vaarojen muistot häntä itseään hurmasivat ja ikään kuin huumasivat.
Mutta hetken kuluttua hän rupesi kuin jollekin vastaanväittäjälle
puhumaan:
-- On kysytty, oliko niistä retkistäni vastaavaa hyötyä? -- Oliko
hyötyä siitä, että lukemattomat kerrat anastin vihollisten
muonakuormat, että sieppasin tiedot heidän läheteiltään ja toimitin ne
omalle päällystölleni, että kerrankin anastin merellä suuren
kuljetuslaivan... Kun anastin postin Uudenkaupungin tienoilla, suuren
venäläisen rahalähetyksen. Sekään ei ollut puuropään tekoja. Sain
eräänä talvena vihiä matkalle lähteneestä venäläisestä saattueesta,
jolla oli kallis laukku kuljetettavanaan, karautin parin miehen kanssa
perästä, antauduin taisteluun, tuhosin paljon suuremman saattojoukon ja
valtasin laukun... Ne rahat kyllä sitten toisessa kahakassa menetin, --
mereen upposivat --, mutta ryssätkin jäivät niitä vaille.
-- Päästänne luvattiinkin iso hinta, virkkoi vartija, joka Tapanin
tarinoita jo vähän ennestäänkin tunsi.
-- Vuosi vuodelta he lisäsivät sitä henkirahaa. Sen vuoksi retkeilinkin
loppuaikoina enimmäkseen yksin, etten muita saattaisi vaaraan, ja aina
valepuvussa, etteivät ystävänikään tietäisi minua pelätä. Niinpä söin
aterioita venäläisen ylipäällikön, ruhtinas Galitzinin asunnossa, ja
hankin sieltä tietoja, kuuntelin kasakkaupseerien keskusteluja Vehmaan
nimismiehen tallinyliseltä... Mutta mitäpä niistä tässä sinulle kerron,
niitä oli satoja yhtä uskaliaita ja vaikeita seikkailuja, joista
ainoastaan neuvokas ja urhoollinen mies saattoi selviytyä.
Pieni mies tarttui nyt rokkakuppiinsa, joka jo pöydän laidalla oli
jäähtynyt, söi ateriansa hiukan kiihtyneesti ja kiireisesti, mutta
lauhtui ja rauhoittui sitä tehdessään. Ja kun vartija ruoan tähteitä
korjatessaan hänelle ikään kuin lohdutellen virkkoi, että olihan hän
toki esivallaltaan saanut tunnustusta ja palkkiota teoistaan, niin hän
varsin tyynesti ja tyytyväisenä vastasi:
-- Sainpa kyllä silloin, sen ajan esimiehet osasivat antaa arvoa
ovelalle tiedustelijalle. Kaarle-kuningashan kutsui minut varta vasten
Lundiin puheilleen, jotta kertoisin hänelle seikkailuistani -- se oli
juuri vuotta ennen hänen kuolemaansa. Hän nautti niistä ilmeisesti,
taputti minua kiitollisena olalle ja soi minulle armonosoituksia.
Ja Tukholmassa sotapäälliköt kirjoittivat minulle kiittäviä
suosituksia ja ylensivät minut arvossa -- entisestä puotipojasta ja
rykmentinkirjurista vänrikiksi, luutnantiksi ja vihdoin kapteeniksi. He
ymmärsivät miehen arvon -- nämä nykyiset sotaherrat sen ymmärtävät
niin, sulkevat parhaan tiedustajansa häpeällisesti tyrmään...!
Viimeiset sanansa Löfving sinkautti taas suustaan sapekkaan katkerasti.
Ja kun hän samalla viittasi ikkunansa rautaristikkoon, välähti hänen
katseessaan raju kiihko.
Vartija oli jo menossa ovella. Mutta hän palasi vielä takaisin pöydän
ääressä istuvan vangin luo, kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi:
-- Mutta kun olette niin ovela mies, kapteeni, miksette pakene tästä
tyrmästä? Varmaan te siihen keinon keksisitte.
