sotajoukkoja, omia paremmin kuin vihollisiakaan. Mutta siitä huolimatta
leimahtelivat tänä syksynä sielläkin sodan liekit. Rajan takaa tulleet
säännöttömät sissijoukot tekivät siellä tuhojaan hyökkäillen
äkkiarvaamatta, tavallisesti sydänyöllä rauhallisten kylien kimppuun,
ryöstäen mitä mukanaan voivat kuljettaa ja pistäen lopuksi talot
palamaan.
Tapani Räty taisteli sillä kulmalla pienoisen joukkonsa kanssa heitä
vastaan. Väliin hän oli ypöyksinäänkin liikkeellä. Niinpä hän syyskuun
lopulla ajoi takaa erästä pienehköä rosvojoukkoa, joka oli päässyt
pakoon Enosta, missä hän miehineen oli tuhonnut heidän päävoimansa.
Vornansillan lähellä hän tapasi heidät, kun he olivat asettuneet
nuotiolle jokitöyräälle yötä viettämään. Rädyn pitkäpiippuisessa
pyssyssä oli ankara panos; hän tähtäsi siten, että sai kaksi
perättäistä miestä pyssynsä eteen ja ampui. Molemmat kuukertuivat
maahan.
-- Hoi miehet, käykää päälle! hän huusi sen jälkeen olemattomille
miehilleen.
Typertyneet rosvot, joita oli enää kuusi jäljellä, heittäytyivät jokeen
muka yli päästäkseen ja hukkuivat sinne. Toisen yhdeksänmiehisen
joukkueen hän yllätti seuraavana aamuna eräästä kaskiriihestä, jossa he
kuorsasivat makeimmassa aamu-unessa. Hän salpasi toisen ovenpuoliskon
kiinni, ja kun sissit koettivat jäljellä olevasta ahtaasta aukosta
tunkeutua ulos, jokainen heistä sai surmansa hänen tapparastaan.
Olipa hän sitten kuukautta myöhemmin parinkymmenen miehen keralla
partioimassa Pielisjärven itäkulmalla, jonne häntä oli pyydetty avuksi.
Hattuvaarassa hän kohtasi äkkiarvaamatta lähes kymmenen kertaa
suuremman vihollisjoukon ja joutui epätasaiseen taisteluun. Hänen pieni
joukkonsa lyötiin hajalle ja ainoastaan pimeän turvin hän itse pääsi
pakenemaan metsän suojaan.
Lopen uupuneena hän osui heinäladon luo eräällä metsäniityllä. Hän
kiipesi heinien päälle katon rajaan ja vaipui uneen. Aamuhämärissä hän
heräsi siihen, että hänen pyssynsä ja kirveensä, jotka hän oli laskenut
vierelleen heinille, temmattiin pois.
-- Jo nyt olet säkissä, Räty! kuului ulkoa ääni, jota säesti monen
miehen pilkkanauru.
Kymmenmiehinen vihollisjoukko oli seuraillut hänen jälkiään ja
saartanut hänet latoon.
-- Niinpä ollaan, mutta säkinsuu ei näytä vielä olevan kiinni, vastasi
Räty tyynesti samalla kun hänen aivonsa toimivat kiihkeästi löytääkseen
jonkin pelastuksen tien.
-- Ka kohta vedetään suukin kiinni, huusivat sissit. -- Elä sie, veli
hopea, hätäile! Suat ite valita, poltammeko siut sinne heiniin vai
tinanko kurkkuus valamme.
Kuului rytinää ja siinä samassa Räty seisoi ladonkatolla. Rosvot eivät
ehtineet hämmästyksestään tointua kun heidän keskellen alkoi pyrynä
lennellä kattomalkoja. He hajaantuivat ja siinä samassa Räty loikkasi
maahan kädessään pelottavan pitkä koivupuinen malka.
-- Eipäs olla enää säkissä! hän huusi ja alkoi huimia.
Viisi rosvoista sai surmansa hänen kangestaan ja loput pötkivät
suinpäin pakoon. Räty korjasi omansa ja kaatuneiden aseet ja lähti
kokoamaan itselleen uutta joukkoa.
Näin taisteltiin noilla kaukaisilla perukoilla, jossa asui vapautta
rakastava, esi-isäin tavoille uskollinen kansa. Sillä aikaa kun
ruotsalaiset kenraalit Suomen rintamailla tekivät raukkamaisen teon
toisensa jälkeen, tapahtui täällä sankaritekoja, jotka olisivat
ansainneet aikakirjoissamme paljon maineikkaamman sijan kuin mitä
niille tähän saakka on suotu.
