SUOMALAISIA SANKAREITA II
Historiallisia kertomuksia
Kirjoittaneet
SANTERI IVALO ja KYÖSTI WILKUNA
Porvoossa,
Werner Söderström Oy,
1921.
SISÄLLYS:
Neljäkymmentä vuotta soturinelämää
Vastoinkäymisten sankari
Sotapappi
Korpimajuri
Meri- ja metsäsissi
Herää hetkeksikin, tuuli!
Sotilas vakaa ja nuhteeton
Isonvihan nuijamiehet
Suurin suomalainen seikkailija
Uskollinen kutsumukselleen
Kansan valitsemia sotapäälliköitä
Revontulten loimutessa
Suomalainen äiti
Uumajan sankari
Vaari
Savolaisten suosikki
Aseveljet
Suomalainen sotamies
Selkäpuolen vartija
Kaksi jehua
KAKSI MIEKKAA
TAAVETTI KIVEKÄS
Nevajoen suulla, siellä missä tämä valtava vesiväylä suuria kiemuroita
tehtyään moniksi suuhaaroiksi jakautuen purkautuu Suomenlahteen, seisoi
Kivekästen vanha talo. Noiden suuhaarojen välissä on joukko suurempia
ja pienempiä saaria, mutta kaikista vähäpätöisimmälle niistä oli
Kivekästen kantaisä pirttinsä rakentanut. Saarta oli jo vanhastaan,
ties mistä syystä, sanottu Jänissaareksi. Se oli mereltä katsoen
suurempien saarten suojassa ja niin lähellä Nevan Suomen puoleista
rantaa, että voimakas mies kykeni miltei kuivin jaloin loikkaamaan
manterelta saarelle. Ja niin pieni se oli, että asuinrakennus
tarpeellisimpine ulkohuoneineen täytti sen miltei kokonaan. Ja kun
merituuli sai Nevan vedet kohoamaan, saaren kamara katosi vedenpinnan
alle ja rakennukset näyttivät uiskentelevan virrassa.
Mistä syystä Kivekkäät olivat juuri tällaisen paikan talolleen
valinneet, oli kaikille arvoitus. Olivathan suuremmat ja korkeammat
saaretkin siinä lähellä asumattomia. Mutta Kivekkäät eivät tällaisiin
ihmettelyihin mitään selitystä antaneet. Jänissaari oli heidän kehtonsa
ja kotisaarensa, siksi se oli heille rakas ja sillä hyvä.
Jo muinaisista ajoista he olivat kalastajina ja kaupan miehinä saarella
majaa pitäneet. Tuntematonta oli, milloin ensimmäinen Kivekäs oli
ruuhensa tuon pikku saaren rantaan ensi kerran laskenut. Aikoja sitten
sen on täytynyt tapahtua. Monta kertaa olivat Länsi ja Itä sen jälkeen
näillä main yhteen törmänneet ja monta kertaa olivat sodan laineet
Jänissaarenkin sileäksi pyyhkäisseet. Mutta aina uudelleen oli joku
eloon jääneistä Kivekkäistä saarelle ilmestynyt ja pystyttänyt tupansa
entisen raunioille.
Sen jälkeen kun Kustaa Aadolf Stolbovan rauhanpäätöksellä oli eristänyt
itäisen maailman meren yhteydestä, oli näillä main rauhan päivä
paistanut useita miespolvia ja kaikenlaatuinen viljelys oli päässyt
juurtumaan. Nevan mutkaan, hiukan matkaa ylöspäin Jänissaaresta ja
samalle kohtaa, johon Tyrgils Knuutinpoika aikoinaan oli rakennuttanut
linnan Lännen suojaksi, oli tänä rauhan kautena kohonnut pieni
kukoistava kauppakaupunki, joka tunnettiin nimellä Nevanlinna. Kerran
oli kyllä tänäkin aikakautena sodan liekki leimahtanut ja muuttanut
Nevanlinnan suitseviksi raunioiksi. Mutta kuin ihmeen kautta oli
Kivekästen tupa Jänissaarella sillä kertaa säilynyt. Se olikin kohta
satavuotias ja sitä hallitsi jo neljäs isäntä sen rakentajasta lähtien.
Tuon rakentaja-isän poika oli ollut hakkapeliittana suuressa Saksan
sodassa, ja muistona hänestä säilytettiin talossa vielä nytkin hänen
suurta lyömämiekkaansa, jonka terässä näkyi koloja ja naarmuja
muistoina Saksan taistelutanterilta. Se riippui tuvan peräseinällä
niiden kahden pienen ikkunan välissä, joista aukeni näköala
Suomenlahdelle.
Mutta tuolla kunnianarvoisella aseella oli toverikin siinä seinällä. Se
oli myöskin miekka, vaikka pahoin ruostunut ja kokonaan toisen
näköinen. Tuvan rakentaja, siis hakkapeliitan isä, oli sen kerran
löytänyt maasta siitä Nevan rannan kohdasta, missä muistitieto kertoi
idän miesten saaneen suuren voiton piispa Tuomaan ristiarmeijasta.
Miekka oli idän käyrä ase ja vuosisatoja maassa maattuaan se oli
kutistunut miltei ruodoksi. Hakkapeliitan isä oli ollut tietäjä sekä
käyttänyt tuota miekan hylkyä ties mihin tarkoituksiin. Ennen
kuolemaansa hän oli ripustanut sen peräseinälle ja sanonut, että niin
kauan säilyy rauha maassa kuin se siinä alallaan pysyy. No, pysyihän se
siinä, kun kukaan ei siihen kajonnut ja varsinkin kun hakkapeliitta
kotiuduttuaan ripusti oman raskaan aseensa ristikkäin sen päälle. Tämän
jälkeen se ei voinut edes pudota seinältä, ellei tuo toinen miekka
ensinnä vaarnastaan hellinnyt. Ennustuskin oli jo miltei unohtumassa,
kun vanha ase hakkapeliitan pojanpojan aikana vihdoin osoitti
elonmerkkejä.
Tämän pojanpojan nimi oli Taavetti Kivekäs. Jo varhaisimmasta
nuoruudestaan hän oli toiminut kauppahommissa. Hänellä oli oma alus,
jolla hän ahkeraan kulki Viipurin, Tallinnan ja Novgorodin väliä, olipa
joskus käynyt Tukholmassa ja Lyypekissäkin saakka. Talvisin hän teki
taas laajoja rekimatkoja aina Moskovaan ja Vienan rannoille asti. Hän
oli tyypillinen rajan asukas. Idän hän tunsi yhtä hyvin kuin Lännenkin,
vaikka hän mieleltään, uskoltaan ja tavoiltaan olikin suomalainen, siis
Lännen mies. Notkeana, tarmokkaana ja aina valppaana miehenä hän oli
kerännyt itselleen melkoisen varallisuuden ja koska hän ei kuulunut
varsinaisiin Nevanlinnan porvareihin, nämä katselivat häntä aina
hieman karsaasti. Mutta mitä Taavetti Kivekkään tarvitsi heistä
välittää, sillä hänellä oli kaupankäyntinsä lupakirja Inkerin
kenraalikuvernööriltä, jolle hän samalla suoritti tiedustelutehtäviä.
Itää vastaan tuli näet olla alati varuillaan, sillä se oli kummallinen
yllätyksien maa.
Oli paras heinäaika, kun Taavetti Kivekäs kerran jälleen palasi
moskoviittien maahan tekemältään kaupparetkeltä. Hän oli kiinnittänyt
aluksen tavara-aittansa seinään Jänissaaren kupeelle, antanut tuomiset
vaimolleen ja istui nyt parin apumiehensä kanssa aterioimassa. Syötyä
hän aikoi pistäytyä Nevanlinnaan kertoakseen pienen linnoituksen
komentajalle Idän kuulumiset.
Mitään erikoista hänellä ei nyt ollut tiedossaan eikä mikään sodanvaara
näyttänyt sieltäpäin uhkaavan. Moskovassa olivat streltsit taas olleet
kapinassa nuorta tsaaria vastaan, mutta tulleet kukistetuiksi. Heidän
mestaamistaan oli kestänyt viikkokauden ja itse tsaarikin oli käytellyt
pyövelinkirvestä. Muuten kuului tuo tsaari, jonka äskettäin tiedettiin
Hollannissa olleen laivanrakennusmiehenä, Moskovassakin jatkavan
kirvesmiehen ja sepän harrastuksiaan. Ja Moskovan porteille hän kuului
asettaneen vahteja, jotka kaikilta kaupunkiin tulijoilta leikkasivat
parrat ja liian pitkät kauhtananhihat. Niin että liekö täyspäinenkään
koko mies, eivät ainakaan itse moskoviitit tuntuneet häntä sellaisena
pitävän, jopa jotkut olivat häntä Antikristukseksikin epäilleet. Mikään
vaara ei siis sellaisen miehen taholta saattanut Länttä uhata,
varsinkaan kun tsaari ei ollut vielä turkkilaisistakaan lopullisesti
selvinnyt.
Tämän kummempia ei Taavetti Kivekkäällä ollut tällä kertaa linnoituksen
komentajalle kerrottavana. Syötyään ja apumiestensä poistuttua
askareilleen hän hankkiutui kaupunkiin lähtemään. Mutta ennen kuin hän
ehti tuvasta poistua, sai omituinen teräksen kilahtelu hänet
pysähtymään ja kääntämään katseensa peräseinälle, missä nuo kaksi
vanhaa asetta riippuivat. Nekö olivat kilinän aiheuttaneet vai mistä se
outo ääni tuli? Hänen korvansa eivät voineet valehdella, koska hänen
vaimonsakin oli kuullut saman äänen. Mutta eivät suinkaan miekat
voineet yksin liikahdella eikä seiniä liioin voinut mikään voima panna
tärähtelemään. Eihän täällä ollut maanjäristyksistä kuultu edes
puhuttavankaan.
-- Jokohan vanhan vaarin ennustus rupeaa toteutumaan? virkkoi vaimo.
-- Joutavia! Taisi sittenkin kuulua jostakin ulkoa, vastasi
Taavetti-isäntä ja lähti tuvasta.
Pihalle tultuaan hänen huomionsa kiintyi nuoreen ja kookkaaseen
mieheen, joka seisoi pienen laiturin päässä ja uteliaasti tarkasteli
hänen alustaan. Miehen ulkomuodossa ja koko olemuksessa oli jotakin,
mikä heti ensi näkemältä painui iäksi mieleen. Kasvot olivat pyöreät ja
tarmokkaat, nenä rohkeasti esiin työntyvä, pienet viikset ylöspäin
suitut ja silmät tavattoman eloisat. Kaiken kaikkiaan oli hänessä
jotakin loikkaukseen valmistuvaa tiikeriä muistuttavaa.
Hänen iäkkäämpi toverinsa istui airoja pidellen pienessä veneessä,
jolla he nähtävästi olivat tulleet Jänissaarelle. Kummallakin oli
moskovalaisen kaupankävijän ulkoasu. Kivekkään juuri lähestyessä
ottamaan selkoa, mikä vierailla oli asiana, nuorempi mies laskeutui
nopeasti veneeseen vanhemman alkaessa soutaa myötävirtaan.
-- Mitä miehiä ne nuo olivat? kysyi Kivekäs miehiltään.
-- Vennääksi kuuluivat haastelevan, kaipa ne olivat sen puolen
kauppamiehiä, arveli toinen miehistä.
-- Mutta mitä heillä täällä oli asiaa?
-- Eivät nuo mitään puhuneet. Ilman vain joutessaan täällä soutelevat.
Mutta vastaus ei tyydyttänyt Kivekästä, joka tunsi olonsa omituisen
rauhattomaksi. Hän kiipesi aluksensa kannelle ja näki vieraiden
laskevan veneensä Hirvisaaren rantaan. Nuorempi mies hyppäsi maalle,
astui saaren korkeimmalle kohdalle ja alkoi vilkkaasti tehdä huomioita.
Sitten hän mittasi askelillaan saaren pitkin ja poikin.
-- Mitä merkillistä! murisi Kivekäs itsekseen. -- Aivan kuin aikoisi
saada tämän jokisuun omakseen! Tuosta täytyy puhua komendantille.
Ajatuksiinsa vaipuneena hän lähti kaupunkiin. Tuvassa kuulunut kilinä
palasi hänen mieleensä eikä hän voinut olla asettamatta sitä tuon
vieraan ilmestymisen yhteyteen. Komendantti ei kuitenkaan kiinnittänyt
asiaan erikoista huomiota, ja kun hän itse ryhtyi iltapäivällä ottamaan
selkoa vieraista, ei hän tavannut näitä enää mistään. Ja sitten asia
haihtui hänenkin mielestään.
Suunnilleen vuoden kuluttua tämän jälkeen tapahtui, että Kivekkään
tuvan peräseinän miekat saivat kolinallaan kaikki sisällä olijat
säikäyksen valtaan. Hakkapeliittamiekkaa kannattava naula näet irtautui
seinästä ja miekka putosi rämisten lattialle. Kivekäs otti sen
ylös ja katseli sitä miettivästi. Sitten hän tempasi ruostuneen
käyräraudan vihaisesti seinältä, viskasi sen penkin alle ja asetti
hakkapeliittamiekan sen paikalle naulaan.
Saman päivän iltana saapui Nevanlinnaan kuriiri, joka kertoi, että
Moskova yhdessä Puolan ja Tanskan kanssa oli aloittanut sodan Ruotsia
vastaan.
-- Sitä se siis tiesi, lausui Kivekkään vaimo nyökäyttäen päätään
peräseinää kohti.
Alkoi levoton aika. Inkerinmaalle tuotiin Suomesta sotaväkeä, ja
Kivekkään täytyi lopettaa kaupparetkensä. Kun nuori Kaarle-kuningas
myöhään syksyllä löi tsaari Pietarin sotajoukon Narvan luona, vallitsi
Nevanlinnassa ja koko Inkerinmaalla suuri riemu, sillä koettelemusten
luultiin olevan sillä ohitse. Mutta pahin olikin vielä edessä.
Kaarle-kuningas painui voittoisine armeijoineen Puolan sydämeen eikä
näyttänyt sen enempää välittävän tsaarin puuhista. Mutta tämä ei ollut
tappiostaan masentunut, sen saivat inkeriläiset piankin kokea. Laatokan
ja Suomenlahden välinen kannas, jossa Itä ja Länsi olivat vuosisatojen
kuluessa niin usein törmänneet yhteen, joutui taas sotanäyttämöksi,
jolla vuodesta toiseen Lännen suora ja Idän käyrä miekka iskivät
toisiaan vastaan. Kylät paloivat, viljelykset rappeutuivat ja
aseenkäyttöön kykenemättömät asukkaat pakenivat joko erämaihin tai
kokonaan pois synnyinseudultaan. Taavetti Kivekäs oli jättänyt kokonaan
rauhallisen ammattinsa, isoisän henki oli hänessä herännyt ja
kupeellaan tämän raskas hakkapeliittamiekka hän riensi taistelusta
taisteluun. Ennen pitkää tuli hänen nimensä laajalti tunnetuksi niin
ystäväin kuin vihollistenkin puolella.