-- Kymmenen keinoa vähintään, huudahti Tapani ylvästellen. -- Mutta,
Tapani Löfving ei tästä kolosta pakene, ei! Minun täytyy täällä istua
opettaakseni loukkaajani ymmärtämään, kenet he ovat vanginneet. Minut
tunnetaan koko valtakunnassa, minua ihaillaan -- heille selviää kyllä
aikanaan kiittämättömyytensä ja typeryytensä määrä. Nämä paperit sen
takaavat!
Hän läimäytti kädellään kellastuneita papereitaan ja iloinen luottamus
kuvastui silloin taas hänen kasvoiltaan.
Yksin jäätyään Tapani Löfving istui vielä kauan paperiensa
ääressä. Hänessä oli jo aikaisemmin herännyt ajatus toimittaa nuo
päiväkirjamuistiinpanonsa jälkimaailmaa varten Porvoon kirjastoon ja
saattaa ne siten kerran kaiken kansan tietoon, ja nyt se ajatus häntä
lämmitti ja rohkaisi... Kirjoituksiaan lukiessaan ja niitä tapahtumiin
verratessaan hänen täytyi myöntää, että eihän se kaikki tosin niin
ovelaa eikä rutirohkeaa ollut, kuin miksi se tässä oli kuvattu.
Ryssäthän olivat monesti alakynnessä senkin takia kun eivät seutuja,
teitä eikä väestön kieltä tunteneet, joten heitä oli helppo puijata. Ja
usein hänen taitava pakonsa onnistui vain hyvien ihmisten avulla. Totta
oli sekin, että Suomessa toimi paljon sissejä muitakin, jotka
suorittivat yhtä rohkeita ja vaikeita tekoja, vaikkei heitä yhtä paljon
tunnettu.
-- Mutta kaiken kaikkiaan, rehellisesti ja kehumatta sanoen olin minä
sittenkin isonvihan suurin seikkailija! -- Hän nousi seisomaan, katsoi
tuikeasti lumiselle järvenselälle ja jatkoi puoliääneensä: -- Se, minkä
kahdentoista vuoden aikana partiomiehenä ja tiedustelijana suoritin,
vaati miehuutta, kärsimyksiä ja vaivoja. Sellaista elämäntyötä ei
yhdellä häväistysjutulla pyyhkäistä pois. Kovan taistelun täyteistä se
oli ja -- vaikka sen itse sanon -- monesti sankarin työtä, ja sellaisen
työn maineen täytyy elää!
Lujapiirteiset, melkein juhlalliset olivat yksinäisen vangin kasvot,
kun hän näin virkahtaen taas rauhallisempana istahti pöytänsä ääreen.
* * * * *
Ja tuossa oman elämäntyönsä arvioinnissa oli Tapani Löfving epäilemättä
oikeassa. Hän oli neuvokkuudellaan ja sitkeydellään suorittanut miehen
työn omalta osaltaan isänmaan vaikeimmassa kamppailussa, samalla kun
hän todella oli suurin suomalainen seikkailija. Hän oli taitavampi
muita, ennen kaikkea vihollistaan, ja usein hän esiintyi todella
sankarina. Ja oikeassa hän oli siinäkin, kun hän leimasi
kiittämättömyydeksi ja typeryydeksi sen, että tällä tavoin maansa
puolesta taistellut ja ansioitunut mies -- vaikkapa olisi kerran
tiedustelutoiminnassaan erehtynytkin -- suljettiin vankilaan epäiltynä
sen saman vihollisen auttamisesta, jota tuhotakseen hän oli 12 vuotta
henkensä hinnalla ponnistellut ja vertaan vuodattanut. Se oli
anteeksiantamaton erehdys.
Sellaiseksi sen esivalta myöhemmin totesikin, vapauttaessaan Löfvingin
vankeudesta ja kaikesta edesvastuusta, mutta viidettä kuukautta hän oli
silloin saanut vankilassa istua ja katkeroitua sydänjuuriaan myöten.
Kapteeni Löfving eli vielä tämän jälkeen nauttien eläkettä ja viljellen
pientä puustelliaan kolmekymmentäviisi vuotta ja tuona aikana hänen
seikkailunsa ja satumaiset retkensä taas ehtivät tulla tutuiksi uudelle
miespolvelle, joka niille antoi arvon. Syystä onkin Tapani Löfvingin
nimi jäänyt aikakirjoihin isonvihan merkillisimpänä ja sadunomaisimpana
sankarihahmona. Hänen päiväkirjansa on saatettu julkisuuteen monessa
muodossa ja vieläkin on jokainen uusi Suomen nuorisopolvi innostuksella
ja ihailulla lukeva hänen kuvauksiaan noista tarumaisista teoista,
rohkeista retkistä ja taisteluista sekä kestetyistä kärsimyksistä.
