suunnitelmia, miten päästä lähestymään tyttöä. Mutta ei asia
kehittynyt, ennen kuin tapahtui ihme, jonka näyttämönä olivat kapeat
ullakonportaat. Tuomaalla oli talon katonrajassa pieni makuusuojansa,
ja ollessaan eräänä päivänä menossa sinne hän huomasi portaiden
yläpäässä tytön, joka palasi ylisiltä. Tuomas yritti palata takaisin,
mutta silloin sattui pieni onnettomuus, josta se ihme sitten sukeutui.
Tyttö miten lie horjahtanut, tuli nurin niskoin alas ja osui -- suoraan
Tuomaan syliin. Nyt ei auttanut ujostella; Tuomaan täytyi kietoa vankat
käsivartensa tytön ympärille ja nostaa hänet alas. Tyttö ei ollut
vahingoittunut, ja kun Tuomas laski hänet lattialle, oli tyttö
hämmennyksissään ja katse alas luotuna niin vastustamaton, että Tuomas
käsittämättä oikein itsekään kuinka se tapahtui, kietoi uudelleen
kätensä tytön ympärille ja -- suuteli häntä. Tosin se tapahtui
hätäisesti ja koko lailla taitamattomasti, mutta joka tapauksessa se
oli selvä tapaus. Siksi sen ainakin tyttö tuntui käsittävän, sillä hän
riistäytyi irti ja juoksi tiehensä. Ja Tuomas -- hän juoksi myöskin
tiehensä. Mutta siitä hetkestä lähtien hän oli vapautunut ujoudestaan,
jota vastoin tyttö näytti nyt suorastaan joutuneen sen valtaan. Tuomaan
nähdessään hän loi katseensa alas, punastui usein eikä ollut enää yhtä
kärkäs nauramaan hänen hullunkurisille englanninsekaisille lauseilleen.
Sattuipa sitten kevättalven kuluessa, että tyttö toisenkin kerran
joutui Tuomaan vahvojen käsivarsien syleilyyn. Tällöin hän ei
riistäytynyt pakoon, vaan nojautui turvallisesti Tuomaan rintaa vasten.
No, sillähän asia oikeastaan olikin lukossa. Tarvitsi vain ilmoittaa
siitä Botillan vanhemmillekin. Äitihän tietysti oli jo aikoja
havainnut, mihin suuntaan asiat kehittyivät eikä hänellä ollut mitään
sitä vastaan. Olihan Tuomas kaikin puolin luottamusta herättävä nuori
mies ja lisäksi "styyrmanni" kuninkaallisessa laivastossa. Sellaisella
miehellä oli kyllä tulevaisuutta. Isä puolestaan, kun hän kotiutui,
mieltyi heti nuoreen opetusperämieheen, jonka hän meriasiain tuntijana
huomasi mestarikseen. Niinpä hän kerran rommia maisteltuaan taputti
Tuomasta olkapäälle ja lausui ennustuksen, jolle kaikki nauroivat,
mutta joka vuosien kuluessa sittenkin oli toteutuva, että hänen tuleva
vävypoikansa oli päättävä päivänsä amiraalina.
Nuoret saivat siis ryhtyä itselleen pesän sijaa katselemaan. Mutta ne
puuhat keskeytti sota. Aluksi kierteli kaikenkaltaisia huhuja ja
amiraalinvirasto alkoi tulisella kiireellä puuhata laivojen
varustamista. Huhtikuun lopulla nuori kahdeksantoistavuotias kuningas
saapui sitten Karlskronaan ja amiraalilaivaan asettuen komensi
laivaston merille. Oli se juhlallinen näky, kun viidettäkymmentä
eri suuruista alusta käsittävä laivasto levitti purjeensa ja
kiiti kuin joutsenparvi merelle. Koko kaupunki oli silloin
kerääntynyt rannalle. Jäähyväislaukaukset paukkuivat, liinat
ja hatut liehuivat ja katkeamattomina kaikuivat hurraahuudot.
