Dunckerin osastot olivat turvanneet jälkijoukkona pääarmeijan paluuta
ja jäällä kävi nyt voitonvarma venäläinen sinnikkäästi saartaen
myöhästyneen jälkijoukon kimppuun, joka ei ajoissa ollut saanut
esimiehiltään perääntymiskäskyä. Päällikkönä tässä kahakassa oli
Duncker, Malm johti vain toista sivustaa, jonka tuli paksussa lumessa
jäällä torjua vihollisen kiertoliike. Mutta hän teki sen tavalla,
jolla hän heti sodan alussa voitti esimiestensä luottamuksen, ja
ennen kaikkea omien sotamiestensä, jotka näkivät läheltä hänen
kylmäverisyytensä, uljuutensa ja tarmonsa. Hän säästi miehiään turhilta
vaaroilta, väistyi kun tarvittiin; mutta kun hetki oli tullut, silloin
hän ryntäsi vihurina ja itse ensimmäisenä vihollista vastaan ja pakotti
sen pysähtymään... Näin hän ohjasi aukean jään poikki komppaniansa
melkein eheänä lähes peninkulman taipaleen pääjoukon luo Toivolaan.
Savon joukko peräytyi yhä pohjoisemmaksi -- niin kuin Suomen
pääarmeijakin Pohjanlahden rannikolla -- esimiestensä käskystä pitkin
talvea. Se oli raskasta marssia niille, joiden täytyi jättää
maakuntansa, kotiseutunsa ja kotinsa vihollisten jalkoihin. Siinä
lamaantuivat hilpeiden savolaistenkin mielet, into ja usko laski
arveluttavasti. Apeana ja harvapuheisena kapteeni Malmkin marssi
poikainsa keskellä Pohjanmaan lakeuksia kohti. Olihan hänen täytynyt
jättää omakin kotinsa, rakas Julkulanniemi, vihollisten käsiin ja
heidän raastettavakseen, ja se kirveli isännän sydäntä. Mutta sama
tietoisuus kirveli, sen hän tiesi, jokaisen miehen mieltä, sillä
kaikiltahan heiltä jäi nyt koti ja perhe vihollisen valtaan. Suru ja
kiukku vatvoi pakkasessa marssivien miesten sydäntä. Harvoin enää
singottiin heidän parvessaan sukkeluuksia, kankeasti kävi taipaleilla
tarinointi, mutta siitäkin vähästä, mitä pitkillä marsseilla puhuttiin,
ymmärsi päällikkö ja miehistö jo muutamista viitteistä, että sydämissä
asui sama suru ja sama kiukku.
Mutta kun pakoretki vihdoin päättyi Siikajoen ja Pulkkilan taistelujen
jälkeen, -- viimeksi mainittuun Malmkin poikineen otti tehokkaasti
osaa, -- ja kun siitä taas päästiin karkottamaan Pohjanmaalle asti
tunkeutunut vihollinen, silloin miehet heti elpyivät ja heidän silmänsä
ja sielunsa kirkastuivat. Oli melkoinen ero niiden joukko-osastojen
välillä, joissa oli ruotsinmaalaisia, miehistön kieltä ja mieltä
tuntemattomia upseereja, ja niiden, joita johtivat suomalaiset, kansan
keskuudessa kasvaneet ja sen kanssa välittömiin suhteisiin joutuneet
miehet. Näissä viimeksi mainituissa tunnettiin ja ymmärrettiin ilot ja
surut, toiveet ja pettymykset, selvemmin ja syvemmin ja niissä kävivät
myös välit läheisemmiksi ja joustavammiksi. Niinpä, kun kapteeni Malm
Pulkkilassa sai ilmoittaa joukolleen:
-- Nyt, pojat, nyt palataan takaisin Savoon! silloin oivalsi jokainen
mies, mitä se sana merkitsi itse sanojalle ja mitä heille kaikille.
