X.

Oli päästy seuraavaan syksyyn. Innokkaasti oli Pura toiminut

seurassaan, mutta jälkeä hän oli saanutkin. Melkeinpä miesten kasvoissa

voi nähdä hänen työnsä hedelmät, tuolla kun he istuivat raittiusseuran

iltamissa. Oli kuin olisi heillä ollut kasvoilla puhtaampi

kiilto, vaaleampi, mutta terveempi ja hienompi. Ja siististi he

käyttäytyivätkin. Oli kuin jotain hienompaa, herrahtavampaa olisi

heihin sulaunut. Ei heidän naurunsakaan ollut niin irvistelevää eikä

puheensa räikeää kuin ennen. Näkymätön käsi oli heitä silitellyt niin

sielun kuin ruumiin puolesta.

Melkeinpä uskollisina olivat he pysyneet lupauksilleen. Miehet olivat

ensi viikkoja pelostakin ja kunniantunnosta raittiita, patruuni kun oli

puhunut niin kovasti. Ja kun he oppivat vähän unohtamaan väkijuomia,

huomasivat he siitä hyödynkin ja alkoivat yhä innokkaammin harrastaa

raittiutta, varsinkin vanhat miehet. Purakin piti, että patruunin

sekautumisesta ja miehien raittiiksi ostamisesta ei ollutkaan sitä

turmiollista seurausta, jota hän oli kuvitellut. Patruunin

omanvoitonpyyntö oli siis kääntynyt vain eduksi hänen aatteelleen.

Niin, siltä se näytti. Erehdyksiä oli nyt tosin joskus tapahtunut

nuorten parissa, mutta eivät ne kovinkaan suuria olleet. Varsinkin

sitte, kun Haire oli erotettu seurasta, näkivät nuoretkin, ett'ei

olekaan hyvä näemmä kovin juopotella. Mutta oli sitä nureksittu Haireen

seurasta erottamista, sillä samassa hän oli menettänyt työpaikkansakin.

Olihan hän nyt tosin tullut seuraan juovuksissa, mutta eihän mikään

erehdys ole niin suuri, ett'ei sitä voisi parantaa. Ja miehet tiesivät

jälestäpäin seurassa kertoa, että Haire on kovasti katunut ja luvannut

kokonaan heittää pois. Mutta Pura oli ollut jotenkin yksivakainen hänen

erottamisestaan. Kun Pura oli sitä mieltä, niin vanhatki miehet,

varsinkin kun patruuni oli puolustanut Haireen erottamista. Olivat

jotkut toiset rikkoneet useammankin kerran, mutta olivat saaneet

anteeksi. Haire oli tehnyt kovin julkeasti, oli Pura sanonut ja

puhunut, että, jos ei kerran ankaruutta käytetä, niin ei tiedä, mitä

vielä tulee. Kovin on jo rääkkä teko, oli Pura sanonut. Ja niin oli

Haire erotettu. Mutta kovat kiroussanat oli Haire lähtiessään sanonut

Purasta, oli uhotellut, että muistakoon helsinkiläinen, kyllä sitä

hänkin vielä sieltä pyörähtää. Pura oli vain väkinäisesti naurahtanut,

kun miehet hänelle tuota sitte jälestäpäin puhuivat.

-- Minkäpähän minulle tekee, oli hän sanonut.

-- On se hyvin pahasisuinen. Ei tiedä, vaikka puukolla iskisi.

-- Eikä iske! Linnassa kun on.

-- Haireko linnassa?

Puralla rinta oudosti sykähti tuota kysyessään.

-- Niin, juuri linnassa, tuumi muuan nuori mies.

-- Mistä syystä, kysyivät useat yhteen ääneen.

-- Kun se erotettiin työstä, joi se sitte viikon verran yhteen lynkään,

joi ja räyhäsi joka pennin, mitä sillä oli säästössä. Oli sitte

syöntynyt tappeluun muutamassa kapakassa ja lyönyt puukolla

nahkatehtaan työmiestä. Poliisit olivat vieneet sen korttikaariin, ja

nyt kuuluu linnassa istuvan.

