan luo, joka oli tien vieressä noin puolen
kilometrin päässä Isonkylän taloista. Döbeln oli adjutanttinsa ja parin
muun upseerin seurassa asettunut torpan ulkohuoneiden suojaan, mistä
saattoi pitää silmällä porilaisten ketjuja. Venäläisten ammunta jatkui
taukoamatta ja yhtä mittaa satoi kartesseja maassa ja ojissa makaavien
porilaisten keskelle. Döbeln samoin kuin toisetkin upseerit oli
laskeutunut satulasta.
-- Mitä hittoa tämä oikein merkitsee! hän tiuskahti tähystettyään
hetken Ritamäelle, työnsi alahuulensa pitkälle ja hakkasi
ratsupiiskalla kärsimättömästi saapasvarttaan.
Ramsay yritti vastata, mutta odottamaton tapaus keskeytti hänen
sanansa. Pitkin linjaa kavahtivat porilaiset yhtäkkiä pystyyn,
ojensivat pistimensä ja syöksyivät huikeasti hurraten kylään.
-- Mitä, kuka on antanut käskyn? huusi Döbeln silmät kipinöiden.
Sitä ei tiennyt kukaan.
-- Lähtivät varmaan omasta aloitteestaan, huomautti Ramsay.
-- Mikä olikin tässä tilanteessa viisainta, sanoi Döbeln, joka oli
äkkiä hillinnyt itsensä.
He hyppäsivät satulaan ja karauttivat maantielle. Koko kylä oli jo
peittynyt sakeaan ruudinsavupilveen. Tuon pilven sisällä salamoi,
jyrisi ja paukkui, sieltä kaikui hurraahuutoja ja monia muita huutoja
ja ääniä. Se kaikki sekaantui yhdeksi ainoaksi valtavaksi pauhinaksi.
Mitä siellä mahtoikaan tapahtua ja mihin suuntaan kehittyivät asiat
pilven sisällä, kyselivät itseltään kammonsekaisella jännityksellä
syrjästäkatsojat. Mutta olkaa huoleti te paikkakuntalaiset Simsiöllä ja
te sotaveikot Ritamäellä. Porilaisten raivoisa sisu, heidän
musketinperänsä ja pitkät pistimensä tekevät puhdasta jälkeä. Talo
talolta, sola solalta, nurkka nurkalta he ajavat noita kutsumattomia
vieraita kuin russakoita ulos Lapuan Isostakylästä. Ryske ja pauhina
käy joka talon pihalla, sieltä kuuluu karjuntaa, kuolinvoihkauksia ja
päälleryntäävien porilaisten katkeamatonta hurraamista.
Pitäen silmällä kokonaisuutta Döbeln eteni adjutanttinsa seurassa
pitkin maantietä. Kylän piiriin tullessaan hän huomasi, että joen
takana, kirkon ja pappilan ympärillä, vilahteli myöskin venäläisiä. Hän
lähetti Ramsayn viemään kapteeni von Konowille käskyä, että hän
varaketjussa olevan komppaniansa kanssa hyökkäisi sillan yli joen
taakse ja puhdistaisi sen puolen vihollisista.
Käskyn täytettyään ja palatessaan päällikkönsä luo huomasi Ramsay
yhtäkkiä Qvantenin, joka makasi selällään hamppupellon pientareella
heitellen oikeata kättänsä kuin kuumesairas. Ramsay heittäytyi
satulasta ja juoksi hänen luokseen.
-- Kuinka on laitasi, veli? hän kysyi ja polvistui toverinsa viereen.
Qvanten liikutti kuivia huuliaan, mutta ei saanut mitään sanotuksi.
Hänen kyljessään oli ammottava musketinkuulan jälki, josta pulppusi
verta. Kun Ramsay oli antanut hänelle taskumatistaan virkistystä,
levisi Qvantenin kalvenneille kasvoille hymyn häive ja hän sanoi
heikolla äänellä:
-- Minun marssini on päättynyt. Kiitos toveruudestasi. Ja sitten...
kuule, se kolmas oli sittenkin Loviisa. Mutta minut oli määrätty
kihloihin ainoastaan isänmaan kanssa. Sano viime tervehdykseni äidille
ja Loviisalle. Ja kiitos kaikesta.
