olisi tullutkaan! Mutta Klingspor ei luottanut menestykseeni, viivytti
vain kalliin viikon ajan ja antoi ryssäin huokaista. Tarvittiin toinen,
yhtä uskalias ja tarmokas isku, Revonlahden selkäsauna viholliselle,
ennen kuin hän uskoi, että tästä voidaan päästä palaamaan etelään päin.
Mutta silloinkin taas vitkasteltiin, menetettiin kalliita viikkoja.
Hitto soi, meidän olisi silloin pitänyt panna Klingspor rekeen ja
lähettää hänet Ruotsiin!
Pohjanpalo laajeni läntiseltä taivaanrannalta yhä ylemmäksi ja
ulommaksi, kävi yhä värikkäämmäksi, räiskyvämmäksi ja vaihtelevammaksi.
Rajua voimaa ja intohimoa oli tuossa vinhassa kilvassa, jossa
tuliaallot ajelivat toisiaan, sitä oli komea katsella, seurata tulten
syöksyä -- ja samalla unelmoida!
-- Kuusi kallista viikkoa, puheli reessä istuja itsekseen. -- Kelirikko
muka, kevättulvat, kuormastokärryjen puute -- tottahan siinä kaikessa
oli totta siteeksi! Mutta pääsipähän ryssä perääntymään tieltä ja
kokoamaan voimiaan, -- silloin olisi meidän ollut iskettävä, ajettava
vain vihurina Tutshkovia takaa -- noin, noin juuri!
Hän silmäili intomielin taivaan näytelmää, missä tuliaalto tuhosi
toistaan, ja innostui siitä yhä. Ja hän kirosi ääneensä mietteittensä
sekaan, niin että kyytimies jo käännähti katsomaan... Hän oli ollut
tomppeli totellessaan tuota pelkuria ukkoa ja hänen akkamaisia
neuvonantajiaan, eikä ollut toiminut omin päin jatkuvasti; olivathan
miehet silloin parhaassa vireessä, he olisivat vaikkapa uineet jokien
ylitse ja vetäneet tykit perässään, kun vain saivat venäläisille antaa
köniin!
-- No, saavutetuinhan voitto Pulkkilassa ja saatiin Savo vapaaksi.
Mutta retki sinne oli ehkä turha -- olisi kai Sandels niistä Obukovin
joukoista selvinnyt yksinkin ja anastanut niiden kuormastot.
Pääarmeijan olisi viivyttelemättä ollut painuttava rannikkotietä
etelään, aina Hämeeseen asti, -- vihollisen olisi ollut siellä vaikea
enää järjestäytyä vastarintaan. Minulla oli kurikka kädessäni, olin
iskemässä, -- mutta toiset pitelivät kiinni, isku myöhästyi. Se oli
koko sotaretken pahin erehdys, siitä perimmältään johtui lopullinen
tappio.
Läntisellä taivaalla oli revontulten palo hetkeksi talttunut. Taivas
liekehti hiljakseen ylt'yleensä, leimahdellen ja tuprahdellen, kiihtyen
ja laimentuen. Luonnon leikki näytti ikään kuin lepäävän rajuimmasta
temmellyksestään.
Sitä katselevan kenraalin ajatuksetkin kulkivat taas rauhallisempaa
latua. Hän muisteli kaihoten, kuinka asema todellakin oli kevään
kesäksi muuttuessa Suomen armeijalle edullinen. Itä-Suomessa ei ollut
mitään huolen aihetta, selkäpuolta ei siis tarvinnut pelätä, ja
aseisiin noussut talonpoikainen kansa teki monin paikoin vähäisten
vihollisjoukkojen aseman suorastaan tukalaksi -- vaikkakaan ei
ylipäällikkö heidän liikehtimistään kannattanut. Mutta Suomen armeijan
ylipäällikkö istui silloin toimettomana Raahessa pelaten korttia, ja
Ruotsista, josta juuri nyt meren auettua odotettiin tehokasta apua,
tuli erityisen lähetin mukana käskykirje siitä, kuinka tykistöupseerien
tuli pukeutua paraateihin ja tanssiaisiin! Viheliäisyyden
viheliäisyyttä!