-- Sillä lailla, huudahti muuan.

-- Jos se siitä niin syöntyi, kun täältä erotettiin, arveli toinen ja

katsoi Puraa kysyvästi.

-- Ei tiedä, oisiko siitä... sanoi Pura hajamielisesti.

-- Härmäläisiähän se onkin. Niitä suuria puukkojunkkareita.

-- Ei tiedä, vaikka olisikin. Mutta rajupäinen se on ja kostonhaluinen.

-- Mutta me kai alamme kokouksen, keskeytti Pura ja meni pöytänsä

ääreen. Väkiselläkin pyöri Haire mielessä ja tunnossa syytti, että ehkä

hän... Mutta hän tahtoi puhua tuosta, kääntää asia parhaalle tolalle.

Ja hän puhuikin, että taas on yksi surkea esimerkki siitä, mihin viina

vie, miten heidän omasta seurastaan yksi on joutunut niin kauvas, että

aina linnaan viinan takia.

Varsinkin naiset kauhistuen kuuntelivat Puran puhetta, ja patruunin

sievä piika oikein sävähti. Varmuudeksi vielä Pura kertoi toistamiseen,

että linnaan on joutunut.

-- Hyvä, että erotimme hänet oikeaan aikaan seurasta, sanoi Pura

lopuksi ja katsoi pitkään patruunin sievää piikaa.

Sievällä piialla olivat silmät lattiassa ja näytti vain kuuntelevan,

ikäänkuin aristeleisi nostaakaan niitä muiden tyttöjen nähtäväksi.

Tuntui hänestä, kuin jostain läheisestä omaisesta puhuttaisiin noin

kauheaa kuin nyt Haireesta.

Alettiin sitte keskustelemaan henkivakuutuksesta. Mieleinen aine se

tunnusti olevan useimmille. Kun miehet olivat paraassa keskustelun

huumauksessa, avautui ovi, ja Alfred, patruunin konttoristi, astui

saliin tukko sanomalehtiä kädessä. Hän oli tehnyt muka asiakseen

sanomalehtien tuomisen ja tullut seuraan, paraasta päästä piloillaan.

Tullessaan hän kumarteli Puralle ja pitkin huonetta. Istui sitte

muutamalle tuolille ja alkoi pyhkimään rillejään.

Tytöt salaa häneen kurkistelivat, mutta miehet vähän lannistuivat.

Puraa pisti vihaksi. Alfredin sileäksi otsalle kammattu tukka häntä

iletti. Kaikin puolin niin lipeä ja kavala...

Ikäänkuin näyttääkseen, ett'ei häntä nyt kovinkaan ujosteltu, alkoi

Pura puhumaan henkivakuutuksesta. Alfred kuunteli pilkallisen

salaperäisenä ja heitti toisen jalan toisen päälle sekä otti mukavamman

asennon tuolissaan.

Mutta keskustelu ei tuntunut oikein luistavan, vaikka Pura koetti

parastaan. Alfred silmäili tyttöjä ja niissäpä hänen katseensa

viivähti.

Kun hän katsoi patruunin sievään piikaan pitemmältä, punastui tyttö ja

kääntyi vähän poispäin. Tytöstä tuntui kovin painavalta istua, kun

Alfred noin katsoi. Mutta Alfred veti suunsa hymyyn, kun tyttö arasti

häneen katsahti. Sukkelaan painoi tyttö silmänsä lattiaan.

Alfred nousi ylös, meni Puran tykö ja antoi sanomalehdet hänelle.

-- Teillä on hauska seura, sanoi hän ja katsahti sitte pitkin seuraa.

-- Ei niin hauskakaan, mutta paremmin hyödyttävä.

-- Niin -- vaikka hyödyttävä!

-- Eikö herrakin halua yhtyä, kysyi Pura pistävän pilkallisesti.

Pura muisti hyvin kievari-illan.

-- Tähänkö seuraan?

-- Niin.

-- Minua se ei taitaisi hyödyttää, vastasi hän nauravasti ja lujenti

rillejään nenällä. -- Mutta ettekö te tanssi täällä, jatkoi hän.