* * * * *
-- Hitto soikoon! urahti majuri Leijon pimeässä hapuillen. -- Tiellämme
voi olla mitä sudenkuoppia hyvänsä, emmekä tiedä niistä tämän
taivaallista, ennen kuin taitamme niskamme niiden pohjalla. Oletko
varma, että tämä on oikea tie?
-- Ihan varma! vastasi miehen ääni pimeästä. -- Tunnen nämä seudut kuin
viisi sormeani.
-- Hyvä, hyvä! Tiedänhän, että sinuun voi luottaa. Et ole ensi kertaa
matkalla päin vihollista.
-- Parissakymmenessä julkitappelussa olen ehtinyt jo olla venäläisten
kanssa ja lähes yhtä usein olen heidän keskellään muuten ollut.
Vakoilijana nimittäin.
-- Kyllä tiedän, kyllä tiedän. Olet sinä rivakka poika ja jos meillä
olisi kymmenenkään sinun veroistasi miestä armeijassa, eipä meillä
olisi hätääkään. Mutta nyt -- mene tiedä, mitä tästä lopuksi tulee.
Kuningas arvioi vihollisen liian heikoksi eikä huomaa, että he ovat
entisestään suuresti muuttuneet. Näkee kaikesta, että heillä on mies
peräsimessä. Mutta pitkältäkö luulet meillä olevan vielä taivalta?
-- Kolmisen Venäjän virstaa.
He astelivat ääneti eteenpäin. Askelten tömähdykset ja hiljaiset,
katkonaiset sanat heidän takanaan ilmaisivat, että heidän kintereillään
marssi suurehko miesjoukko. Siinä oli parisataa suomalaista soturia,
jotka kenraalimajuri Cronhjort oli majuri Leijonin johdolla lähettänyt
Pähkinälinnan pienen varusväen avuksi. Heihin oli päivällä liittynyt
Taavetti Kivekäs viisikymmenmiehisen sissijoukkonsa kanssa sekä ottanut
opastaakseen koko joukon yön suojassa Pähkinälinnaan. Iltahämärissä oli
lähdetty Keltun kylästä liikkeelle ja puoliyön tienoissa oli määrä olla
perillä.
-- Mitä tuo outo kohina merkitsee? kysyi majuri Leijon, kun he olivat
hetken ääneti taivaltaneet.
-- Laatokka, vastasi Kivekäs.
-- Hitto vie, olin vähällä silmälleni tuiskahtaa, urahti majuri taas
hetken kuluttua. -- Eikö tässä voisi edes tuohusta sytyttää?
-- Ei mitenkään, ja neuvoisinpa teitä puhumaankin mahdollisimman
hiljaa. Voimme milloin hyvänsä törmätä pahki vihollisen etuvartion. Kas
tuolla näkyvät jo Pähkinälinnan tulet. Ja tuolla näette vihollisten
leirinuotioita.
Heidän edettyään vielä hiljaisuudessa satakunta syltä kuului edestäpäin
venäjänkielinen huuto: Kuka siellä?
Pieni apujoukko pysähtyi ääneti. Edestäpäin kuului läheneviä askelia
sekä sotilaille tuttua naksahtelua -- musketinhanoja viritettiin.
Kuiskaten majuri kutsui pari kärkipään miestä luokseen. Aseet valmiina
kaikki neljä kyyristyivät maahan. Samassa ilmestyi heidän eteensä
viiden venäläisen hahmot. Nämä eivät ennättäneet ääntä päästää, kun
olivat jo vainajia. Jatkettiin matkaa, kunnes törmättiin äkkiarvaamatta
suurempaan vartiojoukkoon. Nyt ehti kajahtaa puolikymmentä laukausta
sekä syntyä muutakin rähäkkää, ennen kuin vihollisista oli selvitty.
Hälytys oli tehty ja piirittäjäin leirissä huomattiin levotonta
liikehtimistä.
-- Nyt ei hiipiminen enää auta, vaan juoksujalkaa suoraan kohti
linnoitusta, sanoi Kivekäs.
Majuri antoi miehille viimeiset määräykset, samoin Kivekäs omilleen.
Yhteinen kokoontumispaikka tiedotettiin niille, jotka pimeässä
mahdollisesti eksyisivät eivätkä pääsisi linnoituksen suojaan. Sitten
lähdettiin juoksujalkaa eteenpäin ja jokainen koetti pysytellä
toverinsa tuntumassa.
Tuota pikaa pienen apujoukon ympärillä syttyi taistelun pauhina.
Muskettien tulet välähtelivät pimeässä ja taisteluhuudot kiirivät
pitkin Nevan rantoja. Linnanmuureilla liikkui tulia ja yhtä mittaa
jyrähteli tykinlaukauksia, Linnassa tietenkin luultiin, että
piirittäjät olivat aloittaneet rynnäkön.
-- Kylläpä sinä olet koko paholainen hakkaamaan, virkahti majuri
Kivekkäälle, joka hakkapeliittamiekkaansa heilutellen raivasi hänen
rinnallaan tietä sisimmän saartolinjan läpi. -- Ainakin kymmenen ryssää
olet ehtinyt jo toiseen maailmaan lähettää. Ei luulisi sinua
kauppasaksaksi.
-- Sepä minä en enää olekaan, vastasi Kivekäs. -- Siitä hetkestä
lähtien kun vihulainen samosi Inkerin rajan yli olen ollut sotilas
kiireestä kantapäähän. Mutta nyt olemmekin Nevan rannalla ja linna on
tuossa ihan ulottuvillamme.
-- Mutta miten sinne pääsemme? Uimallako vai?
Kivekäs asetti kouransa torveksi suun eteen ja huusi linnaan, että
täällä oli ystäviä, joiden tuli päästä yli. Linnasta vastattiin ja
muutaman hetken kuluttua kuului pimeästä airon loisketta. Mutta
taistelun melske rannalla kiihtyi hetki hetkeltä, ja kun aamuyöstä
viimeinenkin rannalle ilmestynyt suomalainen oli korjattu veneeseen,
huomattiin, että koko apujoukosta oli vain viitisenkymmentä miestä
päässyt linnoituksen suojaan. Muut olivat joko pimeässä eksyneet ja
kadonneet metsiin tai kaatuneet taistelussa.
Seuraavana aamuna Kivekäs seisoi linnanmuurilla ja kasvoillaan
kummastunut ilme tuijotti erästä vihollisen saartovallia kohti. Heti
päivän valjettua olivat venäläiset aloittaneet ankaran ammunnan ja
vallilla näkyi kolme heidän tykkiään. Niitä ladattiin parhaillaan ja
käskyjä tykkimiehille jakeli kookas mies kapteenin univormussa.
-- Mitäs meidän uljas partionjohtajamme täällä miettii? Onko ehkä
kypsymässä jokin uusi kepponen?
Tämän lausui linnoituksen komentaja, eversti Schlippenbach lyöden
Kivekästä olkapäälle.
-- Tiedättekö, eversti, kuka tuo kookas venäläinen on? kysyi Kivekäs ja
osoitti tykistökapteenia.
Eversti varjosti kädellä silmiään ja tähysti tarkkaan osoitetulle
patterille.
-- Sehän on... etkö häntä tunne? lausui hän lopuksi.
-- Aavistan, että hän on --
-- Itse tsaari Pietari. Niin, hän se on aivan varmasti. Mutta kas, nyt
he suuntaavat tulikirnunsa juuri meitä kohti.
He kyyristyivät suojaan, ja kohta sen jälkeen jymähti muurin reunaan
kolme perättäistä kuulaa singoten ilmaan pölyä ja kivensirpaleita.
Eversti ja Kivekäs suuntasivat jälleen katseensa patterille.
