Konepaja ei ollut varsin kaupungissa, vaan hiukan sen ulkopuolella.
Vähän jäämatkaa oli sinne nyt talvella. Tarkoin oli Pura yökortteerissa
tiedustellut sitä, ja nyt vähän aikaa kaupungilla käveltyään, mietti
hän lähteä astumaan sinne päin. Jospa nyt ei vielä konttori olisikaan
auki, niin saisihan tuota käydä katsomassa, millainen se konepaja on,
jonne niin on halunnut.
Pura lähti mittelemään jaloillaan jäätä kaupungin rannasta. Hämäryys
oli jo poistunut, ja tuntui tulevan selkeä suvi-ilma. Ohuen sinervä oli
taivas, ja ilma tuntui tuoreelta.
Tuossa kävellessään mietti Pura, että oli se hyvä, että hän oli
joutunut tälle työalalle. On kuitenkin aina työtä, ja palkkakaan ei ole
huono työmiehen palkaksi. Mutta tuokin perhe... Mies kertoi saaneensa
puolitoista markkaa päivältä nyt talvisydännä... Elättää sillä perheen
ja vuokraa huoneen. Eikä sitäkään tienestiä aina ole. Ja aina olla
kiini noissa elatushuolissa... Eläinkin vain huolii syömisestään... Syö
mitä saa, ja sitte on eläin... Ei kai tuokaan työmies ole koskaan
tuntenutkaan itseään muuksi kuin työjuhdaksi. Ja miten voikaan, kun
noin ovat asiat!... Leipä on maasta. Ruumiin se ravitsee, mutta ei
muuta. Mutta onhan työmieskin ihminen. Mutta sepä näyttää hänen olevan
nykyisissä oloissa vaikea käsittää. Sanomalehdet saavat puhua ja
pauhata hengen vapaudesta, työmiehen tilan korottamisesta, mutta se on
turhaa, niinkauvan kuin eivät työmiehet itse herää... Voi, jos minä
olisin oppinut mies! Mutta ehkä en silloin olisikaan Pura, vaan joku
rihasäärinen herrasmies, mikä osaisi halveksia työmiestä. Tämä maailman
meno on niin kummaa. Työmiesten halveksiminen on oikein juurtunut
sivistyneiden ihmisten vereen. Ja neki, jotka sanoillaan pauhaavat
muka työmiesten puolesta, itse asiassa kuitenkin pitävät työmiestä
itseään alempana olentona. Niinkuin pääkaupungissakin se yksi
sanomalehdentoimittaja. Puhui joka toisessa numerossa työmiehen tilan
kohottamisen puolesta ja käytöksessään oli lipevä vieraita työmiehiä
kohtaan, mutta omille kirjanpainotyömiehilleen kuin karhu... Niin se
on: sanat eivät ole töitä.
Pulskalta näytti konepajarakennus. Suurilla kirjaimilla oli seinään
maalattu: Mekanisk Verkstad. Kaksikerroksinen se oli ja punaseksi
maalattu. Aivan uudenaikaiselta näytti ulkoapäin. Näki vasta kirveen ja
sahan heiluneen sen rakentamisessa; niin oli kaikki tuorejälkistä ja
vastatehtyä. Komea asuinrakennus, kivinen talo, oli vieressä. Mahtoipa
omistaja olla varakaskin.
Pura astui vierrettä ylös, mikä vähäsen kohosi rannasta. Meni ja
katseli konepajaa. Osuipa näkemään muutaman oven päällä: Kontor. Mietti
jo mennä sisälle, mutta entä ei ole vielä se aika. Kukapa tietää,
minkälaisia ärttysiä siellä sisälläolijat ovat. Eihän noita saisi heti
suututtaa. Sillä maksaa se tuo isäntäväen suututtaminen työmiehelle, ja
samapa se lie muillekin. Joka on alempana, sen täytyy kumartaa. Niin se
on...
