Haapalainen ärtyisesti. -- Me tahdoimme, että olisi heti käyty
kärkiparvien kimppuun, jolloin me varmasti olisimme voittaneet. Mutta
kruunun asettamat upseerit eivät uskaltaneet, olivat jänishousuja.
Samanlaisia raukkoja olivat heidän miehensäkin. Eivät ryhtyneet
taisteluun silloin kun vihollisia oli vähemmän ja me olisimme voineet
ajaa ne takaisin. Kun vihollisen päävoima tuli Kiteelle ja alkoi
saartaa, nuo raukat antautuivat ampumatta yhtään laukausta. Mutta me
talonpojat emme antautuneet, vaan kävimme päin. Kovin suuri ylivoima
oli kuitenkin vastassamme. Kymmenen yhtä vastaan. Toistasataa miestä
jäi kentälle, osa taisi joutua vangiksi. Me loput, kuutisenkymmentä
miestä, hakkasimme tien itsellemme ja pelastuimme.
Pirtissä syntyi tukala äänettömyys. Sallinen sen vihdoin katkaisi.
-- Vai niin surkeasti siellä asiat päättyi, hän lausui. -- Ja nyt koko
lauma tietysti ryöstää ja polttaa sielläpäin.
-- Kiteen kirkonkylä on jo porona, jatkoi Haapalainen. -- Eikä viivy
kauan, ennen kuin ne leviävät tännekin. Jos me nimittäin annamme niiden
rauhassa temmeltää. Vai annammeko, Sallinen?
-- Ei niin kauan kuin johonkin kykenemme, vastasi puhuteltu, jonka
kasvot ja silmät olivat äkkiä saaneet päättäväisen ilmeen. -- On kai
Karjalassa vielä miehiä, jotka uskaltavat ojentaa pyssynsä muutakin
kuin metsänotusta vastaan. Olimme tämän Roivaksen kanssa lähdössä
karhunajoon, mutta taisikin tulla toisenlainen jahti. Mitä sanot,
jätetäänkö karhu kasvamaan ja lähdetään toisenlaiseen jahtiin?
-- Niinpä tässä jo hengessäni päätin, vastasi Roivas yksivakaisesti.
-- Oli hyvä, että tapasimme saman tien tämän Roivaksenkin, Haapalainen
puuttui taas puheeseen, -- sillä hänelle meillä oli myös asiaa. Ja se
näyttää onnistuvan, sillä te puhutte molemmat kuin miehet.
-- Oliko teillä kenties jotain muutakin kuin saada meidät yhtymään
joukkoon? kysyi Sallinen.
-- Oli hiukan enemmänkin. Me ryssän saarroksista päässeet olimme eilen
koolla Onkamossa. Siellä päätettiin kerätä lisää miesvoimaa ja
päälliköiksi päätimme ottaa teidät molemmat. Kruunun upseereja emme
enää huoli. Meidät lähetettiin ilmoittamaan teille kokouksen
päätöksestä. Maanantaina oli määrä sekä entisten että uusien miesten
kokoontua Kiihtelysvaaran kirkolle, tai jos vihollinen on jo sinne
ehtinyt, niin sitten Revonkylään. Mitä sanotte?
-- Kuten kuulitte, tulemme molemmat mukaan, lausui Sallinen hetken
mietittyään. -- Mutta miksi juuri päälliköiksi? Teidän joukossannehan
on miehiä, jotka ovat olleet taistelussa mukana. Miksi ei valittu
esimerkiksi tätä Haapalaista?
-- Emmepä rupea tässä turhia kinastelemaan ja kursailemaan, virkkoi
viimeksi mainittu. -- Te kumpikin olette jo ennen kunnostautuneet ja
koko Karjalassa tiedetään, mitä miehiä te olette. Jompikumpi tai
molemmat teistä ovat ylimmät päällikkömme. Minä johdatan alipäällikkönä
oman kulmakuntani miehiä. Sellainen oli kokouksen päätös.