-- Miksi niin?

-- Minäkin haluaisin ottaa jonkun valssiaskeleen. Täällä kun on noin

sieviä tyttöjäkin.

Pura muisti taas kievarin tarjoojaneidin.

-- Eiköpä meikäläiset tytöt lie kovin huonoja herrasmiehille. Eihän

näillä ole koko otsaa peittävää etutukkaa.

Alfred ei huomannut, mitä Pura tarkoitti, vaan katsahti patruunin

sievään piikaan.

-- Ei etutukkaa, mutta noin koreita palmikoita ja niissä kauniita

nauhoja. Niinkuin tuolla meidän talon Sannalla, sanoi hän lopuksi

naurahtaen ja Puraan kääntyen. Mutta Purapa ei siitä pitänyt.

Tuossa oli taas yksi rosvolaiva, joka vaani hänen alustaan. Ja se

pommitti niin suoraan ja rohkeasti, ei yhtään kimppuun pyrkinyt

kierrellen ja luovimalla. Ja nuo tytön silmät näyttivät Purasta niin

tulenaroilta, jotta ne heti syttyisivät, kun rosvolaiva lähettäisi

täyden pomminsa. Ne syttyisivät ja palaisivat, ja sillä aikaa

rosvolaiva veisi aluksesta paraat tavarat, mitä siinä oli otettavaa.

Jättäisi sitte sen palamaan, ja hän saisi sammuttaa, jos hänessä olisi

vielä sen verran sääliä ja pelastamisen halua...

Pura huomasi ei olevan soveliasta, että hän rupeaisi vastustelemaan

millään tavalla patruunin mieluisinta konttoristia.

--- Ehkä nyt vähän leikimme, sanoi Pura kuivasti. Mutta suoraa päätä

meni hän patruunin sievän piian, Sannan, luo ja pyysi häntä tanssiin.

Uhallakin meni, jott'ei Alfred olisi häntä kerjennyt pyytää. Sillä hän

huomasi, että Sannaa se Alfred pivarteli.

Alfred täysin tajusi Puran käytöksen ja pilkallisesti katsahti Sannaan

Puran häntä tanssiin pyytäessä. Ja omituisesti kyllä sattui Sannakin

silloin katsahtamaan häneen. Sannan posket karahtivat punaisiksi, ja

hajamielisenä hän lähti tanssimaan Puran kanssa.

Alfred pyysi muutamaa toista tyttöä ja työntyi tanssin hyppyyn

keskilattialle. Sujuvasti hän tanssi, nosteli vain hiukan puolittain

jalkojaan lattiasta, sievästi heitti toista jalkaa eteenpäin, samalla

kuin jo toista taapäin heilautti. Mutta veltosti hän ei puristanut

tyttöä niinkuin toiset, vaan aivan likelle hänet likisti, jotta tyttö

punasena karehti, häpeissään kun oli. Tyttö ujosteli, kun ei ollut

tottunut herrain kanssa tanssimaan. Sievästi kaartaen ja vältellen

kömpelösti eteenpäin hyppeleviä työmiehiä tanssi Alfred. Näki, ett'ei

hän ollut ensi kertaa tytön kanssa lattialla, noin kun tanssi oli hänen

vallassaan eikä hän tanssin, liikkeet eivät häntä ohjanneet, vaan hän

liikkeitä. Hän tanssi huimasti, mutta kevyesti.

Purakin hölkötteli talonpoikasilla jaloillaan, korkealle niitä

tanssiessaan heittäen. Ja paremmin huoneen yläpuolta näytti hänen

katseensa tapailevan, rinta pystössä, kun kankean suorana eteenpäin

meni. Huoneen toiselta puolelta toiselle se tanssi häntä vei, jalat

kuljettivat, kun kerran vauhtiin pääsivät. Soitannosta välinpitämätönnä

hän kohautteli sääriään.

Huimemmaksi kävi Alfredin tanssi. Näytti, kuin ylpeydestä näyttäisi,

miten sitä tanssitaan. Yhä likemmäksi ja voimakkaammin hän puristi

tyttöä, jotta tytölle hikikarpalot nenän huipulle kokoutuivat ja

hartioilla oleva huivi alas solahteli. Kiivaammin ja kipeämmin päästi

soittaja viulustaan ääniä, ja intoa ne näytti kuohuttavan tanssijoissa.

