Toinen kolmesta hengestä.
Scrooge heräsi kesken tavattoman ankaraa kuorsaamista. Hän nousi
istualle vuoteessansa ja koetti selvittää ajatuksiansa. Tällä kertaa
hänen ei ollut tilaisuus saada tietää, että kello taas oli yksi
lyömällänsä. Hän tunsi, että hän oli tointunut oikeaan aikaan juuri
neuvotellakseen toisen lähettilään kanssa, joka Jakob Marley'n toimesta
tuli hänen luokseen. Mutta huomaten, että häntä rupesi pahasti
viluttamaan, kun hän odotti saadaksensa nähdä, minkäpuolisen uutimen
vasta ilmestyvä henki vetäisi syrjään, työnsi hän ne kaikki omin käsin
sivulle ja, laskeutuen jälleen alas, alkoi tarkasti tähystellä joka
taholle ympäri vuodetta. Sillä hänen teki mieli puhutella henkeä heti,
kuin se tuli, eikä hän tahtonut äkki-arvaamatta tavata sitä ja
säikähtyä.
Reippaan luokan herrasmiehet, jotka kehuvat tietävänsä tempun taikka
pari sekä tavallisesti huolivat kotisi päivänajasta, ilmoittavat
kelvollisuuttaan kummallisiin seikkoihin sillä puheella, että he
pystyvät kaikkiin "kruunusta ja rististä" alkaen miestappoon saakka;
joitten molempien vastakohtien välillä epäilemättä on melkoisen laaja
ja lukuisa joukko asioita. Vaikk'en rohkene väittää aivan näin paljoa
Scrooge'n puolesta, aion minä kuitenkin pyytää teitä uskomaan, että hän
oli valmis näkemään koko lauman outoja ilmauksia, ja ettei mikään,
sylilapsesta sarvikuonoon asti, olisi voinut erittäin hämmästyttää
häntä.
Mutta vaikka hän nyt tiesi odottaa melkein kaikkia, ei hän millään
lailla tietänyt odottaa olemattomia; ja kun siis kello löi yksi eikä
mitään henkeä ilmestynyt, rupesi häntä kovasti värisyttämään. Viisi
minutia, kymmenen minutia, neljännes kului, eikä mitään tullut. Koko
tämän ajan makasi hän vuoteellansa aivan keskellä punaista valoa, joka
tulvasi siihen, kun kello löi yksi, ja joka, koska se ei ollut muuta
kuin valoa, huoletti paljon enemmän, kuin kymmenkunta henkiä, sen
vuoksi että oli mahdoton saada selkoa, mitä se tarkoitti taikka
toimitti. Hän varoi välisti, että hänessä oli juuri tällä hetkellä joku
merkillinen itse-palamisen kohtaus, eikä hänellä ollut edes sitä
lohdutusta, että hän itse tiesi sen. Viimeiseltä alkoi hän kuitenkin
ajatella niinkuin te taikka minä kohta olisimme ajatelleet; sillä
ainahan se, joka ei ole hädässä, tietää, mitä olisi pitänyt hädässä
tehdä, ja olisi varmaan lisäksi tehnyt niin -- viimeiseltä, sanon,
alkoi hän ajatella, että tämän aaveisen valon lähde ja salaisuus oli
läheisessä huoneessa, josta se näyttikin virtaavan, kun tarkemmin
seurasi sen jälkiä. Kun tämä ajatus oli kokonaan valloittanut hänen
mielensä, nousi hän hiljalleen ja tallusti tohveleissaan oven luo.
Samalla silmänräpäyksellä, kuin Scrooge'n käsi tarttui lukkoon, huusi
outo ääni häntä nimeltä ja käski hänen astua sisään. Hän totteli.
Se oli hänen oma huoneensa. Siitä ei ollut vähintäkään epäilemistä.
Mutta siinä oli tapahtunut kummallinen muutos. Seinät ja katto olivat
verhotut vihantoilla kasveilla, että se oli juuri niinkuin lehto,
josta kaikkialta heleät, hohtavat marjat kimaltelivat. Rautatammen,
mistelin ja muuri-vehreän liuskaiset lehdet heijastivat valoa,
ikäänkuin yhtä monta pikkuista peiliä olisi sirotettu sinne; ja niin
mahtava liekki nousi tohisten takantorvea ylös, ettei tuo vanha,
untelo liesi-roukkio ollut vertaista nähnyt, ei Scrooge'n aikana
eikä Marley'n eikä moneen, moneen menneesen talveen. Läjitettynä
lattialle jonkunlaiseksi valtaistuimeksi oli kalkkunia, hanhia,
metsänriistaa, kanoja, sianpaisteja, isoja lihakappaleita, imiporsaita,
pitkiä makkarakiehkuroita, joulutorttuja, rusina-pudding'eja,
ostroni-tynnyreitä, kuumia kastanjia, punaposkisia omenoita, mehukkaita
orangeja, maukkaita päärynöitä, kookkaita loppiaiskakkuja, ja kiehuvia
punssi-maljoja, jotka täyttivät huoneen suloisella höyryllänsä.
Luontevasti istui tällä kasalla iloinen jättiläinen, komea katsella.
Hän piti kädessään palavaa tulisoittoa, joka muodoltaan vähän oli
runsauden sarven kaltainen, ja nosti sitä ylös, korkealle ylös,
vuodattaakseen sen valoa Scrooge'n ylitse, kun hän tuli tirkistellen
ovesta sisään.
"Käy sisään!" huudahti henki. "Käy sisään! ja opi tuntemaan minua
paremmin, ihminen!"
Scrooge astui pelokkaasti huoneesen ja seisoi, pää alaspäin, hengen
edessä. Hän ei ollut sama jäykkä Scrooge, kuin hän oli ollut; ja vaikka
hengen silmät olivat kirkkaat ja ystävälliset, ei hän tahtonut kohdata
niitä.
"Minä olen nykyisten joulujen henki", lausui kummitus. "Katso minua!"
Scrooge teki niin kunnioittavaisesti. Henki oli puettu yksinkertaiseen,
viheriään vaippaan, joka oli reunustettu valkoisilla turkiksilla. Tämä
vaatteus riippui niin höllästi alas vartaloa myöden, että vankka rinta
oli alaston, niinkuin henki ei olisi sietänyt, että sitä suojeltiin
taikka peitettiin milläkään keinoin. Sen jalat, jotka näkyivät vähien
liepeitten alta, olivat myöskin paljaat; eikä päässä ollut muuta, kuin
rautatammen seppele, johon oli sinne tänne pistetty loistavia
jääpuikkoja. Tumman ruskeat hius-kiharat olivat pitkät ja siteistä
vapaat; vapaat, kuin sen hilpeä hymy, sen sädehtivät silmät, Sen
avonainen käsi, sen hupainen ääni, sen hanska käytös ja sen iloinen
muoto. Vyöllä se kantoi vanhan-aikuista tuppea, mutta ei siinä ollut
mitään miekkaa, ja ruoste oli kovasti sitä syönyt.
