V.

Pura kulki jo työssä konepajassa. Eipä siellä ollut muita Helsingistä

saakka, ja sepä teki, että tuota helsinkiläistä ruvettiin pitämään

niinkuin vähän parempana. Hän oli niin taitava työmies, sävyisä

kumppali, ehkä hiukan juro ja umpimielinen. Mutta sepä vasta lisäsi

hänen arvoaan työkumppanien silmissä; ei hän joutavia jaaritellut. Eikä

edes maistanut viinaa! Se se miehiä ihmetytti, että kun ei viinaa

maista ja on Helsingistä. Ainahan nuo sanovat sitä Helsinkiä kaiken

pahuuden pesäksi, ja kun sieltä tuollaisia miehiä tulee. Oli se kumma

heidän mielestään ja heidän piti keksiä siihen syy. He päättivät, että

Pura on ollut suuri juomari, mutta sitte, kun on tehnyt jotain rikosta

juovuspäissään, jotta on täytynyt lähteä pois koko Helsingistä, on hän

heittänyt juomasta. Miettivät he useasti kysyäkin, mutta ei oikein

ottanut rohjetakseen kukaan tiedustamaan.

Itse oli Pura jotenkin tyytyväinen paikkaansa. Hän näki, että

työkumppanit arvottivat häntä, eivätpä juuri juoneetkaan hänen nähden.

Ensikerran kun oli muuan nokipoika noutanut viinaa työhuoneeseen, oli

Pura puhunut työmiehille, jotta heittäisivät juomisen pois, ainakin

työpaikalla. Mieli se joku vähän vastaan sanomaan, että niinhän se on

tapa kaikissa konepajoissa, mutta vähästä se vastus oli.

Ja patruunin suosiossa oli hän myöskin. Patruuni oli keski-ikäinen

mies, ja omalla uutteruudellaan oli hän päässyt konepajan omistajaksi.

Hän oli tehnyt pieniä keksinnöitä, saanut patentin niistä ja siten

hyötynyt. Hän oli ollut toisessa kaupungissa pienemmän konepajan

omistaja, mutta nyt oli muuttanut tänne ja perustanut uuden,

suurenpuoleisen verstaan. Patruuni luotti täydellisesti Puraan ja piti

Puraa parhaana miehenä koko verstaassa. Kun työmiesten kesken oli

perustettu kipukassa, mistä työmiehet sairastuessaan tai

loukkautuessaan saivat apua, kun suorittivat siihen määrätyn maksun

aina työpalkastaan, uskoi hän kassan Puran hoidettavaksi.

* * * * *

Muutamana iltana kun Pura tuli työstään, alkoi hän syötyään ja pestyään

lukemaan paikkakunnan sanomalehteä. Siinä oli raittiusasiaa käsittelevä

kirjoitus, missä kehotettiin perustamaan raittiusseuroja tehtaalaisten

kesken. Lämpimästi siinä puhuttiin asian puolesta, asiallisesti, mutta

samalla kauniisti. Kirjoitus oli läpeensä vaikuttava Puraan, painui

hänen salaisimpien pyrintöjensä sopukkaan. Jotain tuollaista hän oli jo

ennenkin miettinyt ja aprikoinut, omasta sydämmestään oli syntynyt halu

vaikuttaa työveljiensä eduksi. Mutta nyt tuo ennestään vieno halu

varmistui ja täydentyi lujaksi tahdoksi panna mietteensä toimeen.

Rohkeutta se lietsoi tuo sanomalehti-kirjoitus häneen, ja yli

jokapäiväisyyden ajautuivat ajatukset.