-- No, iskettiinhän sitten vihdoinkin ja voimalla lyötiinkin. Lapuan
päivä oli hikinen ja raskas, mutta loistava. Kyllä silloin tapeltiin,
yön marssin uuvuttamat miehet ryntäsivät kuin tuulenpyörre, ja
vihollisen täytyi väistyä. Likeltä piti, ettei sen koko armeija
joutunut satimeen, enkä ole sellaista kiireistä pakoa nähnyt, kuin
minkä vihollinen täällä suoritti. Hip ja hei, se retki meni
vauhdikkaasti alamäkeä ja ennen pitkää oli Etelä-Pohjanmaa puhdas. Se
oli kaunista heinäkuuta, -- annapa, että tuo kaikki olisi saatu
suorittaa kesäkuussa! Nyt oli ryssä tällä välin saanut sujautetuksi
lisää väkeään Keski-Suomeen, ja siellä ei Fieandt lopultakaan kestänyt.
Mutta me painelimme rannikolla etelään, noin -- kas sillä voimalla,
juuri sellaista tulta oli liikkeissämme!
Taivas loimusi taas, revontulet välkähtelivät komeampina ja
korkeammalle kuin koskaan ennen. Koko alava avuton lumimaisema valkeni
kirkkaaksi kuin päivällä ja revontulten vihurit näyttivät heijastuksena
ryntäilevän pitkin kinoksiakin ajaen sielläkin toisiaan. Jo paloi
täytenä loimuna keskitaivaskin, räiski ja sähisi, niin että sitä oli
melkein pelottava katsella, -- tuohan voi sytyttää koko maailman
tuleen! Mutta yhä uudet, voimakkaat tulilaineet vyöryivät ylöspäin...
-- Eteenpäin, pojat!
Nyt taisteltiin jo Alavudella, rynnättiin ketjussa pitkin järven
rantaa... Pistimin eteenpäin, voitto on meidän...! Tuossa on heikko
paikka, se horjahtelee, sinne tukea, -- Lode saa hyökätä eturintamassa,
koska hän on vanhin. Kas niin, venäläisten rintama murtuu, se väistyy,
se pakenee -- hurraa!
-- Ja sittenkin meidän oli peräydyttävä sellaisen voiton jälkeen. Oh,
kuinka se oli karvasta ja katkeraa, vieläkin rintani kapinoi ja
sydämeni vuotaa verta.
Venäläiset olivat ehtineet saada liian suuren ylivoiman, Fieandt ei
kestänyt Karstulassa, Klingspor ei toimittanut hänelle ajoissa apua.
Adlercreutzin voitot olivat jääneet turhiksi. Hän yritti vieläkin,
ponnisti, iski, mutta isku kilpistyi nyt takaisin. Voitto kääntyi
tappioksi, kaunis marssi etelään muuttui viheliäiseksi peräytymiseksi
pohjoiseen.
Tulet loimusivat edelleen taivaalla, räiskyivät entisellä voimallaan.
Reessä ajaja, joka katseli niiden temmellystä ja oli ihaillut niitä, ei
jaksanut enää niistä nauttia. Ne tuntuivat nyt pilkkaavan häntä,
syyttävän, moittivan... oli kuin ajaja ja ajettava olisivat vaihtaneet
osia. Katselijan mielen täytti katkeruus ja suru, hän puolusteli nyt
itseään hiljaisissa mietteissään.
