Karstulanjärven ympäri edellä mainitulle salmelle, oli kuljettanut
mukanaan myöskin yhden tykin, joka alkoi syöstä tultaan suomalaisjoukon
kylkeen. Lukov itse oli heti salmen rannalle tultua pistäytynyt
lähimpään taloon aamiaista haukkaamaan. Sitä tehdessään hän kumosi
ahkerasti ryyppyjä ja oli tuota pikaa täydessä humalassa. Kun sotilas
tuli ilmoittamaan, että salmen takana oli pieni suomalaisjoukko, joka
tulellaan estää ylimenon, hän vimmastui silmittömästi, hyppäsi satulaan
ja huutaen sotilaita seuraamaan itseään ajoi täyttä karkua salmeen.
Siellä hänet tapasi suomalainen kuula ja vertavuotavana hän putosi
veteen. Töin tuskin saivat sotilaat hänet maalle kannetuksi.
Sillä kannalla olivat asiat, kun Furumark savolaisineen saapui
paikalle. Lukovin lähin upseeri otti päällikkyyden ja päällikkönsä
menetyksestä raivostuneet venäläiset alkoivat yhä sisukkaammin pyrkiä
yli. Niin virisi tämän toisenkin salmen rannalla vimmattu taistelu.
Furumark sai vaikean haavan ja siitä tiedon saatuaan Fieandt lähetti
paikalle vielä majuri Blåfieldin uusmaalaisten kanssa. Nyt saatiin
venäläiset työnnetyksi takaisin ja ensimmäinen saarrosyritys raukesi
tyhjiin.
Vlastov oli päättänyt edetä hinnalla millä hyvänsä. Siihen häntä
kiirehti myöskin Kamenskin ankara määräys. Ja ylivoimaansa luottaen hän
ajoi yhä uusia miehiä tuleen. Tunti tunnilta jyrisi ja paukkui
Enovirran rannalla ja koko tienoo peittyi sakeaan savupilveen.
Kanuunain ja muskettien piiput polttelivat kättä, kaatuneiden ja
haavoittuneiden luku kasvoi kasvamistaan, mutta siitä huolimatta
Fieandtin joukko säilytti sisukkaasti asemansa. Yksikään venäläinen ei
ollut vielä päässyt salmen yli, jonka vesi punoitti niiden verestä,
jotka sitä olivat yrittäneet. Ilman kiertotietä olisivat Vlastovin
yritykset olleet turhat.
Kymmenen tuntia oli kestänyt yhtämittaista taistelunpauhinaa. Silloin
Fieandtille saapui uusi ja entistä yllättävämpi jobinposti. Venäläinen
joukko oli ilmestynyt Humpin myllylle, joka oli neljän kilometrin
päässä suomalaisten selän takana, Perhoon johtavan tien läheisyydessä.
Karstulan ja Karppisen järvien ympäri kaartaen johti sinne Systemäeltä,
Saarijärven tieltä, kapea metsätie. Fieandt oli toivonut etteivät
venäläiset osaisi käyttää tätä vähäpätöistä tietä hyväkseen. Mutta
siinä hän pettyi. Aamulla Karstulaan marssiessaan oli Vlastov
lähettänyt sitä myöten majuri Rimanin puolentoista pataljoonan kera
suomalaisten selkään.
-- Kas vain piruja! ärähti Fieandt saatuaan sanoman.
Hänen silmänsä muljahtivat ja tuimasti hän imaisi piipustaan
viimeiset henkisavut. Sitten hän viittasi piipunvarrella kapteeni
Nordensvanin luokseen ja käski hänen lähteä Hämeen pataljoonan kanssa
rientomarssissa Humpin myllylle. Parin kanuunan eteen valjastettiin
nopeasti hevoset ja ne lennätettiin Nordensvanin joukon matkaan.
-- Anna niille kuka käski! kuului Fieandtin viime määräys
Nordensvanille.
Patterin kanuunat olivat nyt vähentyneet kahdella ja reservikin oli
poissa. Saarroksiin joutumisen vaara oli ilmeinen. Fieandt käsitti,
että paikan jatkuva puolustaminen ei käynyt enää laatuun. Karmein
mielin hän antoi siis päällikkökunnalle peräytymiskäskyn.