-- Miks'ei hän voisi sitä perustaa? Osasihan hän puhua asian puolesta,

eikähän tuota paljon tarvinnut osatakaan... kyllä kai työmiehet itsekin

tietävät, mitä hyvää juomisesta lähtee... Mutta kun yksi juopi, niin

juopi toinenkin... kun ei yksi nouse, niin ei nouse toinenkaan... hänen

täytyy ruveta saamaan aikaan raittiusyhdistys verstaan työmiesten

kesken... Säälihän on aamusilla nähdä heidän verestäviä silmiään ja

rikkinäisiä kasvojaan... ja entä sitte perheet. Ja he sivistyisivät ja

olisivat todellisia ihmisiä... tosi työmiehiä. Hän lähtee puhumaan

patruunille asiasta, ensin täytyy häneltä lupa saada ja ehkä hän

kannattaa asiaa...

Jännityksessä oli Pura, ja toinen käsi, jossa oli sanomalehti, oli

solahtanut polvelle. Silmätki välkkyivät eloisammasti, ja sisäisen

innostuksen väreitä heijasti kasvoissa.

Hän pukeutui ja lähti patruunin puheille. Soittaessaan kelloa patruunin

etehisessä, häntä alkoi mietityttää, miten rupeaisi puhumaan, jott'ei

patruuni leikiksi ottaisi koko tuumaa, sillä patruuniki taisi olla

kovin välinpitämätön raittiudesta... ja irvihammas oli muuten suuri.

Pura hyvin tunsi olevansa tavattomammalla asialla, ja kun kuului

askeleita oven takaa, mieli vähän rintaa ahdistamaan. Oven reikeli

kävi, ja Pura odotti hiukan arkana näkevänsä itse patruunin. Mutta

päästäjä olikin piika.

-- Onko herra patruuni kotona?

-- On. Hän juo juuri teetään.

-- Onko hänellä vieraita?

-- Ei ole.

-- Olkaapa hyvä ja kysykää, sallisiko hän minun saada vähän puhua hänen

kanssaan!

Piika meni ja tuli kohta takaisin.

-- Patruuni käski tulla sisälle.

-- Jahah!

Piika reiklasi oven ja Pura meni patruunin työhuoneeseen hiukan

ahdistuneena. Pehmoisiin mattoihin ottivat askeleet vain hyvin hiljaan.

-- Hyvää iltaa, herra patruuni!

-- Iltaa! No, mitäs Pura nyt asioitseepi? Istukaapa!

Puraa oudostutti istua pehmoiseen tyynytuoliin, minkä vieterit

mukavasti ponnahtivat alemmas Puran istuutuessa siihen. Patruuni

nakkasi toisen jalan toisen päälle ja jäi odottamaan, mitä Pura

sanoisi. Nyt vasta Puraa oikein ahdisti ja syösti. Ei oikein tiennyt,

miten alkaisi puhumaan. Patruunin loistavasti sisustettu huone vienon

hämärässä valossa, nuo kultaraamiset taulut kauneine maisemineen,

paksut, tummat tapeetit ja täyteläiset, vietereillä pingotetut

tyynytuolit ja sohvat yhä enemmän lisäsivät Purassa oman

vähäpätöisyytensä tuntemista. Ja hän nyt oli sellaisella asialla, joka

ei ollenkaan kuulunut hänen työalaansa... tuskin työmiehellekään... Ja

patruunin pulskat kasvot ne olivat tähdätyt häneen...

-- Lukiessani tänä iltana sanomalehtiä, tätä meidän kaupungin

sanomalehtiä...

Patruuni siristi silmiään ja pilkallinen hymy pakkausi suupieliin. Pura

huomasi tuon ja häntä ujosti jatkaa puhumistaan. Mutta patruuni ehätti

apuun.

-- Mitä on Pura nähnyt sanomalehdestä?

Pura tuli rohkeammaksi.

-- Minä luin siinä, että kehotettiin perustamaan paikkakunnallemme

raittiusseuraa --

-- No, koskeeko se asia meitä?

-- Minä ajattelin, että jos saisi aikaan raittiusseuran verstaan

työmiesten kesken...

-- Hjaa! Sepä ei taitaisi olla hulluinta.