Vaikka Pohjois-Karjalakin sai kokea sodan hävityksiä, säästyi se
kuitenkin pahemmilta vaurioilta -- omain miesten urhokkuuden ansiosta.
Kansa onkin säilyttänyt kiitollisessa muistissa Sallisen, Roivaksen ja
Rädyn nimet. Elääpä Rädyn muisto seuraavassa sananparressakin: "Suti,
puti matkaan! Rätykäinen tulee!" mikä osoittaa, kuinka pelätty Räty
lopulta oli rajantakalaisten keskuudessa.
Myöhempinä aikoina kehotettiin esivallan taholta valitsemaan Karjalan
jääkärien alipäälliköksi näiden kuuluisain sissipäälliköiden
jälkeläisiä. Niinpä heitä oli mukana Kustaan sodan ja sittemmin
Suomen sodan taisteluissa, jolloin vanhojen karjalaisten
talonpoikaispäälliköiden riviin liittyi uusi loistava nimi: Olli
Tiainen. Ja varmasti näiden muinaisten urhojen jälkeläisiä oli myöskin
siinä taistelussa, joka historiassamme kantaa nimeä Suomen vapaussota.
_Kyösti Wilkuna_
REVONTULTEN LOIMUTESSA
CARL JOHAN ADLERCREUTZ
Oli pakkaspäivä tammikuun alussa 1809. Suomen armeijan nälkään ja
tauteihin nääntymäisillään olevat tähteet olivat edellisen vuoden
loppuviikkoina nietoksien halki kahlanneet Oulusta Kemijoen taakse ja
ne oli siellä sijoitettu kyliin ja taloihin Kemin ja Tornion
välimaille. Noita rakkaan, tuonaan vielä voittoisan armeijansa
lamaanlyötyjä rippeitä oli vielä viimeisen kerran käynyt tarkastamassa
kenraali Adlercreutz, joka sodan Suomessa päätyttyä katsoi tehtävänsä
sen todellisena, joskaan ei nimellisenä ylipäällikkönä päättyneeksi ja
oli juuri lähdössä Tukholmaan tekemään tiliä toimistaan ja sodan
surkeiden tulosten syistä. Hän oli tarkastanut pitkin Kemijoen vartta
asetetun rajavartioston asemat, oli heittänyt hyvästit siellä vielä
asepalvelusta suorittaville joukko-osastoille, joita hän rakasti ja
jotka ihailivat häntä, ja nousi nyt rekeen matkustaakseen pois, ensin
Haaparantaan, jossa pääesikunta sijaitsi, ja sieltä sitten etelään
päin.
Päivä oli puolessa, mutta pohjolan harmaja hämärä peitti kuitenkin
lumisen, aukean ja alavan maiseman jäätävään, sumuiseen huntuunsa. Reki
lähti huurteisen hevosen vetämänä ja jalasten vinkuessa pakkaslumessa
verkalleen lipumaan länteen päin.
Reen perällä istui kookas, kyömynenäinen ja susiturkkeihin verhoutunut
mies, jonka terävät silmät tähystivät raskasmielisesti autiota maisemaa
ja jonka luisevilla kasvoilla lepäsi ankaraksi jähmettynyt piirre.
Hänen murheellista, sydänjuuria myöten surevaa mieltään masensi kaiken
muun lisäksi vielä tämä luonnon lohduton yksitoikkoisuus. Äskeisellä
tarkastusmatkalla hänen rintansa oli ollut pakahtua pakkasessa
värjöttäville pojilleen jäähyväisiä lausuessaan, ja kumminkin hän
tiesi, että näiden miesten kohtalo ei sittenkään ollut raskain. Vielä
kurjemmassa tilassa olivat ne tuhannet, jotka kuumesairaina makasivat
pienissä, harmaissa, lumenpeittoisissa ja täyteensullotuissa mökeissä
maantien varrella, ja jotka riittävää hoitoa saamatta olivat tuomitut
sinne kuolemaan. Ja he olivat kuitenkin kaikki taistelleet sankareina
maansa puolesta. Nyt niitti tauti sitä kallista viljaa, sitä
kelvollista sotilasainesta, jota pystyvä sodanjohto olisi voinut
käyttää kotiseudun pelastamiseen. "Suomen armeija on piankin Peräpohjan
hautuumailla", oli eräs hänen upseereistaan äsken synkästi virkkanut.
