tottelivat äidin komennusta. Ja vaistomaisesti toimi äitikin, ilman
ennalta harkittua suunnitelmaa. Nopeasti he muodostivat poikki huoneen
ulottuvan rivin ikänsä mukaisessa järjestyksessä. Rivin alimmassa
päässä seisoi nuorin sormi suussa ja nojaten selkäänsä lapsentytön
polviin. Yhdeksän pyöreätä silmäparia tähyili kynnyksellä seisovaa
upseeria.
-- Kas tässä on minun komennossani oleva pataljoona, -- sanoi äiti
samalla kielellä, jota upseerikin oli käyttänyt. -- Näitä varten minä
tarvitsen kaiken sen muonan, mitä talossa on jäljellä, ja sen vuoksi
minä en voi luovuttaa teille avaimia.
Upseeri mitteli häntä hurjistunein silmäyksin. Tekikö tuo nainen
hänestä pilkkaa? Ja kuinka ärsyttävän totisina nuo yhdeksän silmäparia
seurasivat hänen pienimpiäkin liikkeitään!
Nuorimman katse oli kiintynyt upseerin messinkihelaiseen miekantuppeen.
Hän ojenteli käsiään ja jättäen paikkansa rivissä lähti iloisena
jokeltaen, horjahtelevin askelin lähestymään upseeria. Mutta tukensa
menetettyään hän kadotti tasapainonsa, vaappui hetken paikallaan,
putosi sitten istualleen ja alkoi itkeä tillittää.
-- Maljutka! virkkoi upseeri hellällä äänellä, ojensi kätensä ja auttoi
pienokaisen jaloilleen sekä talutti hänet paikalleen riviin.
Kun hän jälleen ojentui, oli hänen kasvoiltaan kokonaan hävinnyt
äskeinen hurja ilme. Hänen silmänsä hymyilivät, kun hän vielä kerran
tarkasti kotijoukon riviä. Sitten hän löi kantapäänsä yhteen, nosti
kätensä lakinreunaan, kääntyi ja poistui huoneesta.
Jännitys laukesi ja kaikki riensivät ikkunaan. Upseeri huusi jotakin
ympäri talon hajaantuneille sotilailleen, nämä kokoontuivat kiireesti
pihalle ja hyppäsivät satulaan. Upseeri loi vielä katseensa arkihuoneen
ikkunaan, teki kunniaa ja sitten he lähtivät ratsastamaan kadoten
tomupilveen.
Sen jälkeen elämä sai Vehmaisten kartanossa kulkea rauhallista latuaan.
Vaikka vihollisia tavan takaa kulkikin pitäjän läpi he eivät kertaakaan
poikenneet Vehmaisissa.
Pari kertaa kesän kuluessa rouva sai mieheltään tietoja, sitten siirtyi
sotanäyttämö taas yhä pohjoisemmaksi. Lopulta levisi tieto, että
sotajoukko oli siirtynyt kokonaan oman maan rajojen ulkopuolelle.
Ahdistavan tuskan päiviä elettiin silloin niin Vehmaisissa kuin
lukuisissa muissakin soturikodeissa, joiden perheenpää oli armeijan
matkassa. Taudeista, nälänhädästä ja muusta kurjuudesta kertoivat
pohjan periltä silloin tällöin saapuvat niukat tiedot.
Mutta tätä ahdistuksen aikaa ei kestänyt kauan. Pian maahan levisi
riemun sanoma, että rauha oli tehty. Sotilaat alkoivat palailla
kotiseuduilleen, ja niinpä koitti sekin ilon päivä, jolloin majuri
Grotenfelt ilmestyi Vehmaisiin jäädäkseen sinne nyt ainaiseksi.
Kun kovia kokenut isä oli tuon rakkaan piirinsä keskellä kertoillut
vaiheistaan ja häneltä ehtimiseen udeltiin yhä uusia ja uusia asioita,
hän keskeytti kertomuksensa ja virkkoi:
-- Mutta kuvatkaapa te nyt puolestanne minulle oma osuutenne sotaan.