Botilla seisoi sataman äärimmäisellä ulkonemalla ja näki yhden ainoan
laivan, jonka peräkannella harteva aliupseeri viittoi hänelle
jäähyväistervehdyksiään. Hän seisoi paikallaan ja huiskutti liinaansa
niin kauan kuin laivaa vähänkin näkyi. Kun se häipyi kokonaan
näkyvistä, hän puhkesi nyyhkytyksiin ja lähti allapäin kotiin
astelemaan.
Muutaman päivän merellä risteiltyään kuningas palasi maihin, mutta
laivasto jatkoi matkaansa Juutinraumaan. Siellä oli vastassa yhtä uljas
Tanskan laivasto. Oli odotettavissa suuri meritaistelu. Mutta
Kattegatissa olivat tulossa Ruotsin avuksi Englannin ja Hollannin
yhtyneet laivastot. Silloin Tanskan laivasto vetäytyi kiireesti omien
rannikkojensa suojaan. Ruotsin laivasto tuli Kööpenhaminan edustalle ja
alkoi pommittaa kaupunkia. Muutamien päivien ajan kuului juhlallista
jyrinää, mutta mitään sanottavaa ei saatu aikaan. Silloin päätti nuori,
huimapäinen kuningas kuljettaa sotajoukkonsa Juutinrauman yli ja nousta
maihin Tanskan maaperälle. Heinäkuun viidentenäkolmatta päivänä se
saatiin laivaston tukemana onnelliseen päätökseen. Kaksikymmenvuotinen
Pohjan sota oli alkanut.
Seurasi pitkä sarja maavoittoja. Yhdeksän vuoden kuluttua ne päättyivät
Pultavan tappioon ja sitten seurasi yhtä pitkä ajanjakso pelkkiä
tappioita, joiden johdosta Ruotsi kadotti suurvalta-asemansa ja sai
voimattomana alistua nöyryyttävään rauhaan. Koko tämän pitkällisen
sodan ajan oli Ruotsin laivasto ollut toiminnassa, mutta ainoatakaan
huomattavampaa voittoa ei se koko aikana saavuttanut, ei se ollut
osallisena missään ratkaisevassa taistelussakaan. Kesät kuluivat
turhiin risteilyihin ja pieniin kaappauksiin. Talveksi vetäydyttiin
aina Karlskronaan.
Suuri oli ilo laivuri Hallongrenin kodissa, kun laivasto ensimmäisen
sotakesän syksynä ankkuroi Karlskronan satamaan ja Tuomas terveenä ja
merituulten ahavoittamana ilmestyi taloon. Isä Hallongren ei sodan
takia voinut toistaiseksi lähteä merille ja nytpä hän sai mieleistänsä
seuraa. Ja kylläpä hänellä riitti kyselemistä ensi iltoina.
Kodin perustamista jatkettiin ja sitten joulun aikana Tuomaan ja
Botillan avioliitto solmittiin merisotilaiden kirkossa.
Siitä lähtien maailmaa harhaillut Tuomas Rajalin vietti täyteläistä
elämää. Kesät merellä rakasta suolantuoksua hengittämässä ja talvet
kotilieden ääressä herttaisen ja aina iloisen puolisonsa seurassa.
Joutilaisuudessa eivät talvet suinkaan kuluneet, vaan päivät käytettiin
merisotilaiden opettamiseen ja harjoituksiin sekä laivojen ja niiden
varustuksien parantelemiseen. Kaiken tämän ohella Rajalin opiskeli
itsekin lukien ammattialaansa kuuluvia teoksia, joita suinkin saattoi
amiraliteetista käsiinsä saada. Hän oli lujasti päättänyt pyrkiä
urallaan eteenpäin.