_Santeri Ivalo_
USKOLLINEN KUTSUMUKSELLEEN
TUOMAS von RAJALIN
Varsinais-Suomen ja Satakunnan mailla ovat Suomen vanhimmat pellot,
siellä on suomalaisen sivistyksen kehto. Sinne johtavat useimpien
sivistyssukujemme juuret ja siellä on ikivanhoja talonpoikaiskoteja,
jotka aikojen kuluessa ovat antaneet ituja milloin mihinkin
säätyluokkaan, ovatpa joskus kaikki neljä säätyä saaneet jäseniä
yhdestä ja samasta kodista. Tarina Aaroni Perttilän jälkeläisistä ei
siis suinkaan ole vailla todellisuuspohjaa.
Olipa muinoin syrjäisessä sopukassa Huittisten Rajalassa talo, ei
suuren suuri eikä vallan vähäinenkään, tuollainen keskikokoinen, hyvin
toimeen tuleva tila, jossa elämä kulki vakiintunutta rataansa päivästä
toiseen. Sama suku oli sen isästä poikaan omistanut kenties aina niiltä
ajoin, jolloin Henrik-piispa näillä main liikkui kristinoppia
saarnaamassa. Suku jakaantui sitten kerran kolmeen haaraan, joista yksi
jäi talonpoikana isäin ammattia jatkamaan, toinen aloitti pappissuvun
ja kolmas vapaaherrallisen aatelissuvun.
Tuomaita olivat talon isännät olleet kenties aina piispa Tuomaan
ajoista. Tuomas oli veljestenkin isä ja Tuomas hänen vanhin poikansa.
Tästä viimeksi mainitusta piti siis sukutavan mukaan tulla isän
seuraaja, mutta kohtalo oli toisin päättänyt. Tuomas-pojan saattoi
kohtalo maailmalle, samoin toisen veljen ja vasta kolmas jäi kotikontua
viljelemään.
Tämän häiriön vanhassa ja vakiintuneessa sukujärjestyksessä sai aikaan
tiedonpuun hedelmä, jonka maisteleminen kaikkina aikoina on
osoittautunut ihmislapselle vaaralliseksi. Isä-Tuomas oli näet päässyt
tiedonhedelmien makuun ja sen seuraukset tulivat näkyviin pojissa. Hän
oli kirjamies, joka ei ainoastaan kyntänyt ja kylvänyt, vaan luki
myöskin sanaa. Talossa oli näet jykevä, painava Raamattu ja lisäksi
vielä Eerikki Sorolaisen postilla. Tässä jälkimmäisessä kirjassa oli
ankaran oikeaoppisuuden ohella aikamoinen määrä myöskin maallista
viisautta. Siinä puhuttiin luonnon ihmeistä, tähtitaivaan
äärettömyydestä ja ennen kaikkea vanhoista tapauksista sekä oman että
vieraiden kansojen keskuudessa. Näitä Tuomas-isä mietiskeli pelloilla
ja metsässä askarrellessaan ja hän halusi tietää lisää, saada
vastauksen moniin mielessään heränneihin kysymyksiin. Tiedonlähteet
olivat kuitenkin ratki rajoitetut. Mutta -- eivätkö hänen poikansa
voisi tulla osallisiksi siitä, mihin isä ei enää yltänyt? Kauan hän
hiljaisuudessa mietiskeli asiaa ja niin kypsyi hänessä lopulta päätös
panna poika opintielle.
Valinta kohdistui vanhimpaan poikaan, joka oli juuri siinä iässä,
jolloin koulunkäynti on aloitettava ja jolla kaikesta päättäen oli
lukupäätä. Tuomas-poika oli ujo ja hiljainen miehenalku, samaa tyyntä
ja sitkeätä ihmislajia kuin isäkin. Mutta umpinaisen kuoren alla oli
hengen virkeyttä. Pojan mielikuvitus oli alituisessa vireessä ja niin
kaukana omissa maailmoissaan hän eleli toisinaan, että suoritti arkiset
askarensa nurinkurisesti. Se oli Sorolaisen postillasta poimittujen
asiain ansiota.
Mutta olipa toinenkin tiedonlähde, joka sai pojan mielikuvituksen
liikkeelle. Talossa eleli vanhuuden päiviään upposokea vaari, poikien
isosetä, joka nuoruudessaan oli purjehtinut merillä sekä viisi vuotta
ollut ratsumiehenä Saksan sodassa. Hänelläpä piisasi ihmeellisiä
juttuja matkoista ja seikkailuista, haaksirikoista kaukaisilla merillä
ja upeiden linnojen valloituksesta Saksanmaalla. Hän oli nähnyt
Joosefin jyväaitat Egyptissä ja ollut parin päivämatkan päässä Siinain
vuorelta. Ihmeellisen muodon saivat pojan mielikuvituksessa laivat. Ne
olivat jonkinlaisia suunnattoman suuren veneen ja ison talon
yhdistelmiä. Hiukan samaan tapaan kuin Nooan arkki, joka oli Raamattuun
kuvattuna. Isosedältä hän uteli lakkaamatta laivoista ja sai siten
tuohon rakennelmaansa lisäpiirteen toisensa jälkeen. Ja entäs meri, se
mahtoi olla jotakin tavatonta! Ei viikkokausiin muuta kuin rannaton
ulappa edessä. Ja aallot vaari kuvasi Huittisten kirkon harjaa
korkeammiksi. Pääskysten pakinaa kuunnellen ja pilvien lentoa seuraten
poika makasi usein kesäisinä ehtoina pihapihlajan alla ja mietiskeli
niitä ihmeellisiä asioita, joita maailma oli täynnänsä. Epämääräinen
ikävä ja polttava kaipuu jonnekin kauas valtasi silloin hänen mielensä.
Kun hän ummisti silmänsä, oli hän keinuvinaan aavalla merellä ja
saattoi kuulla tuulen huminan ja aaltojen loiskinan. Hän oli
laivapoika, joka söi vehnäkakkua ja hernerokkaa ja jolla oli oma
salaperäinen kojunsa kannen alla.
Mutta silloin hänen mielikuvituksensa oli suorastaan syöksyä radaltaan,
kun isä syksyn lähestyessä ilmaisi kauan harkitsemansa tuuman, jonka
mukaan Tuomaan tuli lähteä Raumalle papinkouluun. Tuskin sai poika
lähimpinä öinä unta silmiinsä. Nyt hän näkisi yhdellä iskulla
ensinnäkin kaupungin, toiseksi meren ja kolmanneksi laivoja. Niin, ja
lisäksi vielä monta muuta ihmettä. Hän oli jo kuin puolittain siinä
ihmemaailmassa, josta hän oli niin paljon uneksinut, ja viimeiset
päivät ennen kotoa lähtöä hän eli omituisessa huumeessa.
Hän riensi Raumalla ensi töikseen meren rannalle. Kuinka valtavasti sen
kohina häneen vaikuttikaan, kun hän kyhmyisiä petäjiä kasvavan nummen
takaa sen ensi kerran kuuli. Se huumasi ja veti omituisesti puoleensa,
ja kun hän näki aaltojen loppumattomana sarjana ajavan toisiaan takaa,
hän seisoi rantahietikolla hämmentyneenä ja vapisevin jäsenin. Tuon
vihreän veden tuoksu päihdytti ja hän tunsi olevansa kuin rantaan
kiinni noiduttu. Ja kun ulapan ääreltä ilmestyi hänen näköpiiriinsä
valkoinen kiitävä purje, hän ei voinut siitä katsettaan irrottaa.
Sinä päivänä meri otti hänet vangikseen päästämättä häntä ikinä enää
lumoistaan.
Aina vapaahetkinään hän kiiruhti satamaan tai avoimen meren äärelle.