-- Mitäs osuutta meillä olisi ollut sotaan muuta kuin surra ja ikävöidä
sinua, vastasi äiti.
-- No, no, teidän koko pataljoonanne on ollut taistelussa ja
karkottanut vihollisen Vehmaisista, hymyili isä. -- Kyllä minä kuulin
siitä jo kotimatkallani ja tulin oikein ylpeäksi urotyöstänne.
Äiti punastui ja isän nipistäessä häntä korvalehdestä vanhin pojista
ryhtyi kertomaan tapausta.
-- Kas niin, sinä olet ollut paljon onnekkaampi pataljoonankomentaja
kuin minä, nyökäytti majuri vaimolleen. -- Ja lisäksi sinä olet ollut
suomalaisen äidin jalo esikuva. Tiedätkö, tämä rohkaisee minua enemmän
kuin luuletkaan. Se herättää minussa uuden luottamuksen isänmaamme
tulevaisuuteen. Kansa, jolla on sellaisia äitejä, ei ole tuomittu
hukkumaan.
_Kyösti Wilkuna_
UUMAJAN SANKARI
JOAKIM ZACHARIAS DUNCKER
Helteisen päivän ja rasittavan vartiopalveluksen jälkeen Ruotsin
sotajoukon tähteet lepäilivät eräänä heinäkuun iltana 1809 asemissaan
pienen joen rannalla Pohjois-Ruotsissa, Hörneforsin vesisahan
seutuvilla, Uumajasta vähän etelään päin. Iltahuuto oli juuri
kajahtanut juhlallisena tyynen kesäillan hämärässä, tavanmukainen
iltarukous oli joukko-osastossa pidetty ja miehet valmistautuivat nyt
yöpymään telttoihinsa lämpöiselle jokitörmälle tai sahalaitoksen eri
rakennuksiin.
Sillan korvassa, korkeiden lautatapulien lomassa, majaili myöskin
osasto suomalaista jalkaväkeä, savolaisia ja pohjalaisia sotureita,
viimeinen suomalainen joukko, joka nyt Kainuun sopimuksen jälkeen vielä
oli aseissa ja taisteli Ruotsin puolella sinne tunkeutuvaa venäläistä
armeijaa vastaan. Savolaisen osaston päällikkö, eversti J.Z. Duncker,
istui sahan voutirakennuksen pienellä kuistilla päivän ponnistuksesta
lepäillen ja tarinoiden verkalleen lähettinsä, 18-vuotiaan kersantti
Argillanderin kanssa, joka rajattomasti ihaili esimiehensä sotaista
kuntoa ja urhoollisuutta ja kyseli uteliaana monenmoista hänen Suomen
sodan jo kuuluisiksi käyneistä sankariteoistaan.
Duncker oli juuri kertonut katkelman Pulkkilan tulisesta ottelusta,
jossa puolet miehistöstä kaatui hänen ympäriltään, mutta jossa hän
sittenkin yhä hyökkäsi ja lopuksi mursi vihollisen vastustuksen.
Silloin hän oli saanut urotyönsä palkintona viedä voitonsanoman
Tukholmaan, jossa hänet lyötiin ritariksi ja sai siellä paljon muutakin
kunniaa osakseen.
-- Ne päivät olivat kai hurmaavia, intoili nuori kersantti kademielin.
-- Ja silloin te, eversti, ajattelitte tietysti vain uusia voittoja,
uutta kunniaa.
-- Enpä voi sitä sanoa, vastasi mustapintainen, päivettynyt upseeri
verkalleen, ja hänen kasvonsa ikään kuin sulivat leppoisammiksi. --
Ajattelin pientä, matalaa tupaa kaukana Savon sopukassa, hiljaista
nurkkaa, jossa nuori äiti keinuttaa kehdossa makaavaa, puolen vuoden
ikäistä poikalasta, joka iloisesti jokeltaa ja ojentelee äitiä kohti
pyöreitä käsivarsiaan. Siellä olisin silloin tahtonut olla, syrjässä
kaikesta hovin loistosta ja -- sodan pauhustakin.