-- Eihän sovi olla kahta ylipäällikköä, siitä tulee vain sotkua,
ilmoitti nyt Roivas mielipiteensä. -- Sallinen olkoon ylipäällikkönä,
minä toimin niin kuin Haapalainenkin alipäällikkönä.
-- On siis päätetty, että Sallinen on meidän kenraalimme, lopetti
Haapalainen asian. -- Roivas olkoon hänen kapteeninsa. Ja nyt meidän on
kiireesti vietävä viesti Ilomantsin ja Pielisten puolelle, että miehet
kokoontuvat maanantaina Kiihtelysvaaralle.
Emäntä valmisti matkasta väsyneille miehille aterian ja isäntä pani
saunan lämpiämään, sillä eihän heidän puhdasverisinä suomalaisina
sopinut niin tärkeään toimeen valmistautua ilman saunomista. Kohta
kylvystä tultua miehet nousivat suksilleen ja hajaantuivat eri
ilmansuunnille. Maaliskuu alkoi olla puolessa, ilmassa oli jo kevään
tuntua ja suksi juoksi liukkaasti pitkin häikäisevää hankea.
Aselepo oli joulukuun alussa tehty määräämättömäksi ajaksi. Venäläiset
olivat sen nyt lopettaneet ja kenraali Fermor oli hyökännyt rajan yli
Kiteelle. Siellä oli luutnantti Bergmanin ja vänrikki Knorringin
johtama pieni rajavartiosto, jonka vahvistukseksi oli kerääntynyt
muutamia satoja talonpoikia. Mainitut upseerit löivät epäröimisellään
laimin taistelun oikean hetken ja laskivat sitten sotilaineen
ryhdittömästi aseensa, kuten edellisestä on selvinnyt. Näin oli
maakunnan puolustaminen jäänyt kansan omiin käsiin. Ripeästi se siihen
ryhtyikin. Kuin kulovalkea levisi tieto Kiteen tapahtumista ympäri
pohjoisia pitäjiä. Joka talossa, missä vain oli kynnelle kykeneviä
miehiä, paahdettiin suksia, teroitettiin keihäitä ja valettiin luoteja.
Ja maanantaina hiihti joka ilmansuunnalta miehiä Kiihtelysvaaran
kirkolle.
Enonkylästä saapui muiden mukana kolme Rädyn veljestä, Heikki, Risto ja
Tapani. Heidän isänsä, Antti Räty, toimi vielä kihlakunnan
postinkuljettajana, vaikka olikin jo vanha ja kivulloinen mies.
Voimallinen hän oli miehuusvuosinaan ollut ja isonvihan aikana hän oli
tehnyt monta urotyötä, käydessään Pielisen kulmilla pienen miesjoukon
kanssa sotaa omissa nimissään. Siitä hän oli tullut niin kuuluisaksi,
että itse Simo Hurtta oli kerran vartavasten tullut häntä katsomaan.
Nyt ei ukko enää kyennyt mukaan, mutta olipa hänellä sen sijaan
lähettää kolme poikaa. Vanhin veljeksistä, Heikki, oli jo useita vuosia
toiminut isäntänä kotitalossa. Mutta nuorin heistä, Tapani, otti
sotapolulla kuin itseoikeutettuna johdon käsiinsä. Hän oli kookkain ja
hartevin veljeksistä, lisäksi ripeäliikkeinen, päättävä ja tuima
katseeltaan. Näki kohta, että sitä miestä ei ollut hyvä ärsyttää. Enon
puolen miehet olivat jo valinneet hänet johtajakseen. Siten hänestä
Roivaksen ja Haapalaisen ohella tuli yksi alipäällikkö lisää Sallisen
joukkoon.
Miehiä kokoontui Kiihtelysvaaran kirkolle neljättäsataa. Sallisen
liikkeelle lähettämät tiedustelijatkin palasivat ja ilmoittivat, että
noin viisisatamiehinen vihollisjoukko oli tehnyt tuhojaan Tohmajärvellä
ja oli nyt tulossa Kiihtelysvaaraa kohti. Luultavastikin se yöpyisi
Onkamoon.
