Pura tuli pöydän takaa Sannan luo, joka juuri oli ylösnousemaisillaan
tuolista, jolla hän oli istunut. Sanna oli istuessaan muistellut
Alfredia, heidän kiivasta tanssiaan, miten lähelle Alfred oli hänet
puristanut ja miten hän tanssiessaan oli puhaltanut kuumaa henkeään
hänen otsalleen. Outo tuli alkoi kyteä hänen rinnassaan, ja
intohimoinen kaipuu heräsi hänessä Alfrediin. Mutta samassa hän oli
hyvin levoton. Hän oli arka, kuin olisi tehnyt jotain rikosta, ei juuri
rikostakaan, mutta jotain, mistä täytyi pelätä ja mikä oli ollut
sopimatonta. Mutta mieleen iski koko ympäristönsä välinpitämätön
halveksiminen: nuo tytöt olivat kaikki lötöksiä ja rumia, ja miehet
tyhmiä ja kömpelöitä, kankeita aivan kuin puujumalat. Mikä ennen oli
tuntunut hauskalta täällä raittiusseurassa, se nyt oli ikävää, kovin
ikävää...
-- Ettekö lähde, Sanna, kävelemään? Ilma kun siellä on kaunis,
kuutamokin...
Pura katsoi kuin rukoileva Sannaan, mutta ylpeästi katsahti Sanna
häneen.
-- Minä menen käymään kotonani, vastasi hän kylmästi.
-- Ehkä minä saan tulla mukaan?
Lähellä-olijat kuulivat Puran ja Sannan keskustelun. Sannaa vähän
hävetti, kun noin ylpeästi vastasi. Toiset, näet, kummissaan katsoivat
Sannaa.
-- Tulkaa vain, jos haluatte!
Aivan välinpitämättömästi Sanna tuon sanoi, mutta Purasta se oli kyllin
hyvä. Ja niin lähtivät he yhdessä ulos.
Täysikuu oli hopeimmillaan. Syysmaisemaan loi se satumaista
heijastusta. Se vuodatti tyynnyttävän, miedon, kylmän loisteen. Ei
aallon nystyrää, ei lauhkeaakaan läikkää liikkunut veden pinnalla, vaan
suorina pysyivät siihen kuvastuvien rakennusten seinien ja kulmien
viivat. Huoneiden vierustoille loi se kulkijoitten varjoja, mitkä
suurensivat ihmisen jättiläiseksi. Tuntui oikein varovaiselta astua,
jott'ei rikkoisi jaloistaan lähtevää omaa varjoaan.
-- Sannan vanhukset asuvat tällä saarella? aloitti Pura puhetta.
-- Ne asuvat tässä vähän matkan päässä.
-- Ne ovat jo vanhat ihmiset?
-- Vanhat ja jumaliset. Minä kun olin niin hälppä, niin sillä
tahtoivat, että minäkin menisin palvelukseen oppimaan ihmisyyttä.
-- Vai niin.
-- Mutta oliko siellä Helsingissä hauska olla? Tehän olette
Helsingistä.
-- Ei siellä minulla ollut hauska. Kaikki suurta ja ylellistä. Ja kun
minulla siellä ei ollut tuttujakaan, varsinkaan naisia, niin ikävä oli.
-- Ovatko ne naiset sitte niin huvittavia, kysyi Sanna vähän
teeskennellen.
-- Ainakin minusta.
-- Mutta minä haluaisin päästä sinne Helsinkiin. Täällä on ikävä ja
ihmiset kummallisia! Uih, kuin täällä on ikävä!
-- Kyllä melkein. Onhan Helsingissä paljon maaseudun naisia
palveluksessa.
Mutta Sanna ei puhunut enää mitään. Hänen ajatuksissaan pyöri, että hän
oli onneton, sillä hän olikin piika ja Alfred herra...
-- Tuo tuossa on minun kotini.
-- Tuo kaksi-akkunainen?
-- Niin. Hyvästi!
-- Eikö Sanna tule uudestaan kävelemään, jos minä odotan.
-- Kyllä minun pitää mennä talooni takaisin.
Siihen vastaukseen tyytyi Pura ja jäi odottamaan. Perempänä oli
vähäinen huone, jonne ovi pirtistä oli raollaan. Vähänen, himmeästi
valaseva lamppu oli pöydällä, jolla auki-olevaa raamattua äiti luki.