Yhä rajummaksi kun Alfred tanssissaan pääsi, niin silloin tuli

kolahdus, Pura kun kaikella vauhdillaan töytäsi häntä selkään.

Ivahymyyn vetäysivät Alfredin suupielet, mutta Puralla mieltä käänteli,

kun tuon teki. Sanna ei sanonut enää jaksavansa tanssia, vaan lähti

suuttuneena kesken tanssin istumaan tuolille.

Puraa harmitti. Hän meni sanomalehtipöydän luo, missä vanhemmat miehet

istuskelivat sanomalehtiä lukien tai tanssia katsoen. Mutta Sanna

tuoliltaan katseli Alfredin tanssia. Tulinen valssin sävel oli nyt

kuumimmillaan, kimeästi vaikeroi viulu. Tuossa istuessaan unohtui

Sannalta suuttumuksensa, ja korvista kiihottavasti juoksi viulun sävel

läpi koko ruumiin. Voi sentään, kun nyt saisi tanssia, ja tuon Alfredin

kanssa, ajatteli Sanna ja mustasukkaisena katsoi tyttöä, mikä punakkana

ja hikisenä väsyneesti seurasi muassa Alfredin hänen huimaavassa

tanssissaan.

Pura katsoi Sannaa hänen huomaamattaan. Hän näki, miten osaa-ottavasti

Sanna seurasi Alfredin tanssia. Ei Pura kuunnellut muutaman vanhemman

miehen sanoja, mikä hänelle puhui, vaan hajamielisesti vastasi: "niin,

niin". Koko mieli oli Sannassa, äskeisessä suuttumuksessa ja tiesi

missä.

Nyt loppui se valssi. Tahdottiin soittajalta uutta yhtä hyvää. Totisena

oli soittaja ja lähetti uuden vielä vinhemmin.

Alfred tuli pyytämään Sannaa tanssiin. Sanna meni, ja vieno puna

kohousi hänen kasvoilleen, kun hän tuossa lattialla Alfredin rinnalla

seisoi odottaen tanssiin lähtöä, siksi kun tuli sopiva soitto.

Puran silmät eivät päässeet mihinkään Sannasta. Alfredin vieressä

lattialla seisoessaan oli hän niin sanomattoman kaunis. Ujous kun loi

punervat ruusut kalpeahkoille kasvoille, näytti musta tukka yhä

mustemmalta.

Eri tavalla pysyi Sanna Alfredin kiivaan tanssin kumppalina. Ei hän

väsyneesti ja raskaasti venynyt perässä, vaan kevyesti rinnalla hyppi.

Mutta Puran rinnassa kaiveli. Suututti, ett'ei osannut oikein tanssia,

suututti, ett'ei enemmän ollut ollut nuorten seurassa, jotta olisi

oikein oppinut, suututti koko orpo lapsuus, suututti, ett'ei hän ollut

tuo -- Alfred.

Puraa eivät Sanna eikä Alfred huomanneet. Intohimoisesti he tanssivat

ja olisivat, jos olisivat olleet herrasseurassa, epäilemättä vetäneet

huomion puoleensa. Mutta täällä ei tuosta osattu välittää. Pura vain

heidän tanssiaan seurasi ja mietti, miten sen saisi loppumaan.

Kun valssi oli loppunut, pyydettiin polkkaa. Mutta Pura meni pöydän

taakse ja suuttuneena kovalla äänellä sanoi:

-- Me olemme leikkineet kylliksi, aletaan keskustelemaan!

Nuoret kummissaan katsoivat, ja vanhat miehetkin sanomalehtiensä takaa

havahtivat. Ennen, kun kerran oli alettu leikkimään ja huvittelemaan,

oli sitä tehty ilta loppuun.

Vastahakoisesti näyttivät nuoret asettuvan tuoleilleen, kun näkivät

Puran vakavasta, suuttuneesta naamasta, että tosi on kysymyksessä.