-- Hei, takaisin, kotiin Savoon, huudahtivat miehet hurmaantuneina, ja
siinä huudossa helähti ilmoille kirkasta riemua, niin voimakasta ja
harrasta toivoa ja luottamusta ja kiitollisuutta, että vähältä piti,
etteivät kapteeni ja korven pojat syleilleet toisiaan.
-- Ajetaan pois vihollinen Julkulanniemeltä! Se oli parasta, mitä
miehet osasivat suosimalleen päällikölle luvata kiitollisuutensa
palkinnoksi ja hän ymmärsi täydelleen, mitä siihen lupaukseen sisältyi.
-- Pois Kuopiosta ja koko maasta, vastasi vakavakatseinen kapteeni
salaamatta omankaan mielensä lämmenneitä tunteita.
Pulkkilassa Malm saikin nyt ensi kerran aivan itsenäisen
päälliköntehtävän ja kaiken lisäksi erittäin kunniakkaan ja
vastuullisen: hänen tuli heti, Sandelsin pääjoukon vielä lepäillessä
Pohjanmaalla, ajaa etujoukkona takaa vihollisarmeijan Savoon päin
peräytyviä tähteitä, antaa niille lisää kiirettä ja ahdistaa niiden
kuormastoja. Oli mitä pahin keväinen kelirikko -- huhtikuun viimeiset
ja toukokuun ensimmäiset päivät olivat käsissä --, täytyi marssia
lumisohjussa ja vetelillä teillä ja miehiltä olivat saappaat jo
huonoiksi kuluneet. Mutta siitä huolimatta marssivat Savon jääkärit
keveästi suositun kapteeninsa johdolla näitä teitä etelään, paljon
keveämmin kuin talvella pohjoiseen, eivätkä he kaivanneet pitkiä
yölepojakaan. Aina kun he ehättivät edestä pakenevan vihollisen
jälkijoukon kintereille, he hihkaisivat ja hyökkäsivät kohti. Eikä
kapteeni totta tosiaan pidätellyt miehiään -- ensimmäisten joukossa hän
johti aina metsäisillä taipaleilla rynnäkköä.
Valitettavasti ylijohto oli antanut vain liian pienen joukon,
ainoastaan sata savolaista jääkäriä, hänen komentoonsa, joten niillä ei
voitu suurempia kiertoliikkeitä tehdä. Mutta kun ehdittiin asutummille
maille, Iisalmen kyliin, liittyi häneen runsaasti paikkakunnan väestöä,
jonka hän vanhastaan tunsi. Hänen pelkkä esiintymisensä innostutti heti
aseisiin puhdistamaan kotikulmaa vihollisista. Malm ei ollut puhuja,
vielä vähemmän kansankiihottaja, hän oli yksivakainen ja harvapuheinen
soturi, mutta mihin hän vain ehti -- taikka mihin hänen tiedettiin
olevan tulossakin, -- siellä tapahtui kohta kansannousu, siellä kävivät
herrat ja talonpojat ja mökkiläiset yksissä tuumin ahdistamaan
vihollista, sieppaamaan sen kuormastoja ja hevosia ja miehiäkin.
Iisalmelaiset saattoivat jättää Malmille jo hänen salmelle saapuessaan
ison elintarvikevaraston ja puolensataa vankia, jotka he muutamien
talonpoikien, koulunopettajien ja maanmittarien johdolla olivat
taistellen anastaneet. Ja nämä vapaaehtoiset, tosin huonosti
aseistetut, mutta sitä terhakammat talonpoikaisjoukot kartuttivat nyt
pitkin matkaa Malmin vähäisen osaston vahvuutta, kun sen oli
riennettävä edelleen vapauttamaan Kuopiota.
-- Kuopioon, Kuopioon! huudahtelivat täyteen intoonsa virinneet
savolaisjääkärit, kun he vain muutaman päivän Iisalmella levättyään
painuivat vettyneitä teitä ja märkien metsien halki etelään päin.
