nauriita halmeilta ja kulkeutuivat näin vähin erin pohjoiseen päin.
Tuli talvi, kengät ja vaatteet kuluivat riekaleiksi, ruoka loppui,
pakolaisten oli pakko uskaltautua asutuille maille. Mutta silloin he
olivat jo ehtineet Aunukseen asti, jossa väki jo oli tällaisiin
pakolaisiin tottunut eikä heille mitään pahaa tahtonut. Säästämillään
rahoilla he ostivat karjalaisilta ruokaa ja vaatteita ja kulkivat
parroittuneina karjalaismusikkoina pyhiinvaellukselle Solovetskiin,
jossa he pyhäinkuvain edessä pomiloituaan saivat muutamiksi viikoiksi
ilmaisen ruoan ja asunnon ja tarpeellisen levon.
Sotapakolaisten tarkoituksena oli pyrkiä Ruijaan ja sen kautta
Ruotsiin. Mutta luostarissa he saivat selville, että Norjakin oli nyt
vihollismaa -- Kaarle-kuningas oli näet joutunut sotaan Tanskaakin
vastaan. Silloin he muuttivat suunnitelmaa ja päättivät pyrkiä Vienan
harvaanasuttujen korpien kautta Koillis-Suomen erämaihin, jotka vielä
kuuluivat olevan vihollisen vallasta vapaita. Elätettyään itseään
syystalven kalastajina Suman rannikolla miehet ostivat toisilta
kalastajilta sukset ja hiihtivät metsäkyliä kierrellen, Uhtuan ja
Vuokkiniemen halki, Suomen rajaa kohden. Vuoden 1715 alussa he vihdoin
ohittivat rajan ja olivat muutaman päivän perästä Kajaanin linnassa.
Tämä linna oli vielä suomalaisten käsissä. Siellä isännöi näihin
aikoihin kapteeni Juhana Meurman, pitäen pienen vartiojoukon voimalla
Suomen koko koillista kulmaa vielä venäläisistä vapaana. Tämän vanhan
sotatoverinsa vieraana Fieandt viipyi talvella pari kuukautta auttaen
linnan varustamisessa ja rajaseudun puolustuksessa. Mutta hänen kelpo
matkatoverinsa Salomon Enberg, jonka suonissa vanha partioveri pian
virkosi eloon, yhtyi jo kohta niihin sissijoukkoihin jotka täältä päin
ehtimiseen retkeilivät Sisä-Suomeen ja tekivät venäläisille
kaikkinaista kiusaa.
Kajaanin linna, jota Kaarle IX:n toimesta oli ruvettu
rakentamaan Vuohenkikoskessa olevaan kalliosaareen Oulunjärven ja
Pohjois-Pohjanmaan turvaksi alituisesti hyökkäileviä ja ryösteleviä
venäläisiä ja karjalaisia vastaan, oli näihin aikoihin jokseenkin tasan
sadan vuoden ikäinen. Se oli hyvin suorittanut vartiopalveluksensa
kaukana pohjolassa, oli torjunut kaikki vihollisten pahat aikeet ja
turvannut maakunnalle rauhan. Isonvihan taistelujen riehuessa
linnanisäntä oli saanut aikaan sen, että rajarahvaan kesken
oli molemmin puolin tehty rauhansopimus, joka oli sallinut
seutukuntalaisten häiriöittä jatkaa elämistään korven laidassa.
Mutta kun venäläiset edellisenä vuonna (1714) olivat saaneet koko
Suomen Kemijokea myöten haltuunsa, oli Kajaanin asema muuttunut. Sitä
oli vihollisen taholta ruvettu ahdistelemaan lännestä ja etelästä päin,
kasakkaparvet olivat väliin samonneet Sotkamoon ja Paltamoon ja ihan
linnan liepeille asti, johon 50 vuotta sitten oli rakennettu
kuninkaankartano. He olivat kerran jo ryöstäneet ja hävittäneet sen
pikkukaupunginkin, joka oli linnan turviin syntynyt. Mutta linna itse
oli tällöinkin torjunut kaikki hyökkäykset. Yksinäisenä Ruotsin vallan
vartiona se oli autiossa erämaassa.