-- Enhän voinut sille mitään, miehenä iskin ja poikani ponnistivat
urhoina, mutta armeijalta oli selkäranka poikki... Eikö minun muka
olisi pitänyt ryhtyä taisteluun Oravaisissa, -- yritettävähän oli,
miten soimaisinkaan itseäni, jos en olisi yrittänyt, pinnistänyt
viimeisiä voimianikin. Mutta missä olivat luvatut apujoukot -- hallitus
oli meidät hylännyt, Jumalakin oli meidät hylännyt!
Hänen sydäntään kouristi taas. Hän tiesi, että häneltä olisi riittänyt
aloitekykyä ja voimaa, hän olisi edelleen rynnännyt ja iskenyt, niin
kuin nuo taivaan raivoisat tulet, mutta joukoilta loppuivat voimat ja
uusia ei tullut...
-- Voi teitä, jotka uhrasitte tämän sankariarmeijan! Minun täytyy saada
teille huutaa: Raukat, petturit, akat, väistykää!
Näin intoillessaan kenraali oli kohonnut reessään melkein pystyyn ja
viime sanansa hän oli huudahtanut ääneensä. Kyytimies kääntyi
säikähtyneenä katsomaan ja tiedusti:
-- Mitä käskette, kenraali?
-- Aja paremmin, nopeammin! Minun täytyy vielä tänä yönä ehtiä
Haaparantaan ja vaihtaa siellä uudet hevoset, minun _täytyy_ nyt yhtä
painoa ajaa etelämmäksi, kauas -- tekemään puhdasta! Aja!
Kyytimies joudutteli väsynyttä juhtaansa, ja ennen pitkää jo
Tornionjoen takaiset tulet välähtivätkin vastaan. Kenraali oli
talttuneena istahtanut takaisin vällyjensä alle ja katseli sieltä
rauhallisemmin taivaan tulia, jotka jo nekin olivat ruvenneet
heikkenemään ja rauhoittumaan. Taival oli pian lopussa. Kenraali
Adlercreutz oli sen varrella elänyt muistoissaan ja mietteissään
uudelleen elämänsä sekä kauneimmat että katkerimmat hetket, ja pakotti
nyt, asutuille maille joutuessaan, muistojen virvatulet rinnassaankin
lauhtumaan.
_Santeri Ivalo_
SUOMALAINEN ÄITI
MARIA CHARLOTTA GROTENFELT
Iloinen takkavalkea räiskyi arkihuoneen suuressa liedessä. Sen
loisteessa oli asettunut viettämään iltapuhdetta Juvan Vehmaisten
kartanon koko perhekunta, johon tällä haavaa kuului, ei enempää eikä
vähempää kuin kaksitoista henkeä eli juuri täysi tusina, kuten yksi
lapsiparvesta oli tänään päivällispöydässä huomauttanut. Varsinaiseen
perheeseen kuului jäseniä oikeastaan vain yhtä vaille tusina.
Kahdentenatoista oli Heddi-täti, joka loppiaisena oli tullut kotoaan
Koikkalan kartanosta ja siitä lähtien vieraillut täällä vanhemman
siskonsa kodissa.
Ei ollut syytä pelkoon, että Grotenfeltien sukupuuta ainakaan tällä
suunnalla mikään pikainen kuivuminen uhkaisi, sillä kokonaista yhdeksän
tervettä ja verevää pikku Grotenfeltia peuhasi ja myllersi siinä isän,
äidin ja tädin vaiheilla. Kun ne asetti riviin vanhimmasta nuorimpaan,
kuten isä sotilastottumuksiaan noudattaen usein mielellään teki,
muodostui siitä niin loivasti ja tasaisesti aleneva rivi, että vesi
olisi juuri ja juuri päässyt juoksemaan pitkin päiden varaan asetettua
kourua. Ja olipa hauska heidän sillä tavoin rivissä seistessään tutkia
ja vertailla paljonko jokainen näistä yhdeksästä oli saanut isän ja
äidin kasvonpiirteitä ja missä suhteessa.
Haikara oli siis ollut varsin uskollinen vieras Vehmaisten kartanossa.