Kuopioon oli vihollinen pitkin talvea koonnut itselleen suuria ase- ja
ruokavarastoja ja siksipä sen oletettiin puolustavan kaupunkia sitä
sitkeämmin. Mutta Malm arvellen sen sittenkin yrittävän viedä
varastonsa pois jakoi miehistönsä kolmeen osaan saartaakseen eri
kulmilta tuon rakkaan kotoisen pikkukaupunkinsa. Paljon miehiä ei eri
saarrostusjoukkoihin riittänyt eikä talonpoikien sotataitoon ollut
kovin paljon luottamista. Malttamattomina muutamat niistä hiukan
pilasivatkin suunnitelmia ja päästivät osan vihollisista kuormastoineen
karkuun. Mutta Malmin pääsuunnitelma onnistui kuitenkin. Kuopio
kierrettiin ja vallattiin tiukan tappelun jälkeen; kaduillakin
taisteltiin, talo talolta oli keskiosa miehitettävä, sillä vihollinen
puolusti sitkeästi varastojaan ja sairaitaan, joita se oli sinne
koonnut. Mutta vastarinta murtui: Kuopio ja sen mukana koko
Pohjois-Savo oli taas vapaa.
Kun kapteeni Malm kuivaili taistelun jälkeen raatihuoneen torilla hikeä
otsaltaan, astui maaherra Vibelius, joka vihollismiehityksen ajan oli
koettanut suojella maakunnan etuja, häntä kohti, kiitti häntä kaupungin
pelastuksesta ja virkkoi:
-- Sinun käsiisi, urhea soturi, jätän nyt maaherranvirankin.
-- Miksi niin? kysyi Malm kummissaan.
-- Minä olen palvellut vihollista, koettanut sen aikana tehdä parhaani.
Nyt on parasta, että kaikki valta keskittyy yksiin käsiin, yhden miehen
vastuuseen.
-- Onko se välttämätöntä?
-- On. Autan sinua tietysti.
Niin tuli kapteeni Malmista joksikin ajaksi Kuopion maaherrakin. Ja hän
oli maakuntansa ihailluin ja rakastetuin mies, kun hän myöhään tänä
valoisana toukokuun iltana, pantuaan pienemmän osaston ajamaan
Varkauteen väistynyttä vihollista edelleen takaa ja järjestettyään
väkensä lepotiloille, ratsasti rakkaaseen Julkulanniemeensä
tervehtimään syntymäkotiaan ja kotiväkeään, omaa, hiljaista maataloaan,
jonka hän nyt oli pelastanut vihollisten käsistä. Siellä hän pitkästä
aikaa taas nukkui vuoteessa -- kotoisessa vuoteessa! Hänen sydämensä
riemuitsi -- sillä itsehän hän oli tämän onnenhetken hankkinut.
Mutta ennen maata menoaan hän lähetti Sandelsille, joka vielä viipyi
Pohjanmaalla, pikaviestin:
-- Nyt voit tulla joukkoinesi takaisin Savoon! Tie on selvä ja eväitä
on täällä riittävästi!
Onnellisen alkukesän kapteeni Malm vietti tänä sotavuonna Savossa.
Se oli herkeämättömän toiminnan aikaa. Milloin hän pienellä
partiojoukolla kuritti pökerryksistään selvinnyttä ja Savoon takaisin
työntyvää vihollista Mikkelin tienoilla, milloin hän kahakoi
Joroisissa, milloin ystävänsä Dunckerin kanssa partioi kaapaten
rohkeasti kuormastoja, pakottaen vihollisen liikkumaan varovammin.
Mutta koko ajan hän sai sisukkaasti taistella kotiseutunsa puolesta,
jota hän rakasti ja joka luotti häneen.
Kotiseudun puolustusta edisti kapteeni Malmin tärkeä toiminta
Pohjois-Karjalassa, johon hänet loppukesällä komennettiin.