-- Olen nähnyt hänet kerran aikaisemminkin, sanoi Kivekäs synkästi.
-- Kenet? Tsaarinko? kysyi eversti.
-- Hänet juuri, ja Kivekäs kertoi kohtauksesta Jänissaarella kolmisen
vuotta sitten.
-- Nyt käsitän, millä matkoilla hän silloin liikkui, lopetti hän
kertomuksensa. -- Jospa olisin silloin hänet tuntenut, niin --
-- Niin mitä? kysyi eversti huvittuneena.
-- Niin hän makaisi jo kolmatta vuotta Nevan pohjassa.
-- Hm, silloin olisivat asiat varmaankin kokonaan toisin näillä
maanäärillä, virkahti eversti. -- Mutta kas kuinka hän asettaa itsensä
alttiiksi meikäläisten kuulille. Koetetaanpa, eivätkö kanuunamme saa
hänestä urakkaa.
He astuivat lähimmälle ampuma-aukolle, jonka tykki huolellisesti
suunnattiin tsaaria kohti. Eversti itse asetti sytyttimen
sankkireiälle.
Kun se valtava tomupilvi, jonka laukaus oli nostattanut venäläisen
patterin ylle, alkoi haihtua, he näkivät tsaarin heilauttavan kättään
linnoitusta kohti sekä sitten peräytyvän suojaan patterin taakse.
-- Ei hän ole meidän saavutettavissamme, sanoi eversti pettyneenä.
Päivän kuluessa kiihtyi venäläisten tulitus, niin että taukoamaton
jyrinä ja pauke täytti tienoon. Muurit murtuivat monin paikoin ja ennen
kuin aukot yön hetkinä oli ehditty tukkia, aloittivat viholliset päivän
sarastaessa yleisen rynnäkön. Joka suunnalta läheni linnaan lotjia ja
hirsilauttoja, kaikki täynnä vihreätakkeja musketteineen ja
rynnäkkötikkaineen. Syntyi vimmattu taistelu, jossa linnan kolme ja
puoli sataa puolustajaa sai osoittaa mihin he kelpasivat ja että he
olivat vanhan suomalaisen soturimaineen arvoisia. Rynnäkkö lyötiin
takaisin.
-- Sinähän olet ilmetty raivotappelija, sanoi eversti Kivekkäälle,
jonka taistelua muurin aukossa hän oli kammonsekaisella ihastuksella
hetkisen seurannut.
-- Soisin, että minulla olisi kahdenkymmenen miehen voimat omaini
lisäksi, sanoi Kivekäs pahoin lohkeillutta, veristä miekkaansa
silmäillen.
Kahdesti päivän kuluessa venäläiset uudistivat vielä rynnäkkönsä.
Kummallakin kertaa heidät lyötiin takaisin. Heidän kaatuneitaan oli
kasoittain muurien juurella ja Nevan aallot kuljettivat alaspäin
miehettömiksi jääneitä hirsilauttoja, aseita ja kaatuneiden ruumiita.
Kokonaista kuusituhatta miestä menettivät venäläiset sinä päivänä.
Eversti Schlippenbach piti upseereineen sotaneuvottelua, sillä äsken
oli tsaari tarjonnut heille kunniallista antautumista. Huomattiin, että
ampumavarat olivat aivan lopussa, muonaa ainoastaan viikkokaudeksi ja
miehet lopen uupuneita. Linnan puolustamista ei voitu enää paljonkaan
pitkittää. Päätettiin siis hyväksyä tsaarin antautumisehdotus, jonka
mukaan puolustajat saivat aseineen vapaasti lähteä linnasta.
Ennen kuin antautumisesta ruvettiin neuvottelemaan, Kivekäs astui
everstin eteen ja pyysi lupaa jäljellä olevine miehineen poistua
linnoituksesta. Syyksi hän ilmoitti yksinkertaisesti sen, ettei hän
voinut eikä tahtonut _antautua_ venäläisille. Eversti suostui hänen
pyyntöönsä, koska oli syytä pelätä, että venäläiset tekisivät
antautumisehdoissa häneen nähden poikkeuksen, hän kun ei kuulunut
varsinaiseen sotaväkeen ja etenkin kun hänen nimensä oli venäläisten
keskuudessa tunnettu ja pelätty.
Yön tultua Kivekäs souti siis kymmenkunnan miehensä kanssa maalle ja
miekka kourassa raivasi tiensä piirityslinjojen läpi jatkaakseen
muualla taistelua isänmaan vapauden puolesta.
Pähkinälinnan antautumisen jälkeen Kivekäs oli jatkanut sodankäyntiä
omiin nimiinsä, tehnyt miehineen huimapäisiä partioretkiä venäläisten
keskuuteen, niin että nämä lopulta olivat näkevinään Kivekkään sormet
kaikessa mukana.
* * * * *
Pähkinälinnan menetyksen jälkeen oli pelätty vihollisen suoraa päätä
samoavan Nevanlinnan kimppuun ja sen takia suurin osa kaupungin
porvareita oli hätäännyksissään muuttanut Suomeen, minkä jälkeen
komendantti oli sytyttänyt kaupungin palamaan. Jäljellä oli vain
pienoinen joukko sotilaita linnoitusta puolustamassa. Kivekäs oli
myöskin siihen aikaan lähettänyt perheensä Viipuriin, mutta itse hän
pysyi miehineen synnyinseuduillaan pitäen Jänissaaressa päämajaa, josta
käsin hän teki rohkeita retkiään venäläisten valtaamille alueille.
Viholliset eivät Pähkinälinnasta olleetkaan suoraa päätä samonneet
Nevanlinnaan, vaan virran suulla oli koko talvi saatu olla rauhassa
heidän yrityksiltään. Nyt oli jo toukokuu alussa ja Nevakin oli jo
purkanut jääpeitteensä.
Oli vielä ani varhainen, kun Kivekäs heräsi unestaan. Ulkona sarasti jo
kuitenkin päivän alku.
Juuri kun Kivekäs veti saappaita jalkaansa, kuului linnoituksesta päin
tykinjyräys, jota heti seurasi toinen, kolmas ja sitten melkein
yhtäaikaa puolikymmentä laukausta. Sen jälkeen kuului säännötöntä
muskettitulen räiskettä. Miehet kavahtivat jalkeille ja Kivekäs syöksyi
ulos.
Kohta hän ilmestyi kuitenkin takaisin tupaan ja huusi:
-- Aseisiin, miehet, meidät on saarrettu!
Tuossa tuokiossa miehet tempasivat aseensa ja syöksyivät päällikkönsä
kintereillä ulos. He joutuivat heti pihalla kahdelta suunnalta tulevaan
kuulasateeseen. Kivekäs vaipui maahan ja hämmästyneet miehet totesivat,
että hän oli saanut kuulan rintaansa. Heti hän kohosi kuitenkin
ryntäilleen ja nojaten selkänsä tuvanseinään viittasi alipäällikkönsä
Taneli Luukkosen luokseen.
-- Retkeni päättyy tähän kotikynnykselle, mutta sinä, Taneli, jatka
taistelua, hän sanoi painaen vasemmalla kädellä haavaansa ja puristaen
oikeassa rakasta hakkapeliittamiekkaansa.
Sitten hän korotti äkkiä äänensä ja huusi miehille:
-- Oletteko lampaita? Puolustakaa saarta ja lyökää ryssä takaisin!
Kolmelta puolen nousi venäläisiä lotjista saarelle. Hurjasti kävivät
Kivekkään miehet Luukkosen johdolla heidän kimppuunsa. Taistelun
melskettä säestivät linnoituksen kanuunat, sillä venäläisten päävoima
oli hyökännyt Nevanlinnan kimppuun. Siitä tuli verinen päivä ja taas
saivat Nevan aallot kuljetella merta kohti joukoittain venäläisten
ruumiita.
