Viimeinen henki.
Pitkäänsä, vakavasti, ääneti henki lähestyi. Kun se tuli likelle,
vaipui Scrooge alas polvillensa; sillä itse ilmaankin, jonka läpi tämä
henki liikkui, näytti se levittävän sumeaa salaisuutta.
Se oli noki-mustassa puvussa, joka peitti sen pään, kasvot ja vartalon,
ettei mitään jäänyt näkyviin, kuin ojennettu käsi. Ilman tätä kättä
olisi Scrooge tuskin eroittanut haamua ympäröivän yön pimeästä.
Hän tunsi, että se oli pitkä ja rehtava, kun se saapui hänen viereensä,
ja että sen salamyhkäinen läsnä-olo täytti hänet juhlallisella pelolla.
Hän ei tietänyt sen enempää, sillä henki ei puhunut eikä liikahtanut.
"Seisonko minä tulevien joulujen hengen edessä?" kysyi Scrooge.
Henki ei vastannut mitään, vaan viittasi eteenpäin kädellänsä.
"Sinun on aikomus näyttää minulle semmoisten asiain varjokuvia, jotka
eivät vielä ole tapahtuneet, vaan tulevaisuudessa tapahtuvat", jatkoi
Scrooge. "Eikö niin, henki?"
Puvun ylipuoli vetäytyi tuokioksi kokoon poimuissansa, niinkuin henki
olisi notkistanut päätänsä. Tämä oli ainoa vastaus, jonka Scrooge sai.
Vaikka Scrooge oli tähän aikaan hyvin tottunut haamujen seuraan,
pelkäsi hän tätä äänetöntä henkeä niin kovasti, että hänen polviansa
värisytti, ja hän huomasi, että hän tuskin pysyi pystyssä, kun hän
hankki seuraamaan sitä. Henki seisahtui hetkeksi, niinkuin hän olisi
havainnut hänen tilansa ja tahtonut antaa hänelle aikaa tointua.
Mutta Scrooge'n oli vaan sitä pahempi olla. Outo, epämääräinen
kauhu vavistutti häntä, kun hän tiesi, että tumman version takaa
aaveen-omaiset silmät tarkasti katselivat häntä, mutta hän puolestaan,
vaikka kuinka ponnisti omia silmiänsä, ei voinut nähdä mitään muuta,
kuin aaveen-omaisen käden ja mustan kasan vaatteita.
"Tulevaisuuden henki!" hän huudahti, "minä pelkään sinua enemmän, kuin
mitään henkeä, minkä olen nähnyt. Mutta koska minä tiedän, että sinun
on aikomus tehdä minulle hyvää ja, niinkuin toivon, muuttaa minut
toisenlaiseksi ihmiseksi, kuin olen ollut, rupean mielelläni sinun
kumppaniksesi, vieläpä kiitollisella sydämellä. Etkö tahdo puhutella
minua?"
Henki ei vastannut hänelle mitään. Käsi osoitti suoraan eteenpäin.
"Johdata!" sanoi Scrooge. "Johdata! Yö katoo pian, ja se on kallis aika
minulle, minä tiedän sen. Johdata, henki!"
Henki vieri pois samalla tapaa, kuin se oli tullutkin häntä kohden.
Scrooge seurasi sitä vaatteitten varjossa, jotka, niinkuin hänestä
tuntui, tukivat häntä ja kantoivat häntä eteenpäin.
He tuskin näyttivät astuvan sisään City'yn; sillä oli melkein niinkuin
City olisi kasvanut ylös maasta ja ympäröinnyt heitä. Mutta siellä he
olivat, jopa keskellä sitä; pörssissä kauppamiesten joukossa, jotka
hyörivät edestakasin, kilistivät rahaa plakkareissansa, keskustelivat
pienissä ryhmissä, katselivat kelloansa ja leikitsivät miettiväisesti
isoilla kultaisilla sineteillänsä ja niin poispäin, niinkuin Scrooge
usein oli nähnyt heidän tekevän.
Henki seisahtui vähäisen kauppamies-parven viereen. Havaiten, että käsi
osoitti heitä, astui Scrooge likemmäksi, heidän puhettansa
kuunnellakseen.
"Ei", arveli iso, lihava mies, jolla oli tavattoman suuri leuka, "minä
en tiedä siitä paljon mitään. Minä tiedän vaan, että hän on kuollut."
"Milloin hän kuoli?" kysyi toinen.
"Viime yönä, luullakseni."
"No, mikä häntä vaivasi?" kysyi kolmas, ottaen aika hyppysellisen
nuuskaa kookkaasta rasiasta. "Minä luulin, ettei hän koskaan kuolisi."
"Jumala tiesi", sanoi ensimäinen haukotellen.
"Mitä hän on rahojensa tehnyt?" kysyi puna-naamainen gentlemani, jonka
nenän-nipusta riippui liika-kasvi, häälyen niinkuin kalkkunakukon
helttalehdet.
"Sitä minä en ole kuullut", lausui isoleuka mies, haukotellen taas.
"Ehkä jättänyt ne ammattikunnallensa. _Minulle_ hän ei ole jättänyt
niitä. Muuta minä en tiedä."
Tähän pilkkaan nauroivat kaikki.
"Arvattavasti sangen helpot hautajaiset", sanoi sama puhuja; "sillä
niin totta kuin elän, minä en tiedä ketään, joka menee niihin. Entä jos
me rupeisimme vapaa-ehtoisiksi ja lähtisimme mukaan?"