Mutta nyt juuri tuli poika, kai oli se asiapoika, avaamaan konttorin
ovea ja lakasemaan paria kiviporrasta ja niiden edustaa. Pura meni
pojalta kysymään, milloin konttori avataan.
-- Kello yhdeksän, vastasi poika.
Pura silmäsi kelloaan. Se oli neljännestä vailla yhdeksän. Siis piti
vielä odottaa neljännestunti. No pian kai tuo meni kävellessä ja
katsellessa. Ja Pura tarkasteli joutessaan jokaisen suuremman kivenkin,
mikä oli näköpiirissä.
Vihdoin tuli odotettu aika, sillä torninkello kaupungissa kuului lyövän
yhdeksää. Purakin katsoi vielä varmuudeksi kelloaan ja yhdeksän se oli.
Hän astui nuo pari kiviporrasta ja tuli kaikuvaan, läpikäyvään
korridooriin. Muutaman oven päällä seisoi: Kontor. Mutta sinne ei vielä
päässyt. Mitäpä muuta kuin odottaa. Ja hän odotti.
Tuossa hänen seisoskellessaan tuli kaupungista päin muuan
nuorenpuoleinen herrasmies. Hän meni kiivaasti korridooriin ja pyrki
tuosta vastasesta konttorinovesta sisään. Ja pääsi. Se oli siis auki.
Pura meni perässä ja pääsi myös.
Täällä oli tuo herra, joka eilen oli kestikievarissa tulkkina. Iloisen
tervehdyksen jälkeen syöntyi hän hauskaan keskusteluun vastatulleen
herrasmiehen kanssa. Alfrediksi kuulusti häntä puhuttelevan tuo
vastatullut.
Vastahakoisen vaikutuksen teki Alfred Puraan täällä konttorissa. Ei
Pura olisi enää tahtonut häntä silmiinsäkään. Eilen illallakin oli
jo suututtanut hänen näkemisensä. Miehessä oli jotain imelää
keikarimaisuutta, mikä inhotti rehellistä työmiesluonnetta. Ja nyt
hänen silmiään veresti; ne olivat kohmelon harmaat. Naama näytti siltä,
ett'ei mies ollut viime yönä tarpeeksi nukkunut. Puku kyllä oli siisti
ja hyvin päällä.
Huoneessa ei ollut muita kuin nuo kaksi herrasmiestä ja Pura. Molemmat
olivat vain katsahtaneet Puraan, kun hän tuli sisään, ja sitte
jatkaneet iloista pakinaansa.
-- Missä helkkarissa minun nenäliinanikin on! Ai, se jäi tytölle! Hilma
kysyi sinua, että miks'et sinä tullut häntä tervehtimään.
-- Minä olin eilen illalla paraasta päästä kotona.
Pura meni likemmäksi, mutta tuo konttoristi ei näyttänyt pitävän erin
kiirettä hänen kanssaan. Ei tiedustellut eikä joutanut kuulemaan Puran
asiaa. Katsoi hän vähän tarkemmin nyt Puraa; huomasi kai hänet
eilisiltaseksi vieraaksi kestikievarissa. Pura poistui vähän ulommaksi.
-- Voi helvetti, kuin me skoijattiin!
-- Te menitte yhdessä Artturin kanssa sinne?
-- Niin! Ja itse kestiksen isäntä oli niin tuulessa, että hän löi
klööveriä, kun meni huoneen poikki.
-- Ai -- saakeli!
-- Sitte kun me istuttiin biljaardisalissa ja Hilma toi tuutinkivettä,
tarttui Artturi häntä kiini vyötäisistä. Se koetti nykkiä itseään
irti --
-- Mukamas!