Sannan suupieliin vetäytyi ylpeän suuttunut piirre, mutta Alfredin

pilkallisen naurava. Puraa se vielä kiivastutti, että Alfred arvasi

hänen suuttumuksensa syyn. Hänen täytyi huomata, mitä merkitsi tuo

Alfredin pilkallinen, häneen tähdätty naama.

-- Keskustellaan vielä henkivakuutuksesta, sillä se jäi äsken kesken,

sanoi Pura.

Alfred ei mennyt enää istumaan, vaan tuli pöydän tykö Puran luo,

kätteli häntä ja kiitteli. Pura punasena kahotti kätellessään Alfrediä:

hänestä tuntui, kuin Alfred aivan huvikseen tekisi hänestä pilkkaa ja

tahtoisi tehdä hänet koko seuran narriäijäksi. Alfred kumarsi sitte

vielä muillekin ja meni pois huoneesta. Purasta tuntui oikein

helpottavalta oven käynti Alfredin pois mennessä.

-- Henkivakuutus on tarpeellinen, varsinkin naineelle työmiehelle.

Nuorena, vaikkapa naimisissakin, voipi säästää jonkun vähän. Mitä

arvelette?

Enempää ei Pura jatkanut. Hänestä tuntui itsestäänkin, ett'ei hän nyt

voinut ajatella. Kohta hän vaipuikin illan tapausten ajatuksiin ja

näytti kovin hajamieliseltä.

Muuan mies, joka parhaallaan laitteli silmälasejaan koteloon pantuaan

sanomalehden kädestään, alkoi venyttelevällä äänellä puhumaan:

-- Sitä asiaa minä olen miettinyt, Mutta minusta se olisi patruunin

asia.

-- Patruuninko? oikein ääneen joku huudahti. Se oli työnjohtaja.

Tavallisesti hän ei seurassa kulkenut, mutta kuitenkin aina väliin

patruunin tahdosta.

Mies kääntyi tyvenesti sinne päin, mistä huudahdus kuului, ja sanoi:

-- Niin, juuri patruunin. Hänhän työssään kuluttaa meidän voimiamme, ja

kun kuolemme ennen aikojaan, niin se tapahtuu siitä syystä, että hänen

pajansa ryönää olemme liiaksi vetäneet sisäämme.

Miehelle naurettiin, mutta hän totisena jatkoi:

-- Tai jos hän maksaa niin paljon enemmän palkkaa vuodessa, kuin

henkivakuutukseen menee, niin sama se.

-- Katsos, hyvä mies, väitti työnjohtaja vastaan, kuinka paljon

patruunilta menisi, jos hän rupeaisi maksamaan henkivakuutusyhtiölle

miehistään! Jos nyt yhdenkolmatta vuotinen mies vakuuttaa itsensä

kahdesta tuhannesta markasta, niin sen täytyy maksaa noin neljäkymmentä

markkaa vuosittain. Nyt on työssä joku kolmekymmentä miestä, muutamat

jo jotenkin ijäkkäitä, jotta vuotuinen maksu, tuo sama vuotuinen maksu

tulisi kaksinkertaiseksi, ja menisi patruunilta vuosittain yli kahden

tuhannen markan siihen. Se on jo summaa. Eikä se summa vielä

riittäisikään, kun tarkemmin miettii.

-- Mutta kuinka monta kahta tuhatta hän _saa_ meidän kautta, ehätti

äskeinen mies sanomaan ja vilkutti silmiään.

-- Ja vielä! Jos mies erkaneisi pajasta, niin silloinhan vakuutus

rikkoutuisi.

-- Eikä rikkoutuisi! Kun hän menisi toiseen pajaan tai tehtaaseen, niin

sen tehtaan isäntä maksaisi sitten taas, puolusteli mies.

-- Entä sitte, jos ei maksaisikaan?

-- Maksaisi sitte omistaan.

-- Eeih! Kyllä se on huono ajatus. Jos työmies vakuuttaa henkensä, niin

sen täytyy tapahtua omista tavallisen palkkansa säästöistä. Mutta mitä

sanoo puheenjohtaja?