"Olkoon menneeksi, jos on pidetty huolta murkinasta", muistutti
gentlemani, jolla oli liika-kasvi nenän-nipussa. "Mutta ravintoa minun
täytyy saada, jos seuraan rupean."
Uusi nauru.
"No, minä olen viimeistä lukua kaikkein vähimmin itsekäs teidän
joukostanne", arveli ensimäinen puhuja, "sillä minä en koskaan käytä
mustia hansikkaita enkä koskaan syö murkinaa. Mutta minä olen valmis
lähtemään, jos joku muu tulee. Kun rupean oikein ajattelemaan, en minä
ole ensinkään varma, vaikka olisin ollut hänen likeisin ystävänsä;
sillä meidän oli tapa pysähtyä ja puhutella toisiamme, missä hyvänsä
kohtasimme toisemme. Hyvästi, hyvästi!"
Puhujat ja kuunteliat siirtyivät pois ja sekaantuivat muihin parviin.
Scrooge tunsi nämät miehet ja katseli henkeä, jonkunlaista selitystä
saadaksensa.
Henki soljahti ulos kadulle. Sormi osoitti kahta henkilöä, jotka
tapasivat toisensa. Scrooge kuunteli taas, arvellen, että selitys ehkä
olisi tässä.
Hän tunsi nämätkin molemmat täydellisesti. He olivat asiamiehiä: hyvin
rikkaita ja mahtavia. Scrooge oli aina koettanut pysyä heidän
suosiossansa, se on: asiamiehen kannalta katsoen, ainoastaan asiamiehen
kannalta.
"Kuinka jaksatte?" kysyi toinen.
"Kuinka itse jaksatte?" vastasi toinen.
"No!" lausui ensimäinen. "Lempo on viimein omansa perinyt!"
"Niin minulle on kerrottu", vastasi toinen. "Nyt on oikein kylmä, eikö
ole?"
"Niinkun ainakin joulun-aikana. Te ette käy luistimassa, arvaan minä?"
"Ei, ei. Muuta tekemistä. Hyvää huomenta!"
Ei sanaakaan lisäksi. Niin he yhtyivät, niin he keskustelivat ja niin
he erosivat.
Scrooge oli ensiksi taipuvainen kummastelemaan, että henki pani arvoa
tämmöisiin, nähtävästi vähäpätöisiin keskusteluihin; mutta tuntien
itsensä vakuutetuksi siitä, että niillä varmaan oli joku salainen
merkitys, alkoi hän tuumia, mikä se ehkä olisi. Tuskin sopi ajatella,
että ne jollakin tavalla tarkoittivat Jakobin, hänen vanhan
kauppakumppaninsa, kuolemaa, sillä se kuului entisyyteen, ja tämän
hengen ala oli tulevaisuus. Eikä hän muistanut tuttavistansa ketään,
johon kävisi sovittaa niitä. Mutta koska hän ei epäillyt ollenkaan,
että, tarkoittivatpa nämät keskustelut ketä hyvänsä, niihin oli
kätketty joku opetus hänen omaksi parannuksekseen, päätti hän säilyttää
mielessänsä jokaisen sanan, jonka hän kuuli, ja kaikki, mitä hän näki;
sekä erittäin katsella omaa varjoansa, kun se ilmestyi. Sillä hänellä
oli joku tunto, että hänen tulevan itsensä käytös antaisi hänelle sen
ohje-langan, jota hän kaipasi, ja helpottaisi näitten arvoitusten
selittämistä.
Hän katsoi ympärillensä juuri tässä paikassa, etsien omaa kuvaansa;
mutta toinen mies seisoi hänen tavallisessa nurkassansa, ja vaikka
kello osoitti sitä päivän aikaa, jolloin hänen oli tapa olla siinä, ei
hän nähnyt mitään omaa kuvaansa niitten joukossa, jotka virtailivat
sisään pääportin kautta. Se ei kuitenkaan hämmästyttänyt häntä; sillä
hän oli miettinyt itseksensä jonkunlaista elämän muutosta ja luuli ja
toivoi, että hän nyt näki vasta syntyneet päätöksensä toteutettuina
tässä.
Levollisena ja pimeänä seisoi henki, käsi ojennettuna, hänen
vieressään. Kun hän toipui syvämielisestä etsinnöstänsä, päätti hän
käden liikunnosta ja suunnasta, että väsymättömät silmät kiinteästi
katselivat häntä. Se saatti hänet vapisemaan ja tuntemaan vilun
väreitä.
He jättivät vireän näkymän ja lähtivät outoon kaupungin-osaan, jossa
Scrooge ei ollut koskaan ennen käynyt, vaikka hän tunsi sen aseman ja
huonon huudon. Kadut olivat kuraiset ja kapeat; puodit ja rakennukset
viheliäiset; ihmiset puoli-alastomat, juopuneet, länkä-kenkäiset,
ilettävät. Kujat ja portinkäytävät purkasivat, niinkuin yhtä monta
istukas-kuoppaa, loukkaavan hajunsa, likansa ja elämänsä yksinäisille
kaduille; ja koko seutu höyrysi rikoksia, saastaisuutta ja kurjuutta.
Syvällä tässä kirouksen ja jumalattomuuden pesässä seisoi lakka-katon
alla matalaseinäinen, esiin pistävä puoti, jossa rautaa, rättejä,
pulloja, luita ja ihran törkyjä ostettiin. Sisässä lattialla oli
viskattu läjiin ruosteisia avaimia, nauloja, ketjuja, saranakoukkuja,
viiloja, vaakakuppeja, painoja ja kaikenlaista rauta-romua.