Tätä ei nuori kersantti oikein ymmärtänyt. Hän käsitti kyllä, että tuo
savolaistupa oli everstin oma koti, jossa hänen nuori vaimonsa miestään
ikävöiden hoiteli heidän esikoistaan, ja ymmärsi, että hän ajatteli
heitä aina kaivaten. Mutta että tuo koti-ikävä voisi hetkeksikään
vaimentaa voittoisan soturin ja uljaan upseerin sotaisat unelmat ja
yhäti kasvavan kunnianhimon, sitä ei hänen sotahuumeinen, nuori
mielensä käsittänyt. Tuokion kuluttua hän kysäisikin:
-- Ehdittekö jännittäväin, kaiken huomionne vaativain sotatapausten
varrella useinkin muistella tuota kaukaista Savon sopukkaa?
-- Usein, niin, melkein joka hetki, vastasi eversti, luoden nuoreen
tarinatoveriinsa sydämellistä lauhkeutta säteilevän silmäyksen.
-- Taistelun tuoksinassakin?
-- Kotini muisto elää sieluni pohjalla silloinkin, vaikka tietysti
hetken tehtävät vaativat kaiken tarkkaavaisuuteni. Mutta kun taistelun
jälkeen pakkasessa tai sateessa heittäydyn hetkeksi nuotion ääreen
pitkälleni, on tuo kotituvan tutunomainen kuva kohta mielessä ajaen
tuokioksi kaikki muut huolet ja vaivat loitolle, lämmittäen sieluani ja
kutsuen luokseen. Taikka kun vartiopaikassa tarkkailen vaanivan
vihollisen salajuonia ja jännittyneenä harkitsen, aikooko se hyökätä
vai kiertää ja mikä vastaveto minun on eri tapauksissa tehtävä, silloin
tämä kaikki tuntuu minusta usein joutavuudelta ja turhuudelta, koko
tämä sota on minusta silloin julmaa, älytöntä leikkiä... Elämälle antaa
arvoa ainoastaan kodin onni ja rauha ja se työ, jonka ihminen kodissaan
tekee... Ikävöin kotiin rakkaitteni luo, en sitä koskaan kiellä.
Nuoresta kersantista tämä oli soturin puheeksi hentomielistä
haihattelua, joka ei sopinut uskalikolle ja kuolemaa halveksivalle
soturille eikä kunnioitetulle esimiehelle. Haudottuaan hetken ongelmaa
hän virkkoi:
-- Jos olisimme savolaisinemme olleet keväällä Kainuussa, jossa
Gripenberg suostui Suomen armeijan kanssa laskemaan aseet ja
antautumaan, silloin olisitte tekin, eversti, jo päässyt palaamaan
kotiin, Savoon...
Mutta silloin Dunckerin tummat silmät leimahtivat. Hän käännähti
vilkkaasti nuorukaiseen päin ja huudahti:
-- Sellaiseen antautumiseen en olisi koskaan suostunut. Sotilas ei saa
laskea asettaan eikä antautua, niin kauan kuin hän vielä voi tapella.
-- Lausuttuaan tuon melkein kiihkeästi heittäytyi nuorekas,
jaloryhtinen, mustapintainen eversti selkäkenoon seinää vasten, risti
sormensa polvensa ympäri ja puheli taas hiljaisemmalla äänellä. --
Mutta toivotonta ja tarkoituksetonta on varsinkin meidän suomalaisten
taistelu täällä Pohjanlahden takaisilla rannoilla. Kotimaamme on
valloitettu, sen takaisin voittamisesta ei ole mitään toiveita. Se
kuningaskin, jolle olemme valamme vannoneet, on suistettu vallasta...