Hän ummisti voipuneena silmänsä. Ramsay pysäytti kaksi ohi juoksevaa
sotilasta. Näiden musketeista ja toisen päällysviitasta muodostettiin
nopeasti paarit ja sotilaat lähtivät kiireesti kantamaan tajutonta
Qvantenia Ritamäelle.
Silmä kosteana Ramsay tuijotti hetkisen sotilaitten jälkeen heidän
kantaessaan pois hänen parasta toveriaan. Entistä elävämmin hän oli
samalla näkevinään äitinsä kyyneleisin silmin kahden ruumiskirstun
ääressä. Mutta tätä kesti vain silmänräpäyksen. Seuraavassa hetkessä
hän syöksyi jo satulaan ja ajoi täyttä neliä takaisin kylään.
Hän ei tavannut Döbelniä äskeisellä paikalla ja matkaansa jatkaen hän
saapui tienristeykseen. Vasemmalla hänen edessään oli Filppulan
taloryhmä kaksikerroksisine asuinrakennuksineen. Se oli vielä
venäläisten hallussa. Asuinrakennuksen ikkunoista, solista ja nurkkien
takaa satoi kuulia. Ramsayn valtasi samanlainen huimapäinen
hyökkäysinto kuin Siikajoellakin. Miekkansa temmaten hän asettui
paikalle rynnistävän pienen porilaisryhmän etupäähän ja karautti ohjat
löyhinä pihaan.
Mutta jo solalla kirposi miekka hänen kädestään ja hän suistui
nurinniskoin maahan. Sotilaat syöksyivät hänen ohitseen taloon ja
hurjan temmellyksen keskellä Ramsay kieriskeli maassa ankarien tuskien
vallassa, sillä rinnan alle sattunut iso ja rosoinen musketinkuula oli
pahoin raadellut hänen sisälmyksensä. Hetken kuluttua hän kadotti
kokonaan tajuntansa.
Kenraali Rajevski oli Euroopan monilla sotakentillä kunnostautunut,
kylmäverinen ja neuvokas päällikkö. Kun hänen vasen sivustansa oli
karkotettu Isostakylästä ja hänen tykkinsä vaiennettu, hän muodosti
nopeasti uuden rintaman, jonka vasen kärki nojautui Liuhtarlaan, oikea
taas Ritamäen itäpäähän. Tätä uutta rintamaa vastaan hyökkäsi nyt koko
suomalaisarmeija. Venäläiset painuivat yhä idemmäksi, kohti omaa
ilmansuuntaansa, ja illan suussa hävisivät heidän viimeisetkin
joukkonsa Ränkimäellä kasvavan metsän suojaan. He eivät ehtineet
korjata edes haavoittuneitaan, jotka he olivat kuljettaneet Liuhtarlaan
sidottaviksi. Pakoon lähtiessään kasakat sytyttivät Liuhtarlan talot ja
rannalle keväällä kerätyn tervavaraston. Liekkeihin joutuneiden
haavoittuneiden parkuna kaikui takaa-ajoon syöksyvien suomalaisten
korviin. Palavia tervatynnyreitä vierähteli jokeen ja pian näytti koko
virtakin olevan liekkien vallassa.
Tuntiessaan jonkun kohottavan hänen päätään Ramsay tuli vielä kerran
tuntoihinsa. Hänen ylitseen kumartuneena oli luutnantti Brakel, jonka
Döbeln oli lähettänyt adjutanttiaan etsimään.
-- Jaksatko nousta, veli, että saatan sinut lääkärin luo? kysyi Brakel.
-- Ei, anna minun olla tässä, ei minulla ole enää monta silmänräpäystä
jäljellä, kuiskasi Ramsay. Sano sen sijaan, kuinka taistelun on käynyt?
-- Vihollinen on lyöty ja pakenee parhaillaan Kuortanetta kohti.