Ja mies puhui totta!
-- Miksi piti käydä näin? Ja kumminkin oli edellytyksiä päinvastaisen
tuloksen saavuttamiseen!
-- Entä minä, enkö ole raukka, kun nyt pakenen tämän armeijan luota
etelän onnellisemmille maille?
-- Minun täytyy, en voi muuta. Minun täytyy saada purkaa sisuni
vallanpitäjille, selittää heille, kuinka kurjasti he ovat jättäneet
Suomen vihollisille, kuinka loppumaton rikosten ja typeryyksien sarja
on syössyt tämän armeijan perikatoon. Minä menehdyn, ellen nyt saa
selittää ja syyttää!
Näin väitteli yksinäinen ajaja hiljaisissa mietteissään reen verkalleen
edetessä Kemijoelta. Tien varrella näkyi siellä täällä nietokseen
kepertyneen, väsymykseensä nääntyneen ja paleltuneen soturin
hautaamatta jäänyt ruumis, näkyi särkynyt reki tai pohjaton saapas.
Jokainen tuollainen näky puistatti satojen taisteluiden karaisemaa
kenraalia ja hän rupesi, ikään kuin puolustautuen, mielessään tutkimaan
syitä kärsittyyn onnettomuuteen.
-- Esivallan syy, miksi pani kelvottomat ylipäälliköt puolustusta
johtamaan eikä heillekään antanut tehokasta apua... Miksi nyt
viimeksikin nimitettiin vanhuuttaan jo horiseva Klercker armeijan
ylipäälliköksi, kun vihdoinkin oli keksitty Klingsporin kunnottomuus ja
raukkamaisuus. Miksei nytkään...
Tapahtunut syrjäytys viimesyksyisessä päällikönvaihdoksessa kaiveli
Adlercreutzin kunnianhimoista mieltä... silloin olisi toki vieläkin
yhtä ja toista voitu korjata, vaikka se tosin myöhäistä olikin.
-- Klercker lähti kulkemaan edeltäjänsä jälkiä...!
Tähän harmiin oli Adlercreutzin mieli ensiksi kiintynyt rekimatkan
hiljaisessa itsetilittelyssä, mutta hän myönsi samalla rehellisesti,
ettei se asian ytimeen paljonkaan vaikuttanut. Olihan hänellä silloin
jo käsissään aloitevalta ja varsin laaja toiminnan vapaus, mutta
silloin ei ollut enää mitään tehtävissä. Syyt olivat syvemmällä ja
kauempana, ja niitä oli paljon.
Mutta kun hän niitä siinä rupesi itselleen selvittämään, ei hän saanut
ajatustaan kohdistetuksi mihinkään aivan tiettyyn, ratkaisevaan
seikkaan. Syyt ja tapaukset johtuivat toisistaan, ne olivat niin
moninkertaisesti toisiinsa punoutuneet. Miksei jo alunpitäen pysähdytty
taistelemaan Hämeenlinnassa... niin, Klingspor vetäytyi taaksepäin ja
vetosi hallitukselta saamiinsa perääntymisohjeisiin... Miksei
tehokkaammin avustettu Fieandtia Karstulassa, vaan päästettiin ryssä
kiertämään... niin, turhaan odotettiin aina sitä Ruotsista tulevaa
apuväkeä...! Miksi luovutettiin Viapori, miksei toimeenpantu
maihinnousua vihollisen selän taa...? Joka kohdassa oli syy lopultakin
kelvottoman ja toimettoman hallituksen, joka ei tehokkaasti toiminut
Suomen armeijan avustamiseksi... Sillä ei ollut kyllin voimakasta
tahtoa pitää hallussaan ja pelastaa Suomi, kuningas ja hänen
neuvostonsa jättivät Suomen pienen armeijan kamppailemaan oman onnensa
varaan, se uhrasi tämän maan...
Tähän samaan päätelmään reessä istuvan kenraalin mietteet kiertyivät
aina, kuinka hän katselikin ja käänteli tapahtumain menoa ja
onnettomuuksien syitä. Hänen mielensä täytti ääretön viha ja katkeruus
tuota kelvotonta hallitusta kohtaan, joka oli tehnyt tyhjäksi heidän,
taistelevain miesten ja urheiden joukkojen, parhaat ponnistukset ja
lopuksi jättänyt ne nääntymään. Hallitus oli kelvoton, sen täytyy
sortua...!