Sandelsin johtaman Savon pääarmeijan asemaa Toivolassa, Kuopion
pohjoispuolella, uhkasi näet idästä päin, Joensuun suunnalta, lähenevä
uusi vihollisjoukko, jota vastassa oli aluksi vain Tiaisen johtamia
vapaaehtoisia talonpoikaisparvia. Tämä vaara oli nyt torjuttava ja
kapteeni Malm sai parin-, kolmensadan savolaisen jääkärin avulla hoitaa
koko tämän sivustan.
Se oli puolustustehtävä, mutta Malmin luonteelle ominaista oli, että
hän kohta siirtyi puolustuksesta hyökkäykseen. Ja samoin oli hänelle
ominaista, että hän täälläkin innostutti talonpoikaisen rahvaan, joka
jo aikaisemmin oli noussut aseisiin, mukaansa vihollista maasta
häätämään. Jo pelkkä huhu, että Malmin kapteeni oli tulossa avuksi, sai
sadat aikaisemmin epäröivät talonpojat tarttumaan aseisiinsa. Ja vaikka
tämä harjaantumaton väki taas täälläkin sotki hänen suunnitelmiaan, oli
sen luottamuksellinen mukanaolo kumminkin hänen menestykselleen
ratkaiseva.
-- Olipa harmi että talonpojat malttamattomuudellaan säikyttivät
viholliset perääntymään, ennen kuin me ehdimme panna ne kierrokseen,
valitti aina urhea ja seikkailuvalmis luutnantti Bonsin eräänä aamuna
Pielisen joensuulla Malmille, kun he jääkäreineen ehtivät venäläisen
kenraali Aleksejevin leirille, jonka tämä edellisenä päivänä, juuri
ennen Malmin saapumista, oli kiireessä tyhjentänyt lähtien paljon
suuremmalla joukollaan pakosalle Tohmajärvelle päin. Talonpojat olivat
ruvenneet liian aikaisin ampumaan ja Aleksejev oli luullut Malmin jo
saapuneen.
-- Olihan se harmi, myönsi kapteeni. -- Hänen reipas suunnitelmansa oli
ollut saartaa viholliset ja sulkea ne loukkuun siihen joensuulle. Mutta
hän ei tahtonut liiaksi moittia talonpoikia ja suunnitteli jo
mielessään tapahtuneen erehdyksen muuttamista menestyksekkääksi
tempaukseksi. -- Mitähän, jos ajamme viholliset rajan toiselle puolelle
ja siirrämme sodan sinne, -- miksi meidän koko ajan pitäisi omassa
maassamme tapella!
-- Tehtävämme oli puolustusluontoinen ja osastomme on pieni, vastasi
Bonsin epäillen esimiehensä lennokkaan ajatuksen onnistumista.
-- Mutta talonpoikien avulla joukkomme kasvaa ja he ovat
taistelutuulella. Vihollinen taas on hätäännyksissään ja pakenee --
annetaan vauhtia!
-- Annetaan vain, hitto soi! innostui nyt luutnanttikin asiaan. --
Olisipa se kunniakasta, jos päästäisiin rajan taakse, näytettäisiin
pääarmeijallekin hyvää esimerkkiä.
-- Ja autettaisiin sitä. Takaan, että viholliselle tulee kiire Savosta,
jos me vain ryntäämme Etelä-Karjalaan!
-- Mutta silloin saamme kyllä pitää kiirettä -- vihollinen kokoaa
voimiaan. Miehet marssimaan, jääkärit ja talonpojat!
-- Juuri niin, levätään sitten voittajina tai haudassa!
