samaisen Hämeenkankaan yli. Kovimman talven aikana, pyryssä ja
pakkasessa, taisteltiin kuuluisa Napuen taistelu. Vaikkakin se häviöön
päättyikin, se oli kuitenkin Suomen sotahistorian kunniakkaimpia
taisteluita. Pataljoonittain kaatuivat siinä suomalaiset paikoilleen ja
itse Galitzin tunnusti, ettei hän ollut niin vimmattua vastarintaa
kokenut sitten Pultavan päivien. Voitostaan huolimatta venäläiset
saivat nahassaan tuntea, että tämä maa kuuluu suomalaisille ja että he
eivät koskaan saa isännyyttään täällä lopullisesti vakiintumaan.
Pienenä ja nääntyneenäkin tällä kansalla on vielä ihmeellinen tarmo
tallella. Sitä on mahdoton millään ylivoimalla nujertaa.
Pienen armeijapirstaleen kanssa Armfelt, joka miekka kädessä oli
raivannut itselleen tien vihollisten keskeltä Napuella, marssi jälleen
lumen ja nietosten yli pohjoista kohti sitä samaa tietä, jota hänen
katseensa oli niin raskasmielisesti seuraillut Pälkäneellä...
Kesän tultua hänen päämajansa oli Raahessa. Vihollinen oli jättänyt
Pohjanmaan toistaiseksi rauhaan. Nyt oli armeija uudelleen koottava ja
varustettava. Mutta kykenikö tämä kuiviin imetty, raiskattu maa siihen
-- maa, jonka vauraimmat osat olivat vihollisen vallassa? Kuka hennoisi
vaatia enää veroja ja väenottoja? Mutta sodan ankaruus ei tunne sääliä.
Eteenpäin elävän mieli!
Ja ihmeellistä, ilman kovakouraisia toimenpiteitä hersyivät tämän
puolikuolleen maan apulähteet vieläkin. Kesän kuluessa Armfelt saa
kokoon kuusituhatmiehisen armeijan, vieläpä sen jotakuinkin
varustetuksikin. Nyt hän voi jo ajatella marssia etelään, päin
vihollista. Ainakin hän on laajan Pohjanmaan nyt pitävä hellittämättä
hallussaan.
Mutta silloin saapuu odottamatta hallituksen käsky, että hänen on
tuotava armeijansa Ruotsiin! Sieltä ei ole näinä kovanonnen vuosina
liiennyt ainoatakaan miestä Suomen puolustukseksi ja nytkö täytyy
viimeisten Suomen soturien jättää viimeinen kolkka isänmaataan
vihollisten valtaan ja käydä vieraita rantoja puolustamaan! Entistä
rajumpi kapinanhenki riehuu kenraalin rinnassa. Mutta ei auta, sotilas
ei saa ääneensä arvostella ylempiensä määräyksiä, hänen täytyy totella.
Ja Kaarlo Armfelt on velvollisuuksien mies. Siis: yhä eteenpäin tuota
tietä, joka loputtomana luikertelee pohjoista kohti.
Noina vuosina Suomen armeija sai suorittaa hyödyttömiä marsseja
edestakaisin Pohjois-Ruotsissa sekä silloin tällöin torjua rannikolle
ilmestyneitä vihollisia. Turkinmaalta palannut kuningas ryhtyi sitten
viimeiseen hullunyritykseensä: valloittamaan Norjaa. Tietysti tuli
suomalaisten olla siinä mukana niin kuin Puolan, Liettuan, Viron ja
Venäjän taistelutanterillakin. Armfelt sai käskyn suomalaisineen samota
tunturien poikki Keski-Norjaan.