-- Niin. Tietysti mukamas. Meitä kun oli siinä niin monta
päältäkatsojaa. Ja me sitte vielä pilkattiin. Tyttö muka suuttui ja
riuhtasi irti itsensä. Mutta silloin repesi häneltä leninki. Siitä se
äsähti ja meni bufettiin mököttämään. Artturi meni ja leperteli kai
sille vähän, ja kun me siirryimme sinne, niin he yhdessä skoolasivat
viiniä. Artturi iski silmää ja sekoitti konjakkia viiniin.
-- Joiko se sen?
-- Joipa tietysti!
Alfred ilkeästi naurahti.
-- Vaan odotappa sitte! Nyt se lysti juttu alkaa! Hah! -- hah!
-- hah! --
-- Teillähän, saakeli, on ollut hauska ilta!
-- Sinne tuli Söderberg. Se kai oli jo kauppapuodissaan maistanut
viinejä, se kun oli aika viftissä. No me heti ukon ympärille ja juotiin
kauniisti ja sovinnossa tuutinkia. Hilmaki tietysti heti alkoi ukkoa
pilkata ja kärttää ukolta sampanjaa. Ukkoa suututti, se on pirun visu
juovuksissakin, ja viskasi sokerit Hilman silmille. Ja se oli teko,
mikä sai ukon tilaamaan sampanjaa. Me sanoimme ukolle, että me panemme
hänet ulos, jos ei hän tilaa sampanjaa ja sovita Hilmaa. Ja täytyihän
ukon tilata, ja nyt kaikki sen ääreen --
-- Helvetti!
-- Ja ukko oli jo lopulta niin litkassa, että hän itki. Ja meni se
Hilmallekin päähän.
Samassa tuli muuan neiti konttoriin. Molemmat herrat tekivät
kohtelijaan kumarruksen hänelle. Neiti otti pois päällysvaatteensa,
sysäsi käsillään tukkaansa ja pani rillit nenälleen. Kävi sitte
muutaman pöydän luo.
-- Kuinka neiti Sahlman voipi viime sleepartin jälkeen, kysyi vieras
herra.
-- Kiitos! Hyvin. Se oli hauska retki.
-- Meillä on homma panna toimeen ensi sunnuntaina uudet, ja minä tulin
jo puhelemaan siitä Alfredille.
-- Tuleeko osanottajia paljon?
-- En vielä tiedä. -- Mutta kello on jo puoli kymmenen. Minun pitää
lähteä konttoriin.
-- Minä puhun sinulle äsköisestä vielä joskus toiste, sanoi Alfred.
-- Hyvästi!
Samassa hän kumarsi neidille ja lähti.
-- Mitä teillä on asiaa, kysyi Alfred Puralta.
Puraa ei olisi haluttanut ruveta tuolle selvittämäänkään asiataan,
sillä niin huonoon valoon oli Alfred joutunut Puran silmissä. Mutta
eipä ollut muuta, kelle olisi asiansa ajanut. Siis kai piti hänelle.
-- Minä olen tullut tänne konepajaan Helsingistä. Minä kirjoitin ja
pääsin tänne. Tulin nyt tarkemmin sopimaan asiasta, selitti Pura
jotenkin kylmäkiskoisesti.
-- Minä en tiedä puhua siihen asiaan mitään. Patruuni tulee kello
kymmenen konttoriin, ja silloin saatte tulla tänne puhumaan hänelle
asiasta.
Pura lähti närkästyneenä. Kaikellaisiin pesiin hän oli lähtenytkin!
Tuommoisten rihasäärten käskettäväksi... Mutta työmiestä kohdellaan
tässä maailmassa niinkuin tahdotaan... Jos olisin vain ollut herra,
niin ei vissiin olisi tarvinnut odottaa tuntikausia, ennenkuin saa
asiansa ajetuksi... Ja minne nyt taas mennä puoleksi tunniksi?... Totta
patruunia saadakseen puhutella saa tunnin varttoa, kun konttoristia
puoli tuntia... Lie parasta lähteä kaupunkiin ja tulla sitte
päivemmällä...