Mitä tehdä? Vartoako täällä niiden tuloa vai lähteäkö vastaan?
Vihollisella oli ylivoima. Se ei itsessään merkinnyt mitään, mutta oman
joukon kehno aseistus arvelutti Sallista. Ainoastaan osalla miehiä oli
pyssyt. Useimpien ainoana aseena oli keihäs tai tappara. Mutta oli
yritettävä. Onkamoon hyökkäämistä vaativat varsinkin Kiihtelysvaaran
miehet, joiden koteja vaara lähinnä uhkasi.
Voimien epätasaisuuden takia oli viisainta käydä yllättäen vihollisen
kimppuun. Päätettiin siis lähteä liikkeelle ja käydä sydänyöllä
rynnäkköön.
Iltahämärässä Sallisen joukko saapui Onkamojärven pohjoispäähän. Siinä
pysähdyttiin levähtämään ja odottamaan eteenpäin lähetettyjä
tiedustelijoita. Nämä palasivat parin tunnin kuluttua ja ilmoittivat
vihollisten asettuneen taloihin Onkamo- ja Särkijärvien väliselle lähes
peninkulman pituiselle kannakselle.
Sallinen jakoi miehet kolmeen joukkoon, joiden tuli yhtä monelta
suunnalta samanaikaisesti hyökätä vihollisen kimppuun. Roivas sai yhden
joukon kanssa hiihtää Särkijärven ympäri sekä hyökätä etelästä
kannakselle. Tapani Räty hyökkäisi lännestä kierrettyään Onkamossa
olevan ison Makkolan saaren. Sallinen itse kävi kimppuun pohjoisesta.
Juuri sydänyön hetkenä tuli aloittaa rynnistys ja jos kannas olisi
pakko jättää vihollisen haltuun yhdyttäisiin Kostamolammen
pohjoispäässä.
Otava osoitti juuri puolta yötä, kun Sallinen miehineen karkasi
juoksujalkaa ensimmäisten talojen kimppuun. Vahdit ennättivät hälyttää,
ennen kuin saivat keihäistä surmansa, ja puolipukeutuneita vihollisia
syöksyi ulos taloista. Pitkin pihoja ja pihasolia taisteltiin tähtien
valossa. Syntyi heti käsirysy eikä ampuma-aseita juuri voinutkaan
käyttää, sillä ystävät ja viholliset olivat aivan sekaisin. Kirves
kädessään Sallinen liikkui huimana ja notkeana huudellen kehotuksia
miehilleen ja iskien maahan jokaisen kätensä ulottuville joutuneen
vihollisen.
Ensimmäisistä taloista selvittyä hyökättiin eteenpäin. Mutta siellä oli
vihollinen jo ehtinyt järjestyä ja Sallisen joukkoon alkoi sataa
kuulia. Sitten joukko ratsumiehiä odottamatta karkasi täyttä ravia
päälle. Sallisen rivit menivät hajalle ja miehet etsivät suojaa mistä
saivat. Etenemistä ei voinut enää ajatella.
-- Kostamolammille, mutta hätäilemättä ja järjestyksessä! huusi
Sallinen.
Päivän valjetessa olivat kaikki hengissä säilyneet sovitussa
kokoontumispaikassa. Viimeisenä saapui Räty miehineen. Hän oli vielä
täyden taistelukiihkon vallassa ja alkoi vaatia, että hyökkäys
uudistettaisiin heti. Hän oli vallannut koko keskiosan kannasta, mutta
sitten hänenkin oli täytynyt peräytyä, kun viholliset olivat saaneet
apuväkeä kahdelta suunnalta. Harmissaan siitä, ettei ollut voinut
kuljettaa pois vihollisten kokoamaa ryöstösaalista, hän olisi tahtonut
heti palata taistelukentälle. Siihen eivät toiset johtajat kuitenkaan
suostuneet. Päätettiin sen sijaan valita Kiihtelysvaaraan johtavan tien
varresta hyvä puolustuspaikka ja odottaa, lähtisikö vihollinen sille
suunnalle.