Meidät, kourantäyden savolaisia ja pohjalaisia, on kohtalon leikki
heittänyt tänne meren taa kauas kodeistamme ja omaisistamme ties kuinka
pitkäaikaiseen taisteluun, jonka avulla emme voi enää pelastaa
menetettyä maatamme emmekä kotejamme...
Everstin katse, joka oli suuntautunut kauas illan autereista, itäistä
taivaanrantaa kohden, oli kaihoisa ja tuijottava; oli kuin hän olisi
tuon harmaan autereen läpi koettanut tähystää sinne, missä suomalaisen
järven rannalla oli pieni, matala tupa... Mutta sitten hän hymähti ja
jatkoi:
-- Kuten näet, nuori ystäväni, kalvaa minua väkevä kodin kaipuu. Eräs
tuttavistani onkin ivallisesti väittänyt, että jos minun annettaisiin
valita joko taivaan valtakunta tai Savonmaa, valitsisin Savon. Ja totta
tosiaan, niin minä tekisin!
Samassa hän karahti ryhdikkäänä, solakkana ja rotevana pystyyn
penkiltään ja jatkoi:
-- Enkä kuitenkaan ole hentomielinen, -- poika, oletko koskaan kuullut
kenenkään sanovan sellaista Dunckerista?
-- En, vastasi nuori kersantti melkein häveten. Hän oli ruvennut
keskustelun varrella ymmärtämään esimiestään: eversti Duncker oli sekä
tunteiden että tekojen mies ja siinä hän poikkesi edukseen tavallisista
sotureista. Tuollaista miehekkyyttä hän entistä enemmän alkoi ihailla.
* * * * *
Oli heinäkuun viidennen päivän ilta, juuri sen päivän, jonka Runeberg
on kohottanut meille jälkipolvelle merkkipäiväksi ja jota kesän
ihanimmalla ajalla usein vieläkin vietämme. Äidit leipovat usein siksi
päiväksi vehnäskakun ja kahvit juodaan ulkona lehtimajassa Dunckerin
muistoksi, joka tuo mieliimme hiukan surunvoittoisen, mutta samalla
kohottavan tunnelman. Me muistamme:
Vaan kysy, jos sa jolloinkaan
riveistä noista sotilaan
tavannet, urhon harmaan,
oliko miestä kuitenkin,
jok' oli urhoist' urhoisin,
saat vastauksen varmaan:
"Niin, herra, tunsin Dunckerin."
Hänen sankaritarinansa on yhtä lyhyt kuin loistava. Se välähti
kirkkaaksi jo kohta Suomen sodan alussa, jolloin kapteeni J.Z. Duncker
jätettyään nuoren vaimonsa ja parikuukautisen poikansa "pieneen tupaan"
Ristiinan pitäjään lähti Savon joukkoaan johtamaan ja kunnostautui
Jynkän rannalla, Pulkkilassa, Paukarlahdella, Koljonvirralla,
Salahmissa. Hän saavutti jatkuvasti mainetta lukuisissa taisteluissa
Ruotsin Länsipohjassa, jossa hän kerran toisensa perästä torjui
vihollisten uhkaavat hyökkäykset. Hän oli tullut kuuluisaksi yhtä
paljon uskaliaisuudestaan ja pelottomuudestaan kuin sitkeydestään.