Mies oli hyvillään, että työnjohtaja vetosi puheenjohtajaan. Luuli

varmasti hänestä saavansa puolustajan tuumalleen.

-- Niin mitä?

Pura havahti mietiskelystään. Ei hän ollut seurannut keskustelua, vaan

mielessään punninnut, eikö todella Sanna pitänyt hänestä.

Miehet vähän ällistyivät Puran kysymystä.

-- Minä en lopussa oikein kuunnellut, miten se asia kiertyi. Pitäisikö

äänestää?

-- Ei äänestää, vaan mitä Pura arvelee, eikö työmiesten itsensä pidä

maksaa henkivakuutuksestaan, sanoi työnjohtaja.

Mies vieno hymy huulilla odotti mieleistään vastausta.

-- Tietysti he itse. Kukas muu?

Ajattelematta tarkemmin Pura myönsi, jott'ei olisi tullut selville,

ett'ei hän ollut koko keskustelua seurannutkaan. Mies ällistyi, hymy

suupielistä katosi, ja leuka laskeutui eteenpäin nostetusta asemastaan.

-- Niinkö, äänsi joku hiljempään, ja Pura huomasi miesten kasvoista,

ett'eivät he olleet tyytyväisiä asian tällaiseen loppuun. Miehet

karsastellen häneen katsoivat, mutta työnjohtaja mielissään hypitti

kättään polvellaan.

Puraa tuskautti. Hän koetti ruveta asiaa parantelemaan, mutta miten.

Täytyi saada selville asian juoksu, jota kertaamaan työnjohtaja ei

ollut kovinkaan valmis, sillä hän aavisti, että ehkä Pura meneekin

vielä miehen puolelle. Mutta miehen kasvot taas vertyivät ja

elostuivat, kun hän uudestaan selvitti puoltaan. Työnjohtaja mieli jo

pistätellä Puraa, että kun ei ole sen tarkkaavampi, vaikka on

puheenjohtaja. Ja muutki miehet kummastelivat. Omituisempi oli Pura

tänä iltana kuin muulloin. Miehet miettivät, että mikä sen miehen nyt

on tuommoiseksi tehnyt, kun haparoipi sinne ja tänne.

Mutta Pura selvitti olleensa muissa ajatuksissa eikä siis kyllin

tarkanneensa keskustelua. Mutta voidaanhan se nyt ottaa uudelleen

esille, arveli Pura. Ja niin tehtiin. Työnjohtaja ei enää ollut yhtä

innokas selityksissään kuin edellisellä kerralla, vaan muutamalla

sanalla pani vastaan miehen mietteille. Mutta Pura kuunteli nyt

tarkkaan miehen puhetta, ja tosissaan mies puhui, pitempään kuin

edellisellä kerralla.

-- Todella olette oikeassa, sanoi Pura lopuksi miehelle, huolimatta

työnjohtajan vastaväitteistä, joka ei enää ollut niinkään hiljaan, kun

kuuli Purankin kannattavan miehen ehdotusta. Mutta työnjohtajan

vastaväitteistä ei kukaan välittänyt, vaan muutamat nauraa hykertivät,

kun työnjohtaja jäi satimeen. Kuului vain puhuttavan, että patruuni on

velkapää, sillä hänhän kyllä saa moneen kertaan voitokseen vuodessa

tuon summan, mikä menisi henkivakuutukseen. Työnjohtaja kiivastui ja

lähti pois.

Pura vielä puhui asian puolesta ja mainitsi jossakin tehtaissa

ulkomailla työmiesten saavan määrätyn prosentin tehtaan vuotuisista

voitoista. Todellakin pari tuhatta markkaa patruunin puolelta vuodessa

on vähäinen summa verrattuna siihen tuloon, mikä patruunilla

verstaastaan on, sanoi Pura.

Kohta lopetettiin kokous. Kun Pura lähti pöytänsä takaa, oli hän yhtä

elostunut kuin ennenkin, sillä keskustelu ja väittely työnjohtajan

kanssa oli hänet virkistänyt ja saanut entiselleen.