Majuri Hästesko, tuo hätäilemätön ja jäyhä suomalainen, sai
turkulaispataljoonan kera jäädä suojaamaan perääntymistä. Hänen tuli
myöskin kuljettaa jäljellä olevat kanuunat pois.
Vlastov johti Höyläniemen talosta käsin taistelua. Kohta kun hän
huomasi suomalaisten aloittavan perääntymisensä, hän komensi väkensä
hurjaan hyökkäykseen. Hurraten ja pistimet sojossa venäläiset
syöksyivät pitkin linjaa alas puoleksi palaneelle sillalle. Jotka eivät
sitä myöten ehtineet yli, heittäytyivät salmeen ja kahlasivat toiselle
rannalle. Mutta turkulaiset seisoivat vielä vankkumatta patterin takana
ja yli tulleet venäläiset saivat raehaulipanoksia vasten silmiään.
Loput työnnettiin pistimin salmeen.
Uusia venäläisiä riitti kuitenkin aina tilalle. Kun suomalainen
pääjoukko oli hävinnyt metsän suojaan ja toinen venäläisten rynnäkkö
lyöty takaisin, varustautui Hästesko seuraamaan toisia. Mutta miten
saada kanuunat liikkeelle, sillä kaikki niitä varten varatut hevoset
olivat saaneet surmansa venäläisten kuulista? No, ei niitä ainakaan
vihollisen saaliiksi sopinut heittää. Miehet tarttuivat kiinni
tykinlavetteihin ja kiskoivat niitä käsivoimin perässään.
Venäläiset seurasivat kintereillä ja pataljoonan jälkijoukko sai olla
yhtämittaisessa käsirysyssä. Kasakoitakin vilahteli jo puiden välissä.
Ne tekivät sivulta hyökkäyksen jälkijoukon kimppuun ja saivat haltuunsa
yhden kanuunan.
-- Kanuuna menetetty! kulki sanoma pitkin rivejä.
-- Se otetaan, pojat, takaisin! huusi luutnantti Brunow ja miekka
sojossa hän karkasi komppaniansa etunenässä vihollista päin.
Verisen käsikähmän seurauksena oli, että kanuuna otettiin takaisin. Kun
samalla kohdattiin pieni suomalainen rakuunajoukko, saatiin hevosia
kanuunain eteen, jotka nyt lennätettiin parempaan turvaan etupäähän.
Kolme kertaa vihollisen ratsuväki hyökkäsi peräytyväin suomalaisten
kimppuun ja Turun pataljoona oli jo kerran saarroksissa, mutta pistimet
tanassa ja hurraata huutaen se raivasi itselleen tien. Virsta virstalta
ja tunti tunnilta jatkui taistelua ja kaatuneita sekä haavoittuneita
makasi pitkin tietä ja tienvieriä.
Fieandtin johtaessa pääjoukon perääntymistä ilmestyi eteen yhtäkkiä
venäläisiä. Se oli Rimanin joukkoa, jota Nordensvan ei ollut metsässä
vielä tavannut. Saarroksiin joutumisen kauhu valtasi miehet ja kaikki
yritti mennä sekaisin. Fieandt ärjyi ja läimäytteli pampullaan
malttinsa kadottaneita. Kun Nordensvankin vihdoin metsässä harhailtuaan
yhtyi joukkoon, käytiin hyökkäykseen, jolloin venäläiset työnnettiin
tieltä pois ja perääntymistä voitiin taas rauhassa jatkaa.
Aurinko laski metsän taa ja hämärä lankesi maille. Mutta yhä jatkui
taistelun pauhu, huudot, pauke ja kuolinvoihkaukset Perhoon johtavalla
tiellä. Oli jo joltisenkin pimeä, kun sivuutettiin Möttölän kylä ja
saavuttiin Uittosalmen sillalle. Kun kaikki olivat ehtineet yli,
sytytettiin silta palamaan ja Fieandt aikoi järjestää puolustusta.
Mutta nähdessään, kuinka rivit olivat arveluttavasti harventuneet ja
kuinka lopen näännyksissä väki oli -- olihan se syömättä ja lepäämättä
ollut tulessa kokonaista seitsemäntoista tuntia, -- hän huomasi
vastarinnan pitkittämisen turhaksi. Kun oli tunnin verran huoahdettu,
jatkettiin pimeässä matkaa kohti Lintulahtea.
Väsyneenä ja synkkänä Fieandt istui satulassaan. Yön hiljaisuutta
häiritsivät vain askelten raskas töminä ja kanuunanpyörien jyrinä.
