Loppu.
Niin! ja se oli hänen oma sängyntolppansa, hänen oma sänkynsä, hänen
oma huoneensa. Paras ja onnellisin asia kaikista oli se, että aika
hänen edessään oli hänen omansa, että hän voi tehdä parannusta!
"Minä aion elää entisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa!" kertoi
Scrooge, kun hän kömpi ulos vuoteesta. "Kaikkien kolmen henget saavat
vaikuttaa minussa. Oi Jakob Marley! Taivas ja joulun-aika olkoot
kiitetyt tästä! Minä sanon sen polvillani, vanha Jakob, polvillani!"
Hänen hyvät aikomuksensa hämmensivät ja innostuttivat häntä niin, että
hänen sortunut äänensä tuskin totteli hänen tahtoansa. Hän oli
nyyhkyttänyt kovasti taistelossansa hengen kanssa, ja hänen kasvonsa
olivat kosteat kyynelistä.
"Niitä ei ole revitty alas", huudahti Scrooge, likistäen yhtä
uudintansa, "niitä ei ole revitty alas renkaineen päivineen. Ne ovat
täällä -- minä olen täällä -- tulevien varjot saa ehkä hajotetuksi. Ne
saa. Minä tiedän, että saa!"
Hänen kätensä askaroitsivat koko ajan hänen vaatteissaan. Hän käänsi
niitä väärin puolin, puki niitä nurin päällensä, repi niitä rikki, pani
niitä hulluun paikkaan ja saatti niitä osallisiksi jos johonkin
puolettomuuteen.
"Minä en tiedä, mitä tehdä!" lausui Scrooge, nauraen ja itkien samalla
kertaa, ja sukillansa tehden täydellisen Laocoon'in itsestänsä. "Minä
olen köykäinen, kuin höyhen, minä olen onnellinen, kuin enkeli, minä
olen iloinen kuin koulupoika. Minä olen huima, kuin päihtynyt mies.
Iloista joulua jokaiselle! Onnellista uutta vuotta koko mailmalle.
Halloo! Hei! Halloo!"
Hän oli harpannut arkihuoneesen ja seisoi nyt siellä aivan
hengästyneenä.
"Tuossa on kastinpannu, jossa kauraliemi oli!" huudahti Scrooge,
hypähtäen pois taas ja juosten lieden ympäri. "Tuossa on ovi, jonka
kautta Jakob Marley'n haamu tuli! Tuossa on nurkka, jossa nykyisten
joulujen henki istui! Tuossa on akkuna, josta näin kuljeksivat haamut!
Kaikki on oikein, kaikki on totta, kaikki on tapahtunut. Hah, hah,
hah!"
Se oli todella loistava nauru, mitä mainioin nauru mieheltä, joka oli
niin monta vuotta ollut vieraantuneena siitä. Monen, monen oivallisen
naurun isä!
"Minä en tiedä, monesko päivä kuukaudesta nyt on!" sanoi Scrooge. "Minä
en tiedä, kuinka kauan minä olen ollut henkien parissa. Minä en tiedä
mitään. Minä olen kokonaan niinkuin sylilapsi. Vähät siitä. Minä en
huoli mistään. Minä tahtoisin mielelläni olla sylilapsi. Halloo! Hoi!
Haloo!"
Hän keskeytyi ihastuksissansa, kun kirkonkellot kajahtivat mitä
iloisimmalla tavalla hän milloinkaan oli kuullut. Helinä ja kumina! Voi
mainiota, mainiota!
Juosten akkunan luo, avasi hän sen ja pisti ulos päänsä. Ei mitään
sumua, ei mitään usvaa; selkeä, kirkas, armas, vireä, kylmä ilma;
kylmä, joka puhalsi tanssimusiikia verelle; kultainen päivänpaiste;
sininen taivas; suloinen, vilpas sää; iloiset kellot. Voi mainiota,
mainiota!
"Mikä päivä nyt on?" kysyi Scrooge, huutaen pyhävaatteisin puettua
poikaa, joka oli lähtenyt ulos kaupunkia katsomaan.
"Kuinka?" vastasi poika aivan kummastuneena.
"Mikä päivä nyt on, hyvä ystäväni?" sanoi Scrooge.
"Nytkö?" vastasi poika. "No, joulupäivä."
"Se on joulupäivä!" lausui Scrooge itseksensä. "Minä en ole kadottanut
sitä. Henget ovat tehneet nämät kaikki yhtenä yönä. He voivat tehdä
kaikki, mitä tahtovat. Tietysti he voivat. Tietysti he voivat. Halloo,
hyvä ystäväni!"
"Halloo!" vastasi poika.
"Tiedätkö sinä tuosta linnunkauppiaasta, joka asuu toisella kadulla
tästä, juuri kulmassa?" kysyi Scrooge.