Se oli alusta loppuun onnettomuuksien ja sanoin kuvaamattoman kurjuuden
retki. Pitkiä marsseja tiettömissä tunturiseuduissa, joissa norjalaiset
sissit vaanivat joka vuorensolassa, nälkää, tauteja, vilua, napinaa
armeijassa, teloituksia... Sellainen oli tämän viimeisen sotaretken
sisällys. Sitten kuningas kaatui ja tuloksettomat sotatoimet katkesivat
siihen. Seurasi tuo kuuluisa Suomen armeijan paluu Öytunturin yli
uudenvuoden päivänä 1719 hirveässä lumimyrskyssä ja pakkasessa. Se oli
viimeinen huippu siinä onnettomuuksien sarjassa, jolla kohtalonvaltias
oli näinä kovina vuosina koetellut Suomen kansan kestävyyttä.
Kuudensadan suomalaisen ruumiit jäivät tuntureille ja ne, jotka
pelastuivat ihmisten ilmoille Ruotsin puolelle, olivat palelluttaneet
kuka minkin jäsenensä.
Parisen vuotta vielä tämänkin jälkeen saivat nuo armeijan tähteet
värjötellä Ruotsin puolella ja kantaa muskettia vieraiden rantojen
suojaajina. Vasta kahdennenkymmenennen sotavuoden päätyttyä pilkahti
vihdoinkin rauhanpäivä pilvien keskeltä. Nyt oli Armfeltin viimeisenä
velvollisuutena johdattaa pariin tuhanteen mieheen supistunut
suomalainen armeijansa takaisin kotimaahan.
Missä tilassa kohtasivat nuo vieraalta maalta palaavat soturit
ikävöidyn synnyinmaansa? Kodit raunioina, viljelykset tallattuina,
omaiset surmattuina! Mutta syvällä ovat kansan elämänjuuret. Niinpä
alkoi tämän autiuden keskeltä, rauhanpäivän leppeässä paisteessa,
odottamattoman vehmaana viritä uusi elämä.
Nyt sai Armfelt vihdoin uudelleen pala palalta koota kotionnen, jonka
sota oli alkuunsa särkenyt ja jota ikävöiden hän oli kokonaista
kaksikymmentä vuotta saanut kuluttaa loputtomilla marsseilla ja
ainaisissa taisteluissa nähden ja kokien tavattomia inhimillisiä
kärsimyksiä. Lapsuuden ja miehuuden kodit olivat menneet, mutta tämä
mies, joka oli tottunut aina vankkumattoman tyynesti alkamaan uudesta,
perusti itselleen vanhuuden tyyssijan Isnäsin kartanoon Pernajan
pitäjässä. Valtiomiesten ja puoluepäälliköiden kiistellessä ja
juonitellessa hän vietti siellä hiljaisuudessa onnellista perhe-elämää
hoidellen talouttaan ja kasvattaen lapsiaan, joita uskollinen
Lovisa-rouva oli lahjoittanut hänelle avioliittonsa aikana kokonaista
yhdeksäntoista.
Yhä enemmän hänen harrastuksensa oli vuosien mittaan kiintynyt
iäisyysasioihin. Pernajassa hän löysi hengenheimolaisen majuri
Creutzissä, joka sotavankeutensa aikana Siperiassa oli kääntynyt
pietistiksi kuten setänsäkin, kenraali Kaarle Kustaa Creutz.
Tämä jäyhä uskonnonsuunta oli sopusoinnussa Armfeltin luonteen ja
elämänkokemuksien kanssa, joten hänkin noina hiljaisina rauhan vuosina
kallistui yhä enemmän pietismiin.
Vihdoin kiistelevät herrat Tukholmassa muistivat Armfeltiakin ja hänen
ansioitaan onnettomuuksien vuosina. Hänet ylennettiin vapaaherraksi ja
jalkaväen kenraaliksi sekä nimitettiin Suomen sotaväen ylipäälliköksi.
Mutta kohta sen jälkeen hän lähes seitsenkymmenvuotiaana, vaivojen ja
vuosien rasittamana muutti isäinsä tykö. Hän lepää puolisonsa rinnalla
Pernajan kirkossa.