Hänen Savossa suorittamansa lukuisat hyökkäykset vihollisen
selkäpuolelle, sen kuormastojen kaappaukset ja sen kulkuyhteyksien
katkaisemiset olivat toisaalta tehneet hänen nimensä pelätyksi
venäläisten taholla. Niinpä hän hyökkäyksillään Sandelsin pääleiristä
Toivolasta kesällä 1808 pakotti venäläiset muuttamaan koko alkuperäisen
suunnitelmansa hyökätä Savosta Keski-Suomen halki Adlercreutzin
armeijan selkään. Ja milloin hän vain oli ottanut puolustaakseen
jotakin uhattua asemaa tai suorittaakseen jonkin vaaranalaisen
liikkeen, hän toteutti sen kylmäverisesti ja kuolemaa pelkäämättä,
näyttipä tilanne kuinka toivottomalta tahansa. Jynkän rannalla hän
vastasi Sandelsin lähetille, joka kysyi hätääntyneenä, voiko hän nyt
pelastaa pataljoonansa, jota monta vertaa suurempi vihollinen joka
puolelta ahdisti avoimella jäällä:
-- Minä teen sen!
Ja hän teki sen. Ja kun Barclay de Tolly armeijoineen maaliskuussa 1809
saapui Pohjanlahden yli Ruotsin puolelle, lähetettiin sitä vastaan
saaristoon, Ostnäsiin, vain tuhatkunta savolaista ja pohjalaista, ts.
kaikki suomalaiset, mitä silloin enää Ruotsissa oli. Vihollisen
ratsuväki karautti jäällä tämän Dunckerin johtaman pikkujoukon ohitse
ja asettui sen ja rannikon väliin katkaistakseen siltä paluutien.
Dunckerille ehdotettiin silloin antautumista, mutta hän vastasi:
-- En antaudu niin kauan kuin miehistäni yksikin jaksaa ampua.
Ja hän johti sitkeästi taistellen suomalaisensa vihollisen ratsuväen
ohitse rannikolle. Kun vihollisjoukon päälliköt näkivät hänen paluunsa
lopultakin onnistuvan, he tekivät miekoillaan Dunckerille kunniaa ja
ratsastivat pois.
Nämä ja lukuisat muut Dunckerin tässä sodassa suorittamat sankarityöt
tunnettiin jo yleisesti Ruotsissa ja Suomessa ja ne tunsi hyvin sekin
nuori kersantti, joka tuona heinäkuun iltana, päivän työstä
lepäiltäessä, ihastellen kuunteli päällikkönsä puheita Hörneforsin
törmällä, missä Dunckerin pataljoonan savolaiset jalkamiehet juuri
laittautuivat levolle.
Mutta heidän tarinointinsa keskeytettiin. Tehtaan päärakennuksesta,
jossa esikunta majaili, saapui airut kutsumaan everstiä Sandelsin
tarjoamille illallisille, jotka tämä, äsken nimitetty ylipäällikkö, oli
siellä valmistuttanut itselleen ja lähimmille päälliköilleen.
Duncker meni tupaan vähän siistimään pukuaan ja sukimaan tummaa, hien
tahmentamaa tukkaansa ja partaansa. Mutta tuokion kuluttua karautti
ratsumies päämajan pihaan ja riensi hätäisenä Sandelsin luo. Hetken
kuluttua tuli toinen lähetti, yhtä hätäinen ja hiestynyt kuin
ensimmäinen. Päärakennuksen rappusissa ja edustalla syntyi hälinää ja
juoksua.
Duncker katsahti ikkunasta kuultuaan hälinän ja arvasi heti, mistä oli
kysymys: vihollinen hyökkää! Puolustusasema, johon Ruotsin väki ynnä
sen ytimenä yhä oleva suomalainen joukko-osasto oli tänne joen
pohjoiselle rannalle sijoittunut oli epäedullinen ja hyökkäyksille
altis, sen olivat päälliköt koko ajan oivaltaneet. Ja vihollisella oli
kolminkertainen ylivoima käytettävänään. Tästä kehkeytyy tiukka ottelu,
päätteli eversti jo ensi merkeistä.
Hän lähetti sen vuoksi kersanttinsa heti nostattamaan Savon miehet
aseisiin ja ilmestyi jo samassa itsekin heitä järjestämään. Silloin hän
jo näki jämtlantilaisten nahkapoikain, jotka olivat olleet jonkin
matkan päässä etuvartiossa, juoksevan hurjassa paossa peltojen poikki
sahaa kohden ja kasakkaparvia aaltoili metsän reunassa.