"Luulen tietäväni", vastasi poika.
"Viisas poika!" arveli Scrooge. "Merkillinen poika. Tiedätkö sinä,
ovatko jo myyneet sen kilpakalkkunan, joka riippui siellä? -- Ei tuo
vähäinen, vaan iso?"
"Kuinka, sekö, joka on yhtä iso, kuin minä?" vastasi poika.
"Oikein hupainen poika!" sanoi Scrooge. "Hauska puhutella häntä. Niin,
poikaseni!"
"Se riippuu siellä vielä", vastasi poika.
"Riippuuko se?" kysyi Scrooge. "Mene ostamaan se."
"Tyhjiä!" huudahti poika.
"Ei, ei", lausui Scrooge, "minä puhun totta. Mene ostamaan se ja käske
heidän tuoda se tänne, että saan määrätä heille, mihin se viedään. Tule
takaisin miehen kanssa, ja minä annan sinulle shilling'in. Jos palaat
hänen kanssaan ennen viiden minutin kuluttua, annan minä sinulle puolen
kruunua!"
Poika lensi tiehensä kuin nuoli. Sillä olisi saanut olla luja käsi
liipaisimella, joka olisi lähettänyt nuolen menemään puoleksikaan niin
nopeasti.
"Minä toimitan sen Bob Cratchit'ille!" lausui Scrooge itseksensä,
hipoen käsiänsä ja naurusta pakahtumallaan. "Hän ei saa tietää, kuka
sen lähettää. Se on kahta vertaa isompi, kuin Pikku Tim. Joe Miller ei
koskaan laskenut semmoista leikkiä, kuin sen tulo Bob'ille on oleva!"
Se käsiala, jolla hän kirjoitti adressin, ei suinkaan ollut tasaista,
mutta hän kirjoitti kuitenkin tavalla taikka toisella ja meni
alikertaan avaamaan katu-ovea valmiiksi linnunkauppiaan miehelle. Kun
hän seisoi siellä, vartoen häntä, sattuivat hänen silmänsä
ovenkolkuttimeen.
"Minä aion rakastaa sitä, niin kauan kuin elän!" huusi Scrooge,
taputtaen sitä kädellänsä. "Minä tuskin koskaan ennen katselin sitä.
Mikä rehellinen muoto sillä on! Se on kummallinen kolkutin! -- Tässä on
nyt kalkkuna. Halloo! Hei! Kuinka jaksatte! Iloista joulua!"
Siinä vasta kalkkunaa oli! Se ei ollut koskaan voinut seisoa
jaloillansa, tämä lintu. Se olisi heti taittanut poikki ne, niinkuin
lakkapuikon.
"No, teidän on mahdoton kantaa se Camden Town'iin", lausui Scrooge.
"Teidän täytyy ottaa vaunut."
Se naurun hekotus, jolla hän tämän sanoi, se hekotus, jolla hän maksoi
kalkkunan, se hekotus, jolla hän maksoi vaunut, se hekotus, jolla hän
palkitsi pojan, kaikki nämät olivat tuskin verrattavat siihen
hekotukseen, jolla hän istui hengästyneenä alas tuolillensa jälleen, ja
hekotti, siksi kuin hänen tuli kyynelet silmiin.
Parran ajaminen ei ollut mikään helppo työ, sillä hänen kätensä värisi;
ja parran ajaminen vaatii tarkkuutta silloinkin, kuin et tanssi sitä
tehdessäsi. Mutta vaikka hän olisi leikannut pois nenänsä huipun, olisi
hän pistänyt palasen kiinnelaastaria päälle ja ollut aivan
tyytyväisenä.
Hän puki itsensä "kaikkein parhaisin vaatteisinsa" ja joutui viimein
kaduille. Ihmiset virtailivat tähän aikaan kaikille suunnille, niinkuin
hän oli nähnyt heidän virtailevan, kun hän kulki nykyisten joulujen
hengen kanssa; ja astuen, kädet selän takana, katseli Scrooge kaikkia
hupaisella hymyllä. Hän näytti, sanalla sanoen, niin tavattoman
hauskalta, että pari kolme hyvänluontoista gentlemania toivotti hänelle
"hyvää huomenta! Iloista joulua!" Ja Scrooge kertoi usein jälestäpäin,
että kaikista suloisista äänistä, mitä hän milloinkaan oli kuullut,
nämät soivat suloisimmalta hänen korvissaan.