Salaisuuksia, joita harva tahtoisi tutkia, synnytettiin ja talletettiin
riettaissa rääsy-röykkiöissä, eltaantuneissa rasva-möhkäleissä ja
korkeissa luu-kasoissa. Keskellä niitä katuja, joita hän kaupitteli, ja
likellä hiili-uunia, joka oli tehty vanhoista tiilistä, istui
harmaapäinen, melkein seitsemänkymmentä vuotinen heittiö. Hän oli
suojannut itsensä kylmältä ilmalta löyhkäävällä, sekalaisista
repaleista tehdyllä kartiinilla, joka riippui pingotetusta nuorasta, ja
poltti piippuansa kaikessa levollisen hiljaisuuden hekumassa.
Scrooge ja henki saapuivat tämän miehen luo juuri kuin joku ämmä,
kantaen raskasta vaatepankkoa, tuikahti puotiin. Mutta hän oli tuskin
päässyt sisään, ennenkuin toinen ämmä samanlaisella taakalla myöskin
astui puotiin; ja tätä seurasi kohta joku mies virttyneissä, mustissa
vaatteissa, joka säikähtyi yhtä paljon heidät nähdessään, kuin he
olivat säikähtyneet toisiansa tuntiessaan. Sulasta hämmästyksestä eivät
he eikä piippusuu äijä tuokioon aikaan hiiskuneet mitään, vaan sitten
he kaikki kolme purskahtivat nauruun.
"Lasketaan palkkavaimo ensin esiin!" huusi se, joka astui ensin sisään.
"Lasketaan pesu-akka toiseksi esiin; ja lasketaan hautajaistoimittajan
apulainen kolmanneksi. Katso, vanha Joe, tässä on hyvä sattumus!
Olemmehan kaikki yhtyneet täällä ilman välipuheetta!"
"Paremmassa paikassa, kuin tässä, ette olisi voineet yhtyä", sanoi
vanha Joe, ottaen piippunsa suustaan. "Tule vierashuoneesen. Onhan se
jo vanhastaan tuttu sinulle; eivätkä nuot molemmat toisetkaan ole ihan
outoja. Odottakaat, siksi kuin suljen puodin oven. Kas, kuinka se
kirisee! Täällä ei löydy yhtäkään niin ruostunutta raudanpalasta, kuin
sen omat saranat, luulen ma; ja minä olen varma, ettei täällä löydy
mitään niin vanhoja luita, kuin minun omat luuni. Hah, hah! Me olemme
kaikki soveliaat kutsumukseemme, me pystymme siihen hyvin. Tule
vierashuoneesen. Tule vierashuoneesen."
Vierashuoneeksi nimitettiin paikkaa repalekartiinin takana. Ijäkäs mies
kohensi tulta vanhalla mattokepillä ja korjasi suitsevaa lamppua (sillä
nyt oli yö) piipunvarrellaan, jonka hän sitten jälleen pisti suuhunsa.
Sillä välin kuin hän teki tätä, oli se vaimo, joka jo oli puhunut,
heittänyt pankkonsa lattialle ja, istuen pöyhkeästi tuolille, nojasi
kyynäspäitänsä polviinsa ja katseli rohkeasti toisia.
"Missä eroitus on! Missä eroitus, Mrs. Dilber?" sanoi vaimo. "Jokaisen
on oikeus pitää puotia itsestänsä. Niin hän aina teki."
"Se on totinen tosi!" arveli pesu-akka. "Ei kukaan enemmän, kuin hän."
"No, älä siis todistele, niinkuin pelkäisit, akka, kuka on toista
parempi? Emme suinkaan me toinen toisemme hännälle polje?"
"Ei suinkaan!" lausuivat Mrs. Dilber ja mies yhtä haavaa. "Toivotaan,
ettemme niin tee."
"Hyvä!" huusi vaimo. "Siinä on kyllä. Kuka siitä köyhtyy, vaikka
häneltä menisikin muutamia tämänlaisia kaluja? Ei suinkaan kuollut
ihminen, luulen ma."
"Ei maarkan", sanoi Mrs. Dilber nauraen.
"Jos hän tahtoi pitää niitä kuolemansa jälkeen, ilkeä, vanha saituri",
jatkoi vaimo, "miks'ei hän elänyt niinkuin muut ihmiset? Silloin olisi
joku hoitanut häntä, kun hän loppua teki, mutta nyt hän sai aivan
yksinään vetää viimeisen kutkauksensa."
"Aivan niin", arveli Mrs. Dilber. "se on Jumalan rangaistus hänelle."
"Minä soisin, että hänelle olisi tullut vähän ankarampi rangaistus",
vastasi vaimo; "ja se olisikin tullut, te saatte luottaa siihen, jos
vaan olisin voinut iskeä kynteni johonkin muuhun. Avaa tämä pankko,
vanha Joe, ja sano, mitä maksat siitä. Lausu suoraan ajatuksesi. Minä
en huoli, vaikka olen ensimäinen, enkä pelkää heitä, vaikka he
näkevätkin. Me tiedämme varsin hyvin, että me autoimme toisiamme,
ennenkuin yhdyimme täällä, luulen ma. Se ei ole mikään synti. Avaa
pankko, Joe."
Mutta hänen ystäviensä hieno kohteliaisuus ei sallinut tätä; mies
virttyneissä, mustissa vaatteissa astui ensin esiin, tuoden näkyviin
omaa ryöstötavaraansa. Se ei ollut aivan runsas. Pari kolme sinettiä,
lyijyspännän pidin, pari hiannappeja ja vähän-arvoinen rintasolki,
siinä kaikki. Vanha Joe tutki niitä tyystisti ja harkitsi niitten
hinnan. Sitten hän kirjoitti liidulla seinään, kuinka paljon hän tahtoi
antaa itsekustakin kalusta, ja laski nyt eri summat yhteen, kun hän
huomasi, ettei mytystä lähtenyt mitään enempää.
"Siinä sinun rätinkisi on", lausui Joe, "enkä minä anna äyriäkään
lisäksi, vaikka minä elävältä keitettäisiin. Kenenkä vuoro nyt on?"
Se oli Mrs. Dilber'in. Lakanoita ja käsiliinoja, vähäinen
kangaskappale, kaksi vanhan-aikuista hopeista teelusikkaa, pari
sokuri-pihtejä ja muutamia saappaita. Hänen tilinsä suoritettiin
samalla tavalla seinällä.
"Minä annan aina liian paljon naisille. Se on minun heikko puoleni, ja
se on se tapa, jolla minä hävitän itseni", väitti vanha Joe. "Tässä
sinun rätinkisi. Jos sinä pyytäisit penny'n lisäksi ja antaisit kaupan
riippua siitä, katuisin minä, että olen ollut niin aulis ja vetäisin
pois puolen kruunua."
"Ja avaa nyt _minun_ tukkuni, Joe", lausui ensimäinen vaimo.
Joe laskeusi polvillensa, voidaksensa paremmin avata sitä, ja, koko
joukon solmuja purattuansa, veti ulos ison ja raskaan kääryn tummaa
vaatetta.
"Miksi sinä tätä nimität?" kysyi Joe. "Uutimia!"
"Ahaa'" vastasi vaimo nauraen ja nojautui eteenpäin, käsivarret
ristissä. "Uutimia!"
"Sinä et suinkaan aio sanoa, että otit ne alas renkaineen päivineen,
kun hän vielä makasi vuoteessaan?" kysyi Joe.
"Aion kyllä", vastasi vaimo. "Miks'ei?"
"Sinä synnyit rikastumaan", arveli Joe, "ja sinä rikastutkin varmaan."
"Minä en suinkaan pidätä kättäni, kun voin saada jotakin siihen sillä,
että kurotan sitä, ei ainakaan semmoisen miehen tähden, kuin _hän_ oli,
sen takaan sinulle, Joe", lausui vaimo kylmäkiskoisesti. "Älä nyt kaada
öljyä sängyn peitteelle."
"Hänen peitteellensäkö?" kysyi Joe.
"Kenenkä muun, luulet?" vastasi vaimo. "Sitä ei tarvitse pelätä, että
hän vilustuu, vaikka hän onkin sitä paitsi."
"Minä toivon, ettei hän kuollut mihinkään tarttuvaan tautiin? Kuinka?"
sanoi vanha Joe, pysähtyen työssänsä ja katsahtaen ylös.
"Älä sitä pelkää", vastasi vaimo. "Minä en ollut niin mieltynyt hänen
seuraansa, että olisin viipynyt hänen luonansa semmoisten kalujen
tähden, jos niin olisi ollut laita. No, sinä saat kurkistella tämän
paidan lävitse, siksikuin silmäsi pakoittaa; mutta sinä et löydä
yhtäkään reikää eikä kulunutta paikkaa siinä. Se on paras, joka hänellä
oli, ja lisäksi aivan hieno. He olisivat hävittäneet sen, jollei minua
olisi ollut."
"Mitä sinä hävittämiseksi sanot?" kysyi vanha Joe.
"Sitä, että se puettiin ruumiin päälle hautaan vietäväksi", lausui
vaimo nauraen. "Joku oli hullu kyllä sitä yrittämään, mutta minä
riisuin sen pois jälleen. Jollei karttuni kelpaa semmoisiin, niin se ei
kelpaa mihinkään. Se on aivan yhtä sovelias ruumiille. Hän ei voi
näyttää rumemmalta, kuin hän näytti tuossa."
Scrooge kuunteli tätä keskustelua kauhulla. Kun he istuivat saaliinsa
ympärillä siinä huonossa valossa, jonka vanhan miehen lamppu soi,
katseli hän heitä semmoisella inholla, joka tuskin olisi enentynyt,
vaikka he olisivat olleet saastaisia perkeleitä, jotka hieroivat
kauppaa itse ruumiista.
"Hah, hah!" nauroi sama vaimo, kun vanha Joe, ottaen esiin
flanelli-kukkaron, luki heidän itsekunkin voittonsa lattialle. "Se oli
sen jutun loppu, näettekö! Eläessään hän peloitti kaikki ihmiset pois
luotansa, että meillä olisi hyötyä hänestä, kun hän oli kuollut! Hah,
hah, hah!"
"Henki!" sanoi Scrooge, vavisten kiireestä kantapäähän asti. "Minä
näen, minä näen. Tämän onnettoman miehen kohtalo voisi olla minun oma
kohtaloni. Minun elämäni pyrkii nyt sinnepäin. Laupias Jumala, mikä
tämä on!"
Hän astahti kauhistuen takaperin, sillä näkymö oli muuttunut, ja nyt
hän melkein koski yhtä vuodetta: alastonta, uutimetonta vuodetta, jossa
ryysyisen lakanan alla käärittynä makasi jotakin, joka, vaikka se oli
äänetönnä, antoi itsestänsä tiedon kammottavalla kielellä.