Linnanpäällikkö Meurman oli kuitenkin jo ikävystynyt erakkolinnaansa:
hän tunsi olonsa siellä orvoksi ja turvattomaksi. Sitä vastoin
pakolaisuudesta palannut kapteeni Fieandt mieltyi ensi hetkestä tähän
koskilinnaan, jota oli mahdoton yllättää ja josta sissijoukkoja saattoi
lähettää partioretkille Keski-Suomeen, ja hän päätti jäädä sinne. Tähän
päätökseen vaikutti sitä paitsi se seikka, että mies ikävöi jo kovasti
nuorta vaimoaan ja vankeusaikana syntynyttä lastaan, jota hän ei vielä
ollut nähnytkään. Hän lähetti sen vuoksi Sisä-Suomeen samoilevain
sissien mukana sanan Hämeessä asuvalle puolisolleen, että tämä
koettaisi matkustaa Kajaaniin miestään tapaamaan. Naisväellehän
sellainen retki toki oli mahdollinen.
Mutta itse tahtoi Fieandt sitä ennen ilmoittautua armeijaan ja
joukko-osastoonsa, joka jätettyään Suomen oli vetäytynyt Länsipohjaan
ja jota siellä koetettiin uudelleen järjestää. Hankalahan sellainen
matka tietysti oli Pohjanmaan metsien halki, mutta hän oli tottunut
tekemään vieläkin hankalampia matkoja. Hyvällä suksikelillä hän
muutamassa viikossa paineli Kainuuseen ja tapasi vihdoin Armfeltin
Uumajassa. Siellä teki hän selkoa seikkailuistaan ja kärsimyksistään ja
Armfelt ylensi sisukkaan Fieandtin majuriksi. Tällä olisi tietenkin
ollut helpommat päivät Ruotsia puolustavassa Suomen armeijassa, jota
vastaan eivät venäläiset silloin hyökkäilleet, mutta hän kaipasi
takaisin kotimaahansa toimiakseen sen hyväksi juuri Kajaanissa. Ja niin
kävi, että Armfelt kutsui Meurmanin takaisin Ruotsiin ja lähetti J.H.
Fieandtin päälliköksi Ruotsin viimeiseen suomalaiseen varuskuntaan
Kajaanin linnaan.
Sinne Fieandt lähti kesällä 1715 taaskin metsiä samoillen, yhdessä
kymmenkunnan muun suomalaisen, komppaniansa entisen soturin kanssa,
jotka tahtoivat edelleen taistella kotimaassa suositun päällikkönsä
johdolla. Näiden joukossa oli vanha Heikkikin, joka oli Uumajassa ylen
määrin ihastunut, kun siellä yhtäkkiä tapasi rakkaan kapteeninsa. Ja
yhtä ällistynyt oli Fieandtkin.
-- Heikki ilmielävänä! hän oli huudahtanut. -- Sinuthan jätin kuolemaan
Napuen kentälle, miten miekkonen sieltä hengissä selvisit?
-- Kuolleiden kirjoissahan siellä jo olinkin, vastasi Heikki. -- Mutta
siitäpä virkosin, luoti ei ollut minua sen pahemmin puhkaissut, ja
yöllä ryömin metsään ja asetuin erääseen tervahautaan makaamaan. Tuli
sinne muitakin pakolaisia, haavani sidottiin häthätää ja pian
painuttiin siitä kyröläisten piilopirtille, jossa kevään kuluessa vamma
parani. Oulussa jo joukkoni tapasin.
-- Ja jatkoit taistelua. Niin, eihän sitä ihminen luonnostaan pääse!