Hän ei ollut päässyt kauas, kun hän näki sen komean gentlemanin
lähestyvän, joka oli tullut hänen konttoriinsa päivää ennen ja sanonut:
"Scrooge ja Marley, luullakseni?" Scrooge tunsi pistoksen sydämessään,
kun hän ajatteli, kuinka tämä vanha gentlemani katselisi häntä, kun he
yhtyivät; mutta hän tiesi, mikä tie oli suoraan hänen edessään, ja hän
alkoi astua sitä.
"Rakas Sir", lausui Scrooge, jouduttaen askeliansa ja tarttuen vanhan
gentlemanin molempiin käsiin. "Kuinka voitte? Minä toivon, että asianne
menestyi hyvin eilen. Se oli hyvin kauniisti tehty teiltä. Iloista
joulua!"
"Mr. Scrooge?"
"Niin", vastasi Scrooge. "Se on minun nimeni, mutta minä pelkään, ettei
se ole mieluisa teille. Sallikaat minun pyytää anteeksi teiltä. Ja
tahdotteko olla hyvä" -- tässä Scrooge kuiskasi jotakin hänen
korvaansa.
"Ijankaikkinen Jumala!" huusi gentlemani, ikäänkuin tukehtumallaan.
"Rakas Mr. Scrooge, puhutteko täyttä totta?"
"Jos suvaitsette", lausui Scrooge. "Ei äyriäkään vähemmin. Siihen on
luettu monta jäännösmaksoa, minä vakuutan sen. Tahdotteko osoittaa
minulle sitä suosiota?"
"Rakas sir", vastasi toinen, pudistaen kättä hänen kanssaan. "Minä en
tiedä, mitä vastata semmoiseen anteliai --"
"Älkäät sanoko mitään", vastasi Scrooge. "Tulkaat tervehtimään minua.
Ettekö tahdo tulla minua katsomaan?"
"Tahdon!" huudahti vanha gentlemani. Ja sen näki, että hän aikoi tehdä
niin.
"Minä kiitän teitä", lausui Scrooge. "Minä olen suuresti kiitollinen
teille. Minä kiitän teitä viisikymmentä kertaa. Jumala siunatkoon
teitä!"
Hän meni kirkkoon, käveli pitkin katuja, katseli ihmisiä, jotka
häärivät edestakaisin, taputti lapsia pään päälle, teki kysymyksiä
kerjäläisille, kurkisteli alas rakennusten kyökkeihin ja ylös
akkunoihin, ja huomasi, että kaikki tuotti hänelle huvia. Hän ei ollut
koskaan uneksinutkaan, että mikään kävely -- että mikään asia -- voisi
tehdä häntä niin onnelliseksi. Puolipäivän jälkeen käänsi hän
askeleensa sisarenpoikansa asuntoa päin.
Hän kulki oven ohitse kymmenkunnan kertoja, ennenkuin hän rohkeni mennä
ylös ja koputtaa. Mutta hän jännitti voimiansa, ja se oli tehty.
"Onko isäntä kotona?" kysyi Scrooge tytöltä. Sievä tyttö! Kovin sievä.
"Kyllä, sir."
"Missä hän on, tyttöseni?" lausui Scrooge.
"Hän on ruokasalissa, sir, emännän kanssa. Minä saatan teitä toiseen
kerrokseen, jos sallitte."
"Kiitoksia. Hän tuntee minut", vastasi Scrooge, käsi jo ruokasalin
avaimella. "Minä menen tänne, kultani."
Hän väänsi hiljalleen auki lukon ja pisti päänsä ovesta sisään. He
katselivat paraikaa pöytää (joka oli katettu suurella komeudella; sillä
tämmöiset nuoret emännät ovat aina turhan tarkat semmoisissa asioissa
ja tahtovat mielellään, että kaikki on hyvässä järjestyksessä).
"Fred!" lausui Scrooge.
Herranen aika, kuinka hänen sisarenpoikansa vaimo säpsähti! Scrooge oli
silloin unhottanut, kuinka tämä oli istunut nurkassa, astuinlauta
edessä; muutoin hän ei olisi tehnyt sitä millään lailla.
"Ihme kumma!" huusi Fred, "kuka se on?"
"Minä se olen. Sinun enosi Scrooge. Minä tulen syömään päivällistä.
Lasketko minua sisään, Fred?"
Laskea häntä sisään! Oli onni, ettei Scrooge'n sisarenpoika pudistanut
irti hänen kättänsä. Hän oli niinkuin kotona, ennenkuin viisi minutia
oli kulunut. Suurinta sydämellisyyttä. Hänen sisarenpoikansa vaimo
näytti sydämelliseltä. Niin näytti Topper, kuin hän tuli. Niin näytti
tukeva sisar, kun hän tuli. Niin näyttivät kaikki, kun he tulivat.
Kummallinen seura, kummalliset leikit, kummallinen yksimielisyys,
kum-mal-li-nen onnellisuus!