Suunnilleen parin vuoden väliajoin se oli uudistanut vierailunsa. Sen
viimeinen lahja, joka osasi lausua jo "pappa" ja "mamma", harjoitteli
tädin polvien varassa nousemaan seisaalleen. Varttuneemmat leikkivät
hevosineen ja nukkeineen, olipa joulupukki tuonut kallisarvoisen
Tukholmassa painetun kuvakirjankin, jonka opettavaisia allekirjoituksia
isä parhaillaan selitti isommille lapsille.
Isä, Kaarle Herman Grotenfelt, oli Savon Jalkaväkirykmentin majuri.
Näinä talvikausina ei sotilailla ollut suurta vaivaa virastaan.
Upseerit asuivat puustelleissaan ja kartanoissaan, sotilaat torpissaan.
Kesän aikana vain kokoonnuttiin yhteisiin harjoituksiin.
Majuri Grotenfelt oli perheihminen kiireestä kantapäähän. Missään hän
ei niin viihtynyt kuin kotona rakkaan perheensä ja palveluskuntansa
keskellä. Nämä iltahetket pesävalkean ääressä olivat hänelle mitä
mieluisimpia. Kun päivän työt päättyivät ja oli muutama hetki pidetty
hämäräntuntia, hän laittoi itse valkean arkihuoneen uuniin, jonka
ympärille sitten koko perhe kerääntyi. Vähitellen pienokaiset,
nuorimmasta päästä lähtien, vaipuivat toinen toisensa jälkeen kesken
leikkinsä uneen. Silloin hänestä oli mieluista kanniskella heitä
makuuhuoneeseen ja auttaa riisumisessa. Ja kun arkihuone näin oli
vähitellen tyhjentynyt pikkuväestä, hän teki päivän viime kierroksen
ulkosuojiin ja väenpirttiin, jossa sielläkin oli monenmoista
askarrellen vietetty iltaa loimuavan takkatulen ääressä.
Oli niin herttaista ja turvallista viettää iltaansa pesävalkean
loisteessa, kun ulkona paukkui keskitalven pakkanen ja paksujen
nietosten kattama ympäristö näytti kuun valjussa hohteessa niin
kuolleelta. Ja rinnassa oli sitäkin turvallisempi tunne, kun tiesi,
että maassa on rauha ja ihmisillä hyvä tahto ja että mikään pakko ei
aja liikkeelle kodin ja perheen piiristä.
Nämä joulukauden jälkeiset pitkät härkäviikot, joita kesti aina
pääsiäisen pyhiin, olivat vuoden rauhallisin aika. Silloin ei
tapahtunut juuri mitään, mikä olisi ihmisen rauhaa häirinnyt, ja
luonnon kolkkoutta korvasi takkavalkea, jonka piirissä rauha ja onni
niin hyvin viihtyvät. Varsinainen joulukausi on aina rauhattomampi.
Tapaninpäivästä alkaen maakunnan säätyläiset olivat parisen viikkoa
liikekannalla kuin paimentolaiset. Aisatiu'ut ja kulkuset helisivät
teillä, kun perhekunnat suuriin rekiin, hirven- ja karhuntaljojen
väliin sulloutuneina ajelivat vieraisille naapurien ja sukulaisten luo.
Ja kun ei ollut mihinkään kiirettä, viivyttiin vierailuretkillä
vuorokausimääriä. Kun naapuri oli kolmen neljän ja viidenkin
peninkulman päässä, eihän silloin päiväseltään voinut vieraisilla
pistäytyä.