Patruuni nousi kävelemään. Kääntyi kävellessään Puran puoleen:

-- Ne juovat siellä verstaassa?

-- No, en nyt juuri sitäkään voi sanoa, mutta eivät ne aivan

juomattakaan ole.

-- Eikö Pura pidä väkevistä?

-- Sanalla sanottuna: en.

-- Eikö Pura koskaan ole pitänyt?

-- En koskaan. Tuskin tunnen viinan makua; niin vähän olen sitä

maistanut.

-- Kutka siellä verstaassa ovat juopoimmat?

-- En ole, herra patruuni, tullut kantelemaan työkumppanieni päälle.

Minä tulin vain puhumaan raittiusseurasta.

-- Mutta tahdotteko, että _minun_ pitäisi ruveta perustamaan heille

raittiusseuraa?

--- En suinkaan. Se ei ole käyntini tarkoituksena. Tahdoin vain kysyä,

suostuuko patruuni, jos minä --

-- Jassoo Pura?

-- Niin, että jos minä koettaisin saada aikaan raittiusyhdistystä

heidän parissaan.

-- No jaa. Miks'ei.

-- Olisihan siitä patruunillekin hyötyä; että miehet olisivat

raittiita. Silloin olisivat he säännöllisesti työssä. Ja kun on

kiirettä työtä, niin on kyllä hyvä, että ollaan työssä säännöllisesti.

-- Aivan oikein. Kyllä minä pidän Puran tuumasta.

-- Minä siis saan luvan koettaa?

-- Kyllä.

Patruuni meni pienen nurkassa olevan tupakkapöydän tykö ja toi sieltä

sikaarin Puralle.

-- Tässä olisi tupakkaa.

-- Kiitos! Minä en polta.

-- Ette tupakkaakaan käytä? Mutta eihän teillä ole miehen tapoja

mitään.

Patruuni naurahti.

-- No, miten te aivotte tuota seuraa laittaa?

-- Kokouksia pitämällä ja laittamalla lukusalin.

-- Lukusalin?

-- Niin.

-- Mutta sehän vaatii rahoja, ja mistä noilla työmiehillä on?

-- Jäsenmaksuista tietysti saadaan osa.

--- Mutta jos he eivät rupea maksamaan. Katsokaas: kipukassaan ja

raittiusseuraan. Siinähän tulee jo maksuja.

-- Useampi markka heiltä luistaa kapakkaan.

-- No kyllä. Mutta jos kerran saadaan aikaan tuo raittiusseura, niin

minä tilaan sanomalehdet.

Mutta patruuni jäi nyt ajattelemaan, melkeinpä unohtaen Puran

läsnäolon. Hänellä olivat silmät tähdätyt eteensä mattoon ja kädet

liivin taskuissa. Hän oli lukenut paljon työlakoista ulkomailla, ja ne

siellä olivat noiden tuollaisten työväenyhdistysten aikaansaamia

paraasta päästä. Ensin muodostivat jonkunlaisen seuran, jonne

kokoutuivat keskenään paraasta päästä huvittelemaan, mutta sitte

rupesivatkin kapinoimaan isäntiään vastaan ja pyytämään korkeita

palkkoja. Noissa seuroissa oppivat he yhdessä toimimaan ja sitten

seisovat lujana kuin muuri, yhtenä miehenä vaatimuksissaan isänniltä...

Puraa ikävistytti äänettömyys ja hän koetti sitä lopettaa:

-- Patruuni tekee paljon seuran eduksi!

-- Niin, tietystihän minä sitä edistän, vastasi hän melkein

ajattelematta, sillä ajatukset olivat toisaalla... Siellä he vaativat

työpäivän lyhentämistä.... kaksinkertaisia palkkoja... vieläpä osaa

tehtaiden voitostakin... silloinhan pääomalla ei ole enää mitään

varmuutta... Vaan tuskinpa ne sellaiset puuhat Suomessa käy päinsä,

eikä ne täällä työmiehet ole läheskään niin kehkeyneet...