Hänen kotoinen mielikuvansa laivasta särkyi, mutta sen tilalle
ilmestynyt todellinen laiva oli vielä ihmeellisempi. Siinä oli
vantteja, köysitikkaita, märssykoreja, poikkiraakoja ja sen
seitsemiä merkillisyyksiä, joita kaikkia hän ei ollut kyennyt
mielikuvituslaivaansa sijoittamaan. Entä kun purjeet levitettiin ja
laiva lähti aalloilla kiitämään? Se oli näky, joka sai hänessä aina
joka hermon väräjämään eikä hän voinut paikaltaan liikahtaa, ennen kuin
laiva oli kadonnut taivaanrannan taakse. Voi kuinka hän kadehti niitä
miehiä, jotka saivat yötä päivää asua laivassa, kiipeillä köysistöissä
ja vinhaa vauhtia purjehtia kaukaisille ihmemaille! Eikä niissä ollut
ainoastaan miehiä, vaan usein hän näki laivoissa ikäisiään poikasiakin.
Mitä hän olisikaan antanut saadakseen vaihtaa paikkaa heidän kanssaan.
Miltei tietämättään hän jäljitteli heidän hajasääristä, keinuvaa
käyntiään, piti käsiään housuntaskuissa ja pyöritteli poskessaan
olematonta mälliä.
Koulussa hän sai nimen Rajalinus, sillä eihän oppineeseen säätyyn
kuuluva saanut kantaa niin raakaa nimeä kuin Rajala. Ensimmäisinä
päivinä hän istui koulunpenkiltä kuin puulla päähän lyötynä, sillä
hänen korvissaan kaikui ruotsi ja latina, joista hän ei tietysti
ymmärtänyt hölynpölyä. Mutta niin oli useimpain muidenkin oppilaiden
laita. Vähitellen hän kuitenkin alkoi perehtyä ja oppiminen oli hänelle
varsin helppoa. Mutta koulu ja sen ratki kuivat oppiaineet eivät
tarjonneet hänelle läheskään sitä viehätystä kuin meri, satama ja
laivat. Niihin hän ei koskaan voinut kyllästyä. Ne tempasivat usein
koulutunnillakin hänen ajatuksensa mukaansa, niin että hän istui
hajamielisenä ja saattoi antaa mitä hullunkurisimpia vastauksia.
Silloin sai hän patukkaa kämmenelleen.
Lähes kaksi vuotta hän kävi koulua. Sitten meri otti hänet ainaiseksi
omakseen. Se tapahtui aivan sattumalta. Vähän ennen lyhyttä kesälomaa
hän liikkui eräänä iltapäivänä tapansa mukaan satamassa. Siellä hän
kiipesi erään laivan kannelle, jonka lastausta juuri lopetettiin ja
jonka aamulla varhain piti lähteä merelle.
-- Tästähän me saammekin uuden laivapojan, kuuli hän äkkiä karhean
äänen lähellään sanovan.
Laivan kapteeni ja perämies siinä seisoivat mitellen häntä katseillaan.
Tuomaan ohimoita alkoi äkkiä kuumottaa eikä hän tiennyt, mitä sanoa tai
tehdä.
-- Vai mitä, nuori mies, jatkoi kapteeni, -- eikö sinulla ole halua
kehittyä kunnon merimieheksi?
Oli, oli, herra paratkoon, Tuomas-pojassa liiaksikin sitä halua. Jos
hän vain muuten kelpasi?
-- No tottahan nyt tuollainen pojan jollikka. Jos hän muuten vain luuli
ankkuripaikastaan pääsevänsä, sopi hetimmiten muuttaa laivaan, sillä
aamulla varhain piti purjeet nostettaman.
Asuntoon hän palasi kuin unissakävijä. Yhdestä asiasta hän oli aivan
varma: hän lähtee huomenna merille. Kyllä hän tunsi, että asiasta
pitäisi ilmoittaa koulun rehtorille ja isällekin, mutta -- nepä
olisivatkin voineet tehdä tenän ja silloin hän olisi tukehtunut kuin
kala kuivalla maalla. Niin vahvasti veti häntä meri puoleensa.