Yhdessä nämä vanhat toverukset nyt Paltamon saloja pitkin samoilivat
Kajaanin linnaa kohti. Majuri lisäsi vauhtia kuta lähemmäksi koskivesiä
tultiin, sillä kärsimätön hän oli tietämään, oliko hänen vaimonsa
saanut viestin ja voinut saapua Kajaaniin. Näin oli käynyt, ja
ensimmäisten joukossa riensi saapuvia vieraita vastaan nuori vaimo
poikanen käsivarrellaan.
Mikä ilon ja onnen hetki soturille. Kotionnea kesti nyt syksyn ja
alkutalven, lähes puolisen vuotta. Asuttiin suuren perheen tavoin
linnan lämpimässä tuvassa, jonka päädyssä oli päälliköllä oma
huoneensa, pyydettiin riistaa vedestä ja metsästä ja leipää haettiin
etäämpää venäläisten kuormastoista; lujitettiin varustuksia ja
vahdittiin linnaan tulevia harvoja kulkuteitä. Linnassa oli nyt
kaikkiaan satakunta miestä, niiden lisäksi vielä muutamia
porvariperheitä, jotka kaupungin palon jälkeen olivat sinne tulleet
turvaan. Ruutia ja ampuma-aseita oli myös riittävästi.
Venäläiset jättivät Kajaanin toistaiseksi rauhaan. Pienet
kasakkaosastot eivät kyenneet mitään linnalle, jolla oli tykkejä
suojanaan. Näytti jo siltä, kuin Suomen valloittajat olisivat vallan
unohtaneet tämän erakkolinnan erämaahan.
Mutta unohtumaan se ei sittenkään päässyt. Oli eletty tammikuuhun 1716.
Linnasta oli äsken lähtenyt 50-miehinen partiojoukko Nurmeksesta viljaa
hakemaan, siitä kun aina pyrki olemaan puute. Silloin hiihti eräänä
päivänä Vaalaan sijoitettu vartiomies kertomaan, että Oulusta päin oli
tulossa venäläinen sotajoukko tykkeineen, kuormineen ratsumiesten
polkiessa sille tietä. Majuri Fieandt käsitti nyt, mistä oli kysymys --
lopussa olivat levon ja onnen viikot.
Vihollista odotellessa ryhdyttiin hankkimaan linnaan muonavaroja. Niitä
toivat mukanaan nekin paltamolaiset säätyläisperheet, jotka -- kuten
kirkkoherra Erik Kajanus -- pakenivat linnan turviin tulossa olevia
julmia vainolaisia, mutta samalla siellä näin ruokaa tarvitsevainkin
lukumäärä lisääntyi. Toivottiin toki viimeiseen asti, että Nurmekseen
lähteneet ehtisivät ajoissa palata viljoineen.
Mutta he eivät ehtineet. Viholliset tulivat ensiksi, leiriytyivät
kosken molemmille rannoille, ja piiritys alkoi. Pommittamalla ei
Kajaanin linnaa kukistettaisi, siitä oli Fieandt alun perin selvillä,
siksi lujat olivat sen muurit ja siksi voimakkaat sen tykit.
Rauhallisin mielin hän sen vuoksi katseli, kuinka kuumaverisyydestään
kuulu venäläisten päällikkö, kenraali Tshekin rakennutti pattereita,
joiden taakse hän kyhäytti hirsisalvoksia miestensä asunnoiksi. Hän
häiritsi tykinlaukauksillaan noita valmisteluja. Eikä Fieandt säikkynyt
vihollisten lukumäärääkään, vaikka niitä oli kolmisen tuhatta miestä,
eikä hän hätäillyt vielä sittenkään, kun pommitus alkoi ja linnan
muurit jymähtelivät soran ja kivien lennellessä pitkin pihoja. Hän
ampui vastaan, kulki valppaana tykiltä tykille ja tähtäili usein
itsekin.