Huone oli kovin pimeä, niin pimeä, ettei sitä voinut tarkoin tuntea,
vaikka Scrooge salaisesta mielijohteesta ja uteliaana tietämään,
minkälainen huone se oli, kyllä katseli ympärillensä. Vaalea, ulkoapäin
tuleva valo kohtasi suoraan vuodetta; ja tyhjäksi ryöstettynä makasi
siinä kenenkään vartioimatta, kenenkään itkemättä, kenenkään
kaipaamatta tämän miehen ruumis.
Scrooge katsoi hengen puoleen. Vakavasti osoitti sen käsi ruumiin
päätä, peite oli niin huolimattomasti levitetty sen ylitse, että jos
sitä olisi vähänkin nostettu, jos Scrooge olisi sormeansa liikuttanut,
olisivat kasvot paljastuneet. Hän ajatteli sitä, tunsi, kuinka helppo
sitä oli tehdä ja tahtoi tehdä sitä; mutta hän kykeni yhtä vähän verhoa
poistamaan kuin karkoittamaan henkeä vierestänsä.
Oi kylmä, kylmä, jäykkä, hirmuinen kuolema! aseta alttarisi tähän ja
varusta sitä semmoisilla kauhuilla, kuin sinulla on tarjona: sillä tämä
on sinun aluskuntasi! Mutta rakastetusta, kunnioitetusta, arvossa
pidetystä päästä sinä et voi katkaista hiustakaan julmia tarkoituksiasi
varten eikä tehdä yhtä kasvonjuonnettakaan vastenmieliseksi. Se ei ole
mitään, että käsi on raskas ja putoo alas, kun siitä hellitetään; se ei
ole mitään, että sydän ja suonet ovat seisattuneet; mutta se on
jotakin, että käsi oli avoin, jalo ja rehellinen; sydän urhoollinen,
lämmin ja hellä; ja into ihmisen. Iske, varjo, iske! ja katso, kuinka
hänen hyvät tekonsa virtaavat haavasta ja kylvävät mailmaan
kuolematonta elämää!
Ei mikään ääni lausunut näitä sanoja Scrooge'n korvaan, vaan kuitenkin
hän kuuli ne, kun hän katseli vuodetta. Hän mietti, että jos voisi nyt
herättää tämän miehen, mimmoiset olisivat hänen ensimäiset ajatuksensa?
Rahanpyyntikö vai tyly käytös vai kalvavat huolet? Ne ovat, tosiaan,
tuottaneet hänelle soman lopun!
Hän makasi pimeässä, tyhjässä huoneessa, eikä ollut yhtäkään miestä, ei
vaimoa eikä lasta, joka olisi sanonut, että hän oli hyvä minulle siinä
taikka siinä asiassa, ja lempeän sanan muiston vuoksi tahdon minä olla
hyvä hänelle. Kissa raappi ovea, ja nakertavien hiirien ääni kuului
takan alta. Mitä ne pyysivät kuoleman huoneessa, ja miksi ne olivat
niin levottomat ja riivaantuneet, sitä ei Scrooge uskaltanut ajatella.
"Henki!" sanoi hän, "tämä on kauhea paikka. Kun jätän sen, en minä jätä
sen opetusta, luota minuun. Lähtekäämmme!"
Yhä henki muuttumatta osoitti sormellansa kuolleen päätä.
"Minä ymmärrän sinua", vastasi Scrooge, "ja minä tekisin sen, jos
voisin. Mutta minä en kykene, henki. Minä en kykene."
Taas henki näytti tarkastavan häntä.
"Jos löytyy ketään kaupungissa, jota tämän miehen kuolema liikuttaa",
lausui Scrooge vallan tuskastuneena, "näytä hänet minulle, henki, minä
rukoilen sinua!"
Henki levitti hetkeksi mustan vaippansa, niinkuin siiven, hänen
eteensä; ja taas syrjäyttäen sitä asetti hänen näkyviinsä päivän
valaiseman huoneen, jossa äiti lapsinensa oli.
Äiti odotti jotakuta, ja oli kovasti huolestuneena; sillä hän käveli
edestakaisin huoneessa; säpsähti jokaisesta äänestä; tähysteli ulos
akkunasta; katsoi kelloa; yritti, vaikka turhaan, työskennellä
neulallansa; ja sieti tuskin leikkivien lasten hälinää.
Vihdoin kuului kauan odotettu kolkutus. Hän kiirehti oven luo ja tapasi
puolisonsa, miehen, jonka kasvoja murhe ja alakuloisuus olivat
vakoilleet, vaikka hän oli nuori. Niissä ilmestyi nyt merkillinen
liikunto; jonkunlainen yksitotinen ilo, jota hän häpesi ja koetti
tukehuttaa.
Hän istui päivällisille, joita he olivat pitäneet lämpiminä hänelle; ja
kun vaimo matalalla äänellä, kauan vaiti oltuaan, kysyi mieheltänsä,
mitä kuului, näytti hän hämmentelevän mitä vastata.
"Hyvää", jatkoi vaimo, "vai pahaa?" -- auttaaksensa häntä.
"Pahaa", hän vastasi.
"Me olemme siis aivan hukassa?"
"Ei. Vielä on toivoa, Karolina."
"Jos _hän_ heltyy", vastasi vaimo kummastuneena, "on kyllä toivoa!