-- Jäsenmaksut voi panna sitte hyvin pieniksi, jotta voi kokoushuoneen

vuokrata, puhui Pura ja herätti patruunin mietteistään.

-- Tuolla pikkupuolella... Mutta entä jos antaisi heidän itsensä

hommata... Vaan turhia pelkoja nämä ovat... Tuolla pikkupuolella on

sellainen huone, parikin, joissa voitte kokoutua, puhui patruuni sitte

ääneensä.

-- Kiitos! Kiitos! Luulenpa aivan varmaksi seuran aikaansaamisen nyt,

kun patruuni noin auliisti sitä kannattaa.

-- Jos tuumanne onnistuu, niin olisi hyvä. Säännölliset työmiehet ovat

hyviä.

-- Sitte minä olen ajanut asiani.

Pura nousi ja yritteli lähtemään.

-- Milloin Pura aikoo puhua heille?

-- Ehkä jo huomenillalla, kun työ on lopetettu.

-- Silloinhan sopii.

-- Hyvästi!

-- Hyvästi! Minä tulen päästämään.

Sadatkin mietteet risteilivät Puran aivoissa, kun hän astui kotiinsa.

Kun hän rupesi ajattelemaan yhtä asiaa, niin siihen yhtyikin aina uusia

sivuajatuksia, jott'ei juuri tosi kokonaista, päättävää syntynyt. Mutta

että hän nyt voi perustaa raittiusyhdistyksen, se vaan oli varmaa. Ja

hän perustaakin sen... hän puhuu työmiehille niin hyvin kuin hän

voipi... ja voipi hän, kun oikein tahtoo... Sitte saa iltaansa viettää

hauskasti keskustelemalla ja lukemalla sanomalehtiä raittiusseurassa...

Ei ole illat enää niin ikäviä ja yksitoikkoisia. Ja sinne tulee

_naisiakin_... Huvitusta saadaan... Eikä seuran tarkoituksena tarvitse

olla yksistään raittiuden ajaminen, vaan yleensä työmiesten

sivistäminen... Työmiehet tulevat sinne siisteissä vaatteissa...

Loistavasti palaa kattolamppu ja valaisee kokoushuoneen... Sanomalehtiä

kellottaa pöydällä... Mutta kokouksen aikana ei niitä kukaan saa

lukea... Hän puhuu... Nuoria neitoja istuu tuoleilla ja kuuntelevat

häntä... Hän puhuu, miten paljon parempi aviomies on se, joka ei juo

kuin se, joka juopi... Tytöt tulevat aina myötätuntosemmiksi hänen

puheellaan... Hän osaa liikuttaa heidän sydäntään... Vanhemmat

miehetki pitävät, että oikein hän puhuu ja kammoksuen muistavat

juontimatkojaan...

Pura otti vielä tultuaan asuntoonsa sanomalehden käteensä ja luki sitä.

Niin siinä oli, että varsinkin tehtaantyömiesten kesken oli

raittiusyhdistys tarpeen... Jossa suurin joukko, siellä enemmän

pahaa... Nuoria on tehtaassa kovin paljon ja väkiselläkin ne oppivat

juomaan... Mitä ne muuta, kuin mitä näkevät vanhempain miesten

tekevän... Pura otti paperia ja alkoi kirjoittamaan, miten hän puhuisi

huomenna. Paremmin se kävisi, kun olisi edeltäpäin valmistanut. Niin

hän siinä koetti saada täysinäisiä ajatuksia paperille.

Kello löi jo yhtätoista, mutta Pura vielä mietti. Aatekkaina ja

miettivinä olivat silmät paperia kohden, ja verkalleen piirsi kynä

jonkun sanan. Tuossa lampun valossa tuntui silmiäkin alkavan hieman

kangistaa. Mutta siltä hän vielä istui. Huomisessa puheessa ne pysyivät

mietteet vielä makuullakin.