Malmin päätös synnytti mahtavan innostuksen hänen pienessä joukossaan,
joka nyt yhdessä talonpoikien kanssa lähti rientomarssissa vihollisen
jälkeen. Yhteenlaskettuina heitä oli noin 600 miestä, talonpojilla oli
sadan vuoden ikäisiä kiväärejä ja karhupyssyjä olallaan ja ainoastaan
kaksi tykkiä heillä oli mukanaan. Aleksejevilla sitä vastoin oli
puoliväliin toista tuhatta miestä komennossaan, oli ratsuväkeä, oli
runsaasti tykistöä, mutta hän tunsi sittenkin maan horjuvan jalkainsa
alla Malmin talonpoikaispartioiden parveillessa hänen ympärillään. Hän
ei tiennyt paljonko niitä oli, mistä ne tulivat ja milloin ne
hyökkäsivät, ymmärsi vain, että näillä Malmin pojilla on puhti
pohkeissa ja piru mielessä. Siksi hän perääntyi. Ensin Tohmajärvelle,
jossa hän kokosi vartiostot ympärilleen, ja sitten yhtä painoa
Pälkjärvelle, -- Malmin sissit ja jääkärit koko ajan kintereillään.
Siellä -- lähellä Venäjän silloista rajaa -- hän pysähtyi hetkeksi
huokaisemaan ja siellä syntyi elokuun 9. p:nä 1808 taistelu. Malm
hyökkäsi näet empimättä ja viipymättä, vaikka tiesikin joukkonsa
vihollista paljon heikommaksi; hän luotti vihollisen säikähdykseen ja
ystäväinsä talonpoikien hurjaan sisuun ja järjesti ovelasti miehensä
kahta tietä ryntäämään ajaen heti aluksi muutaman vihollisosaston
suohon.
Pälkjärven kirkon seutuvilla kehittyi ja keskittyi taistelu
kuumimmaksi; sitä kesti runsaasti kuusi tuntia. Mutta Malm ei
hetkeksikään laskenut miestensä hyökkäysintoa laimenemaan eikä siis
päästänyt joukkonsa pienemmyyttä näkyviin. Hän seisoi tyynenä,
teräväsilmäisenä ja valppaana keskellä kuulasadetta ja johti taitavasti
eri osastojaan yhä eteenpäin, niitä iloisesti kannustaen. Ja saman
lujan uskon hän valoi apulaisiinsakin.
-- Vihollinen on saatava omalle puolelleen rajaa, hän huudahti
Bonsinille, joka miehineen ryntäsi hikipäin pistin ojossa kirkonmäkeä
puhdistamaan.
-- Ja se saadaan, vastasi luutnantti varmasti.
Ja se saatiin. Menetettyään kolmatta sataa miestä ja ison osan
kuormastoaan Aleksejev vetäytyi sekasortoisine joukkoineen kirkolta ja
pakeni suoraa päätä rajan yli.
-- Nyt on Suomi tältä kulmalta vihollisista puhdas, virkkoi Malm
riemuaan salaamatta luutnantilleen, kun he taistelun jälkeen hetkisen
huokasivat ja katselivat, miten päivän sankareina tapelleet talonpojat
rupesivat heti hilpeinä keittämään venäjänjauhosta iltapuuroaan. --
Tekisipä armeijamme maan muissa osissakin saman tempun!
-- Niin, ottakoon Klingspor nyt oppia sinusta, vastasi luutnantti. --
Mutta emme kai jää tähän?
-- Emmehän toki! Pitäähän meidän kerrankin hyökätä vihollisen alueelle
ja antaa Aleksejeville sielläkin kyytiä.
-- Lähdetäänkö heti?
-- Ota osastosi, pistäkää pian illallinen poskeenne ja rynnätkää tuota
pikaa. Tuolla puolen rajan me aamulla tapaamme!
Ensimmäisen ja ainoan kerran tässä sodassa suomalainen sotaväki samosi
nyt vihollisalueelle, mistä Malm lähetti voitonviestin Sandelsille. Ja
hän liikkui joukkonsa pienuudesta huolimatta sielläkin siksi
omaperäisesti, että Aleksejev lastasi Sortavalassa kiireellä varastonsa
ja miehensä laivoihin ollakseen valmis purjehtimaan Laatokan yli, jos
se kesytön savolainen tulisi häntä vielä rannikollekin ahdistamaan.