Niin ei kuitenkaan käynyt. Yöllisestä hyökkäyksestä säikähtyneenä
vihollinen lähti takaisin etelää kohti jättäen Onkamoon satakunta
kaatunutta. Sallisen koko joukon mieshukka supistui pariinkymmeneen.
Ryöstösaaliinsa vihollinen vei mennessään, mutta taistelutanner jäi
kuin jäikin suomalaisten haltuun.
Savonlinnan läänin maaherrana toimi siihen aikaan vanha karoliini K.J.
Stjernstedt, joka väsymättömällä innolla hoiteli lääninsä puolustusta
minkä noissa tukalissa oloissa suinkin voi. Hänen puheilleen lähti nyt
Sallisen kehotuksesta Roivas kertoakseen hänelle verekset uutiset sekä
saadakseen aseita ja varusteita talonpoikaisarmeijalle. Rantasalmella
Roivas tapasi maaherran, joka oli sangen tyytyväinen talonpoikain
toimiin. Hän vahvisti heidän päällikkövaalinsa ja lähetti Roivaksen
mukana sen vähän aseita ja ampumatarpeita, mitä hänen hallussaan oli.
-- Otetaan ryssältä lisää, Sallinen lohdutti miehiään.
Piakkoin siihen tulikin tilaisuus. Saapui näet tieto, että uusia
vihollisjoukkoja oli Korpiselän kautta matkalla pohjoisia pitäjiä
kohti. Kiireesti Sallinen lähti miehineen uhatulle suunnalle.
Tullessaan Ilomantsin lounaiskulmalle he kuulivat vihollisen lähenevän
Oskolankylää, joka oli Sallisen kotoa noin peninkulman päässä etelään.
Nopeasti Sallinen järjesti miehensä väijyksiin mainitun kylän
lähistölle.
Illan suussa lähestyi tienoota pahaa aavistamatta noin parisatamiehinen
vihollisjoukko. Yhtäkkiä pyssyt alkoivat paukkua mäkien rinteissä
kahdella suunnalla. Ja kun vihollinen oli vielä puolipökerryksissään,
tulla sujahti eri puolilta suksimiehiä yhtenä lumiryöppynä ja niiden
pitkät keihäät ja leveäteräiset kirveet alkoivat levittää ympärilleen
tuhoa ja kuolemaa.
Tämä vihollisten etujoukko tuli miltei perin juurin tuhotuksi. Ja nyt
saatiin hyvänmoinen täydennys vaillinaiseen aseistukseen. Reippain
mielin hiihdettiin seuraavana aamuna rajaa kohti ja pysähdyttiin
Öllölänniemeen, josta lähetettiin suksimiehiä edelleen Korpiselkää
kohti ottamaan selkoa, oliko sieltä odotettavissa uusia
vihollisjoukkoja.
Auringon laskun aikaan tiedustelijat palasivat tulista vauhtia ja
toivat sanan, että vihollisjoukko lähenee täydessä marssirivistössä.
Oppaana tällä joukolla tiedustelijat tiesivät olevan -- erään
konnunniemeläisen, joka oli äskettäin kadonnut paikkakunnalta ja joka
tunnettiin Sallisen vihamieheksi. Niinpä niin, täytyyhän jokaisella
huomatulla suomalaisella olla aina Joukahaisensa.
Sallinen oli jo valinnut joukolleen puolustusaseman. Se oli erinomainen
luonnon luoma vallihauta Poukkurinteellä, jonka editse Korpiselältä
tuleva talvitie kulki. Vallihaudan muodosti syvänne, joka keväisin
täyttyi vedellä, mutta oli kesällä ja talvella kuiva. Sen molemmat
seinämät muodostivat suojaavan harjanteen, jolla kasvoi tiheä näreikkö.
Tähän syvänteeseen Sallinen sijoitti miehensä. Kaksi pienempää joukkoa
asettui Roivaksen ja Rädyn johdossa syrjemmäksi metsään, ja näiden oli
määrä ahdistaa vihollista sivuilta.