-- Mutta sittenkin... -- Yksin ajavan kenraalin ajatukset
kaivautuivat vieläkin syvemmälle, kohdistuen väliin miehekkäisiin
itsesyytöksiinkin... -- Mutta sittenkin, ehkä minäkin olisin voinut eri
tilanteissa toimia toisin. Olisin, kun näin miten asiat menivät, voinut
aikaisemmin ja tarmokkaammin temmata ohjat käsiini ja toimia kielloista
huolimatta. Olisin saattanut jo taistelun alkuvaiheessa tehdä tenän,
kääntää perääntyvät joukot vihollista vastaan ja johtaa ne
taisteluun... Varmasti olisin saanut useimmat alaiseni johtajat mukaani
ja menestys olisi sitten pyhittänyt omavaltaisuuteni... Niin, tietysti
olisi kaikki voinut epäonnistuakin ja siitä olisi silloin koitunut oma
häviöni, sotilasurani katkeaminen, ehkä henkenikin menetys.
Uppiniskainen ja uhmaileva esikuntapäällikkö olisi tietysti uhrattu
muille varoitukseksi. Mutta mitäpä yhden miehen menetyksestä, mitäpä
omasta suistumisestani, -- jos olisi ollut mahdollisuus kääntää jo
alunpitäen sotaonnen pyörä, ja se mahdollisuus _oli_ olemassa. --
Miksen yrittänyt esimerkiksi Tampereella, taikka Lohtajalla, taikka
Himangalla, -- kaiken uhalla?
Reessä ajava kenraali myönsi, että häneltä oli siihen puuttunut
aloitekykyä ja uskallusta uhmata ylipäällikköä ja hallitusta, hänellä
ei ollut edellytyksiä niin suuriin tekoihin, ei samaa jäntevyyttä kuin
jollakin Napoleonilla... Hän ei ollut saanut kasvaa oman maansakaan
keskuksessa, hänhän oli vain ollut syrjämaakunnan vaatimaton
rykmentinpäällikkö, vailla omaa päätösvaltaa ja mahtajain kannatusta...
Siitä kierähtivät yksin ajavan kenraalin ajatukset taas kaukaisempiin
muistoihin, lapsuutensa ja nuoruutensa huolettomiin aikoihin... Lyhyt
pohjolan päivä oli jo päättynyt, illan tummanharmaa pimeys peitti
kolkon, ilottoman luonnon; näreikkömetsä tien varrella seisoi
juhlallisena, vakavana ja synkkänä vartiona maantien kahdella puolella.
Kanto tai jykevä puun juuri, joka pistihe esiin lumen alta, muotoutui
katsojan silmissä omituiseksi esineeksi, milloin tykiksi, milloin
hautapatsaaksi... muuten oli kaikki jatkuvaa yksitoikkoisuutta,
vaivuttavaa, unettavaa ja kuolettavaa...
Ajajan silmäluomet painuivat raskaina alas. Hän ei nukkunut, hän
torkkui vain väliin avoimin, väliin suljetuin silmin, jonka aikana
ajatukset liitelivät kaukomaille ja muistot ja unelmat muodostivat
häilyvän katkonaisen kuvasarjan, joka utuisena välähti esiin
pakkasillan pimeästä kaikotakseen pian taas olemattomiin.
Hän näki edessään isänsä, köyhän kornetin, vaatimattoman kodin
hiljaisessa Kiialassa, missä hän vietti varhaisimman lapsuutensa. Se
oli ankaran järjestyksen koti, siellä lapsi kasvoi ikään kuin marssin
tahdissa. Mutta lapsena hän jo muuttikin sieltä pois omaa elämänuraansa
aloittamaan. Hänet lähetettiin näet 13-vuotiaana ratsumiehen oppiin
Suomen rakuunaväkeen ja valmistumaan upseeriksi. Keveästi ja
rattoisasti kului toveripiirissä nuoruuden ja opiskelun aika... pian
hän oli suorittanut upseerintutkintonsa ja palveli sitten solakkana
luutnanttina Karjalan rakuunoissa.
Kuvasarja loihti esiin nyt hilpeän, reippaan ajan, jolloin hän
upseerina kävi Sprengtportenin koulua ja seurasi häntä Ruotsiin, minne
kuningas oli (1772) kutsunut Suomesta sotaväkeä vallankaappaustaan
tukemaan. He olivat silloin reippaita poikia, se oli repäisevää,
hurmaavaa aikaa...