Kun ensimmäinen hyökkäys linnoitusta vastaan oli lyöty takaisin,
vihollislotjat peräytyivät myöskin Jänissaaren rannalta ja sissit
saivat aikaa hiukan hengähtää. Kiireesti Luukkonen palasi nyt Kivekkään
luo. Tämä oli vielä hengissä.
-- Käy... nouda tuvasta... siellä on penkin alla sellainen ruostunut
moskovalaismiekka, hän sanoi voipuneella äänellä.
Ihmetellen Luukkonen täytti käskyn. Kun Kivekäs oli saanut tuon vanhan
asekulun käteensä, hänen silmänsä välähtivät omituisesti. Hän kohotti
kätensä ja löi moskovalaisen aseen niin tuimasti oman miekkansa
hamaraan, että se rauskahti kahdeksi kappaleeksi.
-- Kas niin, tuo ei ole ikäänsä näillä mailla hallitseva! hän sanoi
palasia osoittaen, ja sitten omaa miekkaansa kohottaen lisäsi: -- Tämä
on lujempaa ainesta. Ja nyt, miehet, kaivakaa minulle hauta tuohon
pihan keskelle, sillä hetkeni ovat luetut. -- Minä olen tämän saaren
omistaja ja haltija, sen uumenissa tahdon maata ja vartioida saartani
ajasta aikaan. Ja vaikka moskoviitti tämän hetkeksi valtaisikin, minä
tulen haudastani huutamaan kirouksia vierasta anastajaa vastaan. Jos se
rakentaa kaupunkinsa minun haudalleni, minun ja esi-isäini omistamalle
maaperälle, kirousteni painosta sen muurit kerran sortuvat. Kaivakaa
hautani syväksi. Älkää irrottako miekkaa kourastani, kun laskette minut
haudan pohjalle. Viskatkaa jalkoihini haudan syvyyteen nuo
moskovalaisen aseen palaset.
Haudan valmistuessa Taavetti Kivekäs heitti henkensä. Vasemman
nyrkkinsä kohottaen hän lausui Luukkoselle ja toisille miehille, jotka
hänen ympärillään seisoivat:
-- Jatkakaa taistelua! Jatkakaa sitä viimeiseen saakka! Älkää ilman
taistelua luovuttako tuumaakaan isäinne maasta. Ja jos menetätte,
ottakaa takaisin. Taistelkaa!
Juuri kun sissit kävivät peittämään maan poveen päällikköään,
venäläiset ryhtyivät uuteen rynnäkköön linnoitusta ja Jänissaarta
vastaan. Tykkien jyristessä, muskettien paukkuessa ja kuulain vinkuessa
luotiin viimeiset multalapiot Kivekkään haudalle.
Taistelu muodostui ensimmäistä hurjemmaksi. Joka suunnalta venäläiset
tunkivat ylivoimaisina Jänissaareen. Illan tullen Luukkonen raivasi
jäljelläolevien miestensä etunenässä itselleen tien Nevan Suomen
puoleiselle rannalle. Kun he hämärän langetessa pysähtyivät Parkalassa
metsän reunaan huoahtamaan, he näkivät valtavan tulipatsaan nousevan
ilmaan Jänissaarelta. Venäläiset olivat sytyttäneet Kivekkäiden vanhan
perintötalon palamaan.
-- Se kostetaan! sanoi Luukkonen synkästi pudistaen nyrkkiään Nevan
suuta kohti.
Ja hän piti sanansa. Hän jatkoi sitkeästi vuodesta toiseen taistelua
miehineen, joita tästä alkaen niin ystävät kuin viholliset rupesivat
kutsumaan kivekkäiksi. Venäläiset eivät tienneet Kivekkään kaatumisesta
ja että hänet oli haudattu omaan kotisaareensa, vaan koettivat yhä
saada häntä käsiinsä luullen hänen olevan mukana kaikissa niissä
rohkeissa teoissa, joita Luukkosen sissit suorittivat. Kun Inkeri oli
kokonaisuudessaan joutunut venäläisten valtaan, kivekkäät jatkoivat
taistelua Suomen rajojen sisällä. He jatkoivat sitä vielä sittenkin,
kun koko Suomi oli vallattu ja varsinaiset sotatoimet tauonneet ja
tavan takaa he tekivät huimapäisiä retkiä Nevan suulle hävittääkseen
sen kaupungin alun, jota tsaari Pietari oli ruvennut sinne rakentamaan
ja jonka hän kohta Nevanlinnan valloituksen jälkeen nimitti ja määräsi
valtakuntansa pääkaupungiksi.
Jänissaarelle kohosi mahtava Pietari-Paavalin linna. Mutta sen muurien
alla lepää saaren oikea isäntä, Taavetti Kivekäs, kourassaan raskas
hakkapeliittamiekka.
_Kyösti Wilkuna_
NELJÄKYMMENTÄ VUOTTA SOTURINELÄMÄÄ
JUHANA HENRIK FIEANDT
Viipuri oli menetetty. Venäläiset olivat saaneet haltuunsa Suomen
itäisen rajavartion, joka kovimmissakin koettelemuksissa, äärimmilleen
ahdistettuna aina oli näihin asti säilynyt isänmaan murtumattomana
lukkona ja johon sen vuoksi valtakunta oli sokeasti luottanut. Tulipa
uhka kuinka ylivoimaisena tahansa, Torkkelin ja Possen varustus
kumminkin kestää, uskottiin Ruotsissa ja Suomessa vahvasti vuosisadasta
toiseen.
Nyt oli tämä tuki ja turva sittenkin sortunut isonvihan hyökyyn.
Menetys järkytti valtavasti mieliä koko valtakunnassa, se vaikutti
typerryttävän nyrkiniskun tavoin. Miten se on mahdollista, kysyttiin,
kenen syytä on tämä onnettomuus? Maahan on nyt avoin viholliselle,
kynnys ja portti on poissa, -- Viipuri venäläisillä! Mitä on isänmaan
pelastamiseksi tehtävä?
Herättiin vihdoinkin ajattelemaan Suomea, hätkähdettiin Ruotsiakin
uhkaavaa vaaraa, ryhdyttiin taas toimiinkin. Kykenemätön ylipäällikkö
Lybecker, joka ei ollut kylliksi huolehtinut Viipurin turvallisuudesta,
erotettiin virastaan, tarmokkaampi, toimekkaampi Nieroth pantiin
tilalle; sotaväkeä lisättiin Suomessa, sitä sijoitettiin Karjalaan, --
tarkoituksena oli vieläpä ottaa Viipuri venäläisiltä takaisin. Ensiksi
oli se eristettävä Pietarin yhteydestä, niin että sen venäläinen
varusväki ei voisi saada apua eikä muonaa, ja sitten saartaa se joka
puolelta.
Nieroth oli tässä mielessä kevättalvella 1711 määrännyt sen parin,
kolmen tuhannen miehen savolaisarmeijan, joka kenraali Armfeltin ja
eversti Stjernschantzin johdolla oli Savonlinnasta lähtien
menestyksellä taistellut Pohjois-Karjalassa vallaten maan Laatokkaa
myöten, samoamaan Karjalan kannakselle ja katkaisemaan venäläisten
huoltoyhteyden Pietarin ja Viipurin väliltä. Toisten suomalaisjoukkojen
piti tulla näitä vastaan Virolahdelta ja Säkkijärveltä. Vainolainen oli
kerta kaikkiaan pantava ahtaalle.