-- Hyvä, hyvä! Vie äidilleni viime tervehdykseni ja sano, ettei hän
kovin surisi, sillä minä tunnen tällä haavaa itseni äärettömän
onnelliseksi. Ja niin on varmaan veljenikin tuntenut. Äitini -- niin,
hän on uhrannut isänmaalle molemmat poikansa ja isänmaa on varmasti
siunaava hänen muistoaan.
Hänen sanansa heikkenivät soperrukseksi, hetkinen vielä ja hän ummisti
silmänsä ainaiseksi.
Kun kesäyön hämy verhosi tienoon ja Simsiön päällä helotti valju kuun
puolikas, oli vainioille, missä kuolo oli porilaisten joukosta
korjannut runsaimman saaliin, kaivettu kaksi hautaa, iso ja pieni.
Edelliseen sijoitettiin ne satakuusi suomalaista soturia, jotka Lapuan
valloitus oli vaatinut uhrikseen. Toiseen laskettiin lepäämään
rinnatusten ystävykset Ramsay ja Qvanten sekä kolme muuta kaatunutta
upseeria, nimittäin luutnantit Blume ja Gestrin sekä kapteeni Aminoff.
Venäläisten nelisensataa kaatunutta lojui vielä hajallaan ympäri
taistelualuetta.
Päällikkökunnan hyvästellessä kaatuneita urhoja kirjoitti nuori
luutnantti Montgomery, joka myöhemmin tuli tunnetuksi Suomen sodan
ensimmäisenä historioitsijana, päiväkirjaansa sanat: "Nuori Ramsay
kuoli yleisesti kaivattuna urhoollisuutensa, kuntonsa ja isänmaallisen
mielensä tähden ja hänen hautansa taistelutantereella kastui kaikkien
urhoollisten kyynelistä."
Heinäkuisen yön autereisessa hämyssä, virren sävelten kaikuessa,
ryhtyivät paikkakunnan miehet peittämään hautoja, joista kerran oli
ylenevä kaunis sato -- hautoja, joiden äärellä satasen vuotta myöhemmin
sytytettiin se vapauden soihtu, mikä esi-isäin taistelut, unelmat ja
aavistukset muutti todellisuudeksi ja teki tästä maasta itsenäisen
Suomen valtakunnan.
_Kyösti Wilkuna_
SUOMALAINEN SOTAMIES
PAAVO RAPP
Paavo Hiskianpoika Kekäläisenä hän oli Lapinlahden Pörsänmäellä tähän
maailmaan ilmestynyt, mutta kun hän tarjoutui edesmenneen Juho
Kranaatin tilalle ruotusotilaaksi Kuopion komppaniaan, ristivät herrat
tarjouksen hyväksyessään hänet Rappiksi -- siihen aikaan kun kaiken,
mikä joutui lähempään kosketukseen korkean kruunun kanssa, piti
esiintyä ruotsiksi puleerattuna. Sellaisenkin savolaisen mullikan kuin
Paavo Hiskianpoika Kekäläisen. Tuohon Rapp-nimeen toverit ja naapurit
ja yleensä kaikki suomea haastavat kruunun alamaiset tietysti
kiireimmiten liittivät yhden äänteen lisää, niin että se sai
säällisemmän muodon Rappi. Ja sitten tietysti toverit ja tuttavat
huusivat hänelle aina tavatessaan: "Terve, rappi!" mistä taas oli
mainion mukava kehitellä leikinlaskua edelleen, varsinkin kun
asianomainen itse autteli voimiensa mukaan.
Kuten sanottu, Rappi oli oikea savolainen mullikka, sitkeä,
hätäilemätön ja perin juurin hyvänahkainen. Häntä sai kaltata ja
vanuttaa kuinka hyvänsä, mutta silti hän aina pysyi samana
hyväntuulisena jässäkkänä. Suuttumisen taito puuttui häneltä
luultavasti kokonaan. Ainakaan ei kukaan muistanut häntä koskaan
nähneensä raivopäisenä.
Hän oli keskikokoinen, hartiakas ja pyöreänomainen. Pää, kasvot ja
vartalo, kaikki oli hänessä pyöreätä. Ja hyvässä lihassa hän pysyi
aina. Silloin kun oli ruokaa, hän söi tavattomasti, mutta ruoan
puutteessa voi olla syömättäkin vaikka päiväkausia, ilman että hänen
pyöreä naamataulunsa siitä kävi ryppyiseksi tai että hänessä alkoi
ilmetä pahantuulen merkkejä. Rakasta lehtimälliään hän vain käänteli
silloin poskessaan sitä ahkerammin. Lämpimästä hän piti tavattomasti.