"Sinä et ole koskaan ennen nähnyt minun kaltaistani!" huudahti henki.
"En koskaan", vastasi Scrooge.
"Etkö milloinkaan kuljeskellut perheeni nuorempien jäsenten kanssa;
minä tarkoitan (sillä minä olen hyvin nuori) vanhempia veljiäni, jotka
ovat syntyneet näinä viimeisinä vuosina?" jatkoi henki.
"Minä en luule, että olen", lausui Scrooge. "Minä pelkään, etten ole.
Montako veljeä sinulla on ollut?"
"Enemmän kuin kahdeksan sataa", sanoi henki.
"Kauhea perhe elättää!" mumisi Scrooge.
Nykyisten joulujen henki nousi ylös.
"Henki", lausui Scrooge nöyrästi, "johdata minua mihin tahdot. Minä
lähdin viime yönä pakosta matkustamaan ja opin jotakin, joka vaikuttaa
paraikaa. Jos sinä saatat opettaa minulle jotakin, suo minun hyötyä
siitä tänä yönä."
"Tartu vaippaani!"
Scrooge teki niinkuin käskettiin, ja piti lujasti kiinni vaipasta.
Rauta-tammet, mistelit, ruskeat marjat, muuri-vehreät, kalkkunat,
hanhet, metsän-riistat, kanat, sianpaistit, lihakappaleet, porsaat,
makkarat, ostronit, tortut, pudding'it, hedelmät ja punssit, kaikki
katosivat silmänräpäyksessä. Samoin myöskin huone, valkea, punainen
hohto ja yön hetki. Oli joulun-aamu. He seisoivat jollakulla City'n
kadulla, josta (sillä ilma oli kylmä) kuului kaliseva, mutta vilkas ja
miellyttävä soitto, kun ihmiset raappivat pois lunta kaduilta ja
katoilta, ja poikien oli julman hauska nähdä, kun lumi loiskahti maahan
ja hajosi pikkuisiksi teko-tuiskuiksi.
Rakennusten etupuolet näyttivät jotenkin mustalta, ja akkunat vielä
mustemmalta, kun niitä vertasi kattojen sileään, valkoiseen
lumipeitteesen ja maan lokaisempaan lumeen; johon jälkimäiseen kärryjen
ja vaunujen raskaat pyörät olivat kyntäneet syviä vakoja; vakoja, jotka
risteilivät ja satoja kertoja jälleen risteilivät isojen katujen
yhtymäpaikoissa ja muuttuivat mutkikkaiksi kanaviksi, joita oli vaikea
seurata sakeassa, keltaisessa sohjussa ja jäisessä vedessä. Taivas oli
synkkä, ja lyhyimmät kadut olivat niinkuin tukitut likaisella sumulla,
joka oli puoleksi sadetta ja puoleksi siidettä ja jonka raskaammat osat
laskeusivat alas mustana noki-kuurona, ikäänkuin kaikki Iso-Britannian
takantorvet olisivat yhteisestä suostumuksesta syttyneet tuleen ja
porottivat paraikaa oman sydämensä iloksi. Ei ilmassa eikä kaupungissa
ollut mitään erittäin iloista, vaan kuitenkin vallitsi jonkunlainen
iloisuus ylt'ympäri, jommoista ei selkein suvinen sää eikä kirkkain
kesäinen aurinko olisi voinut tuottaa.
Sillä ihmiset, jotka lapioitsivat lunta katoilta, olivat lystillisiä ja
täynnänsä tyytyväisyyttä. He huusivat toisillensa rintavarusten takaa
ja nakkasivat tuon tuostakin toisiansa hupaisilla lumipalloilla --
paljoa paremmat heittoaseet, kuin moni sanainen leikinlasku -- nauraen
herttaisesti, jos sattui, ja yhtä herttaisesti, jos meni ohitse.
Linnunkauppiaitten puodit olivat vielä puoleksi auki ja hedelmänmyyjien
hohtivat koko loistossansa. Ovien nojalla seisoi isoja, ympyriäisiä,
pöhö-vatsaisia koreja, täynnänsä kastanjia, jotka olivat muodoltaan
niinkuin verevien, vanhojen herrojen liivit ja välistä pyörähtivät ulos
kaduille helposti halvautuvassa muhkeudessaan. Tuossa oli punaisia,
ruskean-kasvoisia, leveä-vöisiä espanjalaisia sipuleita, heloittaen
runsaassa lihavuudessaan, niinkuin Espanjan munkit, ja hyllyiltänsä
veitikkamaisesti iskien silmää tytöille, kun he menivät sivutse ja
kainosti katselivat kattoon ripustettuja misteleitä. Tuossa oli
päärynöitä ja omenoita, ladottuina kukoistaviksi pyramideiksi; tuossa
viinirypäleitä, joita puodin-isäntien hyväntahtoisuus oli pannut
killumaan isoista koukuista, että ihmisten suut vetistyisivät
ilmaiseksi, kun he kulkivat ohitse. Tuossa oli koko kasa Lombardian
pähkinöitä, sammaltuneita ja ruosteenkarvaisia, muistuttaen hyvällä
hajullansa, kuinka käveltiin metsissä ja nilkkaa myöden hupaisesti
kaalattiin kuivettuneissa lehdissä; tuossa Norfolkin paahdettuja
omenoita, paksuja ja mustia, tuoden paremmin näkyviin orangien ja
limonien keltaista pintaa ja mehukkaina ja monilukuisina hartaasti
pyytäen ja rukoillen, että heitä vietäisiin paperi-pusseissa kotiin ja
syötäisiin päivällisten perästä. Yksin kulta- ja hopeakalat, joita oli
asetettu lasi-säiliöön keskelle näitä aimollisia hedelmiä, näyttivät,
vaikka kuuluivatkin typerään ja hidasveriseen sukukuntaan, tietävän,
että jotakin oli tekeillä, ja uivat kaikki ammotellen ympäri
pikkuisessa mailmassaan vitkaisessa ja himottomassa häärinässä.
Kryytikauppiaitten puodit! melkein suljettuina, yksi taikka kaksi
luukkua kenties kiinni panematta; mutta näistä aukoista mitäpä
näkikään! Ei siinä kyllä, että vaakakupit, laskeutuen alas tiskille,
kapsahtivat hauskasti, taikka että seililanka ja rulla erosivat
toisistaan niin vikkelästi, taikka että rasiat rapisivat edestakaisin,
niinkuin silmänkääntäjän kapineet, taikka edes, että teen ja kahvin
sekaantuneet hajut olivat niin otolliset nenälle, taikka edes, että
rusinat olivat niin uhkeat ja oivalliset, mantelit niin tavattoman
valkoiset, kaneli-tangot niin pitkät ja suorat, muut höysteet niin
suloiset, kandeeratut hedelmät niin kakuiksi muodostetut ja niin
riiskutetut sulatulla sokurilla, että kylmäkiskoisintakin katseliaa
pyörrytti. Eikä siinäkään kyllin, että fiikunat olivat tuoreet ja
turpeat, taikka että Franskan pluumut koristetuissa laatikoissa ujosti
punersivat kilpeydessään, taikka että kaikki oli niin hyvää syödä ja
niin sievää joulupuvussaan; vaan ostajat hyörivät kaikki niin virkeästi
iloisen päivän odotuksessa, että he törmäsivät toisiansa vastaan
ovella, rutistivat hurjasti paju-korejansa, jättivät ostoksensa
tiskille ja tulivat juosten takaisin niitä perimään, ja erhettyivät
satoja kertoja samalla tapaa mitä parhaimmalla tuulella; sillä välin
kuin kryytikauppias ja hänen väkensä olivat niin hupaiset ja hilpeät,
että ne kiillotetut sydämet, joilla he kiinnittivät esi-liinansa selän
takaa, olisivat voineet olla heidän omat sydämensä, kannettuina
ulko- puolella yleisön nähtäväksi ja joulu-naakkojen nokittavaksi, jos
näitä halutti.