Harvat olivat ne voitot, jotka Armfelt pitkällä soturinurallaan
saavutti, eivätkä nekään olleet ratkaisevia ja historiallisesti
tunnettuja. Mutta siitä huolimatta hänen koko elämäntyönsä oli suuren
voiton veroinen. Jos hän olisi saanut johtaa hyvin varustettua armeijaa
suotuisten olosuhteiden vallitessa -- minkä loistavien voittojen sarjan
hän olisikaan voinut jälkeensä jättää! Ja toiselta puolen: kuinka moni
onnen päivien ja myötäkäymisten sankariksi korottama olisi kyennyt
maahan masentumatta täyttämään hänen sijansa noina kohtalokkaina
vuosina? Velvollisuuksilleen uskollisena hän kesti loppuun saakka ja
siksi Suomen kansa lukee aina Kaarlo Armfeltin jaloimpien sankariensa
joukkoon.
_Kyösti Wilkuna_
SOTAPAPPI
GABRIEL LAURAEUS
Ihanassa runoelmassaan Olavi Vibeliuksesta on Runeberg kuvannut, miten
sodassa kysytään usein sankarimieltä ja uljuutta niiltäkin, jotka eivät
asetta kanna ja rintamassa taistele, vaan jotka muuten virkamiehinä tai
siviilihenkilöinä kohtaavat vihollisen ja joutuvat ristiriitoihin sen
kanssa.
Varsinkin isonvihan pitkien sotavuosien varrella oli näin laita
Suomessa, ja erityisesti joutuivat täällä sodan kauhuista kärsimään ja
niiden johdosta sankarimieltä osoittamaan monet papit, nimittäin
sellaiset, jotka eivät antautuneet vihollisen tarkoitusperien
suosijoiksi, heidän neuvonantajikseen, veronkantajikseen tai
käskyläisiksi yleensä. Sotahistoria kertoo perin räikeitä tapauksia
useiden Suomen pappien senaikaisista kärsimyksistä. Kaikkein
tunnollisimmat hengenmiehet eivät venäläisten saapuessa paenneet muiden
vallassäätyläisten kanssa, vaan jäivät kaikesta vainosta huolimatta
seurakuntalaisiaan lohduttamaan ja auttamaan heitä raskaissa
koettelemuksissa. Urjalan kirkkoherran Simo Valleniuksen venäläiset
pieksivät kuoliaaksi, koska hän ei antautunut heidän apurikseen, ja
Janakkalan vanhaa pappia, tohtori Rungiusta, voittajat käyttivät
edeskäypänään juomingeissaan, pilkaten häntä ja komennellen häntä
potkuilla ja nyrkiniskuilla -- rangaistakseen häntä siten
"niskoittelusta".
Mutta myöskin ne sotapapit, jotka seurasivat armeijan sielunhoitajina
sotaretkillä koti- ja ulkomailla jakaen siten joukko-osastojensa vaivat
ja kärsimykset, esiintyivät usein sankareina, jopa monessakin muodossa.
Seuraava tarina kertoo erään sellaisen suomalaisen sotapapin, Gabriel
Lauraeuksen, vaikeuksista, seikkailuista ja taisteluista sen
joukko-osaston mukana, jonka sielunhoitajaksi hän oli jo rauhan
vallitessa ryhtynyt.
* * * * *
Lauraeus oli köyhän turkulaisen kodin poika, joka oli antautunut opin
teille ja jo nuorena saanut kestää kaikki ne vaikeudet ja nöyryytykset,
joita varattoman teinin oli kestettävä edistyäkseen opin uralla.