Oli yhdestoista hetki käsillä. Ehtimättä odottaa mitään ohjeita Duncker
järjesti kiireesti savolaisensa ampumaketjuun sillan korvassa olevien
lautatapulien taakse ja väliin ja alkoi sieltä käsin tarkalla
kivääritulella pidätellä hyökkääviä kasakoita. Sillä aikaa toiset,
levänneet osastot koettivat pysäyttää ja järjestää hätääntyneet
jämtlantilaiset taas vastarintaan.
Vihollisen hyökkäys hidastuikin ja pysähtyi hetkeksi ja sillä aikaa
ennättivät upseerit, joista useimmat olivat jo kerääntyneet
päärakennukseen Sandelsin juhlaillallisille, päästä joukkojensa luo ja
johtaa ne taisteluun. Oli annettu käsky peräyttää Ruotsin sotaväki
verkalleen sillan yli joen toiselle puolelle, missä oli parempi
puolustusasema, ja näitä liikkeitä ruvettiin nyt kiireellä
suorittamaan. Hetken kuluttua Sandels itsekin astui päärakennuksesta
ulos, nousi ratsunsa selkään ja lähti ajamaan sillalle. Ryssä ampui nyt
kolmelta taholta ja hyökkäili perääntyviä ruotsalaisia ahdistellen.
Sandels oli päärakennuksen pihalta ratsastaessaan kiukustuneen ja
kiusaantuneen näköinen -- hänhän tiesi ennakolta, että hyökkäystä
voitiin odottaa, olisi vain pitänyt peräytyä joen taakse jo ajoissa.
Mutta häntä suututti tällä hetkellä eniten se, että sahanhoitajan
saliin katettu illallispöytä jäi koskemattomaksi ja ettei hän ollut
vieraittensa vitkastelun vuoksi ehtinyt noista herkuista palaakaan
maistaa, ennen kuin tuli tämä äkkilähtö! Eipä hän näin kiireisessä ja
kunniattomassa perääntymisessä ollut koskaan ennen ollut mukana. Nyt ei
auttanut muu, mutta Toivolan ja Koljonvirran etevä, urhea päällikkö oli
tästä kaikesta tällä hetkellä ärtynyt ja alaisilleen pisteliäs.
Hän ratsasti siltaa kohti niiden lautatapulien ohi, joiden lomassa ja
suojassa Dunckerin savolaiset ampuivat pitäen kasakoita loitommalla.
Tuo tilapäinen, omituinen "rintavarustus", jonka takana miehet ampuen
kykkivät, tuntui hänestä kai naurettavalta, kaikki oli tänään niin
viheliäistä... ja hän virkkoi ohi ajaessaan ivallisesti Dunckerille:
-- Luulenpa, että eversti pelkää...
-- En ole pelännyt koskaan, vastasi Duncker loukkaantuneena, ja hänessä
leimahti heti harmin tuli. Hänestäkö sanottiin, että hän pelkäsi...!
Hän olisi tahtonut vastata vielä kipakammin, mutta Sandels ratsasti jo
loitolla.
Kerrotaan, että nuo edellä mainitut, ivalliset sanat pääsivät
harkitsematta ja leikkisässä mielessä hetkellisesti ärtyneen kenraalin
suusta eikä niiden tarkoituksena ollut loukata vanhaa ystävää ja
sotatoveria. Tunsihan Sandels jos kukaan Dunckerin sananparreksi
käyneen uljuuden ja pelottomuuden heidän lukemattomista yhteisistä
otteluistaan, mutta olisihan hänen pitänyt tuntea hänen
arkatunteisuutensakin. Mutta lautatapulien luona taistelevaan
suomalaiseen nämä sanat vaikuttivat myrkylliseltä pistokselta, joka
kuohutti hänen verensä ja kalvoi hänen sydäntään. Vaikka hän olisi
elänyt sata vuotta, ei hän olisi voinut koskaan unohtaa niitä sanoja.