Syyskesän ja syksyn Malm vietti jääkäreineen ja talonpoikineen
Pohjois-Karjalassa, puolustellen sitä ja torjuen venäläisten kaikki
yritykset hyökätä sieltä päin Sandelsin selkään. Hän sai pian uuden
vastustajan, nuoren ruhtinas Dolgorukin, jolla oli entistä suuremmat,
verekset sotavoimat käytettävänään, ja hänen oli silloin pakko
vähitellen taistellen vetäytyä pohjoiseen päin. Mutta Taipaleella,
Joensuusta hiukan luoteeseen päin, hän puolustautui kumminkin lähes
kymmenkertaista ylivoimaa vastaan niin sitkeästi ja niin kauan, että
Dolgoruki vasta sen jälkeen, kun Suomen läntinen armeija oli syyskuussa
Pohjanmaan rannikolla kärsinyt ratkaisevat tappionsa ja perääntynyt,
pääsi etenemään Sandelsin silloin jo jättämiin asemiin Toivolassa. Malm
olikin silloin tehnyt tehtävänsä Karjalassa. Mutta sieltä saamansa
käskyn nojalla peräytyessäänkään sisukas Malm ei suostunut siirtymään
taistelutta, vaan hän kahakoi vielä savolaisineen itsepäisesti joka
salmella ja joka sillalla, ennen kuin hän kirvelevin sydämin taas
luovutti palan rakasta Savoaan viholliselle.
Venäläiset pelkäsivät ja kunnioittivat tätä miestä, hänen pelkkä
nimensä aiheutti heissä kauhua. Hän oli valppaana heitä vastassa joka
taholla, jokaisen veräjän suussa, mutta he näkivät hänet usein
sielläkin, missä hän ei ollutkaan. Kerrankin oli kymmenkunta
talonpoikaa Juankoskella vakoilemassa sinne sijoitetun venäläisosaston
touhuja. Työn tehtyään partion päällikkö kutsui tuohitorvella miehensä
kokoon metsään lähteäkseen paluumatkalle. Viholliset kuulivat töräyksen
ja huusivat:
-- Malmin kapteeni tulee, kuuletteko!
-- Hän on jo tuolla metsän reunassa!
Ja suin päin viholliset lähtivät pakenemaan Malmin pelkkää nimeä.
Raskasta oli Malmin poikien marssi syyssateilla, kun heidän oli jälleen
peräännyttävä Sandelsin armeijan mukana pohjoiseen päin. Kesä oli ollut
kaunis ja menestyksellinen, he olivat omalta osaltaan pitäneet
vihollisen aisoissa ja tuottaneet sille tappion toisensa perästä.
Katkeraa oli, kun heidän nyt sittenkin täytyi perääntyä. Eikä "Savon
joukko" sitä enää vastarinnatta tehnytkään. Iisalmella taisteltiin
sitten tämän sodan tuimimmat ja verisimmät, Koljonvirran ja Salahmin
taistelut. Niissä kapteenista majuriksi tällä välin ylennetty Malm
kunnostautui otellen yhtä uljaasti ja neuvokkaasti kuin Karjalassa.
Viimeksi mainittu taistelu, jossa Malm johti etujoukkoa, tuli olemaan
tämän sankarin viimeinen. Oli marraskuun 9. päivä. Molemmat sotajoukot,
Sandelsin ja Tutshkovin, seisoivat lähikylissä vastakkain -- uusi
yhteenotto oli käsillä. Sandels tahtoi iskeä ensiksi ja lähetti
Salahmista iltayöstä osaston hyökkäämään metsien halki yöpuulla
lepäilevien vihollisten selkään. Retki yöpimeän, syysmärän ryteikön
läpi oli ylen vaivalloinen, mutta Malmia ja hänen poikiaan kannusti
vanha into -- he aikoivat iskeä samalla vastustamattomalla voimalla
kuin Pälkjärvellä. Ja iskivätkin. Mutta silloin heille selvisi, että
heidän iskunsa oli nyt tehoton. Petos oli tapahtunut, vihollinen oli
saanut sanan, saartajat joutuivat kierrokseen. Ylivoima oli täysin
varustautuneena heitä vastassa joka taholla.