Silloin tällöin iskivät hevosten kaviot tulta tien kivistä. Oli
mahdotonta ottaa pimeässä selkoa paljonko miehiä seurasi mukana ja
missä järjestyksessä he kulkivat. Mitä hyödytti tämä rehkiminen, kun
kaikki meni kuitenkin vikaan? Mitä ponnistuksia ja taisteluita hänellä
olikaan ollut kesän kuluessa kestettävänä tällä samalla tiellä. Kaikki
oli näyttänyt toisenlaiselta, kun hän kesäkuun alussa oli pienen joukon
kera metsäteitä samoten saapunut Kivijärven perukkaan ja sieltä
veneillä kulkenut kirkolle. Kivijärven miehet olivat olleet -- sehän
oli sunnuntaipäivä -- kirkolla koolla vannoakseen käskyn mukaan
uskollisuudenvalan keisari Aleksanterille. Mutta nähdessään odottamatta
omia sotilaita he olivat jättäneet valanvannomisen sikseen ja yhtyneet
ilomielin hänen joukkoonsa. Miehissä oli sitten samottu metsäpolkuja
pitkin Perhoon, jossa oli tehty huikea kaappaus: vallattu venäläisten
rikas muonavarasto ja otettu satalukuinen vartiojoukko vangiksi. Perho
päätukikohtanaan hän oli sitten tehnyt rohkeita partioretkiä eri
suunnille puhdistaen Keski-Suomen perukat kokonaan vihollisista. Sitten
hän oli lisäväkeä saatuaan marssinut etelää kohti. Kolme eri kertaa hän
oli taistellut Lintulahdellakin. Menetettyään ensi kerralla sitkeän
vastarinnan jälkeen tuon tärkeän tienristeyksen, hän oli kohta sen
jälkeen ottanut sen takaisin. Mutta suurella ylivoimalla Vlastov oli
rynnännyt kahdelta suunnalta jälleen hänen kimppuunsa, jolloin hänen
oli melkein saarroksiin jouduttuaan ollut pakko miekka kädessä raivata
itselleen tie Perhoon. Siinä taistelussa hän oli menettänyt toista
sataa miestä ja kaksi upseeria. Sen jälkeen hän oli taistellut samaa
vihollista vastaan kahdeksan kuumaa tuntia Perhon Kokonsaaressa
menettäen lähes parisataa miestä kaatuneina ja haavoittuneina.
Noin tuhat virstaa hän oli marssinut kuluneina kuukausina edestakaisin
näillä main. Ja nyt nuo monet vaivannäöt ja uhrit näyttivät kaikki kuin
hukkaan heitetyiltä. Miksi? Kun ei päämajassa tajuttu tilannetta eikä
sieltä saatu edes välttämätöntä apua. Ylimmässä sodanjohdossa oli
auttamaton, kurja vätys, ja kaikista ylin mies oli pähkähullu. Aivan
korpesi hänen kirjelmänsäkin, jolla hän Siikajoen voiton päivinä ensi
kerran muisti suomalaista armeijaa. Se oli sisältänyt vain armollisen
määräyksen siitä, kuinka puuteroituina ja millaisia peruukkeja käyttäen
armeijaupseerit saivat esiintyä paraateissa ja tanssiaisissa. He,
puuterit ja peruukit! Hän, Fieandt, joka asteli tervalta haiskahtavissa
kotitekosaappaissa, ei ollut koskaan sellaisia käyttänyt. Kaikista
vähimmin ne saattoivat tulla kysymykseen tällaisena aikana, jolloin
joka hetki katsottiin kuolemaa silmiin.
Mitä liekin korkeimmassa päämajassa, tuolla tähtitarhojen takana,
päätetty Suomen kohtalosta? Synkältä näytti tällä haavaa kaikki.
Sydänyöllä saavuttiin Lintulahteen. Kun oli huolehdittu varmistuksista,
etsi kukin yösijan mistä löysi. Mihin lie Eerikkakin eksynyt pimeässä
vankkureineen? Muuan sotilas kantoi olkisylyksen erään talon
ummehtuneeseen pirttiin. Siellä ei ollut muita ihmisiä kuin vanha
ruotimuori, joka pelästyksissään siunaili ja uikutti uunin päällä.
Sotilas levitti oljet lattialle. Saappaat jalassa ja vaatteet päällä
Fieandt heittäytyi oljille, levitti viitan peitteeksi ja vaipui kohta
raskaaseen uneen. --
Aamulla paistoi taas aurinko ja reipastuneena Fieandt astui tuvan
portaalle, jossa hän tuuheat kulmansa kohottaen katseli ympärilleen,
katseli pilvettömälle taivaalle ja veti kuuluvasti nenäänsä aamuilmaa.
Mutta ryhtyessään tarkastamaan miehistöä hänen hyvä tuulensa haihtui.
Tuhannestaseitsemästäsadasta oli enää jäljellä vain puoli neljättäsataa
asekuntoista miestä. Kaikki kuormat olivat täynnä haavoittuneita.
Kaikkia ei ollut edes voitu korjata, joten melkoinen osa oli jäänyt
vihollisten käsiin. Upseeristonkin rivit olivat harventuneet.
Luutnantti Norrgren oli kaatunut, ja Furumarkin lisäksi olivat
haavoittuneet kapteeni Nordensvan, Ladau ja Vahlberg sekä luutnantti
Brunow. Varsinkin Nordensvanin tila oli arveluttava. Näin ollen oli
mahdotonta asettua Lintulahdessakaan uusiin asemiin, kuten Fieandt
eilen perääntymään lähdettäessä oli päättänyt. Täytyi jatkaa matkaa
pohjoisemmaksi. Karmein mielin hän tarkastuksen jälkeen kirjoitti
päämajaan lähetettävän raportin, otti sitten ryypyn ja haukkasi hiukan
aamiaista, minkä jälkeen varustauduttiin jatkamaan matkaa.
Kun Eerikka, joka oli kuin olikin saapunut yöllä onnellisesti
Lintulahteen ja nyt kaiken aamua pahoitellut, ettei hän pimeässä
löytänyt herraansa tälle illallista taritakseen, istui jo valmiina
vankkuriensa keulalla ja Fieandt varustautui juuri nousemaan satulaan,
marssi Karstulan suunnalta ripeässä tahdissa kymenmiehinen Savon
jääkärien joukko.
-- Missä vietävässä te olette kuhnailleet? ärjäisi Fieandt joukon
etunenässä astuvalle korpraalille.
Tämä teki kunniaa ja alkoi sitten rauhallisesti, leveällä
savonmurteella kertoa:
-- Ka, jouduimme siellä tappelun pyräkässä toisista erilleen ja kun
metsiä kierreltyämme viimein tulimme Uittosalmeen, oli silta jo
hävitetty ja te muut tipotiessänne. Ja kun ryssät olivat niin lähellä,
että ihan suuhun pakkasivat tulemaan, ei meidän auttanut muu kuin
painua uudelleen metsään. Siellä vietimme yönkin, sillä eihän sitä
hittokaan nähnyt säkkipimeässä kahlata tietöntä metsää. Aamulla sitten
osuimme erääseen taloon ja panimme saunan lämpiämään...
-- Mitä tulimmaista! Rupesitte saunomaan ja vihollinen kintereillä!
-- No ka, kun oltiin ruudinsavusta mustia kuin neekerit, ettemme
voineet toisiamme tuntea. Päätimme ottaa hyvät löylyt ja vähän
virauttaa naamataulujamme. Arveltiin, että jos tuossa aikaa hiukan
meneekin niin sen notkeammin sitten käy taipaleenteko kylpeneillä
jäsenillä.
-- No, ja sitten?
Korpraali jatkoi kertomustaan. Kun he juuri hikoilivat kuumassa
löylyssä ja hutkivat itseään, alkoivat ulkona paukkua laukaukset. Aseet
ja vaatteet oli jätetty saunan seinämälle ja pari toveria vartioon.
Nämä olivat huomanneet ryssäjoukon ilmestyneen pellon laitaan ja ampua
pamauttivat. Suinpäin miehet syöksyivät saunasta, tempasivat aseensa ja
ampuivat yhteislaukauksen tungettelijoita kohti. Sitten vaatteet
kainaloon ja yli pellon päinvastaiselle suunnalle. Ryssien kuulat
olivat vinkuneet korvissa, mutta onnellisesti he olivat päässeet
metsään ja seisoivat nyt tässä ehein nahoin ja kylpeneinä miehinä,
paitsi niitä kahta vartijana seissyttä, joiden naamataulusta kyllä
näki, etteivät he olleet päässeet löylystä osallisiksi.
Ympärillä seisovat nauroivat ja Fieandtinkin silmässä vilahti veitikka.
-- Kyllä te olette aika jalleja! hän sanoi ainoastaan, mutta äänessä
oli lauhkea sävy.
Hän kiipesi satulaan ja marssi pohjoista kohti alkoi. Tie oli kuivaa ja
aurinko paistoi leppeästi pilvettömältä taivaalta. Väkisinkin haihtui
alakuloisuus ja äreys Fieandtin mielestä. Hän hymähteli itsekseen
tuolle saunajutulle. Olivatpa nuo aika jukuripäitä! Hätäkös oli olla
sellaisen joukon etunenässä, vaikka väliin selkäänsäkin sai. Kuinka
armailta näyttivätkään taas nämä karut maisemat. Nuo kivikkokankaat,
kääkkyräpetäjät ja sitkeät katajat, ne aivan kuin nyökkäsivät päätä ja
sanoivat, ettei tässä ole mitään hätää, tämä maa ei voi kuulua muille
kuin suomalaisille, ja sillä hyvä.
Huomaamattaan Fieandt kaivoi taskustaan piipun ja laittoi sen palamaan.
Kun takana marssivat sotilaat näkivät, miten molemmin puolin everstin
päätä alkoi pöllähdellä täyteläisiä savupilviä, he nyökäyttivät
toisilleen merkitsevästi päätään:
-- Vaari alkaa jo olla ennallaan.
Lisätodistuksen tähän he saivat Perhossa, johon yövyttiin ja jossa
eversti lämmitytti itselleen saunan.
Metsiin eksyneitä miesjoukkoja saapui yhtä mittaa. Kun illalla
Yliveteliin ehdittäessä toimitettiin uusi tarkastus ja väenlasku, oli
riveissä jo toistatuhatta miestä. Lopullinen tappio oli alun
neljättäsataa miestä.
Mainitun pitäjän Tunkkarin kylään Fieandt pysähtyi. Hän hävitti
Perhojoen yli vievän sillan ja rakennutti puolustusasemat joen
äyräälle. Kun hän oli tarkastanut varustuksensa ja paikoilleen asetetut
tykit, jotka kaikki oli saatu Karstulasta pelastetuksi, hän sytytti
piippunsa ja läjäytti tyytyväisenä pamppuaan saappaankorkoon. Nyt sai
Vlastov taas tulla, jos hänellä käpälät syyhyivät. Tässä sitä taas
koeteltaisiin voimia.
_Kyösti Wilkuna_
SAVOLAISTEN SUOSIKKI
KARL WILHELM MALM
Rantasalmen triviaalikoulussa oli koko talven 1788-89 jatkettu lukuja
ja tehty hiljaa ja uutterasti henkistä kylvöä maassa vallitsevasta
sotatilasta ja rajakahakoista huolimatta. Mieliala oli tosin pitkin
tätä lukuvuotta ollut hiukan levoton ja hermostunut tuossa sydänmaan
syrjäisessä opinahjossa, jossa savolaisten vallasperheiden pojille
annettiin tieteiden alkeita; vähän väliä oli sinnekin asti saapunut
kuulumisia Etelä-Suomen monenlaisista oudoista ja jännittävistä
tapahtumista. Kuningas oli tullut sotajoukkoineen maahan julistaen
sodan Venäjää vastaan, ja Rantasalmen koulussakin, joka oli lähellä
itäistä rajaa ja saattoi siis helposti joutua tapausten pyörteeseen,
oli jo uneksittu loistavista voitoista ja suurista sotatöistä.
Mutta niitä ei ollut sitten kuulunutkaan. Päinvastoin saapui
viestejä sisäisistä hankauksista Ruotsin ja Suomen sotaväessä,
puoluevehkeilyistä ja toimettomuudesta. Kuningas oli -- niin kerrottiin
-- lähtenyt äkkiä kuin paeten Suomesta pois, sotajoukko oli jäänyt
joutilaana asemilleen ja vähitellen oli vakaantunut se käsitys, ettei
siitä sen enempää rytäkkää synnykään. Rantasalmella siis jatkettiin
lukuja, pidettiin loma ja alettiin kesällä 1789 taas uusi lukukausi.
Mutta silloin ei kuitenkaan kyetty enää pitempään tekemään tässä
koulussa rauhan kylvöä. Sota oli leimahtanut uuteen liekkiin ja sen
jymy oli tullut liian lähelle -- Savonkin rajoilla jo tapella
jytistettiin, jopa aika kuumastikin. Häiritseviä ja järkyttäviä
viestejä saapui eri tahoilta, koululaisten kodeista tuli huolestuneita
kyselyjä, vieläkö siellä poikia pidetään, ja sotaväenosastoja marssi
tuhka tiheään tämänkin rauhaisan seudun halki. Vihollisen
painostuksesta Suomen väen oli peräydyttävä. Silloin opettajat
päättivät laskea nuoret kasvattinsa kotiseudulleen ja sulkea koulun,
joka uhkasi joutua sodan jalkoihin.
Pienin parvin palailivat nyt 15-17 vuoden ikäiset pojat Rantasalmelta
eri tahoille, etelään, länteen ja pohjoiseen. Eräs ryhmä matkasi
veneellä Varkauden reittiä pohjoiseen päin, kohti Kuopion nuorta
kaupunkia. Siinä veneessä, niin kuin tietenkin muissakin koulusta
palaavissa poikajoukoissa, keskusteltiin vilkkaasti sotatapahtumista ja
maan kohtalosta. Vuosi sitten oli uneksittu loistavista voitoista --
nyt oli isänmaa suuressa vaarassa ja sen puolustaminen ja pelastaminen
kysymyksessä. Tietoisuus siitä painoi nuorten koulupoikienkin mieltä.
Savon vanhan linnan seutuvilla tapeltiin ja niin ikään etelämpänä,
Suur-Savon rintamailla. Monen pojan teki mieli lähteä mukaan sotaan
maata ja kotiseutua puolustamaan, mutta he olivat vielä liian nuoria
eikä kotoa ollut saatu lähtölupaa... ehkä vielä saadaan...
Näistä huolista ja toiveista keskusteltiin poikaparvessa eräänäkin
päivänä levähdettäessä Leppävirran rannalla, mihin samoihin aikoihin
oli saapunut veneellinen Pohjois-Savosta saapuneita alokkaita,
nahkapoikia, jotka olivat matkalla eteläiselle rintamalle. Hiukan
etäämmällä muista koulutovereistaan istui törmällä solakka, kalpeahko
ja vakavakatseinen poika omiin mietteisiinsä vaipuneena. Hän oli Kalle
Malm Kuopion Julkulanniemeltä, Rantasalmen koulun parhaita ja
tunnollisimpia oppilaita, hyvä lukumies ja kelpo toveri. Tämä reipas,
mutta hiukan umpimielinen ja yksivakainen poika oli pitkin matkaa
hautonut mielessään sotaanlähtöä, ja nyt tällä rannalla, jossa hän
tapasi kotoisten talollisten poikia, mietteet kypsyivät hänessä
päätökseksi. Kun siis toiset toverit hetken kuluttua laskeutuivat
veneelleen jatkaakseen matkaansa pohjoiseen päin, Kalle Malm astui
heidän luokseen rannalle ja virkkoi:
-- Viekää, pojat, terveiseni kotiin Julkulanniemelle. Sanokaa, että
minä en nyt vielä tulekaan kotiin...
-- Hä... tännekö jäät, vai...? Näin kysyivät rantahiekalle pysähtyneet
koulupojat kummissaan ja kerääntyivät vakavakatseisina veneestä
reppunsa hakeneen toverinsa ympärille. -- Aiotko todella lähteä
sotimaan?
-- Liityn näihin kotipuolen sotapoikiin, tunnen heistä muutamia; aion
tarjoutua vapaaehtoisena Savon jääkärirykmenttiin.
-- Kotonasi käymättä...?
-- Kotona voisivat ruveta estelemään, parempi on kun päätän itse ja
yksin, vastasi nuori Malm harkitusti. -- Isänmaa tarvitsee nyt
poikiaan, mieleni tekee päästä tositoimiin, miksi siis vitkastelisin.
Soutakaa te Kuopioon, viekää terveiset kotiin, minun matkani kääntyy
tästä etelään...
Ja hän käveli reppuineen nahkapoikien veneelle tarjoutuen siihen
soutajaksi. Ja vilkkaat savolaispojat, joiden suosikki tämä reipas
Malmin Kalle aina oli ollut, ottivat hänet ilolla mukaansa.
