Seuraavana päivänä oli Pura pöytänsä ääressä aivan ääneti ja näytti
olevan mietteissään. Väliin vain ikäänkuin ajatuksissaan keskeytyen
sanoi jonkun leikillisen suunpurkauksen.
Hän vain mietti raittiusseuraa, ja kun joku jotain hänelle puhui,
täytyi hänen kysyä toistamiseen, sillä ensi kerralla ei Pura kuullut.
Hän kun ei tarkannut ympäristönsä elämää. Ja kun tulisi ilta, jotta hän
voisi sanoa tuon huulillaan jo monta kertaa pyörineen lauseen: Miehet!
minulla on teille vähän puhumista.
Sinä päivänä tehtiin ahkeraan työtä, sillä oli saatava valmiiksi suuri
joukko tilauksia, mitkä tulivat muutamalle maaseudun sahalle. Hiki
juoksi miesten kasvoilta, kun he tekivät niin uutteraan työtä.
Työnjohtaja kehoitti heitä tekemään niin ahkerasti, kuin suinkin
voisivat, sillä huomenna piti kaikki olla valmiina. Ensin ei oltu
tiedetty, että ne pitäisi olla niin päivän päälle, mutta aamulla oli
patruunille tullut sähkösanoma, missä kysyttiin, joutuuko tilaus,
niinkuin oli luvattu. Ja patruuni oli luvannut, sitä konepajan täytyi
pitää sanansa, jotta yleisö voi luottaa. Puraa jo iltapäivällä
huoletti, että ehkä täytyi tuo rakas tuuma siirtää tältä illalta, sillä
työ taisi kestää yli tavallisen ajan.
Tänä päivänä kävi patruunikin verstaassa. Ei hän siellä juuri kovin
tiheään pistätellyt. Miehet kun näkivät patruunin, olivat kuin tulessa.
He vain mielessään miettivät, että nyt taas, kun oli näin kiire,
patruuni antaisi illalla hyvät ryypyt. Niin hän oli ennenkin tehnyt.
Pitihän siis olla hommassa. Ja patruuni katseli hyvillään miesten työtä
kädet seljän takana. Tuli hän Purankin pöydän tykö.
-- Päivää, Pura!
-- Hyvää päivää!
-- Teillä nyt on kiirut työ. Taitaa aikeennekin siirtyä tältä illalta.
Pura katsahti hieman murheellisesti patruuniin, ikäänkuin olisi
tahtonut sanoa: niin taitaa. Itseäänkin Puraa jo oli epäillyttänyt, ja
nythän aivan tuntui epäilys varmistuvan, kun patruunikin noin arveli.
Alakuloiseksi se teki Puran mielen, ja hän painautui viilatessaan
alemmaksi pöytäänsä kohden.
Enempää ei patruuni joutanut puhumaan Puralle, sillä työnjohtaja rupesi
hänelle näyttämään muutamaa sorvausta, mikä ei ollut tullut aivan
tarkaksi. Aristellen tarkasti työnjohtaja näyttäessään sitä patruunin
kasvoin väreitä. Hän pyrki niistä jo huomaamaan patruunin mielen. Mutta
kun patruuni nosti silmänsä sorvauksesta häneen, luihautti hän silmänsä
alas ja siirsi ne sitten nopeasti sorvaukseen. Ei patruuni torunutkaan,
vaan käski tehdä uuden. Hän siirtyi pöydästä pöytään, yhden miehen
luota toisen luokse, ja sitte, kun jo oli kulkenut molemmat huoneet
ympäriinsä, hän vielä otti yleissilmäyksen ja lähti pois.
Huimasti sujui työ. Liekö ryyppyjen esimaku jo kutkuttanut miesten
huulia, mutta kovasti he vain työtä tekivät. Ja kun kello oli
seitsemän, oli kaikki valmiina.
Purapa jo alkoi ilostumaan, kun työ näytti loppuvankin määrä-ajalleen.
Kasvotkaan eivät olleet enää niin totisen vakavat ja haluttomat, vaan
niihin ilmautui iloisampi piirre, ja hän alkoi hiljalleen viheltämään:
Eikä se ole raukka,
Joka rantoja soutaa,
Rantoja soutaa,
Rantoja pitkin soutaa.
Tuossa hän viheltäessään kuuli muutaman miehen sanovan toiselle, että
nyt varmaan patruuni antaa hyvät ryypyt, kun työ joutui näin sukkelaan.
Heti herkesi Puran vihellys, ja hän heristi korviaan ja kuuli toisen
vastaavan myöntävästi. Näytti, kuin Pura olisi tuntenut kipua, sillä
niin äkkiä hänen kasvonsa piirteet muuttuivat, ja koko mies lamautui
taas alakuloiseksi. Hän viskasi suuttuneena työkalun kädestään, otti
toisen, viskasi sen taas ja haki uutta kyyristyneenä pöytää kohden.
-- Eikö sitä nyt anneta ryyppyä, kun noin hiki päässä on tehty työtä,
kysyi muuan työnjohtajalta.
-- Kyllä se viinatilkka on tarpeeseen, kun on väsyksissä, arveli
toinen.
Ja työmiehet odottavasti katsoivat työnjohtajaan. Puran olisi mieli
tehnyt ruveta puhumaan, mutta sanatonna hän pysyi ikäänkuin
hämmästyksestä. Tätä hän ei ollut osannut odottaakaan...
-- Minä menen patruunin puheille muutenkin ja saatan sanoa. Vai
pitääkö?
-- Kyllä mestari saa sanoa, arveltiin.
Joku katahti Puraankin, että mitä hän sanoisi. Mutta Pura vain
kuunteli, kuunteli vastahakoisesti kuin lapsi torumista. Tehnyt olisi
mieli puhumaankin, mutta oli ikäänkuin joku vastahakoisuus olisi häntä
pidättänyt, joku näkymätön voima pannut käden hänen suunsa eteen,
jott'ei sieltä yhtään sanaa ulos pääsisi. Aivan kuin lapsi ankaran isän
edessä hän oli: sanatonna, vaikka kyllä olisi ollut sanottavaa. Hän
odotti lapsen tavalla, miten asia lopullisesti kiertyisi.
Ja jos heille nyt, kun ovat tuossa mielessä, rupeaisi puhumaan
raittiusseuran perustamisesta, niin varmaan puhuisi kuuroille korville:
pilkaksi panisivat koko asian. Vaan Puraan iski varmuuden tunto, että
ehkä miehet turhaan ovatkin hyvillään ryyppyjen saamisesta. Tietysti ei
patruuni nyt annakaan, kun eilen illalla oli puhe raittiusyhdistyksen
perustamisesta. Tuo miesten niin varma luulo sai hänetkin äsken
epäilykseen rakkaan tuumansa toteuttamisesta. Mutta nyt, kun asiaa
tarkemmin mietti, niin vähän tuntui naurattavan miesten pettymys. _Ne_
ne pettyykin, eikä hän! Patruuni sanookin työnjohtajalle, että tässä
pajassa ei enää ryyppyjä työmiehille anneta. Ja sitte ne hyvinkin
nolostuu, kun kuulevat, että hukkaan meni hyvät humalat. Mutta sitte
alkoi Puraa mietityttämään, ett'ei tuosta seuraava mielentila olekaan
otollinen hänen aikeelleen. Varmaan uhallakaan eivät rupeaisi
raittiusyhdistykseen, kun nyt noin pettyvät ryyppyjen saamisessa. Vaan
pianhan heidän mielensä muuttuu... Ja patruunin myötävaikutuksella se
on helppo... Tänä iltana hänen täytyy saada heille puhua...
Miehet jäivät korjaamaan paikoilleen työkaluja, kun mestari lähti
patruunin luo.
Suuren pääkaupungin sanomalehden takana istui patruuni mestarin sisään
tullessa. Patruuni silmäsi yli sanomalehden tulijaa, nousi sitte ylös
ja meni tupakkapöydän luo. Pani sikaarin palamaan ja kääntyi sitte
työnjohtajan puoleen.
-- Nyt on kaikki valmiina.
-- Nytkö jo? Sepä hyvä! Mestari istuu. Patruuni hykerti käsiään
hyvillään ja silmät nauroivat.
-- Sukkelaan työ joutuu, kun miehet paraansa panevat liikkeelle.
-- Tosiaankin sukkelaan joutui, tosiaan sukkelaan! Minä luulin, että
ainakin he saavat pari kolme tuntia tehdä yli ajan. No, se oli
helkkarin mainiota! Totta tosiaan joutuivat sukkelaan! Patruuni soitti
piikaa.
-- Tuoppa punssikarahviini tänne ja pari lasia!
Piika toi ja patruuni kaatoi punssia laseihin.
-- Tulkaapa maistamaan!
Työnjohtaja pyyhkäsi partaansa ja meni maistamaan.
-- Ryyppyjä siellä kuulustivat miehetkin olevan vailla.
-- Ryyppyjä?
Patruuni hiukan kavahti, ja maistamatta jäi kohotettu punssilasi. Mutta
hän tyyntyi, maistoi lasin puolelleen ja sanoi: Vai ryyppyjä?
-- Niin tuumivat. Sanoivat, että totta nyt annetaan ryypyt, kun on
tehty noin ahkeraan työtä, oikein hikipäässä.
-- Ivyllä he hikipäässä ovat tehneet. Mutta --
Patruuni ajatuksissaan otti pari askelta eteenpäin matolla, pysähtyi
sitte ja sanoi:
-- Olivatko he hyvinkin niiden perään?
-- Sanoivat, että kun ennenkin on annettu, niin totta nytkin.
-- Onhan sitä joskus annettu ennenkin. Käskekää heidät pikkupuolelle,
niin siellä saavat. Ahkerastahan he ovat tehneet työtä, niin ei saa
pahoittaa heidän mieltään. Eikähän yksi tai pari ryyppyä heille pahaa
tehne...