Niin menivät viikot, toinen ja kolmas, eikä linnalle ollut pahaa
vauriota tullut -- yksi ainoa mies oli kaatunut. Mutta Fieandt oli
kumminkin vastoin tapojaan taistelun soidessa, pitkin aikaa levoton ja
harmistunut. Häntä harmitti linnan turviin ahtautunut siviiliväen
paljous. Naiset ja lapset kirkaisivat aina kun tykinluoti seiniä
täräytteli. Sota on miesten työtä, naisten itku ja pelko pehmittää
miehisenkin luonnon, sen majuri nyt totesi omaltakin kohdaltaan --
hänen rakkaimpansa olivat häntä itseäänkin aivan liian lähellä.
-- Olisi pitänyt ajaa papit ja naiset salolle, piilopirtteihin, puheli
hänelle eräänä päivänä Heikki-vanhus, ikään kuin lukien hänen omat
ajatuksensa.
-- Olisi pitänyt, mutta sydän heltyi ja antoi periksi, myönsi majuri.
Hyvin vastahakoisesti hän olikin vastaanottanut paltamolaiset ja heidän
pappinsa linnaan. Mutta kun ne rukoilivat ja kuvasivat, miten
vihollinen oli viime talvena heidän kotejaan raastanut, kiskonut
vaatteet papiltakin niin tarkoin, että hänen oli täytynyt värjöttää
heidän edessään yhtä alastomana kuin oli maailmaan tullut, silloin oli
soturin sydän sulanut.
-- Niiden hätäilystä meille koituu vielä suurikin vastus.
-- Ja ne syövät varastomme, ennen kuin kelirikko ajaa piirittäjät
tiehensä -- apua ei meille mistään tule.
Ruokavarat hupenivat arveluttavasti, sen majuri joka päivä totesi. Eikä
lisää voinut saada mistään. Synkkänä päällikkö käveli linnansa suojissa
ja ampumakäytävissä ja hänen mielessään kytivät synkät tulevaisuuden
aavistelut.
Vierähti neljäskin viikko. Pohjoiseen muuriin oli jo ammuttu pahoja
lovia, joten se puoli vaati entistä tarkempaa valvontaa. Se ei
kuitenkaan huolestuttanut majuria. Mutta ruoan puute, vihlova nälkä!
Lapset ja naiset huojuivat kalpeina, vartijatkin uupuivat heikosta
ravinnosta... Oli kiduttavaa miehisenkin miehen nähdä tätä kurjuutta...
tämä ei ollut enää sotaa! Jospa olisikin saanut rehellisesti tapella
mies miestä vastaan, voittaa tai kaatua.
Vihdoin piirittäjäkin alkoi käydä kärsimättömäksi. Pommitus ei tehonnut
tarpeeksi, hyökkäämään ei päässyt, muonankuljetus kävi hankalaksi, aika
venyi pitkälle. Tshekin lähetti linnaan antautumisvaatimuksen ja lupasi
hyvät ehdot: tavaroineen, perheineen saivat sotamiehet vapaasti lähteä
Ruotsiin, muu väki minne tahtoi. Muussa tapauksessa hän hyökkäisi ja
kostaisi hirveästi. Fieandt vastasi kuivasti:
-- Antakaa tulla!
Mutta hänen sydämensä vapisi. Viimeiset päivät olivat näet joka
tapauksessa käsissä. Hän oli salannut sen ympäristöltäänkin niin kauan
kuin mahdollista, nyt sen jo tiesivät kaikki.
-- Pitäisikö sittenkin antautua? hän kysyi itseltään. -- Ei koskaan!
Yön hän valvoi pakkasessa valleilla, taisteli sisässään raivoisammin
kuin koskaan tappotantereella miettien mielessään, miten hän kunnolla
selviytyisi tilanteesta. Jo aamupimeällä unettoman yön jälkeen hän
kutsui miehet koolle sotaneuvotteluun, ilmoittaen heille lyhyesti ja
varmalla äänellä:
-- Muonat ovat lopussa, tiedätte sen, enintään päivän kestämme vielä.
Mitään kevennyshyökkäystä emme voi ajatella, antautumista emme
myöskään. Siksi on jäljellä viime keino -- kuolema linnassa. Mutta ei
nälkään nääntymällä. Meillä on ruutia kellarissa riittävästi.