Tilanteesta ja jo perinteeksi tulleesta tottumuksesta johtui, että
Dunckerin suomalaisineen oli jäätävä jälkijoukoksi sillan korvaan
suojelemaan ylipäällikön ja ruotsalaisten osastojen perääntymistä ja
hän teki sen uljaasti ja sitkeästi kuten aina. Kaikki olivat jo
pelastuneet sillan taa ja järjestyneet siellä tehokkaampaan
vastarintaan, mutta Duncker suomalaisineen taisteli vielä joen aukealla
törmällä pitäen viholliset, jotka jo sankoin parvin ryntäsivät,
loitolla sillalta.
Pohjalainen pataljoona, joka savolaisen rinnalla oli suojellut
paluutietä vetäytyi myöskin pääjoukon luo ja olisi ilmeisesti ollut
Dunckerinkin aika perääntyä. Mutta hän ei ollut siitä tietävinäänkään.
Eräs hänen luutnanteistaan astui silloin hänen luokseen ja virkkoi:
-- Pohjalaiset perääntyvät jo, eikö meidänkin ole aika lähteä?
-- En peräänny käskyttä -- koska pelkään, vastasi Duncker siihen
katkerasti ja taisteli edelleen.
Hetken kuluttua saapui myöskin pohjalaisen pataljoonan lähetti
ilmoittamaan, että he ovat jo jättäneet asemansa ja että saarrokseen
joutumisen vaara uhkasi savolaisia.
-- Pohjalaiset väistykööt taistelusta, mutta minä en savolaisineni tee
sitä koskaan, vastasi Duncker tälle sanantuojalle kirpeästi. Myrkky
vihloi hänen vertaan ja hän komensi miehiään yhä ampumaan seisoen itse
suorana ketjunsa edessä, kookkaana ja uljaana, mutta kasvoiltaan
synkänpunoittavana ja uhman ilme tummissa silmissään.
Vihdoin oli Sandelskin älynnyt, että Dunckerin itsepäisyyteen oli tällä
kertaa aivan erityinen syy; hänelle selvisi, että mies oli
loukkaantunut Sandelsin äskeisistä sanoista, jotka tämä oli jo valmis
hyvittämään. Hän lähetti sen vuoksi oman adjutanttinsa kutsumaan
Dunckerin takaisin vaaranalaiselta vartiopaikalta. Viholliset
ympäröivät silloin jo savolaiset niin läheltä, että adjutantti
ainoastaan henkensä hinnalla saattoi ratsastaa Dunckerin luo -- hänen
takinliepeensä ammuttiinkin jo puhki. Hengästyneenä ja hätääntyneenä
adjutantti käski Dunckerin kiireesti perääntymään -- hänellä oli jo
itsellään hoppu ratsastaa siitä helvetin paikasta takaisin. Mutta
Duncker ottikin ojentaakseen nuorta adjutanttia hänen käyttämistään
sanoista.
-- Tekö, nuori mies, tiedätte paremmin kuin minä, koska minun on
peräännyttävä! Ei, käenpoika, kyllä minä tiedän hetkeni...
Adjutantti palasi niine terveisineen ja pääsikin kuin ihmeen kaupalla
ehein nahoin vihollisen tulen lävitse, mutta hänen hevoseensa sattui
kaksi luotia. Duncker savolaisineen taisteli sitä vastoin edelleen
paikoillaan, latasi ja laukaisi, niin kuin ei mikään erityinen vaara
olisi heitä uhannut. Heinäkuun ilta alkoi jo hämärtää. Sen turvin
vihollisparvet olivat vähitellen hiipineet niin lähelle savolaisia,
että heidän kivääriensä tuli näkyi pensaikosta, eikä tämä seikka
tietenkään ollut voinut jäädä tarkkanäköiseltä, kokeneelta everstiltä
huomaamatta. Mutta hän ei ollut millänsäkään, poltteli vain piippuaan.