Näissä merkeissä pienehköt suomalaiset suksimies- ja jääkäriosastot
keväällä 1711 liikehtivät Karjalan kannaksen moneen kertaan autioiksi
hävitetyillä mailla, hyökäten venäläisten vartiojoukkojen kimppuun ja
anastaen heidän kuormastojaan. Yksi joukko oli siten huhtikuun alussa
samonnut Muolaaseen asti ja lepäili kauniina kevätaamuna erään poltetun
kylän laidassa, missä vielä jokunen sauna tai riihi soi kylmältä
suojaa.
Oli yömarssin jälkeen nukuttu muutamia tunteja ja päivä paahtoi
lämpimimmillään kylämäen suvista ahdetta, mihin miehiä nyt keräytyi
aamiaiselle, syömään viholliselta pari päivää sitten anastettuja
herkkuja. Jäseniä kangisti vielä eilisten ponnistusten jälkeen, ja kun
siinä tarinoitiin retken vaiheista ja vaivoista, pyrkivät muutamat
vanhemmat miehet vähän moitiskelemaan tätä rasittavaa seikkailuelämää.
-- Kun pääsisi saunaan ja sitten kotipankolle nukkumaan, murahti muuan
urho piipunnysäänsä virittäessään ja koipiaan oikoessaan.
-- Niin, uunin lämpö se olisi poikaa, vieläköhän tuota koskaan
tavannee, säesti hiukan haikeamielisesti toinen äijä puhuen samalla
näistä alituisista vaaroistakin vihollisten miehittämillä alueilla.
Mutta osaston päällikkö, nuori solakka luutnantti, jonka
hienopiirteisiä kasvoja vasta untuvainen poskiparta varjosti,
heittäytyi selälleen törmälle päivän paistatettavaksi, käännähti siinä
viimeksi puhuneen puoleen, viittasi siniselle taivaalle ja virkkoi:
-- Mikäs sen ihanampaa on, Heikki, kuin keväinen törmä lepopaikaksi,
mikä sen suloisempaa kuin tämä vapaa soturinelämä. Paistatat päivää,
syöt vierestäsi viholliselta siepattuja eväitä ja laulelet sekaan, niin
että metsä raikuu.
-- Laulat ja odotat, kunnes tappelu alkaa ja vainolainen on niskassasi!
-- Niin juuri, Heikki, -- taikka en odota! Hyökkään itse ja isken kuin
salama, lämpenen, valmistan viholliselle kuumat paikat, -- sitten taas
lepään ja nautin.
Nuoret miehet katsoivat ihastellen innokasta johtajaansa, mutta tuo
vanhempi uros, joka näkyi olevan tuttavallisissa suhteissa päällikköön,
jatkoi vielä:
-- Niin puhuu nuori mies, joka on vasta päässyt sodan makuun. Annahan
kun tässä ammatissa vanhenet ja koet sen kaikki kärsimykset.
-- Olenhan ollut jo matkassa minäkin, vastasi luutnantti
kerskailematta, -- mutta soturina minä elän ja kuolen.
-- Toden puhuit, virkkoi siihen tuo vanha soturi melkein ennustajan
tapaan, nousten ryntäilleen ja johtajaansa silmiin katsoen. -- Sotaan
kuolet!
-- Se on melkein meidän kaikkien kohtalo, myönsi luutnantti. -- Mutta
sanopas, Heikki, jos lienet tietäjä, kuinka ja koska se tapahtuu.
Tänäänkö vai kolmenkymmenen vuoden perästä?
-- Sitä en sano, vastasi tietäjä vältellen, -- vielä sinulla on monet
vaaran paikat edessäsi. Mutta kun se hetki kerran tulee, etköhän
silloin kadu sanojasi?
Nuori luutnantti hypähti pystyyn.
-- Tule kysymään silloin, Heikki, ja minä vastaan: En kadu! Minä olen
elänyt ja kokenut paljon.
Se oli leikkitarinaa lepotantereella, mutta siinä oli totta toinen
puoli. Ja nekin miehet, jotka valittelivat vaivojaan, ihailivat nuorta,
tulista ja neuvokasta päällikköään ja olivat hänen mukanaan valmiit
menemään vaikka hornan kitaan. Sen hän tiesi. Ja jos milloin oli
mielessä vähän alakuloisuutta, aina hän sai niihin valetuksi omaa
intoaan ja uskoaan.
Nytkin hän reippaana asteli saunan kupeelle, tarttui pyssyynsä ja nousi
suksilleen virkkaen:
-- Taas painutaan metsään ja hiiviskellään idemmäksi. Mutta ensi yönä
tapella rytistetään, silloin savustetaan viholliset siihen uuteen
linnoitukseensa, jonka he ovat tänne Muolaaseen rakentaneet. Ja sitten
Viipurin valtatielle -- eteenpäin vain!
Kohta olivat miehetkin, satakunta savolaista, suksillaan, joilla vielä
metsissä saattoi liikkua, ja leveänä kaarena painui joukko kyläraunion
takaiseen näreikköön. --
Tämä reipas luutnantti, joka johti osastoaan Karjalan kannaksella, oli
Juhana Henrik Fieandt, 26-vuotias soturi, soturin poika, joka itse jo
pian kymmenen vuotta oli ruutia haistellut. Hän ei siis ollut
ammatissaan niinkään vasta-alkaja kuin ehkä kasvojen sileydestä olisi
voinut päätellä. Jo 17-vuotiaana nahkapoikana oli hän ruvennut
rakuunaksi ja seurannut Kaarle-kuninkaan voittoisaa armeijaa Virossa,
jossa hän oli syntynyt, oli sitten palvellut Kuurinmaalla Lewenhauptin
joukoissa, sen jälkeen Inkerissä Maijdellin komennossa ja vihdoin
Armfeltin alaisena Savossa, jossa hänet oli ylennetty luutnantiksi. Nyt
hänellä oli jo oma osasto johdettavanaan ja hän oli hiljakseen
päättänyt, ettei hän tätä itsenäistä tehtävää suorittaessaan petä
esimiestensä luottamusta.
Venäläiset olivat Inkerin vallattuaan ja Pietarin perustettuaan
vakinaisesti pesiytyneet Kannaksen rajakulmalle ja valtansa
vahvikkeeksi mm. rakentaneet Muolaan linnan. Se oli nyt siitä
hävitettävä, jos mieli päästä katkaisemaan venäläisten yhteydet
Viipuriin. Tätä tehtävää suorittamaan nuori Fieandt oli nyt joukkoineen
menossa. Kuinka suuri varusväki oli Muolaan linnassa, siitä ei ollut
tarkempaa tietoa. Joka tapauksessa se oli vallattava äkkirynnäköllä,
eikä piirittämällä. Fieandt tunsi vanhastaan tienoot ja taipalet näillä
mailla ja samosi siis varmasti ja arkailematta eteenpäin.
Illan suussa lepäiltiin taas havuvuoteilla metsässä, mutta aamuyöstä
oli joukko virkeänä jalkeilla. Muolaan linna oli kivi- ja multavallien
ympäröimä korkea kunnas, johon oli rakennettu tornit ja
rintavarustukset tykkeineen. Sotaväkeä varten oli linnassa
puurakennuksia. Se oli teiden risteyksessä tärkeällä paikalla, ja
linnasta käsin oli vihollisen tarkoitus isännöidä tämänpuoleista
Karjalaa. Hyökkäystä tähän pesäpaikkaan olivat nuoren luutnantin
esimiehet pitäneet uhkarohkeana, hän oli itse tarjoutunut yrittämään ja
paloi nyt halusta päästä näyttämään kuntoaan.