Vuorokauden perästä, aamun valjettua, sytytän itse ruutisäiliön...
Hän ei tahtonut siitä enempää keskusteltavan, ei kuulla vastaväitteitä,
ei vannottaa miehiään vaikenemaan. Hän ilmoitti vain päätöksensä ja
järjestettyään miehet taas vartiovuoroihin käveli rauhallisesti
huoneeseensa nukkumaan. Ja hän vaipui heti unen helmoihin.
Mutta linnassa levisi sillä aikaa tieto päällikön päätöksestä, levisi
kauhua herättävänä, sydämiä kuohuttavana. Naiset pyörtyivät, toiset
raivosivat ja kirkuivat ja sanoivat Fieandtia julmuriksi. Ja kun
valvonnasta ja nälästä rasittunut majuri heräsi unestaan, hyökkäsi
hänen kimppuunsa oven täydeltä lähetystöjä ja rukoilijoita. Papit
vetosivat jumalansanaan, äidit lapsiinsa, kaikki armoon ja ihmisyyteen.
Fieandt ei vastannut heille mitään. Hänen sydämensä vuoti verta, mutta
hän ei aikonut peruuttaa päätöstään. Hän käveli ulos, harhaili
vallikäytävään, pysähtyi tulisimpaan kuulasateeseen -- viholliset
ampuivat tänään aivan vimmatusti, kiukustuneina eilen saamastaan
kieltävästä vastauksesta -- katseli miehiään, jotka kalpeina mutta
uskollisina työskentelivät tykkiensä ääressä -- hän oli aivan kuin
turtunut. Noidenkin jäyhäluontoisten, karaistujen, kuoleman kourissa
monesti olleiden miesten silmissä paloi elämän halu ja synkkä syyttely.
Niin, henki on meille rakkaampi kuin maine... Mutta hän ei sittenkään
pitänyt mahdollisena purkaa eilistä päätöstään.
Ilta pimeni taas, ammunta taukosi, äänetön oli pakkasyö, koski yksin
kohisi ja ulvoi. Majuri Fieandt seisoi yksin yössä kuvitellen vielä
kerran selviytyvänsä voittajana taistelusta. Mutta kun hän vihdoin
yösydännä hiipi arkituvan läpi, jonne nuo kituvat ihmiset olivat
nukkuneet kyyneleihinsä, silloin hän horjui. Häntä ei horjuttanut
nuoren vaimonsa itkunsumea, ääneti rukoileva katse eikä ojennetut
käsivarret. Mutta kun hän pysähtyi kehdon luo, jossa hänen esikoisensa
nukkui punaposkisena ja viaton hymy kasvoillaan, silloin hän notkahti
polvilleen kehdon ääreen. Silloin hän vasta tunnusti häviönsä.
* * * * *
Tshekin lähetti aamulla taas airuensa uudistamaan
antautumisvaatimuksensa luvaten nyt pienelle varusväelle oikeuden
lähteä aseineen, siis voittamattomana, linnasta. Ruoka oli tänään
lopussa, pohjoinen muuri oli rikki ammuttu. -- Sopimus tehtiin ja
vihollinen vahvisti sen ristiä suutelemalla. Kalpea miesjoukko astui
aseineen ja tavaroineen laskusillan yli päällikkönsä johdolla
mantereelle, muu joukko seurasi hynttyineen perästä ahmien niitä
leipäpaloja, joita piirittäjät naureskellen heille tarjosivat.
Mutta niin pian kun linna oli venäläisten käsissä, he söivät sanansa.
Sotureilta riistettiin jo linnan edustalla aseet, heidän tavaransa
ryöstettiin, turkitkin kiskottiin yltä ja heidät köytettiin
sotavangeiksi. Fieandt ei tätä hämmästynyt, hän oli sitä päinvastoin
odottanut -- tunsihan hän jo vanhastaan vastustajainsa valat. Mutta se
oli hänestä nyt yhdentekevää. Hän oli nyt voittajainsa armoilla, koska
kerran oli luopunut oikeudestaan pelastua kuoleman avulla häpeästä.