Mutta hän oli varhain konttorissansa seuraavana aamuna. Oi, hän oli
varhain siellä. Jos hän vaan voisi olla ensiksi siellä ja nähdä Bob
Cratchit'in tulevan liian myöhään! Tämä oli se asia, jota hän ennen
kaikkia halasi.
Ja Bob tulikin liian myöhään; niin, hän tuli! Kello löi yhdeksän. Ei
mitään Bob'ia. Neljänneksen yli. Ei mitään Bob'ia. Bob myöhästyi
täyteen kahdeksantoista minutia ja puolen. Scrooge istui ovi selki
selällään, että hän saisi nähdä hänen tulevan vesisäiliöön.
Bob oli ottanut hatun päästään, ennenkuin hän avasi oven, ja huivin
kaulastaan samaten. Hän oli tuolillansa silmänräpäyksessä, juoksuttaen
kynäänsä, niinkuin hän olisi koettanut saavuttaa yhdeksänlyöntiä.
"Halloo!" murisi Scrooge tavallisella äänellänsä sen mukaan, kuin
hän osasi matkia sitä. "Mitä sillä tarkoitatte, kun tulette tähän
päivän-aikaan?"
"Minä olen kovasti pahoillani", lausui Bob. "Minä olen myöhästynyt."
"Vai niin?" kertoi Scrooge. "Niin kai. Niin minäkin luulen. Tehkäät
hyvin ja tullaat tänne."
"Se tapahtuu vaan kerran vuoteensa, sir", lausui Bob puollustuksekseen,
kun hän ilmestyi vesi-säiliöstä. "Se ei saa tapahtua enään. Minä olin
eilen hiukan iloinen."
"No, minä aion kertoa teille jotakin, ystäväni", sanoi Scrooge. "Minä
en aio kärsiä tätä menoa enää. Ja sentähden", hän jatkoi, hypäten
tuoliltansa ja tokaisten Bob'ia liiviin, että tämä horjahti takaisin
vesi-säiliöön, "ja sentähden minä aion koroittaa teidän palkkaanne!"
Bob vapisi ja astui vähän likemmäksi linjaalia. Hän arveli hetken
aikaa, joko hän löisi Scrooge'n kumoon sillä, pitäisi kiinni hänestä ja
huutaisi ihmisiä pihalta tuomaan apua ja pakkotröijyä.
"Iloista joulua, Bob!" lausui Scrooge semmoisella vakavuudella, josta
ei voinut erehtyä, kun hän taputti Bob'ia selkään. "Iloisempaa joulua,
Bob, hyvä kumppanini, kuin minä olen antanut teille moneen vuoteen!
Minä aion koroittaa teidän palkkaanne ja koettaa auttaa teidän
rasitettua perhettänne, ja meidän täytyy keskustella teidän asioistanne
juuri tänä iltana höyryävän joulu-bishoffimaljan ääressä, Bob!
Lisätkäät puita pesään ja ostakaat toinen hiilikoppa, ennenkuin panette
pilkun toisen i:n päälle, Bob Cratchit!"
Scrooge oli parempi, kuin hänen sanansa. Hän teki nämät kaikki ja
äärettömän paljon lisäksi; ja Pikku Tim'ille, joka ei kuollut, oli hän
toinen isä. Scrooge'sta tuli niin hyvä ystävä, niin hyvä isäntä ja niin
hyvä mies, kuin hyvä vanha City koskaan tunsi, taikka mikään muu hyvä
vanha kaupunki, pääkaupunki tai pikku kaupunki, hyvässä vanhassa
mailmassa. Muutamat ihmiset nauroivat hänen muutostansa, mutta hän
antoi heidän nauraa ja huoli vähän heistä; sillä hän oli kylläksi
viisas tietämään, ettei mitään hyvää koskaan tapahtunut tämän maan
päällä, jota eivät muutamat ihmiset ensi aluksi täyttä kurkkua
nauraneet; ja tuntien, että senkaltaiset olivat sokeat jollakin lailla,
katsoi hän sitä aivan yhtä hyväksi, että he väänsivät kasvonsa nauruun,
kuin sairastaisivat tautiansa rumemmalla tavalla. Hänen oma sydämensä
nauroi; ja siinä oli yltäkyllin hänelle.
Hän ei pitänyt sen koommin yhteyttä henkien kanssa, vaan noudatti
elämässään alati täydellisen kohtuuden periaatetta; ja sitä hänestä
aina sanottiin, että hän, jos kukaan kuolevainen, tiesi, kuinka viettää
joulua hyvin. Kun vaan tätä todenteolla kävisi meistä, meistä kaikista,
sanominen! Ja siis, niinkuin Pikku Tim muistutti, Jumala siunatkoon
meitä jokaista!