Vehmaisten herrasväkikin oli taas ollut liikekannalla. Oli käyty
Dunckerien ja Fieandtien luona Ristiinassa ja veljen luona Joroisten
Järvikylässä, oman pitäjän vierailuista puhumattakaan. Ja siinä välissä
oli vuorostaan saatu majoittaa vastavieraita Vehmaisiin. Niitä tulla
humahti välistä useampia rekikuntia yhtaikaa, niin että huoneet aivan
kuhisivat vieraista ja emäntä sai miettiä päänsä ympäri, mihin saada
yöksi kaikki sijoitetuksi. Sellaista se oli aina joulun tienoissa,
mutta nyt, helmikuuta alettaessa, oli kohu asettunut ja elämä painunut
arkiseen uomaansa, jossa sen hiljaista kulkua eivät mitkään sivulliset
häirinneet.
Nuorin perheenjäsen oli juuri nukahtanut tädin helmaan ja täti oli
aikeissa lähteä häntä vuoteeseen kantamaan, kun ulkoa alkoi raikua
aisakellon ääni ja portaiden eteen pysähtyi reki.
-- Keitä nyt tulee? kuului useammasta suusta ja kaikki katsahtivat
kysyvinä toisiinsa.
Majuri läheni ikkunaa ja kurkisti kuun valaisemalle pihalle. Turkkeihin
kääriytynyt sotilashenkilö nousi reestä ja astui kuistille. Majuri
sytytti kynttilän ja meni kylmään eteiseen vierasta vastaan. Se oli
nuori vänrikki, joka kunniaa tehden ojensi majurille kirjeen. Samassa
hän sanoi hyvästit ja joutamatta tulla sisälle virvokkeita nauttimaan
lähti ajamaan Joroisiin, jossa hänen tuli jättää samanlaiset kirjeet
siellä asuville upseereille, muun muassa majurin nuoremmalle veljelle,
Berndt Adolf Grotenfeltille, joka hänkin oli majuri ja palveli Savon
Jääkärirykmentissä.
Kynttilä toisessa ja kirje toisessa kädessä majuri palasi
arkihuoneeseen. Hänen huulensa värähtelivät mielenliikutuksesta.
Kaikkien katseet kiintyivät kirjeeseen, ja äidin ja tädin äkillinen
kalpeneminen ilmaisi, että he olivat ymmärtäneet. Kirjeen lakkaan
kiinnitetyt kolme höyhentä ilmaisivat sen tarkoituksen.
-- Mutta avaahan toki, Kaarle! sanoi rouva ja hänen äänensä tuli
kuiskauksena. -- Ehkä se ei sittenkään sisällä mitään vaarallista.
Majuri laski kynttilän pöydälle ja mursi kirjeen auki. Se oli
prikaatin päällikön, kreivi Cronstedtin allekirjoittama ja siinä
käskettiin kirjeen saajaa heti lähtemään prikaatin tavanmukaiseen
kokoontumispaikkaan Mikkeliin. Rauha oli rikottu ja venäläinen
armeijakunta oli marssimassa rajalle.
Majuri tuijotti kauan kirjeeseen mitään puhumatta. Mutta eihän asiaa
käynyt salaaminen, ja hilliten mielenliikutuksensa hän ilmoitti
omaisilleen lyhyesti kirjeen sisällön.
-- Herra Jumala! kuului yhtaikaa äidin ja tädin suusta hiljainen
huudahdus, kun heille paljastui se kaamea tosiasia, että sota kaikkine
kauhuineen ja onnettomuuksineen oli ihan ovella.
Kuin pommi putosi tämä sanoma keskelle koti-idylliä pannen
silmänräpäyksessä kaikki mullin mallin. Jo parisenkymmentä vuotta oli
saatu nauttia rauhaa ja siihen oli totuttu. Sitä odottamattomampana
tuli nyt tämä sodan viesti. Tosinhan herrat jouluvierailujen aikana
olivat höyryävien punssimaljojen ääressä paljonkin keskustelleet sodan
mahdollisuuksista. Olihan Napoleon ainaisena sodan uhkana Euroopalle ja
vallankin Ruotsille, sillä tunnettiinhan toki täälläkin asti kuninkaan
ylpeä ja uhkamielinen suhtautuminen tuohon maailmanvalloittajaan, jota
Kustaa Aadolf ahdasmielisyydessään suvaitsi verrata Ilmestyskirjan
petoon. Mutta eihän Napoleonkaan voisi hevillä ulottaa sotatoimiaan
näille kaukaisille rannoille ja Venäjän puolelta taas ei luultu minkään
vaaran uhkaavan, sillä olivathan keisari Aleksanteri ja Ruotsin
kuningas langoksia. Tottahan sellaisten suhteiden vallitessa säilyisi
rauha valtakuntain välillä.