Kartiinit eivät ulottuneet yli koko akkunan, vaan kaksi ylintä ruutua
jäi paljaiksi. Noista yläruutuista pisti kuu naamansa sisälle ja
leikkasi lattiaan valosan juovan. Sammuksissa kytevä tuli oli uunin
suussa, ja aina väliin valonkipinä siinä välähti. Kello, joka ulottui
melkein lattiasta kattoon, naputti ääneen, ja Sannan sisään tullessa
löi se heleällä, kiirehtivällä äänellä yhdeksää. Vähän parin taulun
haamua eroitti peräseinällä, ja jos olisi ollut valosa, olisi nähnyt
niiden esittävän kahta purjelaivaa haaksirikossa, mitä kovimmassa ja
rajuimmassa myrskyn mölläkässä. Vielä oli peräseinälle ripustettu
puusta veistetty ja taklattu laivanpuolisko, sellainen, joita
merimiehet rakastavat näperrellä pitkinä ja työttöminä iltoina suurella
Atlantin merellä. Katossa heilui rautalangassa leveäpyrstöinen, puusta
leikattu linnunkuva siivet hajallaan.
Sannan äiti veisaten luki raamattua. Pirtissä oli ilma lämpöstä, jotta
äiti oli pudottanut huivinsa hartioilleen. Harvat, vähän hopeoituneet
hiukset päälaella paistoivat. Hän oli tummaverinen, ja hänen
terävät silmänsä olivat syvällä kuopissaan. Luku näytti hänestä
vastenmieliseltä, eikä kovinkaan ollut sielullaan kiini raamatussa.
Leikitteli vain äänelläänkin. Hänen laihoissa, kuoppaisissa kasvoissaan
oli väliin liikkeitä, mitkä ilmaisivat muuta kuin hurskautta: hänen
eloisa sielunsa ei ollut kuihtunut yhtä rintaa ruumiin kanssa. Nuorena
tyttönä oli hän aina ollut ensimmäisinä merimiesten tansseissa.
Loukosta oli häntä aina silloin nykyinen miehensä ihaillut. Kaksissa
naimisissa oli hän kerjennyt olla. Ensimmäisistä joutui hän aivan
nuorena leskeksi, kun mies, iloinen nuori merimies, hukkui
juovuksissaan kaupungin satamaan. Hänelle ei ollut jäänyt yhtään lasta.
Sannan isä kun oli tullut mereltä ja kuullut hänen olevan leskenä, oli
heti mennyt kosimaan ja onnistunut. Reipas hänkin oli miehekseen, mutta
ujo ja hiljainen. Nyt vanhalla puolen ikäänsä oli hän hihhulilaisuuteen
taipuva. Tuossa hän nyt istui sohvalla pää vähän kumarassa ja joutilain
katsein. Hänen sinisen valkoset silmänsä olivat vähän ulohtaalla
päästä, ja rauhaisia ryppyjä oli hänen otsassaan. Vaalea tukka ei ollut
enää pystö niinkuin nuorena miehenä, vaan pitkinä, leikkaamattomina
haituvina ympäröivät hiukset melkein paljasta päälakea. Muuten oli
ruumis könttyrä ja kumara. Hän näytti hyvinkin nauttivan lämpösestä
ilmasta, huoneen hiljaisuudesta ja vaimonsa lukemisesta.
-- Hyvää iltaa, toivotti Sanna sisään tullessaan.
-- Iltaa, iltaa, vastasi äiti ja heitti lukemasta pantuaan merkin
raamatun väliin.
-- Vastako olet talosta päässyt? kysyi isä.
-- Kerkesin kävästä tuolla raittiusseurassa.
-- Siellä tanssaamassa? äsähti isä.
Sanna säpsähti ja katsoi arkana isäänsä.
-- Jos nuorena onkin vähän muiden seurassa, niin välipä tällä nyt!
Eikähän se tanssikaan niin pahaa ole. Leikkiä vaan, puolusteli äiti.
Isä sanoi vitkaan jotakin vastaan ja jäi äänettömäksi.
Mutta Sannaa peloitti, että jos isä saisi tietää hänen vielä niin
huimasti tanssineen ja --- Alfredin kanssa. Tuntui jo, että hän on
joutunut tunnustuksille.