Kapteenina hän opetti sitten monet vuodet omaa ratsuväkipataljoonaansa
Savossa ja saavutti mainetta sen hyvästä kurista ja kunnosta. Kunnes
alkoi "Kustaan sota", jolloin hän ensi kerran joutui tuleen ja sai
tositoimissa kunnostautua. Savon prikaati, johon hänenkin pataljoonansa
kuului, oli sodan alkaessa 1788 määrätty hyökkäämään Savonlinnaa
vastaan ja valloittamaan tämä Tottin perustama rajan tukikohta. Innolla
hän ryhtyi tähän retkeen ja valmistautui alkumenestystä saavutettuaan
karkottamaan viholliset linnan seutuvilta. Mutta silloin rupesi
Kymijoelta saapumaan outoja kuulumisia: Anjalassa oli upseereilla omat
hankkeensa ja Hastfer, joka oli Savon prikaatin päällikkö, kävi niistä
kovin levottomaksi. Hän keskeytti koko Savonlinnan piirityksen ja
vetäytyi takaisin omalle puolelle rajaa. Niin häipyi kapteeni
Adlercreutzinkin unelma saada taistella vihollisalueella ja valloittaa
40 vuotta sitten menetetty Suomen kolkka takaisin.
Hän taisteli sitten ratsumiehineen rajan pinnan lukuisissa pienehköissä
kahakoissa, niitti sievän voiton Pirttimäellä, sai haavan Porosalmella,
ylennettiin majuriksi... se oli ripeätä toiminnan aikaa. Tämä valoisa
muistikuva virkisti reessä torkahtelevan kenraalin. Hän näki itsensä
reippaana ja nuorena upseerina, joka tanssitti Savon tyttöjä milloin
herraspidoissa, milloin talonpoikain tanhuvilla ja joi toveriensa
kanssa, mutta suoritti kuitenkin aina kunnolla tehtävänsä.
Talvimajoituksenkin aika muuttui iloiseksi siellä kaukana Savon
sydämessä sotatoimien pysähdyttyä. Paikkakunnan nuorison kanssa pantiin
toimeen reippaita rekiretkiä ja hilpeitä suksimatkoja... karkeloimalla
vietettiin pitkä sotatalvi... Ja kun sota päättyi, hän oli kuitenkin
hankkinut itselleen niin suuret ja tunnustetut ansiot, että hänet
everstinä nimitettiin Uudenmaan Rakuunarykmentin päälliköksi. Kymmenen
vuoden toiminta siinä... hyvä kuri ja reipas järjestys... kotoinen
Kiiala kehittyi ja vaurastui... ja sen isäntä samoin... Kustaa kuningas
tuli 1802 Suomeen, piti paraatin Parolassa, missä Adlercreutz tervehti
häntä maan komeimman sotaväenosaston päällikkönä, ja samana päivänä
hänet ylennettiin kenraaliksi.
Se oli ollut kevyttä ja pikaista nousua, jatkuvan menestyksen aikaa, ja
onni suosi häntä edelleen. Mutta sitten häntä odottivat jo vakavammat
suoritukset ja vaateliaammat tehtävät. Maan sotalaitos oli rappiolla.
Adlercreutzin saavuttamaa taitoa ja sotilaallista kykyä tarvittiin sen
uudelleen järjestämiseen ja vahvistamiseen. Hänen nimikokseen
perustettiin Suomessa aivan uusi pestattu rykmentti, jonka päälliköksi
hän tuli -- se oli miehelle suuri kunnia --, ja siitä piti nyt luotaman
mallirykmentti. Tarmolla kävi vielä nuori kenraali tähän työhön käsiksi
ja hän loikin kunnollisen, komean rykmentin, josta koko maassa
ylpeiltiin...
Nopeasti liitelivät muistot ja mielikuvat. Reessä ajaja kuvitteli, että
jos hän olisi saanut vaikuttaa vielä kauemmin, hän olisi ehkä
uudistanut Suomen koko sotalaitoksen, niin että se heti sodan sytyttyä
Venäjää vastaan olisi lyönyt hyökkääjän ratkaisevasti heti rajalla...
