hävitettyyn syntymämaahansa uutta elämää aloittamaan. Fieandtkin palasi
viimeisten savolaistensa kanssa Ruotsista, sai Savoon perheensäkin
vanhan hävitetyn virkatalonsa raunioille ja eleli siellä hiljaisena,
unohdettuna maalaisena, kasvatti lapsiaan ja viljeli maataan.
Mutta kahdenkymmenen vuoden kuluttua syttyi uusi sota Ruotsin ja
Venäjän välillä, "hattujen sota", jolla toivottiin hyvitystä isonvihan
menetyksistä.
Fieandt ilmoittautui armeijaan ja sai taas savolaiset komentoonsa. Hän
oli nyt lähes 60-vuotias mies, hän oli kuin vanha tervaskanto verevän
vesakon keskellä, mutta nuoret kuuntelivat ja kunnioittivat kokenutta
soturia, maineikasta karoliinia.
Hän otti osaa Lappeenrannan taisteluun, missä Suomen ja Venäjän
armeijat verisimmin törmäsivät vastakkain. Mutta sittenkin oli tämän
uuden polven taistelu hänen mielestään velttoa -- siinä ei ollut
entisten taistelujen sisua. Sitä hän olisi tahtonut nuorille
oppilailleen opettaa ja itse taistelun tuoksinassakin tahtoi hän sitä
heille esimerkillään neuvoa. Hän ryntäsi sinne, missä tiimellys oli
tulisin ja apu tarpeellisin, karjui, komensi, iski ja nauroi.
-- Noin pojat! Iskekää tiukasti. Vähät strategiasta ja taktiikasta,
miesten voima ja urheus se kuitenkin on kaiken edellytys!
Mistä 60-vuotias ukko oli saanut askeleihinsa kepeyttä, käsivarteensa
nuorekasta joustavuutta ja kestävyyttä, sitä kaikki ihaillen
ihmettelivät. Miekka oli koholla, tuuli heilutti tuuheita, harmaita
viiksiä, liikettä oli joka jäntereessä. Pienen mutta tärkeän kunnaan
valtaamisen oli hän asettanut savolaisilleen lähimmäksi tavoitteeksi,
ja hän syöksyi sitä kohti sellaista vauhtia, että nuorten miesten oli
vaikea pysytellä mukana. He seurasivat häntä kumminkin intoa hehkuen.
Mutta yhtäkkiä vaipui iskuvalmis miekka alas, ukko juoksi vielä pari
askelta ja kaatui maahan. Kiväärinluoti oli lävistänyt vanhan rinnan.
Pari miestä pysähtyi häntä katsomaan ja auttamaan. He näkivät veren
pulppuavan rinnasta ja ymmärsivät, mitä oli tapahtunut.
Mutta vanha majuri nojasi raskaasti auttajansa käteen, ikään kuin
pyrkien vieläkin nousemaan. Ja hän läähätti:
-- Maltahan, Heikki... minä tulen...
Samassa hän kumminkin lyyhähti kokoon, näytti jo ymmärtävän miten oli
käynyt, ja kuiskasi:
-- Näin, Heikki, näin minä olen elänyt ja taistellut.
_Santeri Ivalo_
VASTOINKÄYMISTEN SANKARI
KAARLO ARMFELT
Liikkumattomana kuin kuvapatsas istui yksinkertaiseen, hiukan
kuluneeseen karoliiniasuun pukeutunut ratsastaja hevosensa selässä
Onkkaalan harjun korkeimmalla kohdalla. Ränsistynyt, kolmikulmainen
hattu varjosti ahavoituneita, lujapiirteisiä kasvoja, joiden harmaissa
ja lempeissä silmissä oli raskasmielinen, huolestunut ilme.
Laajat maisemat levittäytyivät joka puolelta hänen katseensa eteen.
Järvenselkiä ja erämaita, jos minne katseensa käänsi. Tummanharmaina,
kalseina ja liikkumattomina päilyivät vedet, murheellisina seisoivat
syksyn alastomiksi riisuneet metsät ja alakuloisen näyn tarjosivat
vähäiset sänkipellot harjun alla sekä vehreytensä kadottaneet
niittytäplät järvien rannoilla. Oltiin lokakuussa ja talvi läheni
nopein askelin.
Ratsastaja istui satulassaan katse itään suunnattuna. Alhaalla, suoraan
hänen edessään, oli kylä peltoineen ja harmaine taloineen. Niiden
takana luikerteli Kostianvirta, joka yhdisti vasemmalla leviävän
Pälkäneveden oikealla olevaan Mallasveteen. Niiden kahden viikon
kuluessa, jotka hän oli täällä viettänyt, hän oli tuon virran äyräälle
rakennuttanut lujan puolustusvyöhykkeen kasematteineen ja
ammuskellareineen käyttäen siihen kaiken sen taitonsa, minkä hän
ulkomaisilla sotaretkillä oli oppinut. Siellä olivat tykit
miehistöineen nytkin paikoillaan, mutta laukauskaan ei häirinnyt
syyspäivän raskasta hiljaisuutta. Virran vastakkaisella rannalla
kohoava mäki, jonka yli Hämeenlinnaan johtava tie valkoisena
nauhakkeena luikerteli, oli vihollisista tyhjä ja autiot olivat myöskin
ne sinne tänne polveilevat suojahautojen tapaiset, joiden avulla
venäläiset olivat kuluneina päivinä koettaneet virtaa lähestyä. Kerta
toisensa jälkeen oli suomalaisten tuli lyönyt heidät takaisin. Heidän
mätänemistilassa olevia kaatuneitaan näkyi sikin sokin mäen rinteessä.
Nyt he olivat vetäytyneet pois ja hiljaisuus vallitsi tienoolla. Mutta
se oli tyyntä myrskyn edellä. Jotakin puuhattiin tuolla puolen
Mallasveden, jossa venäläinen armeija oli majoitettuna Harhalan,
Ruotsilan ja Äimälän taloihin. Paljain silmin ei sinne asti voinut
nähdä, mutta ratsastaja oli varma, että siellä rakennettiin suuria
lauttoja, joilla he voisivat kiertää suomalaisten selkään, kun virran
yli pääsy oli osoittautunut mahdottomaksi.
Oli kuin hän tuolta korkealta paikaltaan olisi voinut heittää katseen
yli koko Ruotsin valtakunnan. Niin selvästi hän näki tällä hetkellä,
kuinka tähänastinen Pohjolan suurvalta oli kuin haaksi, jota aallot
joka puolelta pieksivät ja josta jo melkoinen osa oli vajonnut veden
alle. Muutamien vuosien loistoisaa voittojen kautta olivat seuranneet
häviöiden pitkät vuodet. Maan varat ja elävä voima oli loppuun
kulutettu, kuningas makasi toimettomana ja voimattomana Turkinmaalla,
samalla kun viholliset joka suunnalta kävivät nääntyneen valtakunnan
kimppuun.
Valtavan hyökyaallon tavoin oli itä, tuo salaperäinen maailma, vierinyt
länttä kohti. Varustus varustuksen, maakunta maakunnan jälkeen oli
jäänyt tuon hyökylaineen alle. Lähtien Pähkinälinnasta ja Tartosta se
oli vierinyt Turkuun ja Riikaan saakka. Kuluneena suvena oli se
huuhtaissut alleen koko eteläisen Suomen. Ylimmän päällikön epäröinnin
ja kykenemättömyyden takia se oli menetetty miltei miekan lyönnittä
armeijan kuluttaessa aikansa hyödyttömiin ja väsyttäviin marsseihin
edestakaisin. Mielet olivat tylsistyneet ja armeijasta karkaamiset
käyneet jokapäiväisiksi. Vasta kun pahin oli tapahtunut, hallitus oli
erottanut Lybeckerin ja antanut ylimmän päällikkyyden hänelle, Kaarlo
Armfeltille. Täällä Hämeen sydämessä hän nyt seisoi kuuteentuhanteen
mieheen supistuneen Suomen armeijan kanssa vihollisen moninkertaista
ylivoimaa torjumassa.
Kolmetoista vuotta oli kestänyt tätä sotaa, joka kaikesta päättäen oli
tekevä lopun Ruotsin suurvalta-asemasta. Mutta mikä oli tuleva
erikoisesti hänen isänmaansa, Suomen, kohtaloksi, sitä oli vaikea
sanoa. Synkältä tulevaisuus näytti.
Pian hän täyttäisi neljäkymmentä seitsemän vuotta. Enemmän kuin puolet
tästä ajasta oli kulunut asepalveluksessa. Vaikka hän vanhemmiltaan
olikin saanut perinnöksi lempeän ja iloisen mielen, oli elämä sentään
hänen osalleen suonut perin vähän iloja. Sitä enemmän oli ollut vaivoja
ja vastoinkäymisiä, jotka olivat karkottaneet hymyn näkymättömiin.
Yhdeksänvuotiaana Armfelt oli kadottanut isänsä. Kohta sen jälkeen hän
oli reduktiossa menettänyt kotinsakin, jonka isoisä, ruotsalainen
talonpojan poika, oli upseeriksi ja aatelismieheksi kohotessaan
Inkerinmaalle perustanut. Hentona poikasena hän oli palvellut
suomalaisessa ratsuväessä yleten parinkymmenen ikään päästessään
korpraaliksi. Silloin hän oli lähtenyt hakemaan onneaan vierailta
mailta. Tavallisena sotamiehenä hän oli parisen vuotta kantanut
muskettia Ranskan armeijassa, mutta kohonnut sitten aste asteelta
kapteeniksi saakka. Kokonaista kaksitoista vuotta Armfelt oli palvellut
Ranskan armeijassa osallistuen lukuisiin taisteluihin Italiassa ja
Belgiassa. Paljon kokeneena, vakaana miehenä hän oli palannut
kotimaahan ja synnyinseudun kaipuu oli hänet saanut asettumaan
Inkeriin, jossa hän oli vuokrannut Hatsinan kruununkartanon
antautuakseen maamiehen rauhanomaiseen ammattiin.
Saatuaan kodin kuntoon Armfelt oli tuonut sinne emännäksi erään etäisen
sukulaisensa, vasta viisitoistavuotiaan Lovisa Aminoffin. Vain vuoden
päivät oli kestänyt valoisaa perheidylliä, kun syttyi tämä loppumaton
sota. Silloin täytyi Hatsinan isännänkin jättää koti ja nuori puoliso
sekä astua armeijaan. Ensimmäiset sotavuodet hän oli saanut toimia
omalla kotiseudullaan, Inkerissä, mutta vuosien kuluessa oli sieltä
täytynyt peräytyä yhä kauemmaksi länteen ja pohjoiseen. Kuten
säälimätön reduktio oli riistänyt hänen lapsuutensa kodin, sota hävitti
nyt hänen miehuutensa kodin. Hänen uskollinen vaimonsa oli sen jälkeen
pienokaistensa kanssa saanut ajelehtia milloin missäkin, väliin
leirissä hänen luonaan, väliin muualla. Nyt he olivat turvassa Ruotsin
puolella.
Armfelt loi silmänsä Mallasveden yli Äimälän niemelle, jossa hän tiesi
ruhtinas Galitzinin majailevan. Olisipa hänellä muutama tuhat enemmän
miehiä, tyhjiin raukeaisivat venäläisten yritykset heidän suuresta
ylivoimastaan huolimatta. Mutta apua oli turha mistään päin odottaa.
Täytyi tulla toimeen sillä mitä oli. Ja hän aikoi myös tulla toimeen.
Sotilailla, noilla kehnosti verhotuilla ja nälkää nähneillä miehillä
oli sama sisu kuin hänelläkin. Verettä ja hinnatta eivät he tulisi
askeltakaan isäinsä maasta muukalaiselle anastajalle luovuttamaan.
-- Ole uskollinen loppuun saakka, niin saat elämänkruunun.
Se oli hänen tunnuslauseensa, ja siihen päättyi hänen mietteensä
nytkin, kun hän lähti hiljalleen ratsastamaan harjun rinnettä alas.
Tampereelle johtavalta tieltä hän kääntyi vasemmalle ja saapui kapeaa,
epätasaista kylätietä pitkin Mälkilän taloihin, jonne hän oli eversti
Danielsonin johtoon sijoittanut seitsemänsataa ratsumiestä
odotettavissa olevan saarrostuksen varalta.
-- Luulen, että he ensi yön aikana yrittävät tulla yli, ilmoitti tuo
luiseva ja synkännäköinen ratsuväen eversti. -- Tänään on Äimälän
puolella ollut tavallista vilkkaampaa.
-- No niin, eivät he meitä ainakaan yllätä. Asettakaa yöksi
kaksinkertaiset vartiot pitkin rantaa, pitäkää huoli, että he pysyvät
valppaina ja lähettäkää minulle ilmoitus heti kun jotakin tapahtuu.
Hän ratsasti takaisin Kostianvirralle, tarkasti siellä olevat
vartiopaikat ja ampumahaudat sekä poistui pimeän tullen majapaikkaansa.
Talikynttilän valossa hän syventyi tarkastelemaan Suomen karttaa, johon
hän oli siniliidulla merkinnyt venäläisten valtaaman alueen. Siellä ja
täällä näkyvät numerot ilmaisivat venäläisten joukkojen vahvuuden,
sikäli kuin hän oli Löfvingin ja muiden partiomiesten avulla siitä
tietoja saanut. Nuo numerot olivat lakkaamatta kasvaneet, sitä mukaa
kuin hänen oma joukkonsa oli supistumistaan supistunut. Se osoitti
vääjäämättömästi, mitä lähin tulevaisuus oli tuova mukanaan. Pitkänä,
lohduttomana viivana näkyi kartalla tie, joka Tampereelta lähtien kulki
yli laajan ja aution Hämeenkankaan Pohjanmaalle ja sieltä edelleen
ympäri Pohjanlahden. Raskain ilmein hän kuljetti sormeansa pitkin tuota
viivaa ikään kuin olisi nähnyt itsensä jo siellä runnellun
sotajoukkonsa kanssa harhailemassa.
Iäkäs silmäpuoli rakuuna, joka oli Hatsinasta kotoisin ja samalla hänen
uskollinen seuralaisensa näinä kovanonnen vuosina, toi hänen
yksinkertaisen illallisensa, johon kuului vain voileipä ja
tinavadillinen kauralientä.
-- Yhä laihemmaksi tämä käy, herra kulta, puheli ukko tuttavallisella
äänensävyllä. -- Kyllä sen sotilaatkin tietävät ja siksipä he
nureksimatta haukkaavat leipää ja silakkaa. Mutta toisenlainen napina
oli Lyypekkerin aikana...
-- No, no, Jooseppi, annahan sen asian olla, keskeytti kenraali
vakavasti. -- Illallinen on muuten vallan mainio. Soisin vain, että
sotilaillakin olisi tällaista.
-- Kyllähän te, herra kulta, soisitte sotamiespoloisille jos mitä
hyvää, senhän kaikki tietävät, mutta mistäpä otti paremmat herkut. Ja
kun silakatkin, ne keltakorvat, ovat jo aivan lopussa. Sitten ei
sotamiehillä ole muuta haukattavaa kuin paljasta leipää ja vettä
päälle.
Puhelias ukko lähti huoneesta, Armfelt haukkasi illallisensa ja otti
saksankielisen nahkakantisen Raamattunsa esille. Viimeisten vuosien
kuluessa oli hän tuohon vanhaan perhekirjaan mieltynyt yhä enemmän.
Nykyään sen lukeminen oli hänelle jo yhtä tarpeellista kuin
jokapäiväinen leipä. Ihmeellistä virkistystä ja luottamusta
tulevaisuuteen hän sieltä aina sai, vaikka nykyhetki olisi näyttänyt
kuinkakin lohduttomalta. Varsinkin oli psalttari muodostunut hänen
mielikirjakseen. Lukuisat alleviivaukset todistivatkin, että sitä
ahkerasti tutkittiin.
Luettuaan pari psalmia hän riisuutui ja laskeutui kapeaan telttasänkyyn
vaipuen velvollisuudentuntoisen miehen sikeään ja terveeseen uneen.
Päivä tuskin vielä häämötti, kun hänet herätti tykinjyräys, joka
vavahdutti matalan huoneen seiniä. Sitä seurasi kohta toinen jymäys,
sitten kolmas, neljäs... Muskettien räiskäyksiä kuului siinä välissä.
Jooseppi astui huoneeseen pesuvati kädessään.
-- Eivätpä sen pahukset anna yörauhaa ihmisille! hän murisi huomenta
toivotettuaan. -- Niitä kuuluu olevan mäki mustanaan tuolla virran
takana, ties mitä niillä sitten on mielessä, kun luulisi jo
vähemmästäkin uskovan, ettei siitä yli pääse. Muuten olin taas unessa
laskevinani koskea. Se on aina ennenkin merkinnyt siirtymistä. Taitaapa
siis olla parasta, että säälin ajoissa kaikki kamppeet kokoon.
-- Ehkä se... tee miten parhaaksi näet, vastasi Armfelt hajamielisesti,
pukeutui nopeasti ja sidottuaan miekan vyölleen kiiruhti ulos.
Oli vielä joltinenkin hämärä, jota lisäsi järviltä ja virrasta nouseva
sakea usva. Etuvarustuksiin tultuaan hän ei voinut nähdä virran taakse.
Mutta pauke ilmaisi kyllä, että vihollinen oli jälleen toiminnassa.
-- Kaikesta päättäen he tänään yrittävät jotakin ratkaisevaa, virkkoi
hän eversti Stjernschantzille, joka myöskin oli jo saapunut valleille.
-- Mutta virran yli heidän on turha yrittää, vastasi eversti. -- Niin
ollen heillä täytyy olla jotakin muuta mielessä.
Siitä saatiinkin kohta varmuus. Kenraalia kysellen pujottelihe vallien
sokkeloissa, sumun ja ruudinsavun keskellä rakuuna, joka oli täyttä
laukkaa saapunut Mälkilästä. Tavatessaan Armfeltin erään tykin luota,
jota nuoren vänrikin johdolla juuri ladattiin, hän ilmoitti vihollisten
olevan Mälkilän rannassa, jossa ratsumiehet parhaillaan koettivat estää
niiden maihinnousua.
-- Hyvä on, ratsasta takaisin minkä hevosestasi lähtee ja ilmoita
eversti Danielsonille, että minä tulen heti apuväen kanssa. Kestäkää
siihen saakka kuin miehet paikallanne!
Kolmetuhatta miestä jalkaväkeä sai käskyn pikaisesti valmistautua
lähtemään Mälkilään. Varustusten puolustamisen Armfelt jätti
kenraalimajuri De la Barren huoleksi ja kuormaston oli edettävä kaiken
varalta Tampereen tielle. Nämä määräykset jaettuaan Armfelt asettui
jalkaväen etupäähän, ja niin lähdettiin rientomarssissa Mälkilää kohti.
Ammunta ja taistelun melske virran äyräällä kiihtyi, ja hetken kuluttua
alkoi juoksujalkaa etenevän jalkaväen korviin kuulua kiivasta ammuntaa
myöskin sumun seasta Mälkilän suunnalta.
Kaksituhatta venäläistä krenatööriä yritti siellä parhaillaan astua
maihin suurilta hirsilautoilta, jotka oli jo soudettu rantaan. Taempana
metsän reunassa Danielson järjesti ratsumiehiään hyökkäykseen. Ne
olivat rannalta käsin jo tulittaneet vihollista ja sitten näiden
käsikranaattien tieltä väistyneet etäämmälle. Joukko haavoittuneita
miehiä ja hevosia kieriskeli rannalla.
Hetkeäkään hukkaamatta Armfelt järjesti väkensä hyökkäykseen. Ensin
yhteislaukaus, sitten pistimet tanaan ja nyt juostiin eteenpäin
lumivyöryn tavoin hurraata huutaen.
Yhteenotto oli raju. Tuskin ehti viiteenkymmeneen lukea, kun ranta oli
lakaistu puhtaaksi vihollisista. Käsirysy jatkui lautoilla, joilla
ennen pitkää makasi kasoittain kaatuneita. Osa vihollisista oli syösty
järveen, jonka vesi lähellä rantaa punersi verestä. Takimmaiset lautat
etääntyivät nopeasti järvelle tuiman kuulasateen seuraamina. Niillä
vallitsi surkea sekamelska ja pakenevien lauttojen miehistöstä oli
enemmistö kuolleita. Epätoivon vimmalla likaisen harmaat miehet
kiskoivat pitkiä, hirsistä veistettyjä airoja henkensä säilyttäneiden
upseerien heille vihaisesti ärjyessä.
Tuskin oli vihollinen täten onnellisesti lyöty takaisin, kun Armfeltin
luo ratsasti täyttä vauhtia rakuunakorpraali tehden sen odottamattoman
ilmoituksen, että virstan päässä etelämpänä, Myttälän talojen luona,
jossa oli ollut vartiossa pienehkö ratsujoukko, nousi parhaillaan
maihin vielä paljon suurempi vihollisjoukko.
-- Käännös oikeaan, mars, mars!
Juoksujalkaa miehet syöksyivät upseeriensa kintereillä läpi metsän ja
yli rantaniittyjen uhatulle paikalle. Siellä oli jo venäläisten
maihinnousuosaston päävoima, viisituhatta miestä, ehtinyt asettua
taistelurintamaan. Tuossa tuokiossa kehittyi tuima taistelu. Tykkejä ei
ollut kummallakaan puolen, ja sen vuoksi Armfelt kohta ensimmäisten
yhteislaukausten jälkeen komensi väkensä pistinhyökkäykseen vihollisen
keskustaa vastaan. Se ei kestänyt suomalaisten hurjaa rynnistystä,
mutta kun venäläisten sivustat samalla uhkasivat hyökkäysjoukon
molempia kylkiä, Armfeltin täytyi pysäyttää kiihtynyt joukkonsa ja
komentaa se takaisin. Taistelu kehittyi hetki hetkeltä yhä kuumemmaksi.
Kuitenkaan ei Armfelt, vaikka tuon tuostakin oli mukana käsirysyssä,
hetkeksikään kadottanut mielenmalttiaan. Kuten hän oli arvannutkin,
vihollinen yritti kerta kerralta saartaa suomalaisten oikeata sivustaa,
heidän suuri ylivoimansa kun soi heille siihen hyvän tilaisuuden. Mutta
Armfelt ei joutunut ansaan. Täydessä järjestyksessä hän peräytti
joukkoaan askel askelelta pitäen kaiken aikaa vireillä kiivasta tulta
ja torjuen vihollisen kaikki lähestymisyritykset.
Kaksi tuntia oli näin taisteltu, kun Armfelt lähetti De la Barrelle
sanan, että hänen oli jätettävä varustukset virran rannalla ja
lähdettävä peräytymismatkalle. Siellä oli oteltu kaiken aikaa yhtä
kiivaasti kuin Mälkilässä ja Myttälässäkin. Kenraali Apraksin johti
täällä venäläisten hyökkäystä, itsensä Galitzinin toimiessa Mallasveden
yli tulleiden joukkojen päällikkönä. Kolme kertaa olivat venäläiset
kiivaan tykkitulen jälkeen yrittäneet virran yli, mutta joka kerta
heidät oli verissä päin syösty takaisin. Heidän kaatuneitaan makasi
hujan hajan virran äyräältä aina mäen harjalle saakka.
Ottaen tykit mukaansa ja haavoittuneet rattaille sälyttäen De la Barre
lähti täydessä järjestyksessä liikkeelle. Tampereen tielle ehdittyään
Armfelt muodosti väkineen jälkijoukon lyöden kerta kerralta kintereillä
seuraavan vihollisen. Kauan se ei jaksanutkaan takaa-ajoaan pitkittää,
ja niin suomalainen sotajoukko sai rauhassa jatkaa matkaansa pitkin
alastomien metsien halki luikertelevaa, kivistä ja kuoppaista tietä.
Kun tultiin kapealle ja ihanalle harjulle, johon vasemmalta kuulsivat
Roineen, oikealta Längelmäveden vesistöt, uupunut sotajoukko pysähtyi
lepäämään ja komppaniain varusmestarit ryhtyivät jakamaan sotilaille
leipä- ja silakka-annoksia. Välskärit pesivät ja sitoivat
haavoittuneita ja katsastuskirjurit laskivat mieshukkaa. Se oli
melkoinen, mutta paljon suurempia menetyksiä vihollinen oli kärsinyt.
-- Ottakaa ja syökää, herra kulta, kun ette koko päivänä ole vielä
Jumalan jyvää maistanut, toimitti Jooseppi, joka vihdoinkin tungoksen
keskellä sai käsiinsä isäntänsä.
Hän levitti tohkeissaan eväsneuvonsa lattealle kivelle tien rinteeseen.
Ruokaa nähdessään Armfelt tunsi äkkiä hiukaisevaa nälkää ja kutsuen
ympärillään olevia upseereja pöytäkumppaneikseen hän kävi ahnaasti
käsiksi voileipään.
Pienen lepotauon jälkeen kaksi eskadroonaa sai käskyn rientää
pysähtymättä Tampereelle, jossa heidän heti aamun valjetessa tuli
ryhtyä rakentamaan varustuksia Tammerkosken äyräälle. Siinä Armfelt oli
näet päättänyt asettua uuteen vastarintaan. Vihollisen piti tulla
tuntemaan, että vapaat miehet tätä maata puolustivat.
Harjun poikki, järvestä järveen rakennettiin kaadetuista puista vahva
estemurros, jonka taakse eversti Danielson jäi ratsuväkensä kanssa
etuvartioon. Muu osa armeijaa jatkoi kolean iltatuulen murheellisesti
huokaillessa autioilla kankailla matkaansa Kangasalan kirkolle, jonne
se yöpyi.
* * * * *
Oli taas varhainen aamu muutamia päiviä myöhemmin. Aurinko punasi jo
honganlatvoja Pyynikin harjulla.
Suurin osa armeijaa seisoi ison neliön muodostelmassa mainitun kukkulan
ja Tammerkosken välisellä niityllä. Neliön keskellä seisoi kolme
laihaa, repaleista ja synkeätä miestä. Eversti Stjernschantz luki
kuuluvalla äänellä sotaoikeuden päätöksen, jolla nämä kolme miestä
tuomittiin karkureina ammuttaviksi. Sadoittain sotilaita oli livistänyt
tiehensä Kostianvirran taistelun jälkeen. Nämä kolme vain olivat
joutuneet etuvartion käsiin ja nyt piti toisille antaa varoitus.
Vallitsi kuoleman hiljaisuus. Nuo kolme eivät katsoneet kehenkään eikä
kukaan katsonut heihin. Hartiat riipuksissa, tylsinä ja kalpeina he
siinä seisoivat. Kuului muutamia komentosanoja, sitten räiskähti
yhteislaukaus, kaikki oli ohi. Armeija alkoi marssia järjestyksessä
takaisin kosken rantamalle.
Armfelt oli ollut itse saapuvilla. Hän tunsi tuskan vihlaisun sekä
sotaoikeuden istunnossa että teloituspaikalla ollessaan. Mutta ei
auttanut. Armeija täytyi pitää koossa. Hän oli ensi sijassa sotilas ja
vasta toisessa ihminen, siksi täytyi inhimillisten tunteiden väistyä.
Tämä oli rautaista aikaa, ei hymyn eikä kyynelten.
Etuvartio oli peräytynyt Kangasalan harjulta ja vihollisen etujoukkoja
parveili jo kosken takana. Varustukset olivat vasta puolivalmiit.
Päivän kuluessa saapui yhä lisää vihollisjoukkoja. Ilmestyi tykkejäkin
näkösälle ja alkoi laukausten vaihto. Se kiihtyi päivän mittaan
varsinaiseksi taisteluksi. Vihollisen huomattiin taaskin valmistelevan
kiertoliikettä. Pitkäaikainen puolustautuminen oli mahdotonta, sillä
Armfeltin käytettävänä oli miehiä tuskin kahta kolmatta osaa siitä mitä
Pälkäneellä. De la Barren hän oli nimittäin lähettänyt jo Kangasalta
Ruoveden kautta Pohjanmaalle, jossa Armfeltin piti liittyä häneen
Vaasan seutuvilla.
Yön aikana hän lähti joukkoineen liikkeelle pohjoista kohti.
Hämeenkyrön jälkeen alkoi kolkko taival yli kymmenpeninkulmaisen
Hämeenkankaan. Kanervikkokankaita ja louhikkoisia erämaita
loppumattomiin. Maa oli jäässä ja toisinaan sateli lunta. Ja missä
asussa olivat sotilaat? Riekaleissa ja jalkineet risoina. Näkipä
miehiä, joilla paljaiden jalkojen suojana oli ainoastaan jonkinlaisia
riepuja, joita yhtä mittaa täytyi solmeilla kiinni. Ja entä muona?
Ainoastaan Pälkäneellä leivottua, kovaa ja kaunaista leipää. Silakatkin
olivat loppuneet.
Tämän ryysyläisarmeijan etunenässä Armfelt ratsasti päivä päivältä yhä
laihemmaksi näivettyvän hevosensa selässä. Yövyttiin nuotioiden äärellä
taivasalla, ja kun vanha Jooseppi asetteli hänen eteensä voileipää ja
lihaa, jota hänellä vielä oli hitunen jäljellä, oli Armfeltista
vastenmielistä käydä siihen käsiksi nähdessään sotamiesten vaisuina
kaluavan leivänkannikoitaan ilman mitään särvintä. Nyyhkytys pyrki
rinnasta esille, mutta se täytyi aina uudelleen painaa alas. Ei
auttanut: eteenpäin mars!
Päästiin vihdoin viljaville Vaasan seuduille ja pahin oli voitettu.
Armeija pääsi talvimajoitukseen lepäämään marssin rasituksista ja sen
huutavimmat puutteet voitiin poistaa.