Koreanimisiä aatelismiehiä oli tukuittain niin armeijassa kuin
laivastossakin ja niitä oli työläs sivuuttaa sellaisen tuntemattoman
erämaanpojan kuin Tuomas Rajalinin. Mutta kunto raivaa aina väkisinkin
tien itselleen ja saa ennemmin tai myöhemmin osakseen huomiota ja
tunnustusta. Niinpä Rajalin viidennen sotavuoden lopulla vihdoinkin
ylennettiin aliluutnantiksi. Neljä vuotta myöhemmin hän sai
yliluutnantin arvon, ja vielä kaksi vuotta, niin hänellä oli kapteenin
arvo sekä oma laiva komennossaan.
Kun kuningas heti ensi otteellaan oli pakottanut Tanskan rauhaan, ei
Ruotsin laivastolla ollut oikeastaan minkäänlaista vastustajaa
Itämerellä. Mutta itään oli kohoamassa pelottava valtakunta. Se
jättiläinen, joka tätä maailman kulmaa muodosteli uudelleen, valtasi
kohta ensimmäisinä sotavuosina Nevajoen suun ja alkoi sinne
uskomattomin ponnistuksin rakentaa valtakunnalleen uutta pääkaupunkia.
Hän rupesi myöskin tyhjästä luomaan laivastoa. Linjalaivoja,
fregatteja, kaleereja -- ja varsinkin kaleereja laskettiin siellä
ehtimiseen vesille. Kun tämä laivasto oli kasvanut kyllin suureksi se
uskaltautui merelle ja alkoi uhmata Ruotsin laivastoa.
Oli päästy kesään 1714. Rajalin, joka oli jo miehuutensa täysissä
voimissa, oli aluksineen mukana laivastossa, joka ankkuroi Hankoniemen
edustalle estääkseen Venäjän uuden laivaston pääsemästä Turkuun ja
Ahvenan saaristoon. Toistasataa kaleeria sekä useita suurempia aluksia
käsittävä vihollislaivasto lipui pitkin Suomen rannikkoa ja patoutui
saarten suojaan Hankoniemen kainaloon. Pitemmälle ei se Ruotsin
laivaston pelosta uskaltanut ja suuret linjalaivat eivät liioin
tohtineet tulla saarten sokkeloihin sitä hätyyttämään.
Tsaari oli itse matkassa ja aina väsymättömänä ja neuvokkaana hän
päätti huomaamatta livahtaa laivoineen Hankoniemen toiselle puolen.
Ruvettiin rakentamaan niemen kapeimman kohdan poikki kapulasiltaa, jota
pitkin kaleerit piti vedettämän toiselle puolen. Mutta amiraali
Wattrang, Ruotsin laivaston komentaja sai yrityksestä tiedon ja teki
sille tenän. Sillan itäpään lähistölle hän lähetti muutamia laivoja
pommittamaan vihollisen sinne ahtautuneita kaleereja ja länsipuolelle
lähetettiin vara-amiraali Niilo Ehrenskiöld kahdeksan aluksen kera
ottamaan asianomaisella tavalla vastaan kaleerit, jos niitä alkaisi
siltaa pitkin liukua sille puolen.
Kannaksen ylitys oli näin turhaan rauennut. Mutta silloin tuli sattuma
venäläisten avuksi. Syntyi muutamia päiviä kestävä tyven. Ruotsin
laivat eivät päässeet ankkuripaikaltaan hievahtamaankaan. Harmi ja
katkeruus sydämessään täytyi ruotsalaisten toimettomina katsoa, kuinka
venäläiset kaleerit loppumattomana jonona soutivat Hankoniemen kärjen
ympäri. Ehrenskiöldille, joka aluksineen oli asettunut kapeaan salmeen
Riilahden selällä, tarjottiin kunniallista antautumista, mutta hän
kieltäytyi. Syntyi useita tunteja kestänyt verinen taistelu, jossa
suurin osa Ehrenskiöldin miehistöstä kaatui ja hän itse eloonjääneiden
kanssa joutui pahoin haavoittuneena venäläisten vangiksi. Tämä
kalliilla hinnalla ostettu voitto, venäläiset kun taistelussa
menettivät nelisentuhatta miestä, oli tsaarin ensimmäinen merivoitto,
jonka muistoa hän sen jälkeen joka vuosi suurin juhlallisuuksin vietti.