Varrottiin. Hiljaisina levisivät ympärillä äärettömät erämaat ja
jäätynyt hangenpinta kimalteli kevättalvisen kuun hohteessa. Jännitys
kasvoi hetki hetkeltä.
Jo kuului ääniä, reen jalasten kitinää ja satojen askelten töminää.
-- Muistakaa malttaa mielenne, sanoi Sallinen viimeisen kehotuksensa.
-- Kukaan ei saa laukaista ennen kuin minun pyssystäni tuli välähtää.
Vihollisen etujoukko tuli näkyviin. Tulijat lähenivät huolettomasti
eivätkä näyttäneet aavistavan mitään. Yhä lähemmäksi he saapuivat
Poukkurinnettä, jonka näreiden lomasta ojentui heitä kohti satakunta
raehauleilla ladattua pyssynpiippua. Yhtäkkiä rikkoo öisen hiljaisuuden
kumea pamaus. Silmänräpäyksessä sitä seuraa korvia vihlova, huumaava
räiske. Pensaiden välistä leimahtelee tuli ja pökertyneiden venäläisten
korvissa viheltävät ja vinkuvat raehaulit. On aivan kuin metsänhenget
olisivat raippoineen ja piiskoineen karanneet heidän keskelleen.
Kymmenittäin heitä makaa hangella huutaen ja valittaen, ja ennen kuin
he ehtivät tuolta turman paikalta pois, räiskähtää heidän ympärillään
uusi vihurinpuuska. Suinpäin he syöksyvät nyt takaisinpäin jättäen
tielle suuren joukon vaikeroivia tovereitaan.
Miehet hyökkäävät nyt poukamasta ajaakseen vihollista takaa. Mutta
Sallinen komentaa heidät takaisin varustuksen turviin. Parasta olla
toistaiseksi paljastamatta itseään viholliselle, joka arvatenkaan ei
vielä sen tien pakoon lähde. Ladataan siis pyssyt uudelleen ja
varrotaan taas...
Venäläisten päällikkö tahtoisi käydä hyökkäykseen ja karkottaa
karjalaiset asemista. Mutta hänen väkensä on suunniltaan säikähdyksestä
ja opas, joka on joutunut suoranaisen kauhun valtaan, kertoo
suurentelevia juttuja vihamiehestään Sallisesta ja tämän väen
paljoudesta. Kukaties siellä on vielä varsinaista sotaväkeäkin. Pelko
tarttuu lopulta päällikköönkin ja hän komentaa häiriön valtaan
joutuneen joukkonsa paluumatkalle.
Nyt Sallinen lähtee miehineen poukamasta. Pieniksi joukkueiksi
jakautuneina he seurailevat liukkailla suksillaan vihollisen
kintereillä ja molemmilla sivuilla. Yhtä mittaa pamahtelevat laukaukset
puiden välistä ja yhä vinhemmin pakenevat viholliset sirottaen
kaatuneitaan pitkin tietä. Noille vikkelille suksiniekoille he eivät
mahda mitään, sillä sellaisia suksimiehiä ei heillä ole itsellään ja
ratsumiehet eivät taas kykene syvässä lumessa heitä seuraamaan. Vasta
päivän valjetessa Sallinen jättää vihollisen rauhassa jatkamaan pakoaan
sekä palaa miehineen omalle puolen rajaa.
Sallinen piti edelleenkin tarkoin silmällä vihollisten hommia rajan
toisella puolen. Mutta mikään vaara ei sieltä enää sinä keväänä
uhannut. Vieläpä keskikesänkin Pohjois-Karjala sai olla rauhassa, niin
että talonpoikaisarmeijan jäsenet pääsivät kesäisiä kotitöitään
hoitamaan.
Mutta syksyllä puhkesi Ilomantsin ja Pielisten laajoilla perukoilla
tuhoisa sissisota. Rajan takaa samosi tuon tuostakin säännöttömiä
sissijoukkoja, joita ryöstönhimo oli houkutellut liikkeelle ja jotka
useinkin olivat samaa Karjalan heimoa, uskonnoltaan vain toisia.