Kaikkia sopii toivoa, jos semmoinen ihme on tapahtunut."
"Hänen ei käy enää heltyminen", lausui mies. "Hän on kuollut."
Äiti oli lempeä ja kärsivällinen olento, jos hänen kasvonsa puhuivat
totta; mutta hän oli kiitollinen sielussansa, kun hän kuuli tämän, ja
hän lausuikin sitä ristiin lasketuilla käsillä. Hän rukoili anteeksi
seuraavalla silmänräpäyksellä ja häntä pahoitti; mutta kiitollisuus oli
hänen sydämensä ensimäinen tunto.
"Mitä tuo puoli-päihtynyt akka, josta eilen illalla puhuin, sanoi
minulle, kun koetin tavata häntä ja saada aikaa viikoksi; ja mitä minä
luulin vaan pelkiksi verukkeiksi, että hän pääsisi minusta, näyttää
olleen aivan totta. Hän ei ollut silloin ainoastaan kovasti huono, vaan
kuolemaisillaan."
"Kenelle meidän velkamme siirretään?"
"Minä en tiedä. Mutta sitä ennen voimme hankkia rahaa; ja vaikka emme
voisikaan, olisi se todella kova onni, jos hänen jälkeisensä olisi yhtä
ankara velkoja. Me saamme tänä iltana käydä levolle keveillä sydämillä,
Karolina!"
Niin. Heidän sydämensä olivat iloisemmat, vaikka he kyllä koettivat
vastustaa sitä. Lastenkin kasvot kirkastuivat, kun he hiljalleen
kokoontuivat vanhempien ympärille kuuntelemaan, mitä he niin vähän
ymmärsivät; ja tämä koti oli käynyt onnellisemmaksi tuon miehen
kuoleman kautta! Ainoa tunne, jonka henki voi näyttää hänelle ja jonka
kuoleman tapaus synnytti, oli ilo.
"Näytä, henki, minulle joku paikka, missä hellyys ilmestyy yhdessä
kuoleman kanssa", lausui Scrooge; "taikka tuo pimeä huone, jonka
vast'ikään jätimme, on aina oleva silmissäni."
Henki johdatti häntä pitkin useita katuja, jotka olivat hyvin tutut
hänelle; ja kun he kulkivat edelleen, katsoi Scrooge sinne tänne
nähdäksensä itseänsä, mutta hän ei ollut missään näkyvissä. He astuivat
Bob Cratchit paran huoneesen, samaan asuntoon, jossa hän oli käynyt
ennen; ja tapasivat äidin ja lapset istumasta valkean ympärillä.
Hiljaa. Aivan hiljaa. Meluavat nuoret Cratchit'it olivat yhtä tyvenet,
kuin muistopatsaat, nurkassansa ja istuivat katsellen Peter'iä, jolla
oli kirja edessään. Äiti ja tyttäret ompelivat. Mutta hekin olivat
hyvin hiljalleen!
"Ja Hän kutsui tykönsä lapsen ja asetti sen heidän keskellensä."
Missä Scrooge oli kuullut nämät sanat? Hän ei ollut kuullut niitä
unissaan. Poika oli varmaan lukenut ne ääneen, kun henki ja hän
astuivat kynnyksen yli. Miks'ei hän jatkanut?
Äiti pani ompeluksensa pöydälle ja peitti kasvonsa kädellään.
"Väri haittaa silmiäni", hän sanoi.
Väri? Voi, Pikku Tim raukka!
"Ne ovat paremmat nyt taas", lausui Cratchit'in vaimo. "Kynttilänvalo
tekee ne heikoiksi; enkä minä tahtoisi, vaikka mikä olisi, näyttää
isällenne, kun hän tulee kotiin, että minulla on heikot silmät. Tähän
aikaan hän tavallisesti muutoin tulee."
"Jo varemminkin", vastasi Peter, sulkien kirjaansa. "Mutta luullakseni
on hän, äiti, näinä muutamina viimeisinä iltoina kävellyt vähän
hitaammin, kuin ennen."
He olivat aivan ääneti taas. Viimein äiti sanoi, vieläpä vakavalla,
iloisella äänellä, joka ainoastaan kerran sortui:
"Minä tiedän, että hän kantaen -- minä tiedän, että hän kantaen Pikku
Tim'iä kävi hyvin nopeasti."
"Niin minäkin", lausui Peter. "Usein."
"Niin minäkin", huudahti muuan vielä. Niin tiesivät kaikki.
"Mutta hän oli hyvin huokea kantaa", jatkoi äiti ahkerasti
työskennellen, "ja hänen isänsä rakasti häntä niin paljon, ettei siitä
ollut mitään vaivaa, ei mitään vaivaa. Ja tuossa on isänne ovella!"
Hän juoksi ulos kohtaamaan miestänsä; ja lyhytläntä Bob, huivi kaulassa
-- hän tarvitsi sitä, mies parka -- tuli sisään. Hänen teensä oli
valmiina häntä varten kaminin komerossa, ja he koettivat kaikki, kuka
parhaiten saisi sitä hänelle. Sitten molemmat nuoret Cratchit'it
kiipesivät hänen polvillensa ja panivat, kumpikin lapsi, pikkuisen
poskensa hänen kasvojansa vastaan, ikäänkuin he olisivat sanoneet: "älä
huoli siitä, isä. Älä ole suruissasi!"