Ehrenskiöld oli suomalainen samoin kuin Rajalinkin ja lisäksi he olivat
ikätovereita. Mutta kuntonsa lisäksi oli edellisellä tuo komealta
kalskahtava nimi, jonka hänen isänsä oli aatelisarvon mukana saanut.
Niin hän olikin päässyt maanmiestään hyvän joukon pitemmälle uralla,
joka nyt toistaiseksi katkesi hänen jouduttuaan vuosikausiksi
sotavankeuteen Venäjälle.
Kesästä kesään jatkui risteilyä, kaappauksia, vartiopalvelusta. Mitään
ratkaisevaa ei merellä tapahtunut. Näytti kuin Ruotsin ja Venäjän
laivastot olisivat tahallaan sellaista välttäneet. Tanskakin oli
uudelleen liittynyt Ruotsin vihollisiin ja sen laivaston kanssa sattui
silloin tällöin huomattavia yhteenottoja, jotka tavallisimmin
päättyivät Ruotsin laivaston tappioon. Miltei ainoana valokohtana
Tanskaa vastaan käydyssä merisodassa oli eräs pienehkö meritaistelu
Etelä-Ruotsin rannikolla, jossa Rajalin sai tilaisuuden osoittaa
itsenäistä päällikönkuntoa.
Kapteeniksi tultuaan hän oli komentanut "Werden"-nimistä fregattia,
jossa oli 52 kanuunaa ja 320 miestä. Ollessaan yksin risteilemässä
Blekingen rannikolla, Karlskronan lähivesillä hänet yllätti
Hanön-saaren luona tanskalainen laivasto-osasto, johon kuului kaksi
linjalaivaa ja kolme fregattia. Mainittua saarta kiertäessään hän
joutui miltei vihollisten syliin. Taistelu kävi välttämättömäksi. Mutta
niin tyynenä Rajalin seisoi komentosillallaan ja niin varmoina
kajahtelivat hänen käskynsä, että hämmingin valtaan joutunut miehistö
sai uutta ryhtiä ja täytti yhtenä miehenä tehtävänsä. Nähtiin pian,
mihin kuntoon entinen suomalainen maalaispoika oli laivansa saattanut.
Se totteli komentajaansa kuin hyvin koulittu virma juoksija
ohjaajaansa. Nopeilla liikkeillään ja äkkikäännöksillään "Werden" esti
vihollisia yhtaikaa kimppuunsa käymästä, jota vastoin se itse vuoron
perään iski milloin mihinkin viholliseensa. Se liikahti kuin notkea
pantteri kömpelön susilauman keskellä. Kun se oli saanut ammutuksi
laidallisen kahta fregattia kohti ja pitkin kantta, ne tulivat
kykenemättömiksi jatkamaan taistelua ja lähtivät kiireesti pakoon.
Jäljellä olevat eivät voineet estää "Werdeniä" perääntymästä
Karlskronan turviin.
Tästä urotyöstään Rajalin sai ansaitun tunnustuksen ja hänet
ylennettiin kommodoriksi, mikä vastasi everstin arvoa maaväessä. Hän
sai nyt komennettavakseen linjalaiva "Ulrika Eleonoran", jossa oli
kokonaista kahdeksankymmentäneljä kanuunaa.
-- Enkös minä ole alunperin sanonut, että amiraalina hän vielä uransa
päättää! virkkoi tyytyväisenä vanha Hallongren, joka vävynsä kunniaksi
pani toimeen pidot ystäväpiirilleen.
Loppui vihdoin tuo pitkällinen sota, joka lopulta oli tuottanut vähän
kunniaa ja vaivuttanut valtakunnan syvän nääntymyksen tilaan. Ennen
niin uljaasta laivastostakaan ei ollut kuin rippeet jäljellä.