Mutta nyt olivat rauhanvuosiin tottuneiden upseerien ja virkamiesten
poliittiset arvailut julmasti pettäneet. Edessä oli kova ja vääjäämätön
todellisuus, johon täytyi miten kuten mukautua. Suruun ja apeuteen ei
ollut aikaa, sillä käskyä oli viipymättä toteltava, eikä sotilaan
perheessä sopinutkaan heittäytyä kyyneleisen avuttomuuden valtaan.
Perheenäiti nieli siis kyynelensä ja ryhtyi tekemään matkavarustuksia.
Tieto levisi nopeasti väen puolellekin ja ykskaks oli koko talo
jalkeilla. Huoneet valaistiin kynttilöillä ja ovissa kuljettiin
edestakaisin. Yksi rengeistä sai määräyksen lähteä isännän mukaan, ja
hän alkoi kiireesti varustaa tilavaa matkarekeä kuntoon. Rouva
juoksenteli edestakaisin ja penkoi kaappejaan ja kirstujaan. Oli
muistettava senkin seitsemän kapistusta ja pikku asiaa. Alusvaatteita,
lämpimiä sukkia, kotona valmistettuja lääkkeitä, eväitä... Olihan siinä
puuhaa ja lentämistä. Majurin aseita puhdistettiin ja kiillotettiin
väentuvassa, itse hän autteli milloin pakkauksessa, milloin antoi
poissaolonsa ajaksi ohjeita isäntärengille tai puheli rohkaisun sanoja
perheenjäsenille.
Vihdoin oli kaikki valmiina ja seurasi eronhetki. Majuri koetti saada
sen niin lyhyeksi kuin suinkin.
-- Jumalan haltuun, Kaarle! Kirjoita niin usein kuin saat tilaisuutta
ja muista pitää terveydestäsi huolta. Ota aina vilustuessasi sitä
kamferttisekoitusta.
Nyyhkyttävällä äänellä rouva lausui nämä viime toivotuksensa ja
kehotuksensa pihalla isompien lasten ympäröimänä ja Heddi-tädin
peitellessä rekeen majuria, joka puolestaan kehotti heitä rientämään
sisälle pakkasen kourista.
-- Jumalan haltuun ja iloisiin näkemiin!
Reki risahti, hevonen lähti liikkeelle ja muutaman hetken kuluttua
aisakellon ääni häipyi kuutamoiseen yöhön.
Vasta yksin jäätyään, yön hiljaisina hetkinä, kun kuu aavemaisesti
valaisi huonetta, jossa nukkuvien lasten hengitys huokui joka puolella,
majurinrouva purskahti haikeaan, hillittömään itkuun. Minkälaiseksi
elämä oli nyt muodostuva? Miten hän tuli yksinään toimeen suuren
lapsijoukon ja laajan talouden kanssa? Näkikö hän miestään koskaan
enää? Hän tunsi olevansa kuin köynnöskasvi, jolta raaka käsi on äkkiä
temmannut tuen ja joka on voimattomana vaipunut maanpinnalle.
Mutta tapahtui tuo elämässä lakkaamatta uudistuva ihme: nainen, joka on
elänyt miehensä tuen turvin, saa yhtäkkiä voimia seisoa omin jaloin ja
täyttää sotatielle lähteneen miehensä tyhjäksi jääneen sijan.