Sydäntalven kylmät kuukaudet, jolloin ei ollut sanottavia tehtäviä, hän
vietti mieluimmin uuninpankolla, vedellen unia aamusta iltaan ja
illasta aamuun. Mutta milloin pakko ajoi pakkasen kouriin, ei hän juuri
hytissyt, vaan oli ja liikuskeli verkkaan kuin kotipirtin lämpimässä.
Hän oli jo lähellä kolmeakymmentä saadessaan edesmenneen Kranaatin
paikan Savon jalkaväen Kuopion komppaniassa. Ylleen hän sai komean
kruunun asun kaluunoineen, rensseleineen ja korkeine koppahattuineen
sekä olalleen piilukkomusketin huikean pitkine pistimineen. Tätä
juhlallista asua käytettiin kuitenkin vain kesäisissä harjoituksissa
Kuopiossa. Väliajat, paitsi juhlapäivinä, hän oli (se on makaili)
vanhaan kotikuosiin verhoutuneena. Kaikki sotamiehen ammattiin kuuluvat
temput ja äksiisit hän oppi ilman pahempia hikoiluja, tarvitsematta
juuri kertaakaan tehdä tuttavuutta vääpelin pampun kanssa, sillä
päänupin puolesta hän oli joltinenkin. Olihan näet äitimuorikin
aikoinaan ollut kyläkunnan parhaita lukuihmisiä: osasi katkismuksensa
kannesta kanteen kuin vettä valaen.
Ampujana Paavo Rappi oli komppaniansa ensimmäinen. Lapinlahtelaiset
levittivät sellaista juttua, että Rapin Paavo ampui kymmenen laukausta
yhteen ja samaan kuulanreikään. Kuinka tuon asian laita sitten
oikeastaan lie ollut, sillä jalkaväen suurireikäiset ja sileäpiippuiset
musketit olivat kaikkea muuta kuin tarkkoja, mutta niin ainakin
lapinlahtelaiset kehuivat iisalmelaisille ja maaninkalaisille, milloin
he tunsivat tarvetta ylvästellä oman pitäjänsä etuisuuksilla naapurien
edessä. Mutta saattoi puheessa olla perääkin, sillä kun näki, miten
hätäilemättä Rapp asetti pyssynperän poskelleen, näpisti mällin
liikkumattomaksi poskeen ja tähtäsi, uskoi mielellään, että se mies ei
ammu harhaan, jos ase suunnilleenkaan on kutinsa pitävä.
Sotamiehen oikeuksien ja velvollisuuksien mukana Rappi sai
asuttavakseen asianomaisen sotilastorpan siihen liittyvine
verosaatavineen. Siihen aikaan hän oli vielä naimaton mies, niin että
emännyydestä sai äitimuori ruveta pitämään huolta. Mutta kun muori
poikansa sotamiehyyden toisena vuotena äkkiarvaamatta jätti tämän
maailman, täytyi Paavon ruveta oikein tosissaan emäntää katselemaan.
Eikä siinä suurta vaivaa ollutkaan, sillä tulijoita olisi ollut vaikka
joka sormelle ottaa. Ei siis muuta kuin valita mieleisin joukosta. Ja
Paavo valitsikin Maijan, joka oli kaikin puolin yhtä puhdas rotuihminen
kuin hän itsekin.
Kappaleen kolmatta vuotta he elelivät kaikessa rauhassa, Paavon
marssiessa kesäisin äksiiseissä ja talvisin kuorsatessa uunin päällä.
Heillä oli jo kävelemistä aloitteleva poika ja toinen pian tulossa. Se
tulikin eräänä helmikuun aamuyönä, juuri kun Paavo tavallisella
lempipaikallaan kuorsasi makeimmassa aamu-unessa. Kun Maija suurella
vaivalla sai hänet hereille, hän kuuli ihmisalokkaan jo kitisevän
vuoteella.