-- Mikä nyt neuvoksi? kysyi Bonsin varmana siitä, että hänen aina
neuvokas päällikkönsä kyllä keksii pääsyn tästäkin pälkähästä.
Mutta mitään pelastumisen mahdollisuutta ei ollut, sen sai Malm pian
selville. Tyynesti, mutta tavallistakin vakavammalla äänellä hän
vastasi:
-- Nyt ei auta muu kuin tapella viimeiseen asti. Hyökätä kohti --
eteenpäin, mars!
Monesti Malm oli poikineen iskenyt hartiavoimin, mutta ei koskaan niin
tuimasti kuin tänä marraskuun yönä ja aamuna. Ensimmäisen vastaansa
tulleen pataljoonan hän heti voitti ja otti vangikseen, mutta edessä
oli toinen, joka sulki häneltä tien, kolmas ja neljäskin. Niiden läpi
hän päätti syöksyä pistinhyökkäyksellä ja murtautua Virran sillalle,
jonka toisella puolella hän tiesi oman väen olevan vastassa. Hurjasti
siinä pimeässä hyökättiin, taisteltiin raivokkaasti pistimin ja
pyssynperin, ja niin tiukka oli johtajan ote, kun hän komensi ja karjui
osastonsa etunenässä, että edessä oleva elävä seinä taipui ja väistyi.
Mutta toinen seinä oli aina sen takana...
Silloin saapui ylemmältä taholta käsky, että hyökkääjien oli
peräännyttävä, ja ihme kyllä vetäytyminen onnistuikin nyt pääosastolle.
Mutta Malm itse taisteli vielä lähimpine poikineen suojellen
peräytymistä; vasta viimeksi hän ajatteli omaa pelastustaan. Silloin
tuli luoti sivulta, pirstoi majurin reiden ja kaatoi hänet
tantereeseen.
-- Perääntykää pojat, hän huusi kaatuessaan. -- Nyt on tie auki, kohta
se voi taas olla tukossa.
Mutta hänen jääkärinsä eivät perääntyneet. He ryhmittyivät maassa
makaavan majurinsa ympärille, taistelivat siinä edelleen toisten jo
lähdettyä ja koettivat nostaa pahasti haavoittuneen päällikkönsä maasta
kantaakseen hänet mukaansa. Mutta silloin Malm karjaisi karkeimmalla
käskijänäänellään, jota pojat aina olivat tottuneet sokeasti
tottelemaan:
-- Älkää koskeko minuun, siitä ei tule mitään. Jättäkää minut,
totelkaa, perääntykää!
Vieläkin miehet vitkastelivat, taistellen yhä päällikkönsä ympärillä.
Verestävin silmin haavoittunut nousi silloin ryntäilleen ja huusi:
-- No, totteletteko, vai...!
Silloin he tottelivat, perääntyivät ja pelastuivat. Majuri Malm jäi
yksin lepäämään vesakkoon voimattomana ja verta vuotavana, mutta
sittenkin sisimmältään tyytyväisenä, että häntä oli viimeiseen asti
toteltu.
Hetken kuluttua venäläiset korjasivat hänet siitä ja kantoivat
sidottavaksi. Samalta tantereelta korjattiin monta muutakin
haavoittunutta suomalaista soturia ja upseeria. Mutta kun venäläiset
keksivät, että tämä vesakossa haavoittunut upseeri oli heidän
urhoollisin ja taitavin vastustajansa, pelottava majuri Malm, he
siirsivät erityisen kunnioittavasti hänet eri taloon hoidettavaksi ja
osoittivat hänelle kaikkea mahdollista huomaavaisuutta.