Sitä enemmän tarjoutui nyt Rajalinin kaltaiselle miehelle
toimintamahdollisuuksia kauppalaivaston ja yleensä merenkulun
elvyttämisessä ja kohentamisessa. Seuraavat vuodet kuluivatkin
yhtämittaisessa rauhallisessa työskentelyssä rakkaan meriammatin
hyväksi. Opintojaan hän oli kaiken aikaa käytännöllisen työn ohella
jatkanut ja niiden sekä suuren kokemuksensa pohjalla hän julkaisi kaksi
tutkielmaa, toisen purjehdustaidosta ja toisen laivanrakentamisesta.
Valtio palkitsi kummankin kirjoituksen ja hänestä tehtiin
ekipaasimestari.
Hän oli jäänyt leskeksi rakkaasta Botillastaan, vuosien taakka alkoi
painaa hartioita ja tukka hopeoitui. Mutta lepoon ei hänen sallittu
vielä siirtyä. Ilmassa alkoi tuntua jälleen sodankäryä. Häikäilemätön
hattupuolue lietsoi uutta sotaa Venäjää vastaan. Laivaston piti olla
valmiina ja lähteä merelle jo ennen sodan julistusta. Mutta kuka
laivaston komentajaksi? Ansiokkain, kunnollisin ja kokenein mies
laivastossa oli Tuomas Rajalin ja häneen kiintyivät kaikkien katseet.
Mutta kävikö laatuun asettaa miestä, joka oli aivan tuntematonta
alkuperää, käskijäksi upseereille, joiden useimpien nimet päättyivät
kenen -hjelmiin, kenen -stjernaan, kenen taas johonkin muuhun komealta
kuulostavaan sanaan? Mutta ansiot, ansiot, niitähän ei kukaan voinut
kieltää Rajalinilta. Ja oliko niitä muistettu ja palkittu? No, nyt se
tehtiin, ja kun amiraaliksi ylennetystä Rajalinista samalla tuli von
Rajalin, ei aatelisten meriupseerien tarvinnut nähdä aatelitonta miestä
ylikomentajanaan.
Vanhan "Ulrika Eleonoran" hän valitsi amiraalinlaivakseen. Sen
suurmastoon kohosi toukokuun 11. päivänä 1741 merkkilippu ja samoin
kuin neljä vuosikymmentä sitten oli nytkin Karlskronan satama
tulvillaan kaupunkilaisia, jotka hurrasivat ja huiskuttivat liinojaan
poistuvalle laivastolle. Se oli vanhan merisankarin viimeinen retki.
Murheita ja vastoinkäymisiä se oli tulvillaan, kuten koko onneton
hattujen sota. Rajalin aavisti sen jo lähtiessään, sillä kaikki
varustelut olivat tuiki puutteelliset ja hänelle annetut toimintaohjeet
ahtaat ja typerät. Niiden mukaan tuli laivaston pysyä ankkurissa
Perkel-saaren luona Haminan edustalla, odottaa siinä sodan julistusta
ja pitää silmällä Venäjän laivaston toimia. Ankkuripaikka oli mitä
sopimattomin, kun muun muassa juomavesi oli haettava monien
peninkulmien päästä. Tukholman neuvosherrat eivät kuitenkaan suostuneet
paikan muutokseen. Kaikki toimenpiteet olivat takaperoisia kuten aina,
milloin monta päätä on hallitusta hoitamassa. Muonalähetykset
laivastolle viivästyivät ja miehistö sai kärsiä puutetta. Laivoissa
alkoivat riehua tuhoisat taudit. Kun Rajalin omalla vastuullaan teki
purjehdusretken merelle virkistääkseen laivaston mielialaa, hän sai
muistutuksen Tukholmasta. Taudit levisivät ja lopulta oli puolet
laivaston miehistä sairaana. Joukkohautauksia toimitettiin joka päivä.
Näin ollen ei laivasto kyennyt lähtemään liikkeelle, kun siihen sodan
julistuksen jälkeen lopultakin tuli käsky.
Rajalin oli tehnyt rakkaan laivastonsa hyväksi kaiken mahdollisen. Ikä
ja vastoinkäymiset murtivat hänen vahvat, meren karaisemat voimansa.