Mutta pian kellokastarit kutsuivat hyvät ihmiset kaikki kirkkoon ja
kappeliin, ja pois he menivät, tulvaten pitkin katuja parhaissa
vaatteissansa ja iloisimmalla muodollaan. Vaan samaan aikaan ilmestyi
useilta kymmeniltä sivukaduilta, solista ja nimettömistä sopista
lukemattomia ihmisiä, kantaen päivällistänsä leipurin-puoteihin. Näitä
köyhiä juhlailioita näytti henki ennen kaikkia halulla katsovan, sillä
hän seisoi Scrooge'n kanssa jonkun leipurin portinkäytävässä ja nostaen
pois katteita, kun tuojat astuivat ohitse, ripsutti suitsutusta
tulisoitostansa heidän ruokaansa, ja se oli hyvin omituinen tulisoitto,
sillä kerta taikka pari, kun muutamat päivällisen-kantajat, jotka
olivat tuupanneet toisiansa, laskivat vihaisia sanoja, porskutti hän
pari vesipisaraa siitä, ja he leppyivät kohta taas. Sillä he sanoivat,
että olisi häpeällistä riidellä joulupäivänä. Ja niin se olisi! Totta
puhuen, niin se olisi!
Aikanansa kellot lakkasivat soimasta ja leipurin-puodit pantiin kiinni;
vaan kuitenkin voitiin selvästi eroittaa kaikki nämät päivälliset ja
kuinka niitten keittäminen edistyi siitä märästä paikasta, joka oli
jokaisen leipurin uunin kohdalla ja jossa kivitys höyrysi, niinkuin
kivetkin olisivat kiehuneet.
"Onko sillä, mitä sinä porskutat tulisoitostasi, mikään omituinen
maku?" kysyi Scrooge.
"On. Minun oma makuni."
"Sopisiko se jokaiseen tämän päivän päivällis-ruokaan?" kysyi Scrooge.
"Jokaiseen, joka hyvällä sydämellä annetaan. Halpaan kaikkein
parhaimmin."
"Minkä vuoksi halpaan kaikkein parhaimmin?" kysyi Scrooge.
"Sen vuoksi, että se kaikkein enimmin kaipaa sitä."
"Henki", lausui Scrooge, hetken mietittyään. "Minua kummastuttaa, että
kaikista olennoista noissa monissa mailmoissa meidän ympärillämme juuri
sinä tahtoisit vähentää noitten ihmisten tilaisuutta viattomaan
huvitukseen."
"Minä!" huudahti henki.
"Sinä tahtoisit riistää heiltä kaikki keinot päivällissyöntiin joka
seitsemäs päivä, joka usein on se ainoa päivä, josta sopii sanoa, että
he syövät päivällistä ollenkaan", sanoi Scrooge. "Etkö tahtoisi?"
"Minä!" huudahti henki.
"Sinä koetat sulkea nämät paikat seitsemäntenä päivänä?" arveli
Scrooge. "Ja se tietää aivan samaa."
"Minä koetan!" huudahti henki.
"Anna minulle anteeksi, jos olen väärässä. Sitä on tehty sinun
nimessäsi, taikka ainakin sinun perheesi nimessä", lisäsi Scrooge.
"Tämän teidän maanne päällä löytyy muutamia", vastasi henki, "jotka
väittävät tuntevansa meitä ja jotka meidän nimessämme tekevät
kiihkonsa, ylpeytensä, pahansuontinsa, vihansa, kateutensa,
ulkokultaisuutensa ja itsekkäisyytensä tekoja, mutta jotka ovat yhtä
vieraat meille ja koko meidän suvullemme, kuin he eivät olisi koskaan
eläneet. Muista tämä, ja syytä heitä itseä heidän töistään, eikä
meitä."
Scrooge lupasi tehdä niin; ja he astuivat näkymättöminä, niinkuin
tähänkin asti, etukaupunkeihin. Henki oli siitä merkillinen, (niinkuin
Scrooge oli huomannut leipurin luona), että, vaikka hänellä oli
jättiläiskoko, hän mukaantui helposti jokaista paikkaa myöten ja
ilmestyi matalan katon alla yhtä yliluonnollisena ja arvokkaan
suloisena, kuin korkeassa salissa.
Ja kukaties hyvän hengen teki mieli näyttää tätä voimaansa taikka häntä
johdatti hänen oma lempeä, jalo, sydämellinen luontonsa ja hänen
hellyytensä kaikkia köyhiä ihmisiä kohtaan, kun hän meni suoraan
Scrooge'n konttoristin luo; sillä sinne hän meni ja otti Scrooge'n
mukaansa, joka piti kiinni hänen vaatteistaan; ja oven kynnyksellä
henki hymyili ja pysähtyi siunataksensa Bob Cratchit'in asuntoa
tulisoittonsa vihmalla. Ajatelkaat tätä! Bob'illa oli vaan viisitoista
Bob'ia [Bob merkitsee myös shillingiä] viikkoonsa; hän pisti
lauantaisin ainoastaan viisitoista ristimä-nimeänsä taskuunsa; vaan
kuitenkin siunasi nykyisten joulujen henki hänen neljä-huoneista
taloansa!
Nyt nousi Mrs. Cratchit, Cratchit'in vaimo, yksinkertaisesti puettuna
kahdesti käännettyyn hameesen, mutta koristettuna nauhoilla, jotka ovat
halvat ja kuuden pennyn edestä tekevät kyllin kauniiksi. Hän katti
pöydän toisen tyttärensä Belinda Cratchit'in avulla, joka myöskin oli
koristettu nauhoilla. Tällä välin pisti nuori herra Peter Cratchit
kahvelin potaatti-pannuun ja, saaden suunnattoman paidankauluksensa
kulmat -- paidankaulus oli Bob'in yksityinen omaisuus, siirrettynä
hänen pojallensa ja perillisellensä päivän kunniaksi -- suuhunsa,
iloitsi, kun havaitsi itsensä niin hienosti puetuksi, ja halasi
näytellä itseänsä enimmin kuljetuissa puistoissa. Samalla kaksi
vähempää Cratchit'ia, poika ja tyttö, hyökkäsivät sisään, huutaen, että
he olivat leipurin-puodin lähellä tunteneet hanhen hajun ja tietäneet,
että hanhi oli heidän; ja riemuiten hekumallisista salvia'n ja sipulin
ajatuksista, tanssivat nämät nuoret Cratchit'it pöydän ympäri ja
ylistivät nuorta herra Peter Cratchit'ia taivaasen asti, sillä välin
kuin hän (nöyränä, vaikka hänen kauluksensa melkein kuristivat häntä
kuoliaaksi) puhalsi valkeaan, siksi kuin hitaat potaatit kuohuivat ylös
ja kolkuttivat lujasti pannunkantta, jotta heitä päästettäisiin ulos ja
kuorittaisiin.
"Mikähän teidän kalliin isänne lienee?" lausui Mrs. Cratchit. "Ja
veljenne, Pikku Tim'in! Ja Marthakin tuli viime joulupäivänä puolta
tuntia varemmin!"
"Tässä Martha on, äiti!" sanoi yksi tyttö, tullen esiin tätä
lausuessaan.
"Tässä Martha on, äiti!" huusivat molemmat nuoret Cratchit'it. "Hurraa!
Meillä on _semmoinen_ hanhi, Martha!"
"No, terve tultua, tyttöseni! Kuinka myöhään sinä tulet!" lausui Mrs.
Cratchit, suudellen häntä kymmeniä kertoja ja toimeliaalla kiiruulla
riisuen pois hänen shaaliansa ja hattuansa.
"Meidän täytyi päättää koko joukko töitä viime yönä", vastasi tyttö,
"ja laittaa kaikki pois tänä aamuna, äiti!"
"Hyvä! Ei sillä ole väliä, kun vaan olet kotona", sanoi Mrs. Cratchit.
"Istu alas valkean eteen, kultani, ja lämmitä itseäsi. Herra siunatkoon
sinua!"
"Ei, ei! Tuossa isä tulee", huusivat molemmat nuoret Cratchit'it, jotka
olivat joka paikassa yhtä haavaa. "Mene piiloon, Martha, mene piiloon!"
Niin Martha meni piiloon, ja sisään tuli lyhytläntä Bob, isä, ainakin
kolmen jalan pituinen kaulahuivi (hepsuja lukematta) lekkuen edessään,
ja kuluneet vaatteet paikattuina ja harjattuina, että ne näyttäisivät
juhlallisilta, ja Pikku Tim selässä. Voi Pikku Tim parkaa! hänellä oli
vähäinen kainalosauva, ja rautainen kehä tuki hänen jäseniänsä!
"No, missä Marthamme on?" huudahti Bob Cratchit, katsellen
ympärillensä.
"Hän ei tule", vastasi Mrs. Cratchit.
"Ei tule!" kertoi Bob, ja hänen intonsa jähtyi yhtäkkiä; sillä hän oli
ollut Timin täysi-rotu hevonen koko matkan kirkosta ja oli tullut
kiitäen kotiin. "Ei tule joulupäiväksi!"
Martha ei hennonut nähdä hänen pettyvän toiveissansa, vaikka vaan
leikillä; niin hän tuli esiin ennen aikojaan oven takaa ja juoksi isän
syliin, sillä välin kuin molemmat nuoret Cratchit'it työnsivät ja
kantoivat Pikku Tim'in pois pesuhuoneesen kuulemaan, kuinka puddingi
lauloi vaskikattilassa.
"Ja kuinka Pikku Tim käytti itseänsä?" kysyi Mrs. Cratchit, kun hän oli
laskenut leikkiä Bob'in herkkä-uskoisuudesta, ja Bob oli halannut
tytärtänsä sydämensä iloksi.
"Hän oli kiltti, kuin kulta", vastasi Bob, "ja vielä parempi. Hän käy
niin miettiväksi, kun hän istuu niin paljon itseksensä, ja ajattelee
mitä kummallisimpia asioita ikinä kuulit. Hän jutteli minulle, kun
tulimme kotiin, että hän toivoi, että ihmiset olivat nähneet hänet
kirkossa, koska hän oli raajarikko, ja että heidän ehkä olisi hyvä
joulupäivänä muistaa Häntä, joka saatti rammat kävelemään ja sokeat
näkemään."
Bob'in ääni värähteli, kun hän kertoi tätä heille, ja värisi vielä
enemmän, kun hän sanoi, että pikku Tim vahvistui ja kävi terveemmäksi.
Hänen nopsas, vähäinen kainalo-sauvansa kuului lattialta, ja ennenkuin
toinen sana lausuttiin, palasi Pikku Tim veljensä ja sisarensa kanssa,
jotka taluttivat hänet hänen tuolillensa valkean eteen; ja sillä välin
kuin Bob, lykäten ylös hiansuitansa -- niinkuin, mies raukka, niitten
olisi ollut mahdollinen käydä huonommaksi -- ruukussa valmisti jotakin
kuumaa gin'in ja limonin sekoitusta, liikutti sitä huolellisesti ja
pani sen kaminin komeroon kiehuilemaan, meni nuori herra Peter ja
molemmat kaikkialla läsnä-olevat nuoret Cratchit'it noutamaan hanhea,
jonka he ennen pitkää juhlallisesti toivat kotiin.
Semmoinen hälinä seurasi, että olisitte luulleet hanhen olevan
harvinaisimman linnun mailmassa, höyhenisen ilmauman, jonka rinnalla
musta joutsen oli tavallinen eläin -- ja totta puhuen oli asian laita
melkein niin tässä talossa. Mrs. Cratchit varisti lihan nestettä (joka
oli edeltäkäsin valmiina kastinpannussa) sihisevän kuumaksi; nuori
herra Peter sotki rikki potaatit; Miss Belinda mausti omenakastinta;
Martha pyyhki tomua pois lämmitetyistä talrikeistä; Bob otti pikku
Tim'in viereensä pieneen pöydänkolkkaan; molemmat nuoret Cratchit'it
nostivat tuoleja kaikille, itseänsä unhottamatta, ja asettuen
vartiolle, kumpikin paikallensa, pistivät lusikat suuhunsa, etteivät he
huutaisi hanhea, ennenkuin heidän tuli vuoro saada. Vihdoin ruoka oli
tuotu esiin ja pöytärukous luettu. Henkityyni hiljaisuus syntyi, kun
Mrs. Cratchit, tarkasti katsellen eteenleikkaus-veistä päästä päähän,
hankki sysäämään sitä linnun rintaan; mutta kun hän teki sen, ja kun
kauan odotettu täytöksen virta tulvasi esiin, nousi ilon humina
kaikkialta pöydän ympäriltä ja yksin Pikku Tim'kin, innostuneena
molempien nuorten Cratchit'ien esimerkistä, taputti pöytää veitsensä
varrella ja huusi matalalla äänellä: "hurraa!"
Semmoista hanhea ei löytynyt koskaan, Bob sanoi, ettei hänen
luullaksensa semmoista hanhea ollut milloinkaan paistettu. Sen mureutta
ja hyvää makua, sen suurta kokoa ja halpuutta ihmettelivät kaikki.
Yhdessä omenakastimen ja perunavaoin kanssa oli siinä kyllin
päivällis-ateriaksi koko perheelle; niin, kuten Mrs. Cratchit suurella
mielihyvällä sanoi (luoden silmänsä vähäiseen luupalaseen, joka oli
vadilla), he eivät olleet lopulta jaksaneet syödä edes kaikkia!
Kuitenkin oli jokainen saanut tarpeeksi, ja nuorimmat Cratchit'it
erittäin olivat sukeltaneet salvia'an ja sipuliin kulmakarmoihin asti!
Mutta nyt muutti Miss Belinda talrikit, ja Mrs. Cratchit lähti yksinään
huoneesta -- liian levotonna sallimaan ketään todistajaa -- ottamaan
pudding'ia ylös ja tuomaan sitä sisään.
Mitähän, jollei se ollut kyllin kypsynyt! Mitähän, jos se hajoisi ulos
otettaissa! Mitähän, jos joku oli kiivennyt takapihan muurin yli ja
varastanut sen, sillä aikaa kuin he iloitsivat hanhesta -- tästä
arvelusta molemmat nuoret Cratchit'it kävivät harmaan sinisiksi!
Kaikenlaisia kauhuja ajateltiin.
Halloo! Vahvasti höyryä! Puddingi oli nostettu kattilasta. Hajua,
niinkuin pesupäivänä! Se oli servietti. Hajua, niinkuin ravintopaikasta
ja piirakan-leipojan puodista, joitten ovet ovat vieretysten ja joitten
naapurina pyykki-vaimo on! Se oli puddingi! Puolen minutin perästä Mrs.
Cratchit astui sisään -- punehtuneena, mutta hymyillen voittoisasti --
ja puddingi oli niinkuin kirjava kanuna-kuula, niin kova ja luja,
palaen puolessa puolikorttelissa sytytetyssä konjakissa ja
koristettuna rautatammen oksalla, joka oli pistetty sen huippuun.
Oi, se oli kummallinen puddingi! Bob Cratchit sanoi, jopa aivan
tyvenesti, että hän katsoi sitä suurimmaksi voitoksi, jonka Mrs.
Cratchit oli saavuttanut siitä asti, kuin he menivät naimisiin. Mrs.
Cratchit lausui, että nyt, kun paino oli poistettu hänen sydämestään,
hän tahtoi tunnustaa epäilleensä, oliko jauhoja kylliksi. Jokaisella
oli jotakin sanottavaa siitä, mutta ei kukaan sanonut eikä ajatellut,
että se sentään oli vähäinen puddingi isolle perheelle. Se olisi
suorastaan ollut häpeä, jos joku olisi niin tehnyt. Jokainen Cratchit
olisi punastunut, jos olisi viitattu siihen.
Viimein päivälliset olivat päättyneet, ruoat vietiin pöydättä, liesi
lakaistiin ja valkea viritettiin. Kun ruukun sisältöä oli maistettu ja
huomattu tähdelliseksi, pantiin omenoita ja orangeja pöydälle, ja
lapiollinen kastanjia tulelle. Nyt koko Cratchit'in perhe asettui
lieden ympäri piiriin, niinkuin Bob Cratchit sanoi, tarkoittaen
puolipiiriä; ja Bob Cratchit'in kyynäspään vieressä seisoi talon
lasivarasto. Kaksi jalatonta lasia ja yksi kahvatoin munakakun kuppi.
Näissä säilyi ruukun kuuma juoma yhtä hyvin, kuin se olisi kultaisissa
pikareissa säilynyt; ja Bob jakeli sitä ilosta loistavilla silmillä,
sillä välin kuin kastanjat rätisivät ja halkeilivat tulella. Nyt Bob
esitteli:
"Iloista joulua meille kaikille, rakkaani! Jumala siunatkoon meitä!"
Jota kaikki perheen-jäsenet kertoivat.
"Jumala siunatkoon meitä jokaista!" lausui Pikku Tim kaikkein
viimeiseksi.
Hän istui vähäisellä tuolillansa aivan likellä isäänsä. Bob piti hänen
kuihtunutta pientä kättänsä omassa kädessänsä, niinkuin hän rakastaisi
lasta ja tahtoisi pitää häntä luonansa ja pelkäisi, että hän
otettaisiin pois häneltä.
"Henki", sanoi Scrooge semmoisella hellyydellä, jota hän ei ollut
tuntenut koskaan ennen, "ilmoita minulle, jääkö pikku Tim eloon."
"Minä näen tyhjän paikan", vastasi henki, "tuossa takan nurkassa ja
isännättömän kainalo-sauvan, jota huolellisesti talletetaan. Jollei
tulevaisuus muuta näitä varjoja, kuolee lapsi."
"Ei, ei", arveli Scrooge. "Voi, ei, hyvä henki! Sano, että hän
säästetään."
"Jollei tulevaisuus muuta näitä varjoja, ei kukaan minun heimostani",
vastasi henki, "ole löytävä häntä täältä. Entä sitten? Jos on luultava,
että hän kuolee, olisi se parempi, että hän kuolisi kohta ja vähentäisi
liikaväestöä."
Scrooge painoi alas päänsä, kun hän kuuli omat sanansa hengen suusta,
ja katumus ja kova suru valloittivat hänet.
"Ihminen", lausui henki, "jos et sinä ole kivestä, vaan sinulla on
ihmisen sydän, niin karta tuota ilkeätä puhetta, kunnes olet oppinut,
mikä liika on, ja missä se on. Tahdotko sinä määrätä, minkä ihmisen
tulee elää, minkä kuolla? Kenties sinä Luojan silmissä olet halvempi ja
vähemmin sovelias elämään, kuin moni miljona tämän köyhän miehen lapsen
vertaisia. Oi Jumala! kun kuulee madon lehdellä puhuvan liika-elämästä
nälkäisissä veljissään maassa."
Scrooge kumartui hengen moitteen edessä ja loi vavisten silmänsä
maahan. Mutta hän nosti ne nopeasti, kun hän kuuli oman nimensä.
"Mr. Scrooge!" sanoi Bob; "minä juon teidän muistoksenne! Eläköön Mr.
Scrooge, juhlan perustaja!"
"Juhlan perustaja, tosiaan!" huudahti Bob Cratchit punehtuen. "Minä
soisin, että hän nyt olisi täällä. Minä sanoisin hänelle, mitä minä
hänestä pidän, ja minä toivon, että se maittaisi häntä hyvin."
"Rakas vaimoni", sanoi Bob, "lapset! joulupäivä!"
"Saa, totta puhuen, olla joulupäivä", vastasi hän, "ennenkuin juo
semmoisen inhottavan, tylyn, kovan, tunnottoman miehen muistoksi, kuin
Scrooge on. Sinä tiedät, että hän on semmoinen, Robert! Ei kukaan tiedä
sitä paremmin, kuin sinä, mies raukka?"
"Rakas vaimo", oli Bob'in lempeä vastaus, "joulupäivä!"
"Minä juon hänen terveydekseen sinun tähtesi ja päivän", lausui Mrs.
Cratchit, "ei hänen tähtensä. Pitkää ikää hänelle! Iloista joulua ja
oivallista uutta vuotta! Hän lienee hyvin iloinen ja onnellinen,
epäilemättä!"
Lapset joivat äidin jälkeen Scrooge'n terveydeksi. Tämä oli ensimäinen
heidän toimensa, jossa ei ollut sydämellisyyttä. Pikku Tim joi kaikkein
viimeiseksi, mutta hän ei pannut mitään arvoa siihen. Scrooge oli
perheen mörkö. Hänen nimensä mainitseminen levitti seuraan mustan
varjon, joka ei poistunut koko viitenä minutina.
Kun se oli haihtunut, kävivät he kymmentä kertaa iloisemmiksi jo senkin
vuoksi, että olivat päässeet Scrooge Surullisesta. Bob Cratchit kertoi
heille, että hänellä oli paikka tiedossa nuorta herra Peter'iä varten,
joka tuottaisi, jos se saatiin, täyteen viisi shillingiä ja kuusi
pennyä viikkoonsa. Molemmat nuoret Cratchit'it nauroivat kauheasti, kun
ajattelivat, että Peter'istä tulisi asiamies; ja Peter itse katseli
miettiväisesti valkeaan kaulustensa välistä, ikäänkuin hän paraikaa
tuumisi, mihin hän sijoittaisi pää-omansa, kun hän kerran saisi tuon
päätä pyörryttävän palkan. Martha, joka oli opissa muoti-kauppiattaren
luona, jutteli nyt heille, mimmoista työtä hänellä oli, kuinka monta
tuntia hän ompeli yhtä mittaa ja kuinka hän aikoi huomis-aamuna vetää
oikein pitkää, levollista unta; huomispäivän, joka oli pyhä, hän vietti
kotona. Myöskin kuinka hän oli muutamia päiviä sitten nähnyt yhden
kreivinnan ja lordin, ja kuinka lordi "oli melkein yhtä pitkä, kuin
Peter"; jolloin Peter kohotti kauluksiansa niin korkealle, että teidän
olisi ollut mahdoton nähdä hänen päätänsä, jos olisitte olleet siellä.
Koko tämän ajan kävivät kastanjat ja ruukku ehtimiseen ympäri; ja ennen
pitkää Pikku Tim, jolla oli vähäinen, vaikeroiva ääni, lauloi laulun
eksyneestä lapsesta, joka kuljeskeli lumessa, vieläpä lauloi sen sangen
hyvin.
Tässä ei ollut mitään erinomaista. He eivät olleet mitään kaunista
väkeä; he eivät olleet hyvästi puetuita; heidän kenkänsä eivät suinkaan
olleet vedenpitäviä; heidän vaatteensa olivat huononpuoliset; ja Peter
lienee tuntenut, melkein varmaan tunsikin, miltä pantin-ottajan huone
sisäpuolelta näytti. Mutta he olivat onnelliset, kiitolliset, toisiinsa
mieltyneet ja tyytyväiset päiviinsä; ja kun he katosivat ja
näyttivät vielä onnellisemmilta hengen tulisoiton kirkkaassa
jäähyväis-ripoituksessa, katseli Scrooge heitä ja erittäin Pikku Tim'iä
viimeisiin saakka.
Tähän aikaan alkoi käydä pimeäksi, ja lunta satoi oikein sakealta, ja
kun Scrooge ja henki astuivat pitkin katuja, välkkyivät kyökeissä,
vierashuoneissa ja kaikenlaisissa muissa suojissa räiskyvät valkeat
kummallisesti. Täällä liekkien loisto asetti näkyviin hupaisten
päivällisten hankkeet, lämpimät talrikit, joita perin kuumennettiin
valkean edessä, ja tumman punaiset kartiinit, joita vaan tarvitsi vetää
yhteen kylmän ja pimeän poistamiseksi. Tuolla talon kaikki lapset
juoksivat ulos lumeen kohdataksensa naituja sisariansa, veljiänsä,
serkkuja, setiä, tätiä, ja ollaksensa ensimäiset tervehtimään heitä.
Täällä taas näkyivät akkunissa kokoontuvien vieraitten varjot; ja
tuolla joukko kauniita tyttöjä, kaikki päähineissä ja turkki-kengissä,
ja kaikki haastellen yhtä haavaa, astui tepastellen jonkun läheisen
naapurin taloon; ja voi sitä poikamiestä, joka näki heidän astuvan
sisään -- viekkaita tenhottaria, hyvin he itse tiesivät sen --
hohdossansa!
Mutta jos olisitte päättäneet niitten ihmisten luvusta, jotka olivat
matkalla ystävällisiin kokouksiin, olisitte ehkä luulleet, ettei kukaan
ollut kotona toivottamassa heitä tervetulleeksi, kun tulivat, mutta
kuitenkin odotti joka talo vieraita ja täytti takantorven puoliväliin
asti poltoksilla. Jumala siunatkoon, kuinka henki riemuitsi! Kuinka se
paljasti koko rintansa, ja avasi ison kämmenensä, ja liikkui edelleen,
vuodattaen anteliaalla kädellään vilkasta ja viatonta iloansa kaikkiin,
mihin se vaan ulottui! Yksin lampun-sytyttäjäkin, joka juoksi edellä,
tiploittaen pimeitä katuja valon pilkuilla, ja oli pukenut itsensä
viettääksensä iltaa jossakin, nauroi ääneen, kun henki kulki ohitse,
vaikka vähän tiesi lampun-sytyttäjä silloin, että hänellä oli mitään
muuta seuraa, kuin joulu!
Ja nyt, ilman yhtäkään varoituksen sanaa hengen puolelta, he
seisoivat kylmällä ja kolkolla nummella, johon suunnattoman suuria
kivi-möhkäleitä oli viskattu ylt'ympärille, niinkuin se olisi ollut
jättiläisten hautausmaa; ja vesi levisi mihin hyvänsä se tahtoi, taikka
olisi levinnyt, jollei jää olisi pitänyt sitä kahleissa; eikä mitään
kasvanut, paitsi sammalta ja keltaruusua ja karheata, hyötyisää ruohoa.
Kauas länteen oli laskeuva aurinko luonut tulipunaisen juovan, joka
katseli tätä häviötä hetken, niinkuin vihainen silmä, ja, synkistyen
yhä syvemmälle, sammui yön pimeään.
"Mikä paikka tämä on?" kysyi Scrooge.
"Semmoinen paikka, jossa vuorenkaivajat elävät, jotka työskentelevät
maan sisässä", vastasi henki. "Mutta he tuntevat minut. Katso!"
Kynttilä loisti mökin akkunasta, ja nopeasti he edistyivät sitä kohden.
Astuen savesta ja kivestä tehdyn muurin läpi, näkivät he iloisen seuran
koossa hohtavan valkean ympärillä. Vanha, hyvin vanha mies ja vaimo,
ynnä heidän lapsensa ja näitten lasten lapset, ja vielä yksi sukupolvi
lisäksi, kaikki iloisesti puettuina juhlavaatteisinsa. Äänellä, joka
harvoin voitti tuulen kohinan autiolla, lauloi vanha mies joululaulun
heille -- se oli ollut varsin vanha laulu, kun hän oli poikana -- ja
tuon tuostakin he yhtyivät kaikki kööriin. Yhtä varmaan kuin he
koroittivat ääntänsä, virkistyi vanha mies ja lauloi lujemmin, ja yhtä
varmaan kuin he pysähtyivät, vaipui hänen voimansa jälleen.
Henki ei viipynyt siellä, vaan käski Scrooge'n pitää kiinni vaipastaan
ja, kulkien nummen yli, kiidähti mihin? Ei suinkaan merelle? Merelle.
Hirmuksensa näki Scrooge, kun hän katsahti taaksensa, maan kaistaleen
manteresta ja kammottavia kareja; ja hänen korvansa menivät huumeisin
veden pauhusta, kun se vyöryi ja ärjyi ja kiehui keskellä niitä julmia
onkaloita, joita se oli kovertanut, koettaen vimmassansa uurtaa maan
perustuksia.
Kauhealla riutalla, jota aallot koko tuiman vuoden huhtoivat ja
pieksivät, seisoi muutamia penikulmia rannalta yksinäinen majakka.
Meriruohot kietoutuivat joukottain kiinni sen juureen, ja myrskylinnut
-- kannettuina tuulelta, niin olisi luullut, niinkuin meriruohot
vedeltä -- nousivat ja laskivat sen ympärillä, niinkuin laineet, joita
he lakaisivat.
Mutta myöskin täällä olivat ne molemmat miehet, jotka vartioivat tulta,
sytyttäneet valkean, joka paksun kivimuurin aukosta vuodatti
valonsäteen hirvittävälle merelle; ojentaen känsäisiä käsiänsä
toisilleen sen yksinkertaisen pöydän yli, jonka vieressä he istuivat,
toivottivat he keskenänsä iloista joulua grog'in kannullaan; ja toinen
heistä, vieläpä vanhempi, jonka kasvot olivat ahvettuneet ja
arvettuneet kovista jäistä, niinkuin vanhan laivan kokankuva, viritti
jäykän laulun, joka itsessään oli niinkuin tuulen vonka.
Taas henki kiirehti eteenpäin mustan ja kuohuvan meren yli -- yhä
eteenpäin vaan -- kunnes he kaukana mistäkään rannasta, niinkuin hän
ilmoitti Scrooge'lle, laskeusivat laivalle. He seisoivat perämiehen
vieressä rattaan luona, tähystäjän vieressä keulassa, ja upseerien
vieressä, jotka pitivät vahtia. Kaikki näyttivät haamuilta erityisissä
asemissansa, mutta jokainen heistä hyräili jotakin joulusäveltä, taikka
piti jotakin joulu-ajatusta, taikka jutteli hiljalleen kumppanillensa
jostakin menneestä joulupäivästä ja kotiin kääntyvistä toiveista. Ja
jokainen mies laivassa, valvova tai nukkuva, hyvä tai paha, oli sinä
päivänä lausunut jonkun lempeämmän sanan toverillensa, kuin minäkään
muuna vuoden päivänä; jokainen oli ottanut johonkin määrin osaa sen
juhlallisuuksiin ja oli muistanut niitä kaukana olevia, joista hän
huoli, ja tietänyt, että he ilolla ajattelivat häntä.
Suuresti hämmästyi Scrooge, kun hän, kuunnellessansa tuulen
vaikeroimista ja ajatellessansa, kuinka juhlallista oli liikkua
yksinään pimeässä tuntemattomien vetten yli, joitten syvyys oli yhtä
käsittämätön, kuin kuolema itse -- suuresti hämmästyi Scrooge, kun hän,
näitä miettien, kuuli sydämellisen naurun. Vielä enemmän hämmästyi
Scrooge, kun hän tunsi, että se oli hänen oma sisarenpoikansa nauru, ja
näki, että hän nyt oli valoisassa, kuivassa, iloisessa huoneessa, ja
että henki seisoi hymyillen hänen vieressään ja katseli tätä samaa
sisarenpoikaa hyväksyvällä ystävällisyydellä!
"Hah, hah!" nauroi Scrooge'n sisarenpoika. "Hah, hah, hah!"
Jos sattuisi, että te jollakin arvaamattomalla tavalla oppisitte
tuntemaan jotakin ihmistä, joka olisi onnellisempi naurussansa, kuin
Scrooge'n sisarenpoika, saan minä vaan sanoa, että minäkin tahtoisin
tutustua hänen kanssaan. Esitelkäät häntä minulle, ja minä rupean
ystävyyteen hänen kanssaan.
Se on oikea, tasapuolinen, jalo asiain järjestys, että samoin kuin
taudit ja surut tarttuvat, ei löydy mitään mailmassa, joka niin
vastustamattomasti tarttuu, kuin nauru ja iloinen mieli. Kun Scrooge'n
sisarenpoika nauroi tällä lailla, pidellen kylkiänsä, heiluttaen
päätänsä ja vääntäen kasvojansa mitä kummallisimmalla tavalla, nauroi
hänen vaimonsakin yhtä sydämellisesti, kuin hän. Eikä heidän kokoon
tulleet ystävänsä olleet hiukkaakaan heitä huonommat, vaan oikein
luihkasivat ilosta.
"Hah, hah! Hah, hah hah, hah!"
"Hän sanoi, että joulu oli joutavia, niin totta kuin minä elän!"
huudahti Scrooge'n sisarenpoika. "Hän uskoi sitä lisäksi!"
"Sitä suurempi häpeä hänelle, Fred!" lausui Scrooge'n sisarenpojan
vaimo suuttuneena. Jumala siunatkoon naisia, he eivät milloinkaan tee
mitään puoleksi. He puhuvat suunsa puhtaaksi.
Hän oli hyvin sievä, tämä nuori vaimo, tavattoman sievä. Kuoppaiset,
hämmästyneiltä näyttävät, oivalliset kasvot; kypsynyt, pikkuinen suu,
joka näytti olevan luotu suudeltavaksi -- niinkuin se epäilemättä
olikin; kaikenlaisia hyviä, pieniä pilkkuja leuan ympärillä, joka suli
toiseen leukaan, kun hän nauroi; ja mitä kirkkain silmäpari, minkä
ikinä olette nähneet kenenkään pikkuisen olennon päässä. Niin, hän oli,
niinkuin olisitte sanoneet, suututtava, te ymmärrätte; mutta lepyttävä
myöskin. Voi, täydellisesti lepyttävä.
"Hän on naurettava äijä parka", arveli Scrooge'n sisarenpoika, "se on
asian laita; eikä niin miellyttävä, kuin hän ehkä voisi olla. Kuitenkin
tuottavat hänen vikansa oman rangaistuksensa eikä minulla ole mitään
sanomista häntä vastaan."
"Hän on varmaan hyvin rikas, Fred", lausui nuori vaimo. "Kumminkin sinä
aina sanot niin minulle."
"Vähät siitä, armaani!" sanoi Scrooge'n sisarenpoika. "Hänen varansa
eivät ole miksikään hyödyksi hänelle. Hän ei tee mitään hyvää niillä.
Hän ei laita niillä omaa oloansa mukavaksi. Hänellä ei ole sitä
ilahuttavaa ajatusta -- hah, hah, hah! -- että hän kerran auttaa meitä
niillä."
"Minä en siedä häntä", väitti vaimo. Vaimon sisaret ja kaikki muut
naiset lausuivat samaa ajatusta.
"Mutta minä siedän!" vastasi Scrooge'n sisarenpoika. "Minun tulee häntä
sääli; minä en voisi olla vihainen hänelle, vaikka koettaisinkin,
Kenelle on haittaa hänen eljistänsä? Aina vaan hänelle itselle. Se
pälkähtää hänen päähänsä, ettei hän kärsi meitä, eikä hän tahdo tulla
syömään päivällistä meidän kanssamme. Mikä seuraus on? Hän ei menetä
paljon yhden päivällisen kantta."
"Luullakseni hän menettää sangen hyvät päivälliset", keskeytti nuori
vaimo. Kaikki muut sanoivat samaa, ja täytyy myöntää, että he olivat
kelvolliset tuomarit, koska olivat juuri päättäneet ateriansa ja,
desertti pöydällä, istuivat lampun valossa valkean ympärillä.
"Hyvä! minä kuulen sitä ilolla", lausui Scrooge'n sisarenpoika, "sillä
minä en paljon luota näihin nuoriin emännöitsiöihin. Mitä _sinä_,
Topper, sanot?"
Topper oli ilmeisesti iskenyt silmänsä yhteen nuoren vaimon sisareen,
sillä hän vastasi, että vanha poika oli kunnoton hylkiö, jonka ei ollut
mikään oikeus lausua ajatustansa tämmöisessä asiassa. Josta nuoren
vaimon sisar -- se tukeva pitsikauluksella eikä se, jolla oli ruusuja
rinnassa -- punehtui.
"Jatka, Fred", sanoi nuori vaimo, taputtaen käsiänsä. "Hän ei koskaan
päätä, mitä hän alkaa sanoa! Hän on niin lystillinen mies!"
Scrooge'n sisarenpoika purskahti uuteen nauruun, ja koska oli mahdoton
estää sen tarttumista, vaikka tukeva sisar kyllä koetti aromatisella
etikalla, noudatettiin hänen esimerkkiänsä yksimielisesti.
"Minä yritin vaan sanoa", arveli Scrooge'n sisarenpoika, "että seuraus
siitä, ettei hän pidä lukua meistä eikä tahdo iloita meidän kanssamme,
on luullakseni se, että hän kadottaa muutamia hauskoja hetkiä, jotka
eivät suinkaan tekisi hänen pahaa. Minä olen varma, että hän kadottaa
hupaisempia kumppaneita, kuin mitä hän saa omista ajatuksistaan, olipa
sitten homehtuneessa, vanhassa konttorissaan taikka tomuisissa
huoneissansa. Minä aion tarjota hänelle samaa tilaisuutta joka vuosi,
joko hän huolii siitä taikka ei, sillä minä säälin häntä. Hän
solvatkoon joulua, siksi kuin hän kuolee, mutta hänen täytyy, vaikka
pakolla, saada parempi ajatus siitä, jos hän huomaa, että minä joka
vuosi tulen hänen luoksensa hyvällä tuulella ja sanon: 'kuinka
jaksatte, eno Scrooge?' Jos siitä on vaan se hyöty, että hän jättää
konttoristi parallensa viisikymmentä puntaa, niin _siinä_ on jo
jotakin; ja luullakseni minä pehmitin häntä eilen."
Nyt oli heidän vuoronsa nauraa, kun ajattelivat, että hän oli
pehmittänyt Scrooge'a. Mutta koska hän oli aivan hyvänluontoinen mies
eikä pitänyt paljon väliä sillä, mitä he nauroivat, kun he vaan ylipään
nauroivat, kehoitti hän heitä heidän ilossaan ja antoi pullon hauskasti
kiertää.
Teen jälkeen heillä oli vähän musiikia. Sillä he olivat hyvin musiikia
harrastava perhe ja tiesivät, missä toimessa he olivat, kun lauloivat
moni-äänistä taikka vuoro-laulua, sen voin teille vakuuttaa; semminkin
Topper, joka osasi möristä aika baasia, niinkuin hyväkin laulaja, eikä
sittenkään koskaan paisuttanut isoja suonia otsassaan eikä käynyt
punaiseksi. Scrooge'n sisarenpojan vaimo soitti hyvästi harppua; ja
soitti muun muassa yksinkertaisen vähäisen kappaleen (jotenkin
mitättömän: te olisitte oppineet viheltämään sen kahdessa minutissa),
joka oli ollut hyvin tuttu sille lapselle, joka nouti Scrooge'a
koulusta, niinkuin menneitten joulujen henki oli muistuttanut häntä.
Näitä säveliä kuunnellessansa näki Scrooge edessään kaikki, mitä
ensimäinen henki oli näyttänyt hänelle; hän lientyi lientymistään ja
ajatteli, että, jos hänen olisi ollut tilaisuus usein kuunnella niitä
vuosia takaperin, hän ehkä olisi viljellyt elämän hyvyyttä omaksi
onneksensa ja omilla käsillään, turvaamatta haudankaivajan lapioon,
joka kuoppasi Jakob Marley'n.
Mutta he eivät panneet koko iltaa soitantoon. Vähän ajan perästä he
rupesivat panttileikkeihin; sillä hyvä on olla lapsena välisti, eikä
koskaan soveliaampi, kuin jouluna, jolloin tämän juhlan mahtava
Perustaja itse oli lapsi. Ensiksi oltiin sokkosilla. Tietysti. Ja minä
luulen yhtä vähän, että Topper oli todella sokea, kuin että hänen oli
silmänsä saappaissaan. Minun ajatukseni on se, että se oli sovittu asia
hänen ja Scrooge'n sisarenpojan välillä; ja että nykyisten joulujen
henki tiesi sen. Se tapa, jolla hän ahdisti tukevaa sisarta
pitsikauluksessa, oli väkivaltaa ihmisluonnon herkkä-uskoisuudelle.
Sysäten hiilihangot kumoon, langeten tuoleihin, törmäten pianoa
vastaan, tukeuttaen itseänsä kartiinein väliin, minne hyvänsä hän meni,
sinne hänkin meni! Hän tiesi aina, missä tukeva sisar oli. Hän ei
tahtonut ottaa kiinni ketään muuta. Jos olisitte tahallanne syösneet
häntä vastaan (niinkuin muutamat heistä tekivät), olisi hän ollut
koettavinansa tarttