sotatoimet vaimenivat, syntyi välirauha ja sitten rauha. Mutta kallis
oli suomalaisille se uhri, jonka he tässä viimeisessä ottelussa
maksoivat Ruotsille vanhan purkautuneen liiton hinnaksi. Entisen
emämaan koskemattomuuden lunnaina Duncker muutamaa päivää myöhemmin
kätkettiin Uumajan kirkkomaalle, mikä silloin oli venäläisten hallussa.
Sandels lähetti heinäkuun 6:ntena päivänä airuen venäläisten päämajaan
pyytäen Dunckerin ruumista haudatakseen sen. Venäläiset kieltäytyivät
luovuttamasta vainajaa vastaten, että he kyllä ymmärtävät saattaa
asiaankuuluvalla kunnioituksella ja juhlallisuudella hautaan tämän
sankarin, jota hekin, vaikka hän vastustaja olikin, olivat oppineet
ihailemaan. Hänen rinnalleen samaan kirkkomaahan venäläiset hautasivat
samassa taistelussa kaatuneen uljaan kasakkaeverstinsä Airekovin,
molemmat sotilaallisin kunnioituksin, torvien soidessa ja tykkien
paukkuessa.
Kaukainen Savonmaa ei saanut vainajanakaan takaisin poikaansa, joka
sinne ja omaan pieneen kotiinsa oli niin hartaasti ja miehekkäästi
ikävöinyt.
_Santeri Ivalo_
VAARI
OTTO von FIEANDT
-- Onko vaari jo jalkeilla?
Keski-ikäinen ratsumies esitti tämän kysymyksen Tolppilan pihamaalla
Karstulan kirkonkylässä varhaisena elokuun aamuna, kun sumu lepäsi
vielä elovainioilla ja järvellä. Hän oli juuri sitonut höyryävän
ratsunsa tallin seinään ja lähestyi noin viidenkymmenen ikäistä
soturia, joka avopäin ja asetakin napit auki paistoi pihakiven kupeelle
tekemänsä pienen tulen ääressä vartaaseen pujoteltuja ahvenia.
-- Niin jalkeillako? venytti kalanpaistaja laiskasti kääntämättä
katsettaan ahvenista.
Toinen ei viitsinyt uudistaa kysymystään, vaan kumartui ottamaan
nuotiosta palavan tikun, jolla alkoi sytytellä piippuaan.
-- Tuntuupa olevan -- vai luuletko viidestäkään maaherran läänistä
löytyvän miestä, joka noin isännän äänellä osaisi kurkkunsa karaista?
suvaitsi kalanpaistaja ryhtyä selittämään.
Harmaassa, malkakattoisessa asuintuvassa oli kaksi porstuan ja kamarin
toisistaan erottamaa tupaa. Toisen tuvan ikkunaluukku oli työnnetty
syrjään ja sen takaa kuului karmea rykäisy, joka tuntui tulevan kuin
vuoren uumenista. Kohta sen jälkeen pisti ikkuna-aukosta näkyviin
pitkävartinen, savuava piippu, jota seurasi karheatukkainen pää
konkkanenineen, suurine viiksineen ja tummine, pörhöisine
kulmakarvoineen.
Äkeästi ilmestys puhalsi suustaan pitkän savun, nuuhkaisi kosteata
aamuilmaa, kohotti kulmansa ja tähysteli eri suunnille yläilmoihin
antaen katseensa lopuksi pysähtyä tulen luona oleviin miehiin. Hän
viittasi piipunvarrella merkin ratsumiehelle, joka harppasi ripeästi
ikkunan eteen ja teki kunniaa.
-- No, mitä olet saanut selville retkelläsi?
Ääni oli käreä, siinä ei ollut hempeyden vivahdustakaan.
-- Ryssän etujoukot, noin viisisataa ratsumiestä, tulivat eilen
Kalmariin. Pääjoukko saapui sinne illalla myöhään ja tänään he jatkavat
varmasti matkaa tänne Karstulaan.
-- Varmasti? Mistä sinä sen _niin_ varmasti tiedät? murahti piippumies
ja puhalsi savun ratsumiehen silmille.
-- Sen huomasi kaikesta. Ensi yönä tai viimeistään huomenaamuna he ovat
täällä kanuunoineen päivineen.
-- Jokohan ovat? No olkoon sitten, kyllä minä niiden parrat täällä
vanutan. -- Eerikka, pistähän murkinaa pöytään, lähden tässä vähän
ratsastamaan.
-- Heti paikalla, herra eversti, vastasi kalanpaistaja, joka tällä
välin oli ahvenineen siirtynyt tupaan.
Hänen täydellinen nimensä oli Eerik Ampuja, entinen ruotusotilas Savon
jalkaväessä ja syntyisin Ristiinan pitäjästä kuten eversti itsekin.
Torppansa hän oli jo vuosia sitten jättänyt pojalleen, joka palveli
korpraalina Fieandtin väessä, toimien itse sen jälkeen everstin oikeana
kätenä hänen sotilaspuustellissaan sekä nykyisin sotaretkellä. Hän se
piti tarkan huolen kaikista niistä everstille kuuluvista varusteista,
sukista, saappaista, lämpimistä alusvaatteista, eväistä ja
tupakkavehkeistä, jotka Ulriika-rouva sotaretkelle lähdettäessä oli
hänen huostaansa uskonut. Kotoa varatut eväät olivat tietysti jo aikoja
sitten loppuneet, mutta pitkin matkaa Eerikka osasi hankkia täydennystä
tyhjeneviin leipäsäkkeihin, voipyttyihin ja viinanassakkoihin, niin
ettei everstin ollut koskaan tarvinnut tyhjän pöydän ääreen istua.
Liikkeelle lähdettäessä hän sääli tavarat, kymmenet mytyt, kirstut,
pytyt ja nassakat omille vankkureille, joiden keulalle hän itse asettui
ohjaamaan, suupielessään lyhytvartinen, ikimustunut nysä.
Ketterästi hän kattoi honkapöydälle aamiaisen, johon sisältyi
aloittamaton puolikova reikäleipä, voita vihreäksi maalatussa
katajavanteisessa pytyssä, valtava kimpale palvattua naudanlihaa sekä
äsken paistetut ahvenet.
Pöydän ääreen asettuessaan Fieandt huomasi sukulaisensa, majuri
Furumarkin, joka laskeutui juuri pihalla hevosen selästä.
-- Hoi, serkku, täällä olisi jotakin hampaan rakoon. Luulenpa, että
naudankontta maistuu yöllisen ratsastuksen jälkeen. Mutta missä
Hästesko on?
-- Hän johtaa pataljooniamme salmen taakse. Minä poikkesin tänne
saamaan lähempiä määräyksiä.
Edellisenä päivänä, jolloin Fieandt joukkoineen vielä oli Kalmarissa,
Karstulan ja Saarijärven puolitaipaleessa, hän oli lähettänyt
Furumarkin ja Hästeskon kahden pataljoonan kanssa valtaamaan vihollisen
etuvartioasemia Kolkanlahdessa, Saarijärven pohjoiskulmassa. Mutta
kohta heidän liikkeelle lähdettyään hän oli saanut kuulla
tiedustelijoiltaan, että Vlastov oli vastikään saanut huomattavia
apujoukkoja sekä valmistautui etenemään pohjoista kohti. Tällöin
Fieandt oli päättänyt vetäytyä takaisin Karstulaan, jossa oli parempi
puolustusasema kuin Kalmarissa ja jonne hän Pääjärven ja
Karstulanjärven välisen salmen pohjoisrannalle oli jo edellisen viikon
kuluessa rakennuttanut valleja. Furumarkille ja Hästeskolle oli
lähetetty paluukäsky, jota noudattaen he olivat läpi yön marssineet
Karstulaan.
-- Eerikka hoi, kaksi kumausta! huusi Fieandt, kun Furumark oli
asettunut pöytään häntä vastapäätä.
-- Toimessahan tässä juuri ollaan, mutta mikä riivattu tuon tulpan on
saanut noin lujaan juuttumaan, murisi Eerikka askarrellen juurivasun
suojaaman, viiden kannun vetoisen pyöreän pullon kimpussa.
Tulppa irtaantui ja hän kaatoi ison tinapikarin täyteen helmeilevää
nestettä.
-- Olkoonpa onneksi tälle päivälle, sanoi Fieandt ja tyhjensi pikarin,
ojentaen sen täytettäväksi pöytätoveriaan varten.
He kävivät käsiksi pulleisiin ahveniin ja söivät hetkisen ääneti.
-- Päämajasta emme voi siis odottaa mitään apua? kysyi Furumark
saatuaan tyydytetyksi pahimman nälkänsä.
-- Kyllähän sen tiedät kysymättäkin, murahti Fieandt. -- Klingsporiin
vetoaminen on sama kuin hakisi tukea suomättäästä.
-- Niinpä niin, mutta onhan siellä Adlercreutz.
-- Hm -- mm! murahteli Fieandt lausumatta kuitenkaan sen selvemmin
julki ajatustaan hänestä.
Kaikesta näki, että hän oli äkeissään Adlercreutzillekin. Eikä suotta.
Tämäkään ei näet ollut kiinnittänyt erikoisempaa huomiota Fieandtin
raportteihin ja avunpyyntöihin, vaan arvellut Fieandtin kuvittelevan
vihollisen voimat suuremmiksi kuin ne olivatkaan. Ihminen näkee
tavallisesti omat vikansa suurennettuina toisessa. Niinpä Adlercreutz
uskoi Fieandtista sitä, mitä hän itse teki ja oli kaiken aikaa tehnyt.
Päämajan tiedustelutoiminta oli aina ollut hataralla kannalla ja
Adlercreutzilla oli tavallisesti liioiteltu käsitys vastustajansa
voimista. Fieandt sen sijaan oli talonpoikaisjärkeensä luottava mies
vailla mielikuvituksen lentoa. Hän tunsi jo entuudestaan nämä
seudut ja nojautui aina retkillään kansan apuun. Nytkin hän oli
paikkakuntalaisten apua käyttäen hankkinut tarkat tiedot vihollisen
voimista ja aikeista. Häntä harmitti syystä, etteivät hänen
tiedonantonsa päämajassa johtaneet mihinkään tuloksiin. Eikö siellä
todellakaan käsitetty tämän Saarijärven--Kokkolan tien merkitystä? Jos
vihollinen ylivoimallaan pakottaisi hänet peräytymään Lintulahdestakin
pohjoisemmaksi, silloin sillä olisi hallussaan tuo tärkeä tienristeys
ja pääarmeija Alavudella ja Kuortaneella joutuisi selkäpuolelta
uhatuksi. No, sitä ennen aikoi Fieandt kuitenkin iskeä niin että
tuntui.
-- Saamme kuumat paikat, virkkoi Furumark, -- sillä Vlastovilla on
ainakin kaksi kertaa niin paljon väkeä kuin meillä ja lisäksi täällä
Karstulassa ovat miltei kaikki maastoedut hänen puolellaan. Hänen
etujoukkonsa seurasivat aivan meidän kintereillämme ja minä hetkenä
hyvänsä hän voi aloittaa hyökkäyksensä.
-- Aloittakoon, leikintekoa hänelle ei tule oleman Karstulan
sivuuttaminen, sanoi Fieandt jatkaen hetken perästä: -- Pelkäsin heidän
tulevan suuremmallakin voimalla, mutta nyt on Kamenski palannut
Keuruulle, kuten arvasinkin, kuultuaan pääarmeijamme voitosta.
-- Mitä, onko pääarmeija ollut taistelussa? kysyi Furumark.
-- Jahaa, sinä et vielä tiedäkään. Minulle saapui eilen ilmoitus, että
pääarmeija on viime keskiviikkona taistellut Alavudella ja ajanut
vihollisen tiehensä niiltä main. Kamenski rientää nyt tietysti Keuruun
kautta sikäläisten joukkojen avuksi.
-- Sepä oli mainio uutinen! sanoi Furumark silmät ilosta loistaen. --
Olisipa meillä nyt vain muutama pataljoona lisäväkeä, mekin
siirtäisimme tämän vasemman sivustan hyvän matkaa etelämmäksi.
-- Sinäpä sen sanoit. Mutta kun apua ei ole lähetetty, saamme koettaa
tulla omillamme toimeen niin kauan kuin suinkin.
He lopettivat aamiaisensa ja Fieandt ryhtyi lataamaan piippuaan. Juuri
kun hän asetteli kytevää taulankipenettä pesän suulle, nuori ja hoikka
vänrikki astui tupaan saappaat yltä päältä loassa. Fieandt lietsoi
suurikoppaista piippuaan niin että posket painuivat kuopalle ja öljy
varressa turisi, samalla kun hän kopan ylitse loi tuikean katseen
tulijaan.
-- Kas poikaa, hän sanoi, kun piippu oli alkanut tasaisesti palaa. --
Viimeinkin sinä palaat. Annahan kuulua, mitä olet saanut toimeksi?
"Poika" oli everstin nuorin veli, Yrjö Maunu von Fieandt, joka
vänrikkinä palveli vanhemman veljensä joukko-osastossa. Viikon
puolivälissä hänet oli määrätty Rautalammin komppanian kera metsien
kautta kiertämään Vlastovin selän taakse Honkolan kylään, joka oli
Saarijärven ja Laukaan välillä, lähellä Kuopiosta tulevan tien
risteystä. Siellä hänen piti hävittää vihollisten varastovajat sekä
polttaa pari siltaa.
Sekös oli ollut mielityötä vänrikki Fieandtille, samoin kuin hänen
satapäiselle miesjoukolleen, joka näin odottamatta pääsi kiertelemään
oman kotiseutunsa metsäkulmia. Joukossa oli miehiä, jotka tunsivat
niillä main jokaisen metsälammen, uudistalon ja salojen keskitse
kiertelevät kinttupolut. Oli ollut hauska retkeillä elokuun kuulaina
päivinä kotoisissa metsissä, levähdellä yksinäisissä taloissa ja hautoa
niiden saunoissa matkan vaivoista puutuneita jäseniä. Mutta retken
hauskat puolet saivat nyt jäädä kuvailematta, kun vänrikki ryhtyi
tekemään selkoa toimistaan ankaralle vanhemmalle veljelleen.
-- Saitteko sillat hävitetyksi? tämä kiiruhti kysymään.
-- Niistä ei ole jäljellä muuta kuin kasa hiiliä arkkujen päällä,
vastasi vänrikki.
-- Entä varastovajat?
-- Samoin tuhkana.
-- Menetitkö paljonkin miehiä?
-- En yhtään. Eikä ruutiakaan haaskattu muuta kuin panos mieheen.
Pistinhyökkäyksellä ajoimme vartioväen käpälämäkeen. Toistakymmentä
ryssää jäi kentälle.
-- Poltitte kai varastovajat tavaroineen päivineen?
-- Täytyi, kun ei ollut lähistöllä tarpeeksi ihmisiä, joille olisimme
muonan jakaneet. Ainoastaan pienehkön määrän veivät metsäkyliltä
mukaamme tulleet talonpojat selässään.
Fieandt itse oli kesäkuun alussa vallannut Perhossa venäläisiltä suuret
muonavarastot ja jakanut ne paikkakunnan talonpojille. Mutta ymmärsihän
hän, ettei se tällä kertaa ollut käynyt päinsä, kun vihollisia kuhisi
joka puolella.
-- No mitä muuta sinulla on matkaltasi kerrottavana?
-- Ennen varastojen ja siltojen hävitystä yllätin venäläisen
kuormaston, joka oli matkalla Laukaalta Saarijärvelle. Siinä oli
satakunta kuormaa muonaa ja ampumatarpeita Vlastovin armeijalle.
-- No, ja sinä?
-- Minä tietysti anastin kuormaston ja hävitin kaiken mitä emme itse
voineet mukaamme ottaa.
-- Hyvä, hyvä, entä näitkö huomattavampia vihollisjoukkoja liikehtivän
jompaankumpaan suuntaan?
-- En, mutta sen sijaan itse Kamenskin adjutantteineen pienen saattueen
kera menossa Möttöseen päin.
-- Mitä? Kamenskin? Kerrohan tarkemmin! -- Ja eversti jännittyi siinä
määrin, että otti piipun suustaan.
-- Kun olimme eräältä Laukaan mieheltä kuulleet suuren kuormaston
olevan matkalla Saarijärvelle, asetuimme Honkolan tuolla puolen
väijyksiin erään mäen rinteeseen sakeaan viidakkoon. Siinä
odotellessamme ajoivat näkyviin vaunut pienen kasakkajoukon saattamina.
Vaunuissa istui nuori venäläinen kenraali parin adjutanttinsa seurassa.
Makasimme niin lähellä tietä, että kuulin heidän keskustelunsa. Mieleni
teki kovin napata heidät vangiksi, mutta kuormasto, varastot ja sillat
olisi silloin täytynyt jättää. Ja sitä paitsi en silloin vielä tiennyt,
että siinä oli itse Kamenski.
-- Aijai, poika, olisitpa kernaasti saanut jättää kuormastot ja muut,
sillä Kamenskin vangitseminen olisi merkinnyt meille sata kertaa
enemmän. Mutta enpä tahdo sinua moittia, sillä sotilaan on ennen
kaikkea seurattava annettuja määräyksiä. Ja kelpo tavalla olet ne
täyttänyt. Mutta onko sinulla mitään tietoja Vlastovin miesvoimista?
-- Niitä on vähintään kolmetuhatta ja etujoukot ovat tuossa tuokiossa
täällä. Kamenski oli heti Möttöseen tultuaan palannut sieltä takaisin
sekä vienyt osan joukoista mukanaan.
-- Aivan kuten arvasinkin. Useimmat tiedonannot pitävät siis yhtä
siinä, että meitä vastassa on kolmentuhannen miehen voima.
-- Suunnilleen kaksi yhtä vastaan, lisäsi Furumark.
-- Eikö tässä maassa ole täytynyt monesti taistella yksi kymmentäkin
vastaan, lopetti Fieandt, kopisti tuhkan piipustaan ja nousi seisomaan.
Samassa alkoi kylän laitamalta, Saarijärven suunnalta, kuulua
laukauksia.
-- Hätäinen mies se Vlastov, murisi Fieandt, otti patukkansa naulasta
ja astui pihalle Eerikan ryhtyessä kiireesti säälimään kamppeitaan
kokoon kuljettaakseen sitten vankkurinsa salmen taakse suojaan.
Everstin ratsu talutettiin esiin. Fieandt täytti uudelleen piippunsa,
tunnusteli satularemmejä ja solkia, olivatko ne asianmukaisessa
kunnossa, ja nousi sitten hätäilemättä satulaan. Samassa tuli Eerikka
juoksujalkaa tuvasta.
-- Unohditte tämän, hän sanoi ojentaen everstille litteän tinapullon,
jonka hän oli täyttänyt paloviinalla.
-- Kyllä kai tänään kurkku tarvitseekin kostuketta, arveli Fieandt,
työnsi pullon taskuun, löi patukalla hevosta lautasille ja savuja
tuprutellen ajaa hölkytteli Saarijärven tielle.
-- Varokaa, eversti, täällä tulee kohta kuumat paikat, huusi hänelle
luutnantti Brunow, joka johti kylää kohti perääntyviä etuvartioita.
Laukauksia pamahteli yhä taajempaan ja joka puolelta kuului surinaa ja
vihellystä. Mutta Fieandt ei näyttänyt sitä huomaavankaan. Äreästi hän
nyhjäisi levottomasti vikuroivaa ratsuaan ja pölläytteli piipustaan
täyteläisiä savukiemuroita tarkastellen samalla lähenevää vihollista.
Ladatessaan ja ampuessaan sotilaat loivat häneen hymyileviä
syrjäsilmäyksiä. Oli jukoliste siinä vaaria kerrakseen!
-- Siirtykää hiljalleen kylään ja liittykää siellä Hämeen pataljoonaan,
jonka kanssa sitten yhdessä vetäydytte salmen taakse, hän antoi
määräyksensä. -- Mutta sitä tehdessänne kärventäkää niiden pirujen
partoja minkä ehditte.
Yhtä verkkaan hän ratsasti takaisin kylään antaen hämäläisille vielä
viimeiset määräykset, minkä jälkeen hän jatkoi matkaa päävarustuksiin
Höyläniemen salmen eli Enovirran pohjoisrannalle. Kirkon seutuvilta
lähdettyään kulkee Lintulahteen ja Perhoon johtava tie pitkin noin
kilometrin ja paikoin puolentoista levyistä nientä, jonka
pohjoispäässään katkaisee mainittu Enovirta. Se on varsin kapea salmi,
jonka yli johtaa pienoinen silta. Kahden puolen sitä, pitkin salmen
rantoja, oli Fieandt kaadetuista puista, kivistä ja turpeista
rakennuttanut vallituksia. Siellä olivat jo paikoillaan hänen kuusi
kanuunaansa ja ketjuun asettuneina odottelivat Turun ja Uudenmaan
pataljoonat patterien suojassa vihollista. Taempana metsän suojassa oli
aamiaispuuhissa kaksi pataljoonaa savolaisia, jotka oli komennettu
sinne reserviin.
Salmen puoleisessa päässä kohoaa Höyläniemi melkoiseksi mäeksi.
Suomalaisten miehittämä vastakkainen ranta oli tuntuvasti sitä
alempana, joten niemeä pitkin hyökkäävällä vihollisella oli maastosta
suurta etua. Näitä etuja vähentääkseen Fieandt oli hakkauttanut mäkeä
peittäneen metsän maahan. Siten oli näköala suomalaisten varustuksista
jotakuinkin avoin kirkonkylää kohti.
Fieandtin asema ei siis ollut suinkaan kovin edullinen, varsinkaan kun
sen saattoi itäpuolitse kahdestakin kohdasta kiertää, jos vain
vihollinen osasi käyttää kiertotietä hyväkseen. Mutta kuitenkin tämä
oli paras mahdollinen puolustautumispaikka koko Saarijärven--Kokkolan
välisellä taipaleella, ja niinpä oli Fieandt koko suomalaisella
itsepäisyydellään ja sitkeydellään päättänyt tässä tehdä vastarintaa
ylivoimaiselle viholliselle.
Päivä valkeni kirkkaana ja sumu haihtui järviltä ja niityiltä. Sotilaat
kiipesivät patterille nähdäkseen paremmin, mitä kirkonkylässä tapahtui.
Siellä oli Hämeen pataljoona jo täydessä taistelussa. Musketit
paukkuivat taajaan ja yhä sakenevat ruudinsavupilvet ajautuivat
aamutuulen mukana Pääjärvelle. Kylän takana näkyi ylenevää mäkeä vasten
valkoisena nauhakkeena Saarijärven tie, jota pitkin marssi yhä uusia ja
uusia venäläisjoukkoja, jotka kylän äärelle tultuaan hajaantuivat
hyökkäyslinjaan.
Hyvässä järjestyksessä, ladaten ja ampuen, hämäläiset vetäytyivät
Höyläniemelle. Fieandt oli kiivennyt patteriston takana olevalle isolle
kivelle ja tarkasteli kaukoputkella tapausten kehitystä.
-- Nyt ne raahaavat kanuunansa esille, hän murahteli itsekseen. -- Kas
paholaisia, eivätköhän rupea miesvoimin kiskomaan niitä tuonne Muhosen
kalliolle.
Kirkon lähistöllä oli jyrkkä ja louhikkoinen kallionnyppylä, jonka
laelle venäläiset parhaillaan raahasivat kahta kanuunaa.
-- Mutta kyllä minä teidän korvanne kuumennan! uhkasi hän ja huusi
luokseen luutnantti Reiherin.
Hän osoitti tälle venäläisten tulikirnuja ja kysyi, kantoivatko omat
tykit sinne asti.
-- Luulisinpa kantavan, ainakin noiden kuusinaulaisten, vastasi
pitkäkasvuinen, jämerä ja miehekäs Reiher.
-- No anna paukkua sitten, kuului Fieandtin määräys.
Pattereilla syntyi eloa, kun tykkimiehet kävivät Reiherin johdolla
käsiksi työhönsä ja ensimmäistä laukausta tervehdittiin innokkain
hurraahuudoin. Sotilaat vetivät henkeensä kitkerää ruudinkatkua, heidän
sieraimensa laajenivat ja silmiin syttyi taistelukiihko. Fieandt
tarkasti kaukoputkellaan tulosta ja nähdessään kartessipanoksen
pudonneen ihan kallion juurelle synnyttäen hämminkiä venäläisten
tykkimiesten keskuudessa, hän huusi tyytyväisenä:
-- Ei yhtään hullummin! Lisää vain samaa maata!
Hän työnsi kaukoputken taskuunsa, otti esille piipun ja alkoi täytellä
sitä pulleasta, koreasta nahkamassista.
Nyt jyrähti venäläisten puolella ensimmäinen kanuunanlaukaus. Ammus
putosi salmeen loiskauttaen vettä korkealle. Miehet tervehtivät sitä
kompasanoilla.
Hämäläiset olivat jo ehtineet niemen korkeimmalle kohdalle. Vielä
viimeinen yhteislaukaus takaa-ajaviin venäläisiin, minkä jälkeen he
juoksujalkaa syöksyivät mäeltä alas ja yli sillan. Kohta kun viimeinen
mies oli ehtinyt yli, sytytettiin silta palamaan. Hämäläiset saivat
marssia reserviin lepäämään.
Kanuunanpauke taajeni molemmilla puolin. Vihollisen panoksia sattui
patteriin ja putoili sen taakse. Ensimmäiset haavoittuneet, joihin oli
sattunut kartessin sirpaleita, saivat mennä sidontapaikalle reservin
taakse.
Mäellä vastapäätä oli Höyläniemen talo, joka oli jäänyt kaadetun metsän
keskelle paljaana seisomaan. Fieandtin oli tehnyt mieli hävittää sekin,
mutta hän ei ollut kuitenkaan raskinut pistää liekkeihin vauraan
näköistä taloa. Nyt se tarjosi hyvän suojan salmea kohti hyökkääville
vihollisille. Heidän jääkäreitään vilahteli jo rakennusten välissä ja
sinne kuljetettiin myöskin paria kanuunaa. Kaksi suomalaisen
patteriston kolminaulaista kohdisti heti tulensa taloon.
Kaadettujen puiden välitse hiipi venäläistä jalkaväkeä yhä lähemmäksi
salmea.
-- Tulta, pojat, niin että paukkuu! huusi Fieandt sen nähdessään.
Hänen käskynsä toistui pitkin linjaa ja tuima muskettituli pysähdytti
venäläisten etenemisen. Mutta yhä uudestaan he yrittivät lähestyä
salmea ja palavaa siltaa. Kiivaana ja keskeytymättä jatkui
kanuunanpauke ja muskettituli kummallakin puolen.
Kädessään ainainen nahkapatukkansa ja toisessa piippu Fieandt asteli
patteriston vaiheilla jaellen käskyjä ja pitäen kokonaisuutta silmällä.
Kuin elovainiolla kotonaan Ristiinassa hän liikkui tutun joukkonsa
keskellä, jäykkänä ja hätäilemättömänä, milloin kiitellen, milloin taas
tiuskien ja moittien.
-- Ehee, niin sitä pitää! hän lausahti tyytyväisenä nähdessään kuinka
rivakasti muuan turkulainen käsitteli muskettiaan. -- Sehän käy kuin
rasvattu. Mutta muistakaa tähdätä tarkkaan. Ei sovi kruunun ruutia
harakoille haaskata.
Muutaman askelen päässä hän tapasi erään miehen kyyryllään patterin
suojassa, missä hän naputteli puukollaan musketinlukkoa.
-- Hoi, mitä sinä siellä värkkäät? hän huusi miehelle.
-- Lukko mennyt epäkuntoon eikä lyö tulta, selitti mies nousten
seisomaan.
Fieandt otti musketin mieheltä ja tarkasti lukkoa.
-- Tolvana, mikset ole aikanaan pitänyt huolta aseestasi. Sietäisit
saada ympäri korviasi! Ja ruveta sitten puukolla vioittunutta vieteriä
korjaamaan! Ota tuolta kaatuneelta pyssy, ammu sillä ja tiedä huutia!
Hän käveli eteenpäin ja läiskytteli patukkaansa saapasvarteen. Sotilas,
jolta vihollisen kuula oli murskannut vasemman ranteen, istui maassa
ähkyen ja kättään pidellen.
-- Mitä, käpälääsikö olet saanut? lausui eversti tultuaan kohdalle. --
Mutta miksi siinä kuukit ja vertasi vuodatat? Mene sidottavaksi. Vai
etkö jaksa kävellä? No, ota tuosta vahvistusta.
Hän tarjosi kulauksen taskumatistaan miehelle, joka kiitollisena lähti
sidontapaikalle kuulain ympärillä vinkuessa ja pöllyttäessä hiekkaa
ilmaan.
Fieandt palasi entiselle paikalleen, kuivasi hien kasvoiltaan,
keikautti tinapullostaan ryypyn ja sytytettyään piipun nojasi
kyynärpäillään kiveen puhallellen ilmaan leveitä savupilviä.
-- Kyllä, kyllä siinä yrittää saatte, hän puheli itsekseen, venäläisten
turhia etenemisyrityksiä silmäillessään. -- Ei tästä niin vain
lentämällä mennä. Ähäh, saitkos! hän lopetti puhelunsa nähdessään liian
rohkeasti esiintyneen venäläisen keikahtavan nurin.
Hänen vierelleen pysähtyi pölyinen rakuuna hypäten hevosen selästä
maahan.
-- No, mikä sinulla on hätänä, kun olet hevosesikin likomäräksi ajanut?
Kiireesti rakuuna teki selkoa asiastaan. Vihollisjoukko oli ilmestynyt
suomalaisten vasemmalle sivulle, sen matalan salmen taakse, joka
yhdisti Karstulanjärven ylempänä olevaan pienempään järveen. Vastassa
oli ainoastaan pienoinen vartiojoukko, joka nyt koetti estää niiden
pääsemistä yli. Apua tarvittiin kiireesti.
Fieandt sai käsiinsä majuri Furumarkin ja sanoi tälle:
-- Ota Savon jääkäripataljoona, riennä juoksumarssissa tuonne (hän
viittasi patukan kärjellä uhatulle suunnalle) ja anna vasten kuonoa
niille ylipyrkijöille.
Tämän määräyksen annettuaan hän pisti piipun jälleen suuhunsa ja
syventyi seuraamaan taistelua Enovirran rannalla.