Bob oli hyvin iloinen heidän kanssaan ja puhui hupaisesti koko
perheelle. Hän katseli ompelusta pöydällä ja kiitti Mrs. Cratchit'in ja
tyttöjen ahkeruutta ja kerkeyttä. He saisivat sen valmiiksi aikaa ennen
sunnuntaita, sanoi hän.
"Ennen sunnuntaita! Sinä kävit siis siellä tänään, Robert?" kysyi hänen
vaimonsa.
"Niin, rakkaani", vastasi Bob. "Minä olisin suonut, että sinun olisi
sopinut tulla. Sinun olisi tehnyt hyvää nähdä, kuinka viheriä paikka se
on. Mutta sinä saat nähdä sen usein. Minä lupasin hänelle, tulla sinne
sunnuntaisin. Minun pikku, pikku poikani!" huudahti Bob. "Minun pikku
poikani!"
Hänen voimansa raukeni äkkiä. Hän ei voinut estää sitä. Jos hän olisi
voinut estää sitä, olisivat ehkä hän ja hänen lapsensa olleet kauempana
toisistansa, kuin he olivat.
Hän lähti ulos ja meni ylähuoneesen, joka oli juhlallisesti valaistu ja
koristettu joulua varten. Tuoli oli asetettu aivan lapsen viereen, ja
hyvin havaitsi, että joku oli nykyisin käynyt siellä. Bob raukka istui
alas siihen, ja kun hän oli ajatellut vähän ja tyyntynyt, suuteli hän
pikku kasvoja. Hän tyytyi siihen, mitä oli tapahtunut, ja meni alas
taas aivan onnellisena.
He kokoontuivat valkean ympärille ja puhuivat; tytöt ja äiti yhä
työskennellen. Bob jutteli heille Scrooge'n sisarenpojan erinomaisesta
ystävällisyydestä ja kuinka tämä, jota hän oli tuskin kertaakaan
nähnyt, kohtasi hänet kadulla tänä päivänä ja, huomaten, että hän
näytti vähän -- "juuri vähän alakuloiselta, sinä ymmärrät", sanoi Bob,
kysyi, mitä oli tapahtunut, koska hän näytti niin murheelliselta.
"Jolloin", lausui Bob, "sillä hän on mitä puheliaimpia gentlemaneja
ikinä olette kuulleet, minä kerroin sen hänelle." "Minua surettaa
sydämestäni, että hän kuoli, Mr. Cratchit", sanoi hän, "ja minua
surettaa sydämestäni teidän hyvän vaimonne puolesta." "Sivumennen,
mistä hän sen tiesi, sitä minä en ymmärrä."
"Tiesi mitä, rakkaani?"
"No, että sinä olet hyvä vaimo", vastasi Bob.
"Kaikki sen tietävät!" arveli Peter.
"Oikein, poikani!" huudahti Bob. "Minä toivon, että tietävät." "Minua
surettaa sydämestäni", sanoi Scrooge'n sisarenpoika, "teidän hyvän
vaimonne puolesta. Jos minä voin tehdä jotakin hyvää teille", lausui
hän, antaen minulle korttinsa, "on tuossa se paikka, jossa asun.
Tehkäät hyvin ja tulkaat minun luokseni." "Tämä ei miellyttänyt",
jatkoi Bob, "niin paljon sen tähden, mitä hän ehkä voi tehdä meille,
kuin juuri hänen lempeän käytöksensä tähden. Näytti todella siltä, kuin
hän olisi tuntenut Pikku Tim'imme ja surrut meidän kanssamme."
"Hän on varmaan hyvä ihminen!" lausui Mrs. Cratchit.
"Sinä olisit varmempi siitä, rakkaani", vastasi Bob, "jos olisit nähnyt
ja puhutellut häntä. Se ei kummastuttaisi minua yhtään -- huomaa, mitä
minä sanon! -- vaikka hän hankkisi Peter'ille paremman paikan."
"Kuuletko, Peter", sanoi Mrs. Cratchit.
"Ja silloin", huusi yksi tytöistä, "Peter ottaa jonkun kumppanin ja
aloittaa omaa kauppaa."
"Älä sinä tyhjiä puhu!" vastasi Peter nauraen.
"Saattaapa sekin joskus tapahtua", lausui Bob "vaikka kyllä siihen
vielä ehditään, rakkaani. Mutta miten tahansa ja milloin hyvänsä me
eroamme toisistamme, me emme suinkaan, kukaan meistä, unhota pikku
Tim'iä -- vai kuinka? -- Häntä, joka ensiksi meni pois meidän
joukostamme?"
"Ei milloinkaan, isä!" huusivat kaikki.
"Ja minä tiedän", lausui Bob, "minä tiedän, rakkaani, että kun
muistamme, kuinka kärsivällinen ja kuinka lempeä hän oli, vaikka hän
oli vaan pikkuinen, pikkuinen lapsi, me emme äkkiä riitele keskenämme
ja unhota Pikku Tim raukkaa sitä tehdessämme!"
"Ei, ei milloinkaan!" huusivat he kaikki taas.
"Minä olen hyvin onnellinen", sanoi lyhytläntä Bob, "minä olen hyvin
onnellinen!"
Mrs. Cratchit suuteli häntä, hänen tyttärensä suutelivat häntä,
molemmat nuoret Cratchit'it suutelivat häntä, ja Peter ja hän
pudistivat kättä. Pikku Tim'in henki! sinun lapsellinen olemuksesi oli
Jumalalta!