Kun laivastoon saapui tieto onnettomasti päättyneestä Lappeenrannan
taistelusta, se koski häneen niin, että hänen oli laskeuduttava
sairasvuoteelle "Ulrika Eleonoran" kajuutassa. Pian sen jälkeen
amiraalinlaivan puolitankoon vedetty lippu ilmoitti, että vanhan
amiraalin elämänjuoksu oli päättynyt.
Kaksi poikaa oli Botilla lahjoittanut miehelleen ja nämä palvelivat jo
molemmat luutnantteina laivastossa. He saattoivat nyt isänsä ruumiin
takaisin Karlskronaan, jossa se suurin juhlallisuuksin haudattiin.
Molemmat nämä pojat kohosivat aikoinaan nopeasti arvoasteissa.
Nuoremmasta, josta myöskin tuli amiraali, tehtiin lisäksi vapaaherra.
Hänenkin poikansa kohosi amiraaliksi ja saavutti Ranskan merisodassa
suurta mainetta.
Ruotsi sai, paitsi Tuomas Rajalinin henkilökohtaisen panoksen
sotalaivaston hyväksi myös hänen perintönään Suomesta kokonaisen
voimakkaan merisuvun, jonka jälkeläisiä vieläkin elää paroneina
Ruotsissa. Monella tavoin ja moninaisten korkojen kanssa Suomi on siis
aikojen kuluessa maksanut Ruotsille velan länsimaisesta sivistyksestään
ja oikeusjärjestyksestään.
Eräs Tuomas Rajalinin aikainen upseeri on hänestä lausunut seuraavan
koruttoman arvostelun: "Hän oli peloton mies ja ammatissaan meidän
merimiehistämme taitavin ja perehtynein siihen aikaan."
Tuomas Rajalin oli kuin pienoiskuva kansastaan: ei mitään häikäiseviä
loistotekoja, mutta koko elämä uupumattoman tarmon kannattamaa jäyhää
pyrkimystä eteen- ja ylöspäin. Vaikkakin hän oli varjossa elänyt ja
vaatimatonta sukuperää, hänen miehekäs kuntonsa oli kuitenkin sitä
lajia, jota ajanoloon on mahdoton huomiotta sivuuttaa. Ja niinpä hän,
itse koskaan esille pyrkimättä, päätti päivänsä yhteiskunnan huipulla.
Kunpa tulevaisten aikojen historia voisi merkitä lehdilleen samanlaisia
piirtoja koko siitä kansasta, jonka poikia merisankari Tuomas von
Rajalin oli.
_Kyösti Wilkuna_
KANSAN VALITSEMIA SOTAPÄÄLLIKÖITÄ
MIKKO SALLINEN, LAURI ROIVAS, TAPANI RÄTY
Häikäilemätön ja röyhkeä hattupuolue oli kuin olikin saanut
valtiopäivillä ajetuksi tahtonsa läpi huolimatta järkeväin ja
maltillisten ainesten vastustuksesta. Niin joutui Suomi taas uuden
kerran sodan jalkoihin, kun elämä isonvihan kauhujen ja kärsimysten
jälkeen oli parahiksi uudelle oraalle päässyt. Syyskesällä 1741
alkoivat sotatoimet ja loppumattomien venäläisjoukkojen nähtiin
marssivan Viipurin ohi, kullakin sotilaalla oli selässään lähes itsensä
kokoinen limppu. Lappeenrannassa tapahtui ensimmäinen huomattavampi
yhteenotto, jossa suomalais-ruotsalainen sotajoukko joutui perinpohjin
häviölle. Sen jälkeen asiat kehittyivät askel askelelta yhä kurjempaan
ja häpeällisempään suuntaan. Koko sota oli osoituksena siitä, kuinka
Ruotsin sotilaallinen selkäranka oli Pultavan taistelussa
auttamattomasti ja ainiaaksi murtunut ja kuinka Suomea tuohon maahan
liittäneet siteet olivat arveluttavasti lahonneet.