Varsinkin tuli tunnetuksi ja vihatuksi eräs rajantakainen
sissipäällikkö, nimeltä Musta-Timo.
Lokakuun lopulla Sallinen ja Roivas olivat miehineen liikkeellä
Tohmajärven puolella, josta he olivat karkottaneet siellä riehuneen
rosvojoukon. Silloin saapui sana, että Suojärveltä käsin oli samonnut
kolmisatamiehinen joukko, joka oli ryöstänyt ja polttanut Eimisjärven
ja Konnunniemen sekä edennyt Enoon päin. Sallisen ja Roivaksen koditkin
olivat siis nyt tuhkana. Raivoissaan miehet lähtivät liikkeelle
kostaakseen nämä tihutyöt. He jakaantuivat kahdeksi joukoksi. Sallinen
lähti suuremman kanssa painaltamaan Enoa kohti. Roivas muutaman
kymmenen miehen kera Konnunniemeen. Hänen tuli katkaista siellä tie
vihollisilta, koska oli luultavaa, että he Sallisen tulosta tiedon
saatuaan lähtisivät suinpäin samoja jälkiä takaisin.
Eimisjärvelle tultuaan Roivas totesi, että hänen kotinsa samoin kuin
useimmat muutkin kylän talot olivat tuhkana. Perheensä ja kalleimman
omaisuutensa hän oli kuitenkin yhdessä Sallisen kanssa toimittanut
Liperin Röksän kylään, jossa nämä olivat paremmassa turvassa
viholliselta.
-- Tämä on Mustan-Timon työtä, sanoi Roivas synkästi. -- Mutta kyllä
minä siitä maksun perin!
Hän lähti miehineen Konnunnientä kohti. Puolitaipaleessa hän kohtasi
keskenkasvuisen pojan, joka kertoi, että viholliset palaavat
pohjoisesta suuren ryöstösaaliin kanssa. Rätyä peläten he eivät olleet
uskaltaneet edetä Enoon saakka vaan olivat kylliksi saalista saatuaan
kääntyneet paluumatkalle jo paljon aikaisemmin. Sallinen ei liioin
ollut vielä ehtinyt heidän kimppuunsa.
Roivaksen täytyi siis pienen joukkonsa kanssa hoitaa asiat yksinään.
Pojan tietämän mukaan viholliset olivat jo aivan likellä. Nopeasti
Roivas teki päätöksensä.
Edessä oli leveä ja vuolas Mäntyjoki, jonka yli tie Konnunniemeen kulki
siltaa myöten. Siinä päätti Roivas käydä vihollisten kimppuun. Hän
antoi miehille käskyn, jolloin nämä tarttuivat kirveisiinsä ja alkoivat
hakata sillan vuoliaisia. Aivan poikki ei niitä kumminkaan pantu, vaan
jätettiin sen verran tukipuuta jäljelle, että silta pysyi paikoillaan.
Mutta vähänkin raskaampaa painoa se ei kestäisi vaan romahtaisi alas.
Tämän tehtyään he piiloutuivat kahden puolen tietä sille puolen jokea,
josta vihollista odotettiin. Pyssyt ladattuina, keihäät ja kirveet
vierellään he makasivat louhikkojen ja pensaiden suojassa mielessään
tuima päätös tuhota perin pohjin kotiensa hävittäjät.
Ilta jo hämärsi kun väijyjäin korviin kantautui ääniä suurehkon
miesjoukon lähestymisestä. Vallitsi kolkko hiljaisuus, virran laineet
vain liplattivat sillanarkkuja vasten. Jo tulivat näkyviin sissit.
Sekavana rykelmänä he huolettomasti taivalsivat tietään, jutellen ja
naureskellen. Kaikilla oli jotakin kannettavaa ja joukossa oli myös
ryöstettyjä hevosia, jotka oli kuormitettu kaikennäköisellä saaliilla.