Elättääkseen kouluaikana itseään hän oli opetellut käsitöitä,
harjaantunut puusepäksi ja suutariksi, ja näistä taidoista oli hänellä
myöhemmän elämänsä varrella paljon hyötyä. Viisikolmattavuotiaana hän
pääsi 1702 saarnaajaksi Porin rykmenttiin ja joutui tämän kanssa ennen
pitkää sotaretkille Liivinmaalle, missä Kaarle XII:n päätaistelut
siihen aikaan suoritettiin. Porin rykmentti liitettiin kenraali
Lewenhauptin armeijaan, joka suojeli Ruotsin alueita Itämeren
maakunnissa taistellen vuoroin puolalaisia, vuoroin venäläisiä vastaan
ja oli sitä varten vuosikausia alituisesti sotakannalla.
Uuttera sotapappi, joka otti miestensä sielunhoidon ja hoivaamisen
oikealta kannalta, seurasi rykmenttiään sotatantereellekin. Hän ei
pitänyt vain säädettyjä ilta- ja aamurukouksia, vaan auttoi
haavoittuneita, lausui viimeiset lohdutuksen ja siunauksen sanat
kuoleville ja antoi heille sakramentin lähtöevääksi. Ja Lauraeus oli
juuri tuollainen tunnollinen pappi, joka ei karttanut ankarintakaan
taistelua. Kyetäkseen menestyksellisesti suorittamaan tehtävänsä ja
pitääkseen loitolla vihollisen, joka ahdisteli häntä työssä, hän kantoi
asetta, miekkaa ja pistoolia, ja taistelun kuumimmilleen kiihtyessä hän
usein itse suoranaisesti ja tehokkaasti osallistui otteluihin
rohkaisten miehiään esimerkillään. Papinkauhtanan alla sykki soturin
sydän.
Niinpä hän otti uljaasti osaa Seelburgin pitkäaikaisen piirityksen
tulisiin kahakkoihin nousten sekä aseveikkojensa että esimiestensä
suosioon. Suuressa verisessä Gemäyerthofin taistelussa hän joutui ihan
etulinjoille ja haavoittui pahasti -- hän sai ruumiiseensa viisi eri
haavaa. Vähällä oli, ettei hän näin ruhjottuna joutunut vihollisten
jalkoihin ja vangiksi. Mutta niin suuri oli tässä taistelussa
haavoittuneiden lukumäärä ja niin sekasortoinen tilanne, että Lauraeus
sai maata 17 tuntia verta vuotavana, ennen kuin hänen haavansa
ehdittiin sitoa. Sotapappi, joka aina oli ollut haavurinakin
toimeliain, tarkin ja nopein, kaikkien hädänalaisten auttaja, virui nyt
itse yli puolen vuorokautta kentällä saamatta mitään apua ja hoitoa.
Mutta sitkeän, lujan ruumiinrakenteensa ansiosta hän voitti tämän
koettelemuksen sekä parani haavoistaan, joihin heikompi mies olisi
armotta kepertynyt.
Liivinmaan verisissä taisteluissa suomalainen rykmentti toisensa
perästä menetti pappinsa. Kuka kaatui, kuka sairastui ja kuoli, kuka
taas palasi terveytensä menettäneenä kotimaahan. Gemäyerthofin
taistelun jälkeen oli tilanne armeijassa sellainen, että Lauraeus oli
yksin pitkät ajat viiden rykmentin pappina -- hän, haavoistaan
hiljalleen toipuva mies. Mutta hän ei työtä eikä vaivoja säikähtänyt,
hän koetti vointinsa mukaan täyttää tämänkin viisinkertaisen viran
ratsastaen kuin taistelulähetti rykmentistä toiseen, vaikka ne usein
sijaitsivat pitkien matkojen päässä toisistaan. Kauhtanan helmat
hulmusivat, kun sotapappi miekka vyöllään ja sakramenttilaukku
selässään ratsasti hävitettyjen tienoiden yli toimesta toiseen. Ja
sotamiehet, jotka vartiopaikoiltaan näkivät hänen noin ohitseen
viilettävän, viittasivat toisilleen ja virkkoivat:
-- Siinä menee taas urhea sotapappimme.