Miltei ainoana valokohtana tämän häpeällisen ja mieltä masentavan sodan
historiassa on se into ja urheus, millä Pohjois-Karjalan talonpojat
vuoden 1742 kuluessa itse valitsemiensa päällikköjen johdolla
puhdistivat maakuntansa vihollisista.
* * * * *
Savupirtin ikkunaluukku oli työnnetty puoleksi auki, päivä pistihe
siitä sisään ja valaisi yhdestä hongasta veistetyn pöydän, jonka
ääressä kaksi miestä istui aterioimassa. Pöydän toisessa päässä leipoi
rotevatekoinen, nuorenpuoleinen nainen piirakoita ja orteen
ripustetussa pärekopassa, jonka nainen jauhoisilla käsillään tavan
takaa tyrkkäsi heiluvaan liikkeeseen, äänteli pienokainen. Kahden
varttuneemman lapsen äänet kaikuivat pihalta, jossa he touhusivat
kelkan kanssa.
-- Eikö siellä Eimisjärvellä päin ole vihollisista mitään kuultu? kysyi
nainen luoden miehiin katseensa.
-- Ei ole sota tuntunut siellä enempää kuin täällä Konnunniemen
puolellakaan, vastasi miehistä lyhyempi ja hartiakkaampi.
-- Kiihtelysvaaran pappi kertoi minulle kynttelinpäivän aikana, että
joulun tienoissa on tehty aselepo, mainitsi pitempi miehistä, joka
istui isännän paikalla pöydän päässä. -- Eikä ole kuulunut, että sitä
olisi vielä purettu. Äijillä on ollut kuulemma Pietarissa muuta hommaa,
etteivät ole joutaneet sotimaan. Pietari-vainajan tytär kuuluu
kiepauttaneen itsensä keisarin istuimelle ja siitä lie riittänyt
kaikenlaista jälkiselkkausta.
-- Kuulin siitä minäkin jo muutamilta Korpiselän miehiltä, jatkoi
toinen. -- He kertoivat saaneensa tehdä valankin uudelle
keisarinnalleen. Heillä on siis jo kolmatta kertaa akanpuoli keisarina
sitten isonvihan. Tämä nykyinen on nimeltään Elisapetti.
-- Jospa nyt syntyykin pian rauha, kun naisihminen on päässyt keisarin
istuimelle, arveli emäntä.
-- Akkaväkeen ei ole luottamista senkään vertaa kuin miehiin,
naurahtivat miehet. -- Niiden mieli heilahtaa niin helposti tuulten
mukaan.
Miehet lopettivat ateriansa, johon oli kuulunut karkeata leipää, pari
uunissa paistettua oravaa ja ohrapuuroa sekä piimää. He nousivat
pöydästä ja pitempi arveli:
-- Kaipa tässä nyt jaksettaneen karhunpesälle hiihtää. Siellä onkin
mainio keli.
-- Kun vähän varrotte, niin joutuvat nämä piiraat eväiksenne, että
jaksatte sieltä takaisinkin hiihtää, virkkoi emäntä.
Miehet istahtivat sivupenkille ja alkoivat jutella edessä olevasta
karhunjahdista. He olivat näköjään yhdenikäiset, siinä puolivälissä
neljääkymmentä. Pitempi, notkealiikkeinen mies, jolla oli avonaiset
kasvonpiirteet ja leuassa lyhyt ruskea kihara parta, oli talon isäntä,
nimeltään Mikko Sallinen. Muutamia vuosia sitten hän oli Liperin
Röksänkylästä muuttanut tänne Ilomantsin lounaiskulmalle joutuen siten
jahtitoverinsa Laurin naapuriksi, joka oli Roivaksen sukua. Tosin he
eivät olleet mitään rajanaapureita, sillä Roivaksen taloon Eimisjärven
kylään oli kokonaista pari peninkulmaa. Mutta sehän ei ollut
niihin aikoihin Karjalan saloilla matka eikä mikään. He olivat
molemmat laajalti tunnettuja metsämiehiä ja karhunkaatajia. Koska
kummallakin oli varsin vähäiset talot, he joutivat pitkin talvea
samoilemaan metsissä. Siten olikin metsänkäynti muodostunut heidän
pääasiallisemmaksi elinkeinokseen. Lisäksi he olivat saavuttaneet
mainetta taistellessaan edellisvuosina rajan takaa ryöstöretkille
tulleita sissejä vastaan. Pari eri kertaa he pienen mutta rohkean
miesjoukon etunenässä olivat pelastaneet maakunnan sellaisten
rosvojoukkojen hävityksiltä.