Etumaiset astuivat jo sillalle. Silloin pamahti Roivaksen pyssy ja sitä
seurasi heti parikymmentä tuimaa laukausta. Kauhuissaan kaikki
syöksyivät sillalle takimmaisten työntäessä etumaisia. Kuului valtava
rysähdys, jota säestivät kauhun huudot. Silta oli sortunut ja virran
lyijynkarvaiset laineet kuljettivat epätoivoisesti pinnalla pyristeleviä
miehiä.
Läheskään kaikki heistä eivät olleet ehtineet sillalle sen romahtaessa.
Mutta heitä uhkasi toisenlainen tuho. Kohta yhteislaukauksen ammuttuaan
Roivaksen miehet olivat tarttuneet kirveisiin ja keihäisiin rynnäten
kuin hornanhenget rannalla seisovien vihollisten niskaan. Harvat heistä
yrittivät vastarintaa ja sitä yrittäneet surmattiin siinä tuokiossa.
Useimmat heittäytyivät taakkansa ja aseensa maahan viskattuaan virtaan.
Hevosista oli osa kuormineen jäänyt rannalle. Kun Roivaksen miehet
hajaantuivat pitkin rantaa pelastaakseen joesta siellä uiskentelevia
tavaroita ja estääkseen vielä pinnalla näkyviä vihollisia pääsemästä
maalle, pamahti toisella rannalla muutamia laukauksia. Yksi kuulista
vingahti ihan Roivaksen korvan ohitse.
-- Roivas, Roivas, a tuuhan sie tänne, niin suoles puuhun vyyhteämme!
kuului sieltä huuto.
Musta-Timo seisoi siellä kymmenkunnan toverinsa kanssa. Olivatko he
ehtineet yli ennen sillan romahtamista vai kuinka he olivat sinne
päässeet? Häijyjä uhkauksia huudellen he auttelivat virrasta maalle
niitä tovereitaan, jotka olivat jaksaneet uida rannan ulottuville.
Mutta kun Roivaksen miehet alkoivat kiireesti ladata pyssyjään, he
loittonivat nopeasti metsän suojaan, josta Musta-Timo huuteli vielä
pilkallisia huomautuksia Roivakselle.
-- Sen hirtehisen ei pidä rajan yli pääsemän! sanoi Roivas hammasta
purren. -- Kuka lähtee kanssani takaa-ajoon?
Siihen olivat kaikki valmiita. Roivas valitsi viisi rivakinta miestä,
määräten loput jatkamaan tavarain pelastamista.
Sillan hirsistä he kyhäsivät häthätää lautan, sauvoivat yli ja lähtivät
painaltamaan rosvojen jälkeen. Tuli pimeä ja heidän oli mahdoton nähdä
pitemmälle eteensä. Ei kuulunut myöskään pakenevain ääniä. Läpi yön he
painelivat kuitenkin eteenpäin ja saapuivat aamulla rajalle asettuen
siinä vartomaan vihollisiaan, joiden he otaksuivat viettäneen yötä
jossakin metsän kätkössä nuotion äärellä. Mutta heitä ei kuulunut koko
päivänä ja tyhjin toimin he palasivat Eimisjärvelle. Siellä he saivat
vihiä, että Musta-Timo miehineen olisikin kääntynyt Ilomantsin
suunnalle. Roivas lähti heti sinne.
Illansuussa he saapuivat Maukkulan kylään, jonka autiot talot olivat
poltolta säästyneet. He kohtasivat vanhan muorin, joka itku kurkussa
alkoi purkaa heille haikeita valituksia rosvojen tihutöistä. Aamulla
heitä oli tullut toistakymmentä kylään ryöstelemään ja kaikenlaista
kiusaa tekemään. Muorilta olivat vieneet ainoan lehmän ja luvanneet
syödä sen iltamurkinoikseen. Johtaja oli ollut iso, mustaverinen mies.
-- Etpäs näe huomisaamua! urahti Roivas tapparansa vartta kouristaen.
Muori saattoi neuvoa ainoastaan suunnan, mihin rosvot olivat lähteneet.