Vasta satamasta hän lähetti erään tutun pojan mukana sanan asuntonsa
emännälle, että hän on lähtenyt merelle. Niin hän jätti kotimaan rannat
ja vihkiytyi koko eliniäkseen meren palvelukseen. Tietysti isä äimistyi
ja suuttui aika lailla saatuaan asiasta tiedon ja äiti itki haikeat
kyynelet, mutta asia ei ollut enää autettavissa. Poika ei palannut enää
koulunpenkille, kuten isä alussa toivoi. Isän toiveet kouluttaa pojasta
pappi olivat siis sammuneet. Mutta hän oli sitkeätä juurta eikä
heittänyt mielestään tuumaa, minkä kerran oli pannut alulle. Olihan
hänellä vielä kaksi muuta poikaa. Niistä sai nyt keskimmäinen astua
opintielle. Tämä oli sisäisestikin tyynempää lajia kuin Tuomas, hänen
mielensä ei häilähdellyt, kuurona meren houkutuksille hän istui
koulunpenkillä ja ahtoi päähänsä latinaa, kreikkaa ja hepreaa. Ja
niinpä hänestä määrävuosien kuluttua tuli pappi, josta papillinen
sukuhaara jatkui sitten edelleen.
Vaikka uutuuden viehätys laivasta ja merielämästä ajanoloon haihtuikin,
ei Tuomas koskaan katunut lähtöään eikä tuntenut ikävää takaisin
manteren elämään. Monta kovaa sai hän kokea, varsinkin alussa, sillä
kovakouraista väkeä olivat hänen uudet käskijänsä. Mutta hän pureutui
uuteen ammattiinsa toisenlaisella sisulla kuin mitä oli koulussa
osoittanut. Laivapojan tehtäviin perehdyttyään hän sai oppia kiipeämään
mastoissa sekä käsittelemään purjeita ja ruoria. Hänen kätensä
känsistyivät, lihakset vahvistuivat ja luonto karkeni. Ei hänen enää
satamissa oltaessa tarvinnut toisia jäljitellä, sillä koko hänen
olemukseensa oli kuin itsestään tullut merimiehen reilua
huolettomuutta. Käyntikin oli muuttunut hajasäärisen keinuvaksi. Hänen
nimestäänkin huuhtoi meri us-päätteen pois, niin että hän toverien
kesken oli nyt pelkkä Rajalin.
Kaipasiko hän enää kotia ja omaisia? Totta kai. Usein hän kojussa
maatessaan, kun takilassa kohisi tuuli ja laineet pieksivät laivan
kylkiä, näki silmänsä ummistaessaan niin ihmeen elävänä edessään kodin,
omaiset, tuuhean pihapihlajan ja harmaan asuinrakennuksen, jonka
räystään alla oli kokonainen rivi tuohitötteröihin laitettuja
pääskysenpesiä. Silloin valtasi hänet haikea ikävä ja omantunnon tuska,
ja hän päätti käydä kotona heti kun hänen laivansa ensi kerran
poikkeaisi Raumalle tai Ulvilaan. Silloin hän sopisi isän kanssa. Mutta
noihin satamiin ei sattunut asiaa ja kotonakäynti siirtyi vuodesta
toiseen.
Kolme vuotta hän kierteli Itämerta ja sen lahtia ehtien käydä näiden
seutujen kaikissa huomattavimmissa kaupungeissa. Hän oli nyt
seitsemäntoistavuotias ja täysi merimies. Oli jo aika purjehtia
aavemmille ulapoille. Hän pestautui Lyypekissä englantilaiseen laivaan
ja lähti maailman merille. Nyt hän sai keinua vesillä, joilla ei maata
nähty viikkomääriin, nähdä auringon paistavan pystysuoraan sekä oppia
tuntemaan pasaati- ja monsuunituulet. Hän näki maita, joissa vallitsi
ainainen kesä, joiden värilliset asukkaat puolialastomina lepäilivät
palmupuiden siimeksessä ja joissa sai syödä mitä moninaisimpia
hedelmiä. Monia kaupunkeja hän näki ja tutustui lukemattomiin outoihin
asioihin. Niilin virrankin hän näki ja "Joosefin jyväaitat", sai
etäältä kuulla Ikuisen kaupungin humun ja ulapalta käsin katsella
Etna-vuoren tulenpurkauksia. Valppain silmin hän teki kaikkialla
havaintoja ja hänen tietomääränsä laajeni laajenemistaan.