Roivas oli illalla Sallisen kutsusta saapunut Konnunniemeen. Viimeksi
mainittu oli syystalvella keksinyt karhunpesän Haarajärven sydänmailla
ja sinne heidän oli nyt tarkoitus hiihtää.
Emäntä otti piiraat uunista, Mikko-isäntä sovitti ne hylkeennahkaiseen
laukkuunsa ja kumpikin otti naulasta pitkäpiippuiset luodikkonsa.
Karhukeihäät, joita sopi samalla käyttää suksensauvana, seisoivat
ovinurkassa. Varustuksiin kuului vielä leveäteräinen kirves, joka
työnnettiin vaaleasarkaista mekkoa kiertävän villavyön alle.
-- Luikkipa haukkuu ulkona sillä äänellä kuin vieraita olisi tulossa,
virkkoi Sallinen, kun he olivat jo valmiit lähtemään. Hän työnsi päänsä
ikkuna-aukosta ja loi katseensa vaaran rinteelle, jota pitkin tie hänen
taloonsa kohosi. -- Puolikymmentä miestä pyssyt selässä hiihtää tänne
niin että lumi tuiskuaa.
-- Herra varjelkoon, eihän vain vihollisia! huudahti emäntä keskeyttäen
askarensa.
-- Eihän ne nyt toki niin hulluja ole, että noin pienellä joukolla
juuri meille tulevat, arveli Sallinen rauhallisesti.
-- Mutta jos niillä on vihollinen takanaan?
-- Eipä näy muita liikkeellä niin pitkälle kuin silmä kantaa. Mutta
mikähän niitä nyt noin lennättää? Näkee jo hiihdosta, että jotain
tavallista kummempaa on matkassa. Maltas... eiköhän tuo etumainen ole
Röksän Haapalainen. Onpa kuin onkin. Ja Latukainen ja Lykkö
Tohmajärveltä. Niidenhän piti kaikkien olla rajavartiojoukossa
Kiteellä. Pian kuullaan, mitä siellä on tapahtunut.
Jo kuului suksen suihke pirttiinkin ja kohta sen jälkeen astuivat
vieraat hiestyneinä ja punoittavina sisälle.
-- Jumalan terveeksi! -- Miehet pistivät kättä kaikille tuvassa
oleville.
-- Kiteeltäkö matka? Sallinen kysyi.
-- Sieltä tullaan kuin tuli olisi hännässä, vastasi ensimmäisenä
pirttiin astunut, leveärintainen ja täyspartainen mies, jota Sallinen
oli nimittänyt Haapalaiseksi.
-- No mitä niille main kuuluu? Kai aselepo on vielä voimassa?
-- Vai voimassa! Olisitpa ollut toissa päivänä Kiteellä näkemässä, niin
tietäisit minkä verran ryssän sanoihin on luottamista. Ellet sitä
nimittäin ennestään tiedä.
-- Mutta mitä siellä Kiteellä on sitten tapahtunut? Onko vihollinen
taas rajan tällä puolen?
-- On, ja lähes kolmentuhannen miehen voimalla.
-- Kasakoitako?
-- Kasakoita ja muuta roskaa lisäksi. Päällikkönä muuan kenraali --
mikä lie ulkomaalainen heittiö. Sortavalasta käsin painoivat
päätäpahkaa Kiteelle. Ensiksi tuli hajanaisia parvia, toissa päivänä
sitten pääjoukko.
-- Entä te? Rupesittekos vastarintaan?