Mutta Savoon he eivät kuitenkaan uskaltaneet jättää häntä sairastamaan
-- siksi vaarallinen tämä mies oli heille. Niin pian kuin
haavoittunutta voitiin kuljettaa, he veivät hänet veneellä Saimaan
vesiä myöten etelään päin ja myöhemmin Pietariin asti. Haavat paranivat
vähitellen huolellisella hoidolla ja muutenkin häntä kohdeltiin Venäjän
pääkaupungissa miehenä, jota kohtaan vastustaja tunsi kunnioitusta.
Sota oli päättynyt Savossa, pian koko Suomessakin, ja majuri Malmille
selvisi, että hän oli nyt sotilasuransa päätepisteessä. Hänet valtasi
vangiksi jouduttuaan, jopa heti Salahmin taistelun jälkeen, jolloin hän
kuuli koko Suomen armeijan lopullisesti perääntyneen ja sitten
suostuneen aselepoon, omituinen mielenrauha ja tyydytyksen tunne. Hän
tiesi omasta puolestaan tehneensä kaiken mahdollisen syntymäseutunsa ja
kotimaansa puolustamiseksi, tiesi miehenä täyttäneensä velvollisuutensa
siihen hetkeen asti, jolloin hän haavoittui, ja tiesi myöskin
kotikansansa sen tunnustavan. Enempää hän ei voinut. Rauhallisesti hän
makasi vankina tautivuoteellaan, muistellen ponnistuksiaan ja Savon
poikiaan.
Venäläiset laskivat hänet vapaaksi ja palaamaan kotiinsa jo ennen kuin
Haminan rauha oli solmittu, ja hän palasikin sieltä hiljaisena,
yksivakaisena ja vaatimattomana maamiehenä rakkaaseen Savoonsa
kotitilaa viljelemään. Sotaisista kunnianosoituksista ja arvomerkeistä,
joita hänelle joskus tarjottiin, ei hän välittänyt, maan mahtajien
puheille hän ei koskaan virkoja kärkkyen pyrkinyt eikä vaatinut mitään
palkintoja, -- olihan hän vain täyttänyt velvollisuutensa soturina ja
halusi nyt kätkeytyä maaseudun rauhaan. Sinne hän sitten unohtuikin.
Mutta joskus pyhäilloin, jolloin entiset Savon jääkärit
kirkkomatkallaan poikkesivat vanhaa, suosittua "kapteeniaan"
tervehtimään, palasivat yhteisesti kestetyt taisteluvaiheet elävinä ja
värikkäinä miesten tarinoihin ja silloin elettiin iloisessa
seurustelussa uudelleen kaikki kahakat ja retket. Vilkkaasti luisti
tarina majurin tuvassa, kasku ja muistelma seurasi toistaan ja Malmin
vartalokin oikeni taas suoraksi ja ryhdikkään sotilaalliseksi, kun hän
mitteli lattiaa edestakaisin ja selitti miehille, millainen tilanne
todella milläkin hetkellä oli ja miksi oli tehtävä juuri niin kuin
silloin tehtiin. Jos silloin joku joukosta oli muistavinaan asian
toisin ja väitti vastaan, majurin vakavat kasvojenpiirteet kovenivat
ankariksi ja hän saattoi jyrähtää vastaan:
-- Hä, kiisteletkö sinä päällikkösi kanssa, tottahan minä asian
tiedän...
Mutta samassa laukesi jyrkkyys hilpeään kompaan ja yleinen, iloinen
nauru remahti ystävyksinä tarinoivien miesten piirissä.
_Santeri Ivalo_
ASEVELJET
KAARLE KUSTAA RAMSAY ja HENRIK von QVANTEN