Mutta se oli kaikki kuvittelua, sekin, minkä hän oli tehnyt, oli niin
vähäistä... Hyvää pyrkimystä, mutta alkuunsa lopahtanutta...!
Hän käännähti reessään, huoahti, valveutui ja rupesi taas tarkkaavammin
katselemaan ympärilleen. Maisema oli muuttunut, synkästä metsästä oli
tultu aukeammille maille ja sieltä etäämmällä, sivulta, häämötti
matalia, mustia rakennuksia, joista vilkkui valoja. Oli tultu Kaakamon
kylään ja kyytimies poikkesi maantieltä sinne. Piti syöttää hevosta,
väitti hän, ja kenraalikin taipui kernaasti hänen ehdotukseensa. Hän
tahtoi näet tervehtiä ennen lähtöään tännekin sijoitettuja sotamiehiä
ja tarkastaa heidän majoitustaan.
Poikettiin lähinnä olevaan suurimpaan taloon ja kenraali asteli isossa
susiturkissaan reippaasti pirttiin. Mutta heti kiskaistuaan oven auki
hän peräytyi ja seisoi siinä kotvan aikaa ilmaa haukaten, ennen kuin
astui sisään. Tympeä, ummehtunut ilma, kostea ja sietämätön löyhkä
tulvahti sieltä häntä vastaan niin sakeana, että hän oli tukehtua.
Liedellä paloi tuli, jonka ääressä häärittiin joissakin keittohommissa,
ja lepattava valkea loi häilyvän, hämärän valaistuksen matalaan,
mustaseinäiseen pirttiin. Tervastulen kituliaassa valossa hän näki
miehiä makaavan pitkin permantoa vieri vieressä ja niin tiheässä, että
tuskin jäi astujalle rakoa väliin. Repaleisissa sotilasvaatteissaan
miehet siinä makasivat pahnoilla tai paljaalla lattialla ja ainoastaan
muutama heistä kapsahti sotilaallisesti pystyyn tuntiessaan tulijan
kenraaliksi.
-- Nukkuvatko nuo toiset? kysyi kenraali miehiä tervehtiessään.
-- He ovat useimmat sairaita, vastasi kenraalia kohti astunut
korpraali. -- Kolme kuollutta kannettiin äsken ulos.
-- Onko heillä hoitoa?
-- Kävihän täällä välskäri eilen, mutta minkä se sille voi!
Kenraali käveli pari askelta peremmäksi ja näki itse kuumeen hohteen
makaajain kasvoilla, kuuli heidän horisevan houreessaan. Toiset olivat
kalpean ja nääntyneen näköisiä.
-- Annetaanko teille edes riittävästi ruokaa? hän kysyi synkän
aavistuksen vallassa.
-- Väliin annetaan, vastasi korpraali vältellen, luoden katseensa alas.
Ja kenraali ymmärsi hyvin tuon väistävän katseen merkityksen.
Hän lausui oman avuttomuutensa tuntien rohkaisun sanoja miehille,
lupasi parannusta heidän oloihinsa ja poistui kuin paeten pirtistä.
Häntä rupesi siellä sakeassa ilmassa pyörryttämään --, ei ollut ihme,
että potilasraukat siinä siivossa kuolivat! Suru ja suuttumus myllersi
taas hänen rinnassaan. Noiden poikien avulla oli taistelutantereella
voitu tehdä ihmeitä ja olisi voitu vieläkin enemmän, jos olisi ollut
parempi komento, -- ja nyt heidät näännytetään näihin mätäpesiin...
Kenraali kutsutti kylään sijoitetun sotaväen upseerit ja lääkärit
puheilleen ja piti heille nuhdesaarnan kurjan majoitustilanteen
johdosta. Mutta hän pääsi pian selville, että parempia majoituspaikkoja
ei ollut näistä köyhistä kylistä saatavissa, kaikki mökit ja saunatkin
olivat väkeä täynnä... Lääkäri vakuutti että hän oli tehnyt voitavansa,
mutta hänellä ei ollut lääkkeitä eikä apulaisia -- vain taitamattomia
välskäreitä ja nuoria oppilaita, joista ei ollut suurta apua. Nälän
aiheuttama tauti oli saanut ruton luonteen... kun olisi edes
riittävästi ja parempaa ravintoa...!
-- Eikö teille toimiteta muonaa?
-- Kuormastot ovat tyhjät, varastot jäivät venäläisille. Uusia
odotetaan Ruotsista, mutta niitä ei tule...