Vankeja lähdettiin viemään kosken autiolta ahteelta. Fieandtia ja hänen
perhettään varten oli toki varattu reki, ja kun hän siinä istui
lumiseen metsään tuijottaen, hän kuuli takanaan kumean jysäyksen -- ja
arvasi, että nyt oli Kajaanin linna räjäytetty. Vihollinen oli
sytyttänyt hänen ruutivarastonsa, joka hänen itsensä olisi pitänyt
tehdä. Hän käännähti silloin vaimonsa puoleen, joka piteli villaisiin
kiedottua poikaa sylissään, katsahti viattomana nukkuvaa lasta ja
virkkoi:
-- Paljon uhrasin sinun vuoksesi, poikani. Tuleeko sinusta miestä, joka
sen kerran maksaa!
Vanha Heikki oli Fieandtin rouvan pyynnöstä saanut luvan ajaa päällikön
reessä auttaakseen heitä matkalla. Hän näki esimiehensä murtuneet
kasvot ja jäykkänä metsään tuijottavan katseen, kuuli hänen katkerat
sanansa ja ymmärsi, mitä tulisieluisen upseerin sisällä liikkui.
-- Oikein teit, virkkoi hän silloin, -- vielä saat taistella, sitähän
olet toivonut.
-- Haluaisin nyt olla kuolleiden kirjoissa, huoahti majuri.
-- Arvattavasti. Mutta näin on sittenkin parempi. Miehemme ovat jo
livistäneet pakoon yksi toisensa perästä -- vihollinen ei näy heitä
pahasti estelevänkään --, he tekevät vielä sisseinä venäläisille paljon
kiusaa, kun heissä henki on.
-- Livistä sinäkin, Heikki, ja kerro kaikille, miksi Kajaanin linna
antautui.
-- Sen teen. Vielä kerran tavataan.
Seuraavassa pysähdyspaikassa Heikki karkasi. Hävitetyn, ryöstetyn ja
henkitoreissaan huohottavan maan halki kävi vankien matka taas Suomen
halki. Ajettiin ensiksi Turkuun, jonne jätettiin Paltamon kirkkoherra
ja muut säätyläisperheet. Lempeä ruhtinas Galitzin heidät pian
vapautti, mutta kun asiakirjoista kävi selville, että Fieandt oli
kerran ennen ollut sotavankina ja karannut, hänet määrättiin vietäväksi
Venäjälle, tällä kertaa entistä edemmäksi. Moskovaan päästyä -- vaimo
ja lapsi seurasi Fieandtia edelleen --, hänen asemapaikakseen
määrättiin vihdoin Kasiran pikkuinen kaupunki. Siellä eli pieni
vankiperhe vuoden päivät köyhyydessä ja kurjuudessa.
Toiset vangit osasivat kuka mitäkin ammattia ja saattoivat sen avulla
vähän parantaa elintasoaan. Fieandtin ainoa ammatti oli soturin, hän ei
osannut muuta, ja siksi hänen perhettään kärsimys koetteli sitä
kovemmin. Nälkää, kylmää ja likaa -- lapsi sairastui, sille ei saatu
hoitoa, se näivettyi ja kuoli. Tuo rakas kirkassilmä, johon isä oli
toiveensa kiinnittänyt ja jonka vuoksi hän oli luopunut etuoikeudestaan
sortua linnansa mukana sankarina. Tämä kärsimysten lapsi oli nyt
kuopattava vieraaseen multaan.
Silloin rupesi vihan raivo rajusti vellomaan majuri Fieandtin
rikkiraastettua sydäntä. Hän ei tahtonut vielä itse sortua
toimettomuuteen ja synkkyyteen, hän tahtoi vielä kerran taistella,
hänen täytyi vielä antaa patoutuneen vihansa päästä valloilleen. Hän
rupesi taas miettimään pakoa.