-- Pojallako taas nakkasit? hän kysyi haukotellen ja päätään kynsien.
-- Ka, eipä tässä nyt tyttöjä keskitalvella, vastasi Maija.
-- Tuota, kävisinköhän naapurin Lienaa tiedustelemassa tänne, jos niin
kuin lapsenämmää tarvitsisit? kysyi Paavo saatuaan tarpeekseen
haukotella.
-- Mitä tuhatta tässä lapsenämmillä tehdään, arveli eukko. --
Äidillänikin oli puoliväliin toistakymmentä tenavaa eikä hän kertaakaan
ollut tarvinnut apuihmistä. Melkein seisovilta jaloin kehui useimmat
laittaneensa.
Paavo kohentautui uunilta alas ja ryhtyi auttelemaan eukkoa, jotta
äsken tullut saatiin pestyksi ja kapaloihin ja jotta elukat siinä
ohella tulivat ruokituiksi. Kun pienokainen oli sijoitettu pärekoppaan
ottamaan ensimmäisiä uniaan, kuului nurkan takaa suksensuihketta ja
kohta sen jälkeen astui huurupilven seuraamana sisälle mies, joka hyvät
huomenet toivotettuaan muitta mutkitta ojensi Paavolle arpakapulan.
Sota oli syttynyt ja jokaisen armeijaan kuuluvan oli hetkeäkään
hukkaamatta riennettävä asianomaiseen kokoontumispaikkaan.
-- Herra siunatkoon! kuului Maija-emännän huulilta hiljainen huudahdus,
mutta Paavo käänteli ääneti mälliään ja kynsi korvallistaan, kunnes
vasta viestintuojan hankkiutuessa jatkamaan matkaa lausahti:
-- Katohan ruojaa sitä ryssää, kun ei malttanna oottaa niin kauan, että
olisi ehitty tuolle poikaviikarille nimi toimittaa.
-- Mikäs tässä meille sitten neuvoksi tulee? päivitteli Maija vesissä
silmin.
-- Ka, mikähän teillä on hätänä täällä lämpöisessä pirtissä. Suuhun
panemista on ja pesään panemista niinikään, lohdutteli Paavo.
-- No niin, niin, kyllähän me, mutta entäs sinä poloinen, joka joudut
sinne sodan pauhuun. Tokko elävin silmin enää nähtäneekään.
-- Mikseipä vielä nähtäisi. Ole sinä vain huoleti, kyllä minä takaisin
tulen, jahka vihollinen on sysätty rajan taakse.
Näin eukkoa lohdutellen Paavo ryhtyi verkalleen lähtöä hommaamaan,
muutti päälleen kruunun tamineet, työnsi poveensa vankan käärön
tupakanlehtiä ja puhdisti aseensa. Eukko haki kätköistään sukkia ja
vanttuita sekä työnsi rensseliin eväiksi paksun limpun, voirasian ja
aikamoisen lihankimpaleen.
-- Kyllä kai siellä saa paastota jos palellakin, puheli hän sitä
tehdessään, -- ja hyvä jos sittenkään hengissä pääsee.
-- Sehän kuuluu vähän niin kuin ammattiin, se paastoaminen ja
paleleminen -- ja hengestäänkin pääseminen, jos oikein lujille ottaa,
arveli Paavo, -- mutta mitäpä tässä nyt turhia edeltäpäin
vesittelemään. Ties vielä, kuinka herroiksi siellä pidetään.
Seurasi sitten eronhetki. Ei siinä liikoja tunteiltu. Pistettiinhän
kättä toisilleen ja sekin tapahtui hieman kuin varkain. Ovelle
mennessään Paavo vielä toimitti:
-- Katohan torpan perään ja... ja sitten kun minä palaan, lämmitetään
sauna ja ruvetaan elämään kuin ennenkin.
Kaikesta päättäen hänellä oli mielessä jotakin juhlallisempaa
lähtösanoiksi, mutta mikä siinä lie kangertanut, että esille tuli vain
tuo sauna-asia. Sen jälkeen hän työntyikin jo pyssyineen ja muine
kantamuksineen ovesta ulos sekä painui taipaleelle.