-- Vähällähän sen työmiesten mielisuosion ostaa.
-- Kun menevät sinne pikkupuolelle, niin saavat. Juokaa lasinne
pohjaan!
Työnjohtaja joi lasinsa, kiitteli ja lähti.
Patruunia mietitytti tuo ryypyn antaminen. Mutta se on niin vähäinen
asia... Onhan Puralla tilaisuutta vastakin heille puhua... Kun noin
ovat ahkerasti tehneet, niin olisihan väärin kieltää heiltä vähäistä
ryyppyä... Ja tuo raittius... eikö lie vain noita nykyajan houreita...
Joka on kunnon mies, niin kyllä hän pitää huolen itsestään ja
suustaan... Ja juopporatit taas eivät pysy juomatta, vaikka olisivat
missä seurassa... Joka ei voi varjella itseään, hän hukkukoon!... Näitä
nyt tekemällä tekemään raittiiksi ja juomattomiksi... Pöhöh! -- Noin
ajatteli patruuni, ja ajatukset kääntyivät siihen kauniiseen
rahasummaan, minkä hän sai noista tilauksista. Ja paremmin mieli
lämpeni sitä ajatellessa kuin raittiusseuraa. Partaansa hän siveli ja
asteli lattialla, aina väliin löyhäyttäen savua sikaaristaan. Nakkautui
sitte keinutuoliin, kaatoi punssia lasiin ja joi. Paneutui mukavampaan
keinutuolissa, melkein puolimakuulleen ja antoi sitte tuolin verkkaan
painua alas, taas kohousi soutamaan ylöspäin ja taas alaspäin, kunnes
vähän pysähtyi ryypätessä. Alkoi sitte taas entistä menoaan soutamaan.
Mutta työnjohtaja meni alas verstaaseen. Siellä miehet vielä
laittelivat kaluja paikoilleen, sillä kiireessä niitä oli jätetty sinne
tänne.
-- Patruuni käski teidän mennä pikkupuolelle, niin siellä saatte
ryypyt, ilmoitti työnjohtaja.
-- Siin' oli, äännähti Pura itsekseen.
Pura näytti siltä, kuin olisi joku rakas olento häneltä yht'äkkiä
temmattu. Hän purasi hammastaan, näytti tuiki harmistuneelta ja
silmissä värehti niin surullisen katkerasti.
Mutta miehistä tuntui tuo olevan iloinen sanoma, joka pani oikein
kielet liikkeelle, mikä mitenkin patruunia mieheksi kehuen. Ottivatpa
nuoremmat miehet mennessään pikkupuolelle hiukan käsiksikin, tietysti
leikillään, niin lysteissään kun olivat.
Pura lähti kiiruimmiten kotiinsa. Häntä suututti, ett'ei tiennyt, mitä
tehdä. Ja mielikin oli niin lannistunut. Tuntui hänestä koko
raittiusseuran tuuma häipyvän kuin tuhka tuuleen. Niin se nyt
haihtui, ja eikö lie parasta, ett'ei heille koskaan puhukaan koko
raittiusseurasta...
Miehet menivät pikkupuolelle ottamaan naukkuja. Siellä oli piika
kokoliaan viinanassakan kanssa, ja kohta alkoi tarjoilu. Suuri tarjotin
oli täynnä pikareita, joihin piika kaatoi viinaa, minkä kerkesi.
Tyhjinä oli siltä aina pikareita. Antamisessa ei ollut mitään rajaa,
vaan itsekukin sai ottaa niin paljon, kuin ilkesi. Ja ilkesi ne miehet
ottaa, kun kerran ehdolla oli. Hymysuin kaatoivat nuoret ja vanhat
nestettä, mutta joku varovaisempi jo teki pois lähtöä.
-- Eipä tätä lystiä aina ole. Mihin kiire? miettivät toiset ja
maistelivat. Eikä he hellittäneet, ennenkuin koko nassakka alkoi olla
tyhjänä. Ei ollut patruunilla tarkotusta viinaa niin paljon jakaa,
mutta piika kaikessa yksinkertaisuudessaan antoi niin kauvan, kuin
riitti. Varsinkin kun tuolla joukossa oli nuoria, pulskiakin miehiä, ja
olihan oikein mieli hyvä, että noille voi antaa. Kehuivat sitte rehiksi
ja naitavaksi tytöksi, jotta piikaa oikein nauratti. Vanhemmat miehet
jo tarjoutuivat puhemiehiksi. Ja niin sitä lystiä pidettiin.
Mutta Puralla ei ollut kamarissaan halua mihinkään. Ei ollut ruokakaan
maistanut, kun oli koettanut sitä syödä. Otti hän sitte muutaman kirjan
lukeakseen, jossa puhuttiin Espanjan inkvisitioni-kauheudesta, mutta ei
sekään saanut ajatuksia puoleensa. Noissa raittiusseuran tuumissa ne
vain risteilivät Ja patruuni kehtasi olla niin kelvoton...