-- Siinäpä miesten mies, hän kelpaa papiksi, mutta sotilaaksi myöskin.
-- Ainoa pappi pian koko armeijassa, mutta ehtii kuitenkin tapella aina
kun ottelu syntyy...
-- Jumala häntä varjelkoon!
Kun Kaarle-kuningas oli kutsunut Lewenhauptin armeijankin avukseen
Puolaan, josta hän lähti sotaretkelleen Venäjälle, Gabriel Lauraeus
joutui hänen armeijansa mukana kulkemaan Venäjän aroille asti ja
lopulta olemaan läsnä Pultavan kohtalokkaassa taistelussa. Siellä
Ruotsin "leijona" voitettiin, hänen voittamaton armeijansa pirstottiin,
tuhottiin, vangittiin, siellä suistui suuruus ja kääntyi historian
lehti. Olihan itse kuningaskin siellä joutua vangiksi ja pelastui
taistelutantereelta kiireisen paon ansiosta pienen miesjoukon kanssa
etelään päin.
Sotapappi Lauraeukselle, joka tapansa mukaan tässäkin taistelussa oli
tarttunut aseisiin, ei aluksi käynyt näin onnellisesti. Hänet
yllättivät, kun hän haavoittuneita autteli, muutamat kasakat, jotka jo
kauhtanan ja päähineen riistivät sotaiselta papilta -- mutta hän
taisteli sittenkin vielä sinnikkäästi. Taisteli henkensä edestä, ampui
kasakan hevosen selästä, suisti toisen miekallaan ja kiepsahti sitten
ketterästi kasakkahevosen selkään. Loitolla eteni jo kuninkaan ja hänen
esikuntansa pieni, pakeneva parvi -- Lauraeus lasketti vihurina sen
jälkeen yli verisen taistelukentän, yli ruumiskasojen, kaatuneiden
tykkien ja voitostaan hurmaantuneiden venäläisosastojen lomitse.
Outo oli tuo näky taistelutantereella. Pappi, jonka kaulassa vielä
liperit liehuivat, karauttaa siinä yksin paitahihasillaan, mutta
miekallaan huimasti hosuen, vihollisjoukkojen keskitse, jotka
hölmistyneinä pysähtyvät kummaa ilmiötä katsomaan ja -- antavat
houkkion mennä. Näin hän lopulta saavuttaa kuninkaan pakenevan parven
ja liittyy siihen jatkaakseen uutteraa ja uhrautuvaa toimintaansa
sotapappina ja haavurina muuttuneissakin oloissa. Kuningas otti
ilomielin sotaisan papin, jonka urotöistä hän jo oli kaskuja kuullut,
seurueeseensa ja vei hänet mukanaan turvapaikkaansa rajan taakse Turkin
puolelle.
Benderissä Lauraeus vietti sitten kuninkaan seurassa monta kuukautta,
oli mukana hänen seikkailuissaan ja uhkarohkeissa pakohankkeissaan,
toimi sielunhoitajana, mutta samalla taistelijana. Myöhemmin hän
siirtyi Moldauhun, jonne Pultavan pakolaisista ja muista harhailevista
sotureista oli saatu kootuksi pieni ruotsalais-suomalainen sotajoukko.
Sotapappiahan sielläkin tarvittiin ja Lauraeus oli kohta valmis
sielläkin isänmaataan palvelemaan.
Taistelua käytiin edelleen venäläisiä vastaan, yritettiin edes osittain
korjata musertavan tappion tuhoja. Mutta menestystä ei tällä pienellä
joukolla ollut. Ylivoimainen venäläisjoukko teki eräänä päivänä
hyökkäyksen sen majoituspaikkaa vastaan ja sotapappi, joka tällä kertaa
ei ollut aseissa, koska hän juuri taistelun alkajaisiksi piti
sotarukousta joukkoaan vahvistaakseen, joutui venäläisten vangiksi.
Joutui satojen muitten maanmiestensä kanssa ja sai heidän seurassaan
kahleisiin kytkettynä marssia kauas Sisä-Venäjälle, aina yhä kauemmaksi
läpi kylien ja suurten kaupunkien, jotka jo olivat sotavankeja täynnä.
Täällä alkoi Lauraeukselle, joka nyt toistakymmentä vuotta yhteen
menoon oli retkeillyt Kaarle-kuninkaan ensin voittoisan, sitten lyödyn
armeijan mukana taistelusta taisteluun, uusi tehtävä, entistä
vaativampi ja vaikeampi, mutta myös entistä tärkeämpi. Hänen täytyi nyt
koettaa rohkaista ja vahvistaa kärsimyksiinsä ja masennuksiinsa
vaipumaisillaan olevia vankiraukkoja, joita jo näihin aikoihin oli
Sisä-Venäjällä tuhansia ja jotka olivat tyystin henkistä hoivausta
vailla. Nuo vangit, joilla ei ollut ruokaa eikä vaatteita ja jotka
eivät osanneet niitä itselleen hankkiakaan, olivat menehtymässä
ruumiillisiin kärsimyksiin. Nytpä Lauraeuksen kätevyys ja neuvokkuus
koitui heille avuksi. Hän opetti heille käsitöitä, ja vain niitä tehden
monet jaksoivat vankeudessaan elää. Mutta yhtä suuressa määrin he
olivat sortua sielullisiin kärsimyksiinsä, koti-ikävään ja lamauttavaan
alakuloisuuteen, ja näitä vammoja hänen voimallinen sananjulistuksensa
ja harras uskonnollisuutensa usein lääkitsi. Hän rohkaisi lamaantuneita
mieliä, kylvi niihin uskon ja toivon siemeniä. Ja vaikka Lauraeus itse
siirrettiin muka vaarallisena vankina yhä kauemmaksi itään, nämä jäivät
sieluun itämään ja sitä lämmittämään.
Vihdoin Lauraeus joutui rasittavien, vuosikauden kestäneiden
kuljetusten jälkeen määräpaikkaansa Siperiaan ja sai lopuksi
karkotuspaikakseen Tobolskin kaupungin. Siellä oli jo ennestään koko
joukko sotavankeja, oli suomalaisiakin, ja lisää tuli minkä sota nyt
Suomessa jatkui. Nämä elivät tavattoman vaikeissa olosuhteissa, kun
vankiravinto oli aivan riittämätön ja he itse eivät saaneet mitään
ansaituksi. Lauraeus taas sielläkin opetti kohtalotovereilleen
käsitöitä, joihin siellä, asutuksen laitamailla, halukkaasti tahdottiin
perehtyä, ja sai aluksi itsekin toimeentulonsa samasta köyhänä
koulupoikana oppimastaan ammatista.
Myöhemmin hän siirtyi toisille, etupäässä henkisille toimialoille.
Edistyneimmät vangit perustivat näet keskuuteensa Tobolskiin koulun,
joka aikoinaan tuli varsin huomatuksi, se kun oli ainoa koulu koko
laajassa maanosassa ja kaiken lisäksi hyvä koulu, joten sitä
venäläisetkin käyttivät hyväkseen. Lauraeus toimi monet vuodet tässä
koulussa, jota myöhemmin Venäjän valtiokin kannatti.
Mutta siinä sivussa hän matkusteli ahkerasti -- saatuaan siihen luvan
-- Siperiassa kaupungista toiseen vangittuja maanmiehiään tapaamassa ja
heille saarnaamassa. Ahdistuksen paine, kotimaan kaipuu ja
vapautumistoiveiden luhistuminen oli valtaosaan vangeista puhaltanut
ankaran uskonnollisen, pietistisen hengen, joka syvensi vankien
sielunelämää ja yhdisti heidät lujemmin toisiinsa.
Tämä liike tempasi Gabriel Lauraeuksen mukaansa ja hänestä tuli pian
sen johtomiehiä. Se syvällinen hartaus, jonka vallassa nämä Siperian
herännäiset elivät, oli voimakkaana vastapainona elinvoimaa
hivuttavalle sotavankeudelle ja kotikaipuulle, ja Lauraeus vaali kauan
ja voimakkaasti tätä puhdistavaa ja kohottavaa liikettä. Ja itse hän oli
siihen niin täysin antautunut, ettei hän elämältä enää muuta
kaivannutkaan.
Pitkän sodan jälkeen tuli kumminkin vihdoin rauha ja sotavangitkin
pääsivät, vaikka vasta vähitellen ja verkalleen, palaamaan
kotimaahansa. Ensimmäisten joukossa saivat sotapapit ja siviilivangit
paluuluvan. Mutta moneen vuoteen, niin kauan kuin vielä
suomalaisia sotavankeja oli Siperiassa, ei Lauraeus sieltä palannut
syntymämaahansa, vaan hän jatkoi uskollisesti ja uhrautuvasti
toimintaansa kohtalotoveriensa joukossa. Vasta vuosien perästä Lauraeus
seurasi muuatta palaavaa vankijoukkoa Venäjän kautta Suomeen, josta hän
oli sotapapiksi lähtenyt nuorena, terveenä miehenä ja jonne hän
viidenkolmatta vuoden poissaolon jälkeen saapui harmaahapsisena ukkona,
jota ei hävitetyllä kotiseudulla enää kukaan tuntenut.
_Santeri Ivalo_
KORPIMAJURI
TANELI LUUKKONEN
Mäntyharjun Hietaniemeen olivat jalkarakuunat asettuneet lepäilemään ja
pääsiäisen pyhiä viettämään. Pataljoona olikin suurin piirtein koolla
lukuunottamatta Longströmin komppaniaa, joka partioi Karjalassa. Samoin
oli korpraali Nuutti Koivistolainen pienen komennuskunnan kanssa
tiedusteluretkellä Viipurin puolessa.
Oli toinen pääsiäispäivä, ja kylän suurimmassa talossa, jossa
itse Luukkonen esikuntineen majaili, piti tänään vietettämän
jumalanpalvelus. Olihan pataljoonalla oma saarnaajakin, Toksovan
seurakunnan entinen kirkkoherra Henrik Lechlin, joka kohta kymmenisen
vuotta oli harhaillut Suomessa leivättömänä ja virattomana, sen jälkeen
kun venäläiset olivat vallanneet Inkerinmaan ja hävittäneet hänen
kotinsa. Joitakin aikoja hän oli jo liikkunut jalkarakuunain matkassa,
kunnes vuoden vaihteessa oli saanut virkavahvistuskirjan saarnaajaksi
majuri Luukkosen jalkarakuunapataljoonaan. Eihän se ollut mikään
lihavatuloinen paikka, sillä palkkaa hän sai ainoastaan tynnyrin
rukiita kuukaudessa, saman kuin pataljoonan päällikkö upseereineen.
Luukkonen oli kuitenkin järjestänyt asian niin, että tuon ruistynnyrin
sai kuukausittain hänen perheensä, jonka hän oli sijoittanut
Savonlinnaan hänen itsensä kuuluessa pataljoonan muonavahvuuteen. Mutta
tämäkin oli parempi kuin ei mitään, ja hän sai olla tyytyväinen, että
oli lähtenyt ajoissa onnettomasta Inkeristä. Mitä olivatkaan saaneet
kokea monet hänen virkatovereistaan, jotka luottaen vihollisen
vakuutuksiin olivat jääneet paikoilleen. Esimerkiksi Järvisaaren
kirkkoherran olivat kasakat kuopanneet kaulaa myöten maahan
kiristäessään häneltä rahoja ja pidelleet häntä julmasti pahoin. Ja
saman pitäjän lukkarin nuo raakalaiset olivat naulanneet elävänä
kirkonoveen ja siinä sitten rääkänneet.
Eilen ja pitkänäperjantaina ei jumalanpalvelusta ollut pidetty, sillä
pastori oli ollut Savonlinnassa käymässä ja kotiutunut vasta illalla.
Sen vuoksi majuri oli tänä aamuna lähettänyt jumalanpalveluskutsun
miehilleen, joita majaili kaikissa kylän taloissa. Heitä kerääntyi
parhaillaan tilavaan pirttiin, joka oli siistitty pyhäasuun ja jonka
permannolle oli laudoista kyhätty tilapäisiä penkkejä. Valkeaksi pestyn
honkapöydän ääressä istui Luukkonen yllään upseerinpuku, jonka hän oli
hankkinut viime vuonna majurin valtakirjan saatuaan. Kapteeninkautenaan
hän oli käyttänyt vielä talonpoikaista sarkapukua. Hän oli leveä ja
harteva, lähes neljänkymmenen ikäinen mies. Hänen järeiden kasvojensa
iho oli kuin parkittu. Leveään leukaan oli ilmestynyt pari pientä
haavaa, josta saattoi arvata, että hän oli lauantaina saunassa
koettanut ajaa parransänkeään.
Tuossa saapuivat kapteenit Iisakki Tillainen ja Simo Torikka. Luukkonen
viittasi heidät rinnalleen peräpenkille. He olivat kumpikin syntyään
inkeriläisiä talonpoikia samoin kuin hän itsekin. Tillainen, kookas,
vaaleaverinen ja tyyni mies, oli kuulunut jo Kivekäs-vainajan väkeen.
Torikka oli sodan alussa palvellut rakuunana everstiluutnantti Bergin
aatelislipullisessa, ja sen hajottua hän oli joutunut Luukkosen väkeen.
Hän oli kohonnut korpraalista luutnantiksi, ja nyt hän odotteli kreivi
Nierothilta kapteeninvaltuutusta, sillä hän oli äskettäin Luukkosen
suostumuksella ryhtynyt kokoamaan omaa komppaniaa.
Hänen luutnantikseen piti tulla komennuksella olevan Nuutti
Koivistoisen veljen Paavon, joka oli inkeriläistä sukua hänkin ja
aloittanut sotilasuransa Kivekkään johdolla.
Tähän inkeriläiseen kantajoukkoon kuuluivat edelleen korpraalit Yrjö
Volmari ja Olli Tanhuanpää, joille kummallekin Luukkonen oli jo
tammikuulla ehdottanut upseeriylennystä, vaikka vastausta ei päämajasta
ollut vielä annettu. Tanhuanpää oli kotiseudullaan joutunut venäläisten
käsiin ja joutunut väkisin heidän sotaväkeensä. Hän oli karannut heti
ensimmäisen tilaisuuden sattuessa, puikkelehtinut Suomeen, tavannut
täällä kotipuolensa miehiä omaperäiseksi jalkarakuunapataljoonaksi
järjestyneenä, liittynyt joukkoon ja ollut jo neljä vuotta uskollisesti
mukana kaikissa sen vaiheissa.
Tupa täyttyi vähitellen miehistä. Ulkoasultaan se oli varsin kirjavaa
joukkoa. Toisilla oli täydellinen sotilasasu miekkoineen ja
kannuksineen, toiset olivat vain puoleksi sotilaan asussa ja osa
kokonaan talonpoikaisissa tamineissa. Kovakouraisia, arpinaamaisia
miehenköriläitä he olivat, kylmän ja kuuman, vilun ja nälän tuttuja,
lukemattomien vaarojen ja alituisten marssien karaisemia. Toiset,
etupäässä inkeriläinen kantajoukko, olivat liikkuneet jo kymmenisen
vuotta sotapoluilla, toiset olivat liittyneet joukkoon myöhempinä
vuosina.