Kun komppania oli saatu Kuopiossa täysilukuiseksi, lähdettiin
viivyttelemättä hevoskyydillä Mikkeliin. Sinne virtasi miehiä ja
hevosia joka ilmansuunnalta, niin ettei Rappi ollut Kuopion
markkinoillakaan nähnyt niin paljon väkeä koolla. Yöt täytyi maata
pitkin lattioita niin ahtaalla kuin silakat tynnyrissä ja päivisin
pidettiin harjoituksia tai seistiin vahdissa. Vihollisen sanottiin
olevan jo rajan tällä puolen, mutta vilaustakaan siitä ei vielä ollut
nähty.
Talvi oli ylen tuima ja useina päivinä pakkanen lähenteli
neljääkymmentä astetta. Piti siinä tarjeta, kun suurella osalla
sotilaita oli varsin puutteelliset päällystamineet. Alkoipa sitten
eräänä päivänä helmikuun lopulla kierrellä huhu, että vihollinen on
tuossa tuokiossa Mikkelin edustalla. Siitäkös Cronstedt hätääntyi ja
niin sai koko prikaati seisoa taisteluvalmiina pitkän talvisen yön
tuollaisessa tulipalopakkasessa. Se oli yksi niitä kohtalokkaita
laiminlyöntejä, joihin ylempi päällystö varsinkin tiedustelutoiminnan
osalta usein tämän sodan aikana syyllistyi. Venäläisiä ei näkynyt eikä
kuulunut, mutta seuraukset siitä, että prikaati lähes neljänkymmenen
asteen pakkasessa sai koko yön seistä aseissa, tulivat seuraavana
päivänä näkyviin. Satakunta miestä oli paleltunut niin pahoin, että
heidät täytyi lähettää sairastupaan. Ja lisäksi hyvin monet olivat
palelluttaneet kuka korvansa, kuka varpaansa.
-- Toinen korva meni, sanoi Rappi vieruskumppanilleen, -- mutta onhan
varaa mennäkin, kun kotona on kokonaista kuusi korvaa reservissä.
Kohta sen jälkeen lähdettiin, vaikka vihollista ei ollut nähtykään,
perääntymään Pieksämäelle, josta Cronstedtin saamiensa ohjeiden mukaan
oli jatkettava matkaa Kuopion ja Iisalmen kautta Ouluun. Se oli ylen
vaivalloista matkantekoa tykistön ja suurehkon kuormaston kanssa, sillä
lunta oli kaikkialla vahvasti ja pakkanen jatkui päivästä päivään yhtä
ankarana. Jokainen koetti suojella itseään miten parhaiten taisi.
Upseerit kulkivat turkeissa ja miehet olivat käärineet korviensa
ympärille mitä suinkin olivat saaneet. Nähtiinpä yhden ja toisen
hartioilla naisen hamekin. Sen vuoksi tarjosi prikaati kinosten
keskellä eteenpäin rämpiessään varsin kirjavan näyn. Leipä ja muu
syötävä jäätyi tietysti kivikovaksi, niin että sitä täytyi nuotion
ääressä sulatella, ennen kuin siihen hampaat pystyivät. Yöt vietettiin
kuumiin savupirtteihin ahtautuneina, milloin satuttiin isompaan kylään,
mutta enimmäkseen saatiin pitkä talviyö viettää taivasalla nuotioiden
ympärillä.
-- Väärässäpä oli kuin olikin se Mykkälän vanha vaari, virkkoi Rappi
eräänä päivänä rivitoverilleen.
-- Missä asiassa? kysyi toveri kummastuneena.
-- No kun se kerran kivenkovaan intti, että maailma ei koskaan mene
eteenpäin, vaan aina taaksepäin. Mutta onpahan entisestään edistytty
tässä sodankäynnissäkin.
-- Miten niin edistytty?
-- No ka, niinhän nuo vanhat kertovat, että entisissä sodissa
seisottiin vastatusten ja tapeltiin verissäpäin. Mutta nyt marssitaan
vain siivosti peräkanaa. Eikö ole maailma muuttunut parempaan päin?