"Henki", lausui Scrooge, "joka asia sanoo minulle, että eromme hetki on
tulossa. Minä tiedän sen, mutta en tiedä kuinka. Kerro minulle, kuka se
mies oli, jonka näimme makaavan kuolleena?"
Tulevien joulujen henki johdatti häntä, niinkuin ennen -- vaikka eri
aikana, luuli hän: näissä viimeisissä näyissä ei näyttänyt olevan
mitään muuta järjestystä, kuin että ne kuuluivat tulevaisuuteen --
johdatti häntä asiamiesten kokouspaikkoihin, mutta ei näyttänyt häntä
itseä. Henki ei pysähtynyt ollenkaan, vaan kiiruhti suoraan eteenpäin,
niinkuin äsken lausutussa tarkoituksessa, siksi kuin Scrooge käski
hänen viipyä hetken.
"Tämä kartano", sanoi Scrooge, "jonka kautta me nyt kiidämme, on se,
jossa minun työpaikkani nyt on ja on kauan ollut. Minä näen huoneen.
Salli minun katsoa, mikä olen vasta oleva!"
Henki seisattui; käsi osoitti toista suuntaa.
"Huone on tuossa", huudahti Scrooge. "Miksi sinä viittaat toisaalle?"
Tyly sormi ei liikkunut yhtään.
Scrooge riensi konttorinsa akkunan luo ja katsoi sisään. Siinä oli
nytkin konttori, mutta ei hänen. Huonekalut eivät olleet samat eikä
mies tuolilla ollut hän itse. Henki osoitti yhä toisaalle.
Scrooge lähestyi sitä kerran vielä ja, kummastellen, miksi ja mihin hän
oli muuttanut, seurasi sitä, siksi kuin he saapuivat rautaiselle
portille. Hän pysähtyi katsomaan ympärilleen, ennenkuin he astuivat
siitä sisään.
Kirkkotarha. Tässä siis se viheliäinen mies, jonka nimen hän nyt saisi
tietää, makasi mullassa. Hänelle sovelias paikka. Rakennukset
ympäröivät sitä kaikkialta, ruohot ja ruhkaheinät -- nämät kuolleitten
eikä elävien kasvien kukoistus -- peittivät sen. Se oli läkähtymällänsä
liiallisesta hautaamisesta. Se oli lihava tyydytetystä ruokahalusta.
Sovelias paikka!
Henki seisoi hautojen välissä ja osoitti alaspäin yhtä hautaa kohden.
Scrooge lähestyi tätä vavisten. Henki oli aivan niinkuin se oli ollut,
mutta Scrooge luuli näkevänsä uuden merkityksen sen juhlallisessa
muodossa.
"Ennenkuin minä likenen sitä kiveä, jota sinä osoitat", lausui Scrooge,
"vastaa minulle yhteen kysymykseen. Ovatko nämät niitten varjoja, jotka
varmaan tulevat, vai ovatko ne vaan semmoisten varjoja, jotka kenties
tulevat?"
Henki osoitti aina vaan alaspäin sitä hautaa kohden, jonka vieressä se
seisoi.
"Ihmisten elämänjuoksua seuraa määrätty loppu, johon se, jos siinä
pysytään, epäilemättä saattaa", lausui Scrooge. "Mutta jos luopuu tästä
elämän juoksusta, muuttuu loppu. Sano, että niin on niittenkin asiain
laita, joita sinä näytät minulle!"
Henki oli liikkumatonna kuin ennen.
Scrooge hiipi sen luo. Häntä värisytti astuessaan. Sormen johdolla luki
hän huonosti hoidetun haudan kivellä oman nimensä: _Ebenezer Scrooge_.
"Olenko minä se mies, joka makasi vuoteessa?" huusi hän polvillansa.
Sormi kääntyi haudasta häntä päin, ja sitten takaisin jälleen.
"Ei, henki! Oi ei, ei!"
Sormi oli yhä sinnepäin.
"Henki!" huusi hän, tarttuen lujasti kiinni sen vaippaan, "kuule minua!
Minä en ole sama mies, kuin minä olin. Minä en tahdo olla se mies, jona
varmaan olisin ollut ilman tätä yhtymistä. Miksi näytät minulle tätä,
jollei minulla ole yhtään toivoa!"
Tämä oli ensimäinen kerta, jolloin käsi näytti vapisevan.
"Hyvä henki", jatkoi hän, langeten maahan sen eteen: "Sinä pidät minun
puoltani ja säälit minua. Vakuuta minulle, että minä saan vielä muuttaa
näitä varjoja, joita sinä olet näyttänyt minulle, ja aloittaa uutta
elämää!"
Hyvä käsi värisi.
"Minä aion kunnioittaa joulua sydämessäni ja koettaa viettää sitä koko
vuoden. Minä aion elää entisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa.
Kaikkien kolmen henget saavat vaikuttaa minussa. Minä en luovuta pois
niitä opetuksia, joita he opettivat minulle. Voi, sano minulle, että
saan pyyhkiä pois kirjoituksen tästä kivestä!"
Tuskissansa hän tarttui hengen käteen. Käsi koetti päästä irti, mutta
väkevänä pyynnössänsä piti Scrooge siitä kiinni. Henki, joka oli vielä
väkevämpi, sysäsi hänet luotansa.
Nostaen ylös käsiänsä viimeiseksi rukoukseksi, että hänen kohtalonsa
peräytettäisiin, näki hän muutoksen tapahtuvan hengen päähineessä ja
puvussa. Se hoikkeni, kutistui ja muuttui sängyntolpaksi.