* * * * *
Näin Karl Wilhelm Malm joutui 17-vuotiaana koulupoikana, vapaaehtoisena
tarjokkaana "Kustaan sotaan", puolustamaan Savoa vihollisten
hyökkäyksiltä. Hänet otettiin empimättä Savon jääkäriksi -- olihan hän
ikäisekseen roteva ja miehekäs -- ja lyhyen harjoitusajan perästä hän
jo pääsi ruutiakin haistamaan ja sotatoimiin. Monissa tämän sodan
suuremmissa taisteluissa -- jotka enimmäkseen suoritettiinkin Savossa
-- hän oli mukana, sai tulikasteensa ihan koulunsa lähitienoilla,
Parkuinmäen tappelussa, sai Mikkelin rintamalla tunnustusta
urhoollisuudestaan ja neuvokkuudestaan ja yleni -- lukumies kun oli
eikä vailla tuttavia upseeripiireissä -- sodan lopulla luutnantiksi.
Kotipuolen pojat hurrasivat, kun hänestä tehtiin heidän lähin
päällikkönsä.
Tämä sotavuosi ratkaisi samalla K.W. Malmin elämänuran. Hän ei palannut
enää sodan päätyttyä Rantasalmen kouluun, hänestä ei tullut pappia eikä
virkamiestä, vaan hän jäi sotilaaksi, jonka ammatin hän oivalsi
kutsumuksekseen. Ja kun yhdeksäntoistavuotias luutnantti Karl Wilhelm
Malm sodan päätyttyä tuli päivettyneenä ja miehistyneenä käymään
kotonaan Julkulanniemellä, jossa hänen vuokseen oli näinä vuosina
vuodatettu monet huolen ja ikävän kyynelet, mutta jossa hänen rohkeasta
sotaanlähdöstään ja hänen menestyksestään armeijassa oli samalla
vilpittömästi iloittu, silloin hänen vanhempansakin hyväksyivät hänen
päätöksensä jäädä sotilaaksi -- olihan poika itse uransa valinnut.
Hän jäi upseeriksi Savon prikaatiin, harjoitti ja opetti savolaisia
nahkapoikia, joiden leikkisän luonteen hän tunsi tarkalleen ja joiden
hilpeihin kompiin hän oli lapsuudestaan asti mieltynyt. Hän eleli
hiljaisena maamiehenä pienessä luutnantinpuustelissa Joroisissa
niukalla palkallaan ja muokkasi maata. Vuodet kuluivat, parta kasvoi,
ikää karttui. Nuori luutnantti perusti perheen, muutti isänsä kotiin
Julkulanniemelle aikoen siinä maata viljellen asua elämänsä iltaan
asti.
Mutta kun lähes 20 vuotta oli kulunut hänen lähdöstään vapaaehtoisena
Savon väkeen, tempasi uusi sota hänet pyörteeseensä. Taas oli syttynyt
sota Venäjää vastaan, ja Karl Wilhelm Malmin, joka tällä välin oli
ylennyt kapteeniksi, oli lähdettävä johtamaan savolaista Kerimäen
komppaniaansa maahan tunkeutuneita vihollisia vastaan.
Kustaan sota oli ollut leikkiä, nyt tuli tosi eteen, miehelle miehen
tehtävä.
Malm olikin v. 1808 mies parhaissa voimissaan, terve ja jäntevä --
vakava piirre hänen kasvoillaan oli vain entisestään terästynyt.
Maalaisaskareissa oli mieli tosin vähän talttunut ja ruumiskin oli
hiukan kangistunut, mutta se vertyi pian, kun oli nopeasti koottava
joukkoja talvisotaretkelle. Entinen soturinveri alkoi taas kuumana
virrata hänen suonissaan. Malttamattomana ja tyytymättömänä Malm
totteli esimiestensä käskyjä, kun sodan alussa yhä vain oli
peräydyttävä pohjoiseen päin, eikä hän hyväksynyt Klingsporin
kunniatonta sodankäyntiä koskaan myöhemminkään. Heti kun tarjoutui ensi
tilaisuus vastarinnan tekoon ja taisteluun jäljessä tulevaa vihollista
vastaan, hän oli siihen koko innollaan valmis ja kävi kuin ilves
käsiksi ylivoimaiseen viholliseen.