Pakoa vaimon kanssa, joka kaiken lisäksi odotti lasta, pakoa kaukaa
Moskovan takaa! Se oli suorastaan mieletön ajatus! Mutta hänen täytyi
yrittää, hän ei saanut muuten rauhaa. Välipä tuosta, jos siinä
joutuukin kiinni ja saa surmansa!
Venäläisen kerjäläisen asussa hän lähti vaimoineen vaeltamaan länteen
päin. Kulki almua pyydellen talosta taloon. Kielen hän jo osasi, arpia
hänellä oli riittävästi, surkeita juttuja oli hänellä kylliksi
kerrottavana -- herkkä kansa sääli ja auttoi kovaosaisia. Väliin oli
kylissä viivyttävä pitempäänkin, kun jalat olivat haavoilla ja
vaimoparka ei jaksanut kävellä. Eräässä kylässä vaimo synnytti vihdoin
tyttölapsen ja siellä oli siis viivyttävä pari kuukautta, ennen kuin
hentoa lasta voitiin lähteä edelleen kantamaan. Monet tuskat ja vaivat
pakolaiset kokivat. Lähes vuoden Fieandt oli ollut matkalla, kun hän
vihdoin saapui Viron rannalle ja pääsi sieltä salakuljettajan venheessä
meren yli Ruotsiin, Geflen kaupunkiin. Sisu vei hänet ja hänen
perheensä perille.
Geflessä oli tuttuja suomalaisia pakolaisperheitä ja heidän puoleensa
vankeudesta palanneet kääntyivät. Mutta kukaan ei tuntenut tuota
kumaraista, kuihtunutta ja pitkäpartaista ukkoa entiseksi reippaaksi
Fieandtiksi. Hänen vakuutteluihinsa uskottiin kuitenkin ja hänelle
annettiin apua. Vaimo lapsineen sai turvapaikan Geflessä.
Mutta itse majuri riensi taas ilmoittautumaan armeijaansa, jonka
rippeet edelleen olivat Uumajassa. Armfelt, joka parhaillaan kokosi ja
järjesteli joukkoaan uusia tehtäviä varten, hämmästyi tavatessaan
kadonneeksi luullun Kajaanin puolustajan, mutta ihastui samalla.
Fieandtin pakokertomuksen kuultuaan kenraali läimäytti häntä olalle ja
virkkoi:
-- Tervetuloa takaisin! Sinuun ei näytä surma pystyvän. Oletko valmis
uuteen yritykseen?
-- Aina. Saanko tapella taas venäläisiä vastaan?
-- Saanet kyllä pian. Mutta ensin tapellaan toisaalla, Norjassa.
-- Missä vain!
Armfelt aikoi juuri näihin aikoihin (1718) lähteä suomalaisen
armeijansa kanssa sotaretkelle tunturien yli Norjaan, joka sekin
Tanskaan kuuluvana oli vihollismaa. Fieandt liittyi savolaistensa
päällikkönä tähän armeijaan. Heti sotisovan saatuaan ja miekan vyölleen
vyötettyään hän nuortui taas kuin taikaiskusta. Hän tunsi olevansa
vapaa soturi, joka sai taistella maansa puolesta.
* * * * *
Nolosti päättyi Norjan retki. Fieandt oli taas saanut uuden haavan ja
oli vielä heikko, kun hänen oli talvisten tunturien yli sakeassa
lumipyryssä opastettava savolaisensa takaisin. Mutta hän jännitti
voimansa ja tarmonsa eikä hellittänyt, vaikka miehiä tuupertui ja
jäätyi pakkashankeen ja hänen itsensäkin monesti olisi tehnyt mieli
nukahtaa sinne pehmoiseen lumeen.
Viimein hänkin suistui tienoheen ja jäi makaamaan hankeen. Mutta hän ei
päässyt vielä kokonaan kangistumaan eikä peittymään pyryyn. Joku tuuppi
häntä kylkeen ja pakotti väkisin hänet nousemaan, vaikka hänen olisi
niin tehnyt mieli nukkua.