Leskikuningatar, jota miehensä eläessä on pidetty varsin vähäpätöisenä
naisena, tarttuukin miehensä menetettyään yhtäkkiä tarmokkaasti
hallitusohjiin ja johtaa maan asioita moitteettomasti siksi, kunnes
hänen poikansa on kypsynyt astumaan isän paikalle. Samoin talonemäntä
yksin jäätyään hoitaa isännän tehtävät, niin ettei taloudenhoidossa
huomaa mitään häiriötä.
Syvä äitiyden velvoitus sai majurinrouva Grotenfeltinkin pian
vapautumaan surunsa vallasta. Ja ihmeekseen hän huomasi, että elämä
Vehmaisten kartanossa jatkui entistä kulkuaan. Hän tunsi päivä päivältä
kuin kasvavansa ja vahvistuvansa uuteen asemaansa suuren perheen ja
talouden ainoana tukipylväänä, johon kaikki turvallisin mielin
nojautuivat. Ja hän osasi käskeä ja järjestellä asioita, sillä hänen
omissa suonissaankin virtasi sotilasverta: isoisä, Eerik Fabritius, oli
ollut luutnantti ja ottanut osaa pikkuvihan taisteluihin.
Kaikkialla maakunnassa vallitsi levottomuus ja arkiset toimet
pysähtyivät. Viestillä -- "ryssä on hyökännyt maahan!" -- oli
ikimuistoisista ajoista kaamea kaiku. Sitä paitsi isonvihan kauhut
olivat kansalla vielä tuoreessa muistissa. Ensi säikäyksessään monet
ajattelivat pakoa tai erämaihin piilottautumista. Taistelunhaluiset
taas hiihtivät Mikkeliin pyytämään aseita. Mutta niitä ei ollut
riittävästi sotilaillekaan ja mieli lamassa saivat miehet palata
kotikonnuilleen.
Juva oli rajapitäjä ja muutama päivä majurin lähdön jälkeen sinne
marssi jo Puumalasta käsin vihollisjoukko. Se kulki siivosti pitäjän
läpi ja ihmisten mielet rauhoittuivat. Metsiin ei tarvinnutkaan paeta
ja jokapäiväinen elämä palautui entisiin uomiinsa.
Taisteluita ei tapahtunut. Oma sotaväki samoin kuin vihollisetkin
siirtyivät yhä pohjoisemmaksi. Rintaman takana elettiin kuin säkissä,
eikä suuremman maailman menosta saatu juuri mitään varmoja tietoja.
Eräänä kevättalven päivänä ilmestyi Vehmaisiin pohjoissavolainen
talonpoika, joka syrjäteitä hiihdellen oli sivuuttanut vihollisten
varmistusjoukot. Takkinsa vuorin alta hän ratkoi esiin kirjeen, jota
tuomaan majuri oli hänet palkannut. Silloin oli juhlapäivä Vehmaisissa.
Sillä aikaa kun uskollista ja rohkeaa kirjeentuojaa syötettiin ja
juotettiin parhaan mukaan, luki äiti kyynelsilmin isän kirjettä, jossa
tämä kertoi voineensa kaikin puolin hyvin. Peräytymistä jatkettiin yhtä
mittaa pohjoiseen. Ouluun saakka oli Savon prikaatikin määrätty
marssimaan. Se oli katkeraa, mutta ylipäällikön käskyä täytyi
noudattaa.
Tuli kevät ja jäänlähdön aikana alkoi pohjoisesta kuulua voitonsanomia.
Sotaliikkeet alkoivat kehittyä päinvastaiseen suuntaan kuin talvella.
Viholliset työntyivät yhä etelämmäksi, ja kun kevätkylvöt alkoivat
orastaa, saatiin kuulla kapteeni Malmin ilmestyneen Mikkeliin
suomalaisen joukon kanssa. Uutinen sai mielet syttymään Vehmaisissa.