Muutaman vuoden kuluttua hän vaihtoi kauppalaivan englantilaiseen
sotalaivaan, uljaaseen fregattiin, jonka matruusina hän purjehti eri
merillä ja perehtyi yhä syvällisemmin merimiehen ammattiin. Ja
palveltuaan vielä ranskalaisessakin sotalaivassa hän oppi englannin
lisäksi myöskin tämän maan kieltä. Yhdeksän vuotta näin maailman
merillä risteiltyään hän palasi kokeneena ja kielitaitoisena
merimiehenä takaisin Itämeren äärille.
Ruotsi oli siihen aikaan suurvaltana mahtinsa huipulla. Miltei kaikki
Itämeren rannikot olivat sen hallussa ja tämän merivallan tukena oli
uljas sotalaivasto, johon kuului satakanuunaisia linjalaivoja, noita
sen ajan komeita merijättiläisiä, fregatteja, prikejä ja hyvin paljon
pienempiä saaristoaluksia. Laivaston keskuspaikkana oli Karlskronan
sotasatama Itämeren partaalla. Sinne saapui eräänä syksyisenä
päivänä nuori ja tummaksi ahavoitunut Tuomas Rajalin, näytti
amiraalinvirastossa Englannin ja Ranskan palveluksessa saamiaan
todistuksia sekä tarjoutui palvelukseen. Tosin hän puhui ruotsia varsin
ontuvasti, mutta mitäs siitä, kun mies oli saanut mainion koulutuksen
ja osasi kahden suuren kansan kieltä. Hänet siis otettiin Ruotsin
sotalaivastoon, ja hän sai aliupseerin arvon sekä opetusperämiehen
toimen.
Hän oli nyt kuudenkolmattavuotias, paljon kokenut ja karaistunut mies.
Mutta eräissä suhteissa hän oli vielä täydellinen lapsi, äärimmäisen
ujo ja saamaton. Se tuli näkyviin hänen käytöksessään majapaikkansa
tytärtä kohtaan. Ensi talvikausi hänen täytyi näet asua kaupungissa
yksityisen luona, sillä meriväen kasarmeissa ei ollut tilaa ja laivat
olivat talviteloillaan. Hän oli saanut asunnon laivuri Hallongrenin
talossa. Laivurilla, joka itse oli merimatkoilla, oli yksi ainoa lapsi,
yhdeksäntoistavuotias Botilla-neitsyt. Tyttö oli ruskeasilmäinen ja
pyöreäleukainen veitikka, jolla oli hyvin ärsyttävät hymykuopat. Niin
paljon maailmaa kuin Tuomas oli nähnytkin, tämä tyttö vaikutti häneen
uuden ja oudon ilmestyksen tavoin. Ensi iltaa talossa ollessaan hän ei
tiennyt, miten olla ja käyttäytyä. Hän tunsi esiintyvänsä suunnattoman
kömpelösti ja siitä hänen olonsa kävi yhä tukalammaksi. Hänen
ohimoitaan kuumotti, eikä hän tiennyt, mihin luoda katseensa. Tyttöä
hän ei uskaltanut silmäilläkään, mutta havaitsi siitä huolimatta,
kuinka tämä syrjästä tarkasti häntä ja näytti olevan joka hetki valmis
nauruun pyrskähtämään.
Tietysti Tuomas hiukan kotiuduttuaan vapautui pahimmasta ujoudestaan.
Mutta tyttöä hän ei uskaltanut omasta aloitteestaan puhutella ja
katsoakin häntä tohti vain varkain. Milloin hän jäi huoneeseen kahden
kesken tytön kanssa, nousi hiki hänen otsalleen, kunnes äänettömyys ja
tytön nauruvalmius kävivät sietämättömiksi. Silloin hän mutisi jotakin
kiireellisestä asiasta, tempasi lakkinsa ja riensi matkoihinsa.
Tietenkin tytön kiusoittelunhalu yltyi tästä, ja yhä useammin Tuomaan
täytyi paeta kotoa. Mutta kohta kun hän oli poissa tytön ulottuvilta,
jokin alkoi vetää häntä sinne takaisin. Hänen täytyi saada salaa
katsella tyttöä, ja se kävi parhaiten silloin, kun tyttö hetkeksi oman
itsensä unohtaen hyräili ja teki askareitaan.