Itäinen muuri oli muita matalampi ja loivempi, sen olivat vakoojat jo
ennakolta kertoneet. Sitä kohti Fieandt aikoi rynnistää. Miehet
varasivat metsästä mukaansa pitkiä riukuja ja oksapuita, joita myöten
he voisivat kiivetä, ja vasta sisäpuolelle päästyä oli alettava
tappelu. Hiljaa he hiipivät metsän rintaan asti, mutta siitä aukean yli
luutnantti komensi miehensä juoksemaan, etteivät vartijat ehtisi liian
aikaiseen hälyttää linnuetta eikä käydä tykkeihinsä käsiksi.
Itse hän juoksi ensimmäisenä kuin vihuri, solakka näre kainalossaan ja
miekka hampaissa, ja pyrynä tuiskahtivat miehet hänen perässään.
Miesten kavuttua muurin laelle alkoi linnan sisältä ja valleilta kuulua
huutoa ja jyminää. Mutta miesjoukko loikkasi muurin yli ja iski ensi
töikseen tulta sytyttäen palamaan lähinnä muuria olevan puurakennuksen,
jonka tuohikatto pian tuprahtikin liekkeihin.
Tappeluhan siinä syntyi pimeällä linnan pihalla; ammuttiin läheltä,
lyötiin teräaseilla, käsiksikin käytiin. Mutta unestaan heränneet
venäläiset olivat hölmistyneitä, kun eivät tienneet pimeässä, paljonko
vihollisia oli heidän kimpussaan. Uusia kapusi myötäänsä itäisen muurin
ylitse. He eivät voineet käyttää tykkejään, he eivät ymmärtäneet koko
rytäkän syytä. Jotkut säikähtyneet avasivat silloin eteläisen portin ja
ryntäsivät siitä ulos ihan köytenään pakosalle, toisten seuratessa
mölyten perässä. Päälliköt kyllä karjuivat ja manasivat ja koettivat
järjestää miehiään vastarintaan sekä huutaa heitä pysähtymään. Mutta
Fieandt ei antanut heille hengähdyslomaa, hänen joukkonsa hyökkäsi
palavan puurakennuksen takaa pyssyt ja pistimet ojossa kohti ja
suorastaan ajoi vastustajat ulos linnasta. Antoipa vielä pauketta
kaupantekijäisiksi!
Muolaan linnan valtaus sujui vähemmässä kuin tunnissa. Aamu ei ollut
vielä täysin valjennut, kun ne suomalaiset, jotka olivat pakenevia
ajaneet takaa, palasivat linnaan ja näkivät siellä jo omat miehensä
tykkien ääressä ja vartiopaikoilla valmiina puolustamaan linnaa koko
joukon sitkeämmin kuin sieltä äsken lähteneet. Muutamia kymmeniä
vankeja oli jo aseista riisuttuina suljettu tyrmään, tulipalo oli
estetty leviämästä muihin rakennuksiin, ja miehet tarkastelivat juuri
varastoissa olevia ruoka- ja sotatarvikkeita. Niitä oli kelpo määrät,
tälle joukolle oli evästä koko vuodeksi, ja sittenkin olisi saanut joka
päivä herkutella.
Nuori Fieandt kulki varmana, reippaana ja iloa säteilevänä uudessa
valtakunnassaan, mutta hän ei myöskään laiminlyönyt tilanteen
aiheuttamia velvoituksia. Hän jakoi miehet työvuoroihin, toiset
vartioimaan, toiset nukkumaan, antoi heille varastosta vain yhden
viinaryypyn mieheen, mutta limppua ja silavaa sitä enemmän ja
kultakolikoitakin siekailematta. Ja miehet olivat onnellisia ja
ylpeitä.
Touhuillessaan linnan pihalla nuori luutnantti tapasi saman
parta-äijän, joka eilen lepopaikalla oli vähän marissut näitä sodan
vaivoja, löi häntä olalle ja virkkoi toverillisesti:
-- Hei, Heikki, mitä sanot tänään? Et kai vaihda soturin ammattia
muuhun?
-- En vaihda.
-- Tiesinhän sen. Nyt saatkin lähteä viemään sanomaa Armfeltille
Jääskeen. Sano vain: Tie on auki, tulkaa!
* * * * *
Viipuria ei saatu valloitetuksi takaisin. Muolaan linnakin joutui
takaisin venäläisille sen jälkeen kun luutnantti Fieandt oli sieltä
lähtenyt taas uusille retkille. Karjala menetettiin kokonaan ja muukin
Suomi valloitettiin pala palalta sikäli kuin vuodet kuluivat ja sotaa
jatkui. Suomen aina huonosti varustetun ja aina huonosti johdetun
armeijan lähteet peräytyivät Kymijoelle ja senkin taakse, Hämeenlinnaan
ja siitä pohjoiseen. Etelä-Suomen rannikko kaupunkeineen joutui
vihollisten käsiin, samoin Turku ja Varsinais-Suomi. Suomen sotajoukon
rippeet peräytyivät yhä pohjoisemmaksi jättäen poloisen isänmaan
vainolaisen raastettavaksi.
Peräytyvän armeijan mukana kulki Juhana Henrik Fieandtkin, nyt
kapteeniksi korotettuna, johtaen omaa osastoaan. Hän taisteli uljaasti,
milloin siihen vain sai tilaisuutta, ja jakoi edelleen miestensä kanssa
kaikki sodan vaivat ja vaarat. Partioretkistä hän sai viihdykettä niin
kauan kuin ylipäällikkönä oli Nieroth. Mutta hänen kuoltuaan alkoi taas
Lybeckerin kunniaton komento ja sitä oli toimeliaan soturin vaikea
sietää.
Toivo heräsi taas henkiin Suomen armeijassa, kun sen ylipäälliköksi
vihdoinkin (1713) määrättiin kenraali Armfelt. Tämän jäykän suomalaisen
tunsi Fieandtkin hyvin heidän yhteisiltä Karjalan retkiltään, ja hän
tiesi samalla, että nyt saadaan edes tapella! Niin saatiinkin.
Pälkäneellä ja Kostianvirralla kapteeni Fieandt odotteli savolaisineen
päättäväisenä vihollisten maihinnousua ja hänen katseestaan säihkyi
taisteluinnon ja nuoruuden tulta, kun hän näki näiden lauttojen
lähenevän. Hän ei ollut enää sama sileänaamainen nuorukainen kuin
muutamia vuosia sitten Muolaassa. Sodan ja partioelämän yhtämittaiset
rasitukset olivat uurtaneet vakoja hänen kasvoihinsa ja kovettaneet
hänen piirteensä. Takkuinen ruskea parta peitti hänen poskensa ja ääni
soi karkeana, kun hän miehiään komensi. Mutta silmissä oli entinen tuli
ja kun hän komensi miehensä ryntäämään maihinnousevaa vihollista
vastaan, ei sitä iskua mikään kestänyt. Veteen ja lotjilleen oli
tunkeilijain vetäydyttävä Kostianvirran rantaan siltä kohdalta.
Mutta mitä auttaa yhden osaston uljuus, kun ylivoima hyökkää leveällä
rintamalla ja toiset puolustajat väistyvät ja peräytyvät. Hammasta
purren ja sydän synkkänä marssi Fieandtkin pian taas myöhäissyksyn
veteliä teitä pitkin Pälkäneeltä peräytyvän armeijan mukana yhä
kauemmaksi pohjoiseen saaden vain joskus pikkukahakoissa häädellä
Hämeenkankaan yli pyrkiviä vihollisjoukkoja.