Saattoihan isäkin milloin hyvänsä ilmestyä pataljoonansa kera näille
tienoin.
Kun uutinen tiesi Järvikylän majurin ilmestyneen joukkoineen
kotipitäjäänsä Joroisiin, ei Maria-rouva malttanut odottaa enää, vaan
valjastutti hevosen ja lähti vanhimman poikansa kanssa tapaamaan
lankoaan. Lanko oli kuin olikin Joroisissa, missä hän parastaikaa
laittoi puolustusasemaa Joroisten virran varsille. Pettymyksekseen
Maria-rouva kuuli, että hänen miehensä oli Siikajoen taistelun jälkeen
komennettu pääarmeijaan, jonka mukana hän vielä oli kaukana
Keski-Pohjanmaalla.
-- Mutta kyllä ne pian marssivat sieltä Etelä-Suomeen, lohdutti lanko.
Sellaisessa voitonhuumassa elettiin noina alkukesän päivinä. Omien
sotilaitten ilmaantuminen paikkakunnalle sai talonpoikien sotainnon
uudestaan leimahtamaan. Syntyi partiojoukkoja, jotka ryöstivät
vihollisen kuormastoja, hätyyttelivät pienempiä joukko-osastoja ja
vaikeuttivat kaikin tavoin heidän sotatoimiaan. Siihen saakka siivosti
käyttäytyneiden venäläisten mieli riehahti ja he ryhtyivät
kostotoimiin.
Sillä aikaa kun kenraali Bagrationin joukot taistelivat Joroisissa
karkottaakseen Grotenfeltin pienen joukon asemistaan, hajaantui pieniä
ratsujoukkoja lähipitäjiin ryöstelemään ja vangitsemaan miehistä
väestöä. Hätä ja kauhistus valtasi ihmisten mielet, ja kuka vain
kerkesi, pakeni tavaroineen ja eläimineen saloille.
Tulipa sitten eräänä päivänä naishenkilö läähättäen Vehmaisiin ja
kertoi vihollisjoukon olevan matkalla tännekin. Hätääntyneinä kaikki
loivat katseensa rouvaan, joka tasapainonsa kadottaneiden keskellä
yksin pysyi tyynenä. Hän kutsutti miehet työmaalta, varusti heidät
eväillä ja käski heidän kiireesti painua metsään ja pysytellä siellä
erään syrjäisen niityn ladossa, kunnes hän lähettää sanan. Lukittuaan
sitten aitat ja ripustettuaan niiden avaimet vyöllensä hän jäi lasten
ja naispalvelijain kanssa odottamaan vihollisten tuloa.
Jo näkyi tomupilvi tiellä, maa tömähti ja siinä samassa oli piha täynnä
villin näköisiä ratsumiehiä. Ne alkoivat heti nuuskia väentupaa ja
ulkohuoneita.
Rouva oli lasten ja muutamien naispalvelijain kanssa arkihuoneessa.
Ääneti ja kalpeina he odottivat, mitä tuleman piti. Perheen nuorin vain
jokelteli ja tahtoi ikkunan ääreen nähdäkseen pihalla temmeltäviä
hevosia.
Portailla kolisivat raskaat saappaat, ovi temmattiin auki ja
kynnykselle ilmestyi pölyn peittämä upseeri, joka tervehtimättä ja
vihaisin ilmein tarkasteli huoneessa olijoita. Hänen katseensa pysähtyi
lopuksi rouvaan, joka seisoi keskellä huonetta, sekä hänen vyöllään
riippuviin avaimiin. Kätensä kurottaen hän huusi saksaa solkaten:
-- Avaimet tänne nopeasti!
Rouva oli kalpea, mutta tyyni. Hän kääntyi lapsiin, jotka olivat
ryhmittyneet hänen taakseen.
-- Riviin! hän komensi.