-- En minä ole tanssinut eikä sitä tanssittukaan, puolusteli Sanna
hätäisesti.
Tuota sanoessaan ei Sanna uskonut itsekään, että vanhukset häntä
uskoisivat. Lähti niin ajattelematta huulilta, kun nyt tuli mieleen
pelko ja arkuus.
-- Sinä nyt pääset aina omin päin juoksuun, kun olet siellä
palveluksessa. Taisi olla turhaa, että me muka panimme sinut sinne
ihmistymään.
Isä katsoi rehellisillä, vanhoilla silmillään kysyvästi tyttöön.
-- Hyvin vähän minä pääsen ulos...
Mitähän, jos isä tietäisi, että siellä on Pura ulkona häntä
odottamassa, ajatteli Sanna arkana.
-- Älä nyt Sannaa tyhjää toru, isä!
Sanna mieli apeana mietti, että miksi hänellä on tuommoinen isä. Ei
suinkaan kellään muulla ole tuollaista isää kuin hänellä.
-- Ei ole turhaa nuhteleminen, vastasi isä ja sukasi kädellään mustaa,
takkuista partaansa.
-- Minä kiehutin pyhä-illaksi vähän teevettä. Tahdotko, Sanna, juoda?
Äiti alkoi nousemaan antaakseen Sannalle teevettä.
-- Kyllä minä, äiti, itse saan, sanoi Sanna ja meni uunille. Hän otti
suuren kahvikupin, kaatoi siihen teetä ja alkoi ryystämään. Ei tehnyt
nyt mieli juttelemaankaan, mitä oli talossaan nähnyt ja kuullut, kuinka
suuria kestejä oli pidetty, keitä ollut vieraina ja miten rouvasihmiset
olivat olleet puetut, mitä ruokalajeja syöty, ja muuta sellaista, mitä
hän aina ennen oli kotonaan innolla kertonut. Harmistunut oli Sanna ja
iloton, myssötti kuin ikävin ihminen maailmassa. Tuossa uunin nurkassa
hän ryysti teetään nyreillä mielin.
Sillä välin oli äiti sattunut vetäsemään akkunan varjostinta. Pura oli
juuri akkunan edessä ulkopuolella Sannaa odottamassa. Äiti vähän
säpsähti, kun tuossa mies seisoa möhötti hänen nostaessaan mitään
aavistamatta kartiinia. Äiti arvasi, mikä se tuo mies oli, ja sentähden
hän ei puhunut mitään.
Äiti meni uunin luo Sannan tykö, joka ei ollut huomannut, koska oli
sivuttain, äidin kartiinin nostamista.
-- Onkohan siinä vielä minullekin teetä? sanoi hän kovemmin, mutta
samalla nojautuessaan Sannan puoleen teetä kaatamaan höpisi isän
kuulematta tytölle:
-- Kuka se on tuo nuori mies, joka sinua ulkona odottaa?
Sanna karahti punaseksi eikä puhunut mitään. Kummissaan vain katsoi
äitiä. Äiti kaatoi kuppiin teetä ja alkoi ryystämään. Ryystäessään meni
hän vähän likemmäksi Sannaa.
-- Eikö se ole se Pura? kysyi hän hiljaan Sannalta.
Sannaa vähän arvelutti. Kieltäisikö, ett'ei tiedä koko miehestä? Mutta
ehkä äiti saa tietää muilta, ja mitäpä hän äidiltä salaa...
-- Se pyysi minua kävelemään, vastasi Sanna ujosti ja hätäilevästi.
-- Sehän on hyvä mies...
-- Minä lähden nyt. Hyvästi!
-- Kiireppä sinulla on, sanoi äiti.
-- Muista Sanna, että kun sinulla on vapautta, niin tulet sinä tänne
etkä mene lentoon ja hyppyyn! Jos minä saan kuulla, että sinä kovin
lennät ja lekaat, niin varo itseäsi!
Puoli koholleen nousi isä sohvasta ja sanoi lopun kovalla äänellä.
Sanna lähti huoneesta, mutta äiti vielä ovea kiini pannessaan tarkasti
Puraa. Hän väänsi sitten hiljaa oven lukkoon ja meni isän tykö
huoneeseen virkkaamatta hänelle mitään Purasta.