Nuori kersantti Argillander seisoi yhä lähettinä Dunckerin vieressä
kuljetellen hänen käskyjään ketjua pitkin. Hän virkkoi Sandelsin
adjutantin lähdettyä esimiehelleen hiljaa ja ujosti:
-- Te ajattelette, eversti, yhä kenraalin äskeisiä sanoja, eikö niin?
Mutta te olette ne jo täysin kumonnut.
-- Ei, poikaseni, minä ajattelen vain sitä pientä savolaista tupaa,
josta sinulle äsken kerroin, vastasi Duncker rauhallisesti, ja sytytti
piippunsa uudelleen.
Niin lähelle olivat ryssät jo saartoketjunsa vetäneet, että heidän
äänensä kuului savolaisten ampumaketjuun. He olivat myöskin tunteneet
vanhan vastustajansa Dunckerin ja eräs mies heidän joukostaan kuului
äkkiä huutavan hämärän halki:
-- Antaudu, Duncker! Olet saarrettu, et voi meitä enää väistää.
-- Piru antautukoon, en minä. Pojat, tukkikaa suu tuolta huutajalta!
Monta laukausta pamahti, mutta rohkea huutaja oli jo painautunut maata
vasten ja pelastui. Mutta Dunckerin sanoihin vastattiin myös samassa
vihollisen puolelta: Ampukaa!
Läheltä pamahti yhteislaukaus. Yksi luoti lävisti Dunckerin rinnan. Hän
kaatui käskien nyt vihdoinkin sotamiestensä pelastautua parhaansa
mukaan. Savolaiset eivät kuitenkaan olisi tahtoneet jättää rakasta
päällikköään, mutta heidän oli enää mahdotonta pelastaa häntä --
vihollinen oli jo edessä. Hämärässä useimmat hiipivät silloin
taaksepäin puolustusketjusta ja pelastautuivat Sandelsin joukkoon, näin
suoritettuaan sisukkaasti sen viimeisen taistelun, missä he olivat
mukana Ruotsin manterella.
Kaatuneen everstin luo jäi vain yksi mies, nuori kersantti Argillander,
joka ei viime hetkessäkään voinut luopua ihailemastaan esimiehestä.
Tämä hintelä nuorukainen seisoi siinä kaatunutta tukien vielä kun
ryssät tulivat ja ottivat verta vuotavan Dunckerin huostaansa vangiten
samalla kersantin. Nuorukainen sai siten olla mukana, kun Duncker
vietiin vihollisen leiriin sidottavaksi ja kun tämä ennen pitkää rupesi
tekemään kuolemaa.
-- Ota lompakkoni, kelloni ja tämä piippuni, puhui kalvennut, nyt
hervottomaksi voipunut sankari hiljaa kersantille. -- Vie ne, jos
säilytät henkesi, Savoon, siihen pieneen tupaan, jonka kyllä löydät.
Vie sinne viimeinen tervehdykseni nuorelle leskelle ja isättömäksi
jäävälle pojalleni.
-- Varmasti teen sen, lupasi kyynelehtivä nuorukainen, jonka suru oli
siihen paikkaan murtaa. -- Vienkö teiltä kenellekään muulle mitään
viestiä tai käskyä?
Kersantin mielessä pyörivät vielä kenraali Sandelsin äskeiset,
loukkaavat sanat ja hän arveli everstin ehkä vielä tahtovan niiden
johdosta jotakin lausua. Mutta Duncker vastasi hiljaa:
-- Älä kenellekään muulle, kotiväelle vain. Sano: heitä kaivaten ja
muistellen kuolin.
Puhkiammuttu rinta alkoi samassa korahdella, haavasta pulppuava veri
tukki hengityksen, ja tuokion kuluttua Zacharias Duncker kuoli.