-- Taas sitä yhtä samaa toiminnan hataruutta...! Missä hän vain
liikkuikin, minne hän ajatuksensa suuntasikin, aina hän törmäsi samaan
-- ylimmän johdon kelvottomuuteen. Hallitus oli kykenemätön täyttämään
tehtävänsä, se juuri oli syössyt maan turmioon. Eikä mitään parannusta
synny, ellei valtakunnan keskushermossa saada muutosta aikaan. He eivät
tiedä, minkälaista täällä on, taikka eivät usko... He saakoot nyt
kerran kuulla totuuden...
Entistä malttamattomampana Adlercreutz tahtoi päästä matkustamaan
Ruotsin pääkaupunkiin selittämään herroille, minkälainen oli tilanne,
ja vaatimaan jyrkkää mielenmuutosta keskusjohdolta. Tässäkin kylässä
hänen mielensä oli vielä entisestään masentunut ja katkeroitunut. Hän
kärsi suoranaisia tuskia nähdessään rakkaan ja kelvollisen suomalaisen
sotaväkensä surkean tilan, ja niin pian kuin hevonen oli hiukan
levähtänyt, hän nousi kuin paeten rekeensä ja lähti ajamaan länttä
kohti.
Ilta oli muuttumassa pakkasyöksi. Päivällä tienoon yllä raskaina
levänneet pilvet olivat haihtuneet, taivas oli nyt sees ja tähdet
tuikkivat hallavalta laelta. Aukealla rannikolla puhalsi jäätävä viima,
joka peitti reen ja hevosen paksuun kuuraan, pisteli ihoa ja kouraisi
sydäntä. Kenraali painautui syvemmälle susiturkkiinsa, vaipui melkein
kuin avuttomana makaamaan reen pohjalle ja hänen ajatuksensa lähtivät
taas äskeistä kehäänsä kiertämään.
Olisikohan tämän vuosi sitten syttyneen sodan meno muuttunut toiseksi,
jos hänelle, Kiialan kenraalille, silloin heti olisi uskottu
ylipäällikkyys... Varustuksethan olivat riittämättömät ja apujoukot
Ruotsista jäivät joka tapauksessa tulematta... Mutta kuka tietää:
rohkea ote, repäisevä isku oikealla ajankohdalla olisi sen kaiken
voinut korvata. Samalla olisi itse kansa ollut nostatettava aseisiin,
niin kuin Savossa. Hullummin ei ainakaan olisi voinut käydä kuin nyt
kävi. Jatkuva peräytyminen taittoi uskon kansalta ja itseluottamuksen
armeijalta.
Kuvitelmistaan innostuvan kenraalin koura puristui vällyjen sisällä
nyrkkiin ja hänen silmistään sinkosi salamoita. Mutta kuvitelmat
palasivat taas todellisuuden pohjalle.
Vasta Siikajoella hänessä kypsyi päätökseksi tuo mielessä kauan kytenyt
tuuma iskeä vastaan ylipäälliköltä kysymättä. Klingspor oli taas
siitäkin ajanut pari peninkulmaa pohjoisemmaksi, jossa hän sitä paitsi
oli joutua käpälälautaan! Mene nyt kysymään häneltä! Ja ryssä kävi ylen
uhkarohkeaksi... oli kai varma, että me aina vain peräydymme. Se tahtoi
antaa meille lisää kiirettä, puristi sivustoilta, tuppasi edelle -- ja
kiirettähän sitä jumalaparatkoon pidettiinkin. Mutta vihollinen
heikensi samalla pahasti keskustaansa -- hitto, miten se ällistyi, kun
minä silloin löin. Ja mikä yty syttyikään meidän poikiin, he rupesivat
elämään, kun kerran saivat hyökätä, jäntereisiin kasvoi voimaa, -- sitä
rynnistystä Siikajoen jäällä ja sitten pappilassa...!
Mies kohottautui korjassaan, innoittava muisto lämmitti häntä. Hän
vetäisi turkinkauluksen sivummalle ja katsoi säkenöivin silmin
pakkasyöhön. Siellä oli taivaanranta ruvennut elämään, revontulet
siellä liekehtivät ja ajoivat toisiaan kuin sotajoukot vinhassa
tahdissa. Ne olivat vielä kelmeitä, kirmasivat matalalla, mutta niiden
kylmä liekki ikään kuin antoi vauhtia mielikuvitukselle ja virkisti
sitä.