Niin jouduttiin talven ajaksi Isoonkyröön. Nyt torjuttiin vihollista
helmikuun pakkasessa Napuen kentällä. Fieandt osastoineen taisteli
siellä taas keskustassa, jonka painostus pani vihollislaumat horjumaan
ja saattoi ne sekasortoon. Se oli verisin päivä, missä hän oli ollut
mukana. Laaja lumikenttä oli veren tahrima ja verta valui hänenkin
haavoittuneesta reidestään, mutta sitä hän ei huomannutkaan. Hän
komensi miehiään yhä eteenpäin, pääsi venäläisten tykkipattereille asti
ja huhki raisusti niitä vallatessaan. Voitto oli nyt käden ulottuvilla!
-- Hei, pojat, hei, Heikki, sinäkö siinä tappelet. Nyt vihollisen tykit
puremaan omiaan!
Se oli sama vanha soturi, joka oli ollut mukana Muolaan valtauksessa ja
joka edelleen kuului hänen osastoonsa. Yhä lujemmin oli Heikki nuoreen
päällikköönsä kiintynyt, vaikkei hän sitä aina ilmituonut. Nytkin hän
viittasi kentän itäiselle, metsäiselle kulmalle virkkaen:
-- Onhan tämä tupenrapinaa. Mutta mitä nuo tuolla juoksevat?
-- Juoskoot mitä juoksevat, me painumme eteenpäin!
Ja vallattujen tykkien ohi Fieandt porhalsi miehineen raivokkaasti
väistyvän vihollisen jälkeen.
Hän ei ollut siinä taistelun tiimellyksessä huomannut, että vihollinen
oli metsän kautta kiertänyt Armfeltin voiton toivossa taistelevan
armeijan, saartanut sen kahdeltakin puolelta, ja että se nyt jo
hyökkäsi takaapäin. Eikä hän tahtonut uskoa sitä vieläkään, vaikka näki
jälkijoukkojen hajoavan. Hän ryntäsi vain eteenpäin ja vihollinen
väistyi hänen tieltään. Mutta toiset rinnalla kulkeneet osastot olivat
säikähtäneet saartoon joutumistaan, juosseet takaisin, joutuneet
epäjärjestykseen -- yleinen sekasorto vallitsi nyt vuorostaan Suomen
armeijassa. Hän vain taisteli edelleen voiton huumauksessa ja innosti
joukkonsa mukaan, karjui, iski ja eteni.
Mutta seuraus oli, että näin edennyt keskustan osa ennen pitkää oli
umpisaarroksessa. Sen kimppuun hyökättiin nyt joka taholta, miehiä
kaatui, joukko hupeni. Toisaalla olivat saarretut joukot rynnänneet
metsään päin hajanaisin parvin. Fieandt oli jäänyt hyökkäämään
joukkoineen avoimelle kentälle ja siihen sen ylivoima piiritti. Jo
oivalsi toivottoman asemansa päällikkö itsekin, mutta muuta keinoa ei
hän nähnyt kuin taistellen rynnätä suoraan eteenpäin, missä vastarinta
olikin heikoin.
Ehkäpä hän pieneksi sulaneine osastoineen olisi siitä päässytkin
murtautumaan läpi. Mutta hän huomasi samassa miehen kaatuvan vierestään
punertavaan lumitantereeseen ja viittovan hänelle siinä kättään.
-- Joko osuivat sinuun, Heikki? kysyi Fieandt tarttuen kaatuneen
ojennettuun käteen.
-- Jo -- hyvästi, kapteeni, tässä on nyt tämän ilon loppu!
Fieandtin pysähdyttyä toveriaan hyvästelemään pari kasakkaa karautti
sivulta hänen kimppuunsa eikä hän ehtinyt iskeä vastaan. Kasakkahevonen
kaatoi hänet kinokseen ja ratsumies tuikkasi häntä keihäällään.
* * * * *
Haavoittuneena Juhana Henrik Fieandt joutui Napuen taistelussa
vangiksi, haavoittuneena ja käsistään kytkettynä hän sai kasakkahevosen
perässä juosta Hämeenkankaan yli takaisin etelään päin. Seuranaan
hänellä oli suuri määrä muita Napuella vangiksi joutuneita suomalaisia,
jotka nyt saivat palkkioksi urhoollisuudestaan kahleissa kulkea läpi
vihollisen ryöstämän isänmaansa kaukaista itää kohden.
Murheellinen matka, kipu ruumiissa, suru sydämessä. Väliin oli
pysähdyttävä viikoiksi tai kuukausiksi viheliäisiin vankien
keräysleireihin, missä haavat miten kuten hoidettiin. Vilaukselta
Fieandt sai Hämeenlinnan vankileirissä nähdä nuoren vaimonsa, joka oli
pahaa aavistaen talonpoikaisvaimon vaatteissa tullut sinne miestään
kyselemään ja kantoi heidän esikoistaan sydämensä alla. Entistä
raskaammaksi nuorelle kapteenille muodostui jatkuva vaellus venäläistä
vankeutta kohti. Turtumus ja tylsyys rupesi jo valtaamaan vankiraukan
mielen, hän jo aika ajoin toivoi kuolemaa.
Mutta Viipurissa, jossa vankiroikka taas viipyi muutaman viikon
saattajiaan odottamassa, hän tapasi ennen tuntemansa reippaan soturin
ja partiopäällikön, luutnantti Salomon Enbergin, jonka kanssa häntä
pidettiin samoissa kahleissa. Tämä iloluontoinen ja nokkela, monia
kokenut veitikka sai pian mielenraskauden hälvenemään ensi kertaa
vangiksi joutuneen kapteenin mielestä.
-- Ei tässä olla vielä lähelläkään loppua, tarinoi iloinen mies heidän
yhteisillä yöpahnoillaan. -- Minä tunnen nämä matkat. Pahin on
oikeastaan ohi. Kun Venäjälle tullaan, on jo vaellus ja vartiointi
helpompaa, siellä saadaan ruveta tuumimaan, mitä tietä pakoon on
yritettävä.
-- Pakoonko, sieltä asti?
-- Totta jumaliste, emme suinkaan me sinne jää. Olet ensikertalainen,
mutta opit pian nämäkin temput. Olemmehan upseereja. Kunhan päästään
näiden raakain kasakkain peitsiltä ja ruoskilta säädyllisempäin miesten
kuljetettaviksi, vaadimme upseerikyydit ja ajelemme troikassa... se
siellä myönnetään. Ja sitten vain varrotaan ensimmäistä pimeätä yötä,
jolloin livistetään...
-- Minne? Suomi on jo kohta kokonaan vihollisten vallassa.
-- Minne tahansa -- uusiin taisteluihin vain. Tämä alkutaival on nyt
kestettävä -- ehkei se ole pitkäkään.
Moskovan liepeille asti toverukset saivat kuitenkin vankiroikassa
kulkea, ja aika vierähti syyskesään asti, ennen kuin tuli sellainen
sopiva yö. Eräässä kylässä oli vangit jaettava eri tahoille
sijoitettaviksi ja saattoi sattua, että myöskin Fieandt ja Enberg
siellä erotettaisiin toisistaan. Kuri ja komento oli jo tosiaankin
käynyt höllemmäksi; upseerivangit saivat kesähelteessä maata yönsäkin
niissä vankkureissa, joilla heitä oli päivällä kuljetettu. Tästä
kaikesta vangit keskustelivat eräänä iltayönä. Yö oli sateinen, ilma
raskas, vartijat olivat vetäytyneet katoksen alle rupattelemaan ja
torkkumaan... Nyt koitti hetki -- vangit puristivat toistensa kättä. He
pudottautuivat äänettömästi vankkureista läheiseen pellon ojaan,
hiipivät kumarassa korkeaan ruispeltoon ja sen läpi läheiseen metsään.
Ja sitten he juoksivat, juoksivat...
-- Minne päin lähdetään?
-- Tietysti pohjoiseen!
* * * * *