Hetkeäkään hukkaamatta Roivas alkoi miehineen seurailla heidän
jälkiään.
Kauan he samoilivat pimeässä metsiä ristiin rastiin. Miehet jo väsyivät
ja ehdottivat yönuotiota tehtäväksi. Mutta Roivas ei hellittänyt.
Vihdoin he näkivät tulen pilkahduksen edessäpäin. Varovasti he hiipivät
lähemmäksi. Suojaisaan paikkaan kanervikkokankaan rinteeseen Musta-Timo
oli miehineen rakentanut nuotion. He olivat teurastaneet mukanaan
tuomansa lehmän ja paistoivat parhaillaan suuria lihakimpaleita.
-- Tulis nyt Roivas, a sais lihoa, sanoi Musta-Timo nostaen
hiillokselta paistinkimpaleensa.
Miehet nauroivat ja ryhtyivät hyvillä mielin aterioimaan.
-- Päästänkö jo sitä paholaista rintaan? kuiskasi yksi Roivaksen
miehistä.
-- Ei millään mokomin! vastasi Roivas. -- Minä haluan itse päästä
häneen kourin kiinni.
Hän sijoitti miehensä niin lähelle tulen valaisemaa aluetta kuin
huomiota herättämättä suinkin kävi laatuun, antoi heille ohjeensa ja
astui sitten nuotion piiriin.
-- Tässä minä olen, hän sanoi pyssy ojennettuna. -- Joka vain
liikahtaa, saa heti kuulan nahkaansa. Enkä minä ole yksin.
Hän viittasi päällään ja sissit näkivät joukon pyssynpiippuja puiden
takaa ojentuvan heitä kohti. Ikävästi ällistyneinä ja pelokkaasti
pälyillen he istuivat alallaan, toisilla suussaan juuri haukattu pala.
Musta-Timo koetti huomaamatta hivuttautua lähemmäksi pyssyään, jonka
hän oli asettanut nojalleen honganrunkoa vasten.
-- Alallasi taikka --! jyrähti Roivas, tähdäten pyssynsä
rosvopäällikköön, joka hammasta purren kyyristyi maahan. -- Jos sinussa
on miestä, niin pane puukkosi syrjään ja tule ottelemaan mies miestä
vastaan. Minä lupaan miesteni puolesta, että te saatte rauhassa mennä
menojanne, jos sinä vain voitat minut. Mutta muut pysykööt sen aikaa
alallaan, elleivät mieli saada noita pyssyjä laukeamaan.
-- Oli männeeks! sanoi Musta-Timo, laski puukkonsa maahan ja nousi
seisomaan.
Roivas asetti pyssynsä puunrunkoa vasten. He astuivat muutaman askelen
eteenpäin ja tarttuivat toisiinsa tuimin ottein. Syntyi vimmattu
ähellys. Musta-Timo oli vahva mies, huomattavasti kookkaampi kuin
Roivas. Painin temmellyksessä hän kiskoi Roivasta askel askelelta,
nähtävästi määrätyssä tarkoituksessa kohti omia miehiänsä. Sen Roivas
huomasi ja tehden äkkiä hurjan ponnistuksen heitti vastustajansa
selälleen. Kipeästi parkaisi silloin Musta-Timo, sillä hän oli kaatunut
maassa makaavan puunrungon päälle ja oksantynkä oli tunkeutunut hänen
hartiainsa väliin. Hänen miehensä syöksyivät ylös ja yrittivät temmata
aseensa, mutta samassa Roivaksen miesten pyssyt alkoivat paukkua. Viisi
sissiä kaatui nuotion äärelle, loput loikkasivat metsään. Mutta Roivas
oli jo heidän kintereillään ja hänen tapparansa kaatoi heistä yhden
toisensa jälkeen.
Niin sai Musta-Timo jäljellä olevine miehineen surmansa pimeänä
lokakuun yönä Ilomantsin saloilla. Voittajat ottivat heidän
ryöstösaaliinsa ja palasivat hävitetyille asuinsijoilleen.
* * * * *