-- Kuka pahus...! -- Väsähtänyt mies nousi vaivalloisesti nietoksesta
ja katseli tylsästi eteensä.
-- Nouskaahan, majuri, tässä on jo kylä lähellä.
-- Kuka...? Hä, sinäkö Heikki -- vieläkö sinä elät!
-- Niin kuin tekin, majuri. Emmekä me joudakaan vielä kuolemaan.
-- Tahtoisin nukkua, sopersi Fieandt äärimmilleen uupuneena.
-- Ei nukuta nyt, -- meille on vielä suotu elonaikaa. Kuolema väistyy
vielä, tiedän sen. Sen ei ollut sallittu tavata meitä Kajaanissa, sen
ei ole sallittu tavata meitä täällä. -- Tarttukaahan käsipuoleeni,
rinne soluu tästä alaspäin, sieltä edestäpäin nousee jo savu...
* * * * *
Vielä saivat toverukset monta kertaa yhdessä tapella isonvihan
lopputaisteluissa. Vielä sodan viimeisinä hetkinä (1721), rauhanteosta
juuri neuvoteltaessa, venäläinen teki uuden hyökkäyksen Länsipohjaan,
jossa Suomen armeijan jäännökset yhä miehekkäästi puolustivat Ruotsia.
Vielä oli Fieandtin savolaisessa rykmentissä jäljellä muutama sata
miestä, joita hän johti varjellen Uumajan tietä.
Muuan kasakkaparvi ryntäsi tietä pitkin varomattomasti eteenpäin.
Fieandt lepäili ja tupakoi miehineen tien poskessa muutaman riihen
kupeella, näki kasakkain kiitävän ohi ja lähetti heti osan
jääkäreistään niityn poikki heitä sivusta ahdistamaan. Miehet ampuivat
tarkasti kuten aina, viholliselle tuli hätä käteen ja se joutui
sekasortoon. Sen huomasi toinen, etäämpänä oleva kasakkaosasto, joka
ryntäsi apuun ja ratsasti pilvenä niitylle. Jo taisi käydä savolaisille
hullusti! Fieandt komensi tuossa tuokiossa kaikki miehensä riihen luota
ojan partaalta ampuvain aseveikkojen vahvistukseksi. Hän oli nähnyt
Heikinkin jo kaatuneen niitylle ja hyökkäsi nyt kuin hurjimus itse
joukkonsa etunenässä kasakoita häätämään. Hän sai peitsen olkapäähänsä,
mutta iski pistäjän miekallaan maahan, iski toisen -- hetken kuluttua
kasakat peräytyivät lähtien pakoon. Tie jäi suomalaisille, hyökkäys oli
torjuttu.
Mutta savolaisia oli taas kymmenkunta kaatunut. Fieandt käveli
murheellisena näiden vainajain välissä, etsi -- niin, siinähän Heikki
makasi pellon pientareella, veri juoksi valtoimenaan haavasta.
Kaatuneen katse oli jo raukea, mutta vielä hän tunsi majurinsa, joka
hänen ylitseen kumartui.
-- Nyt loppui sota, kuiskasi kuoleva hiljaa. -- Tämmöistä se nyt oli!
-- Joko olet aivan valmis? kysyi Fieandt murtuneena.
-- Jo. Teidän täytyy vielä taistella, majuri, minä saan jo levätä.
Majuri antoi savolaistensa luoda pientareelle haudan uskolliselle
toverilleen. Sitten hän lähti esikuntaan sidottamaan oman haavansa.
Siellä hän kuuli kaksi uutista. Vihollisten viimeinen hyökkäys oli joka
kohdassa torjuttu, ja samalla oli saapunut sanoma, että rauha oli
solmittu Uudessakaupungissa.
Isoviha oli päättynyt.
* * * * *
Mutta Juhana Henrik Fieandt ei ollut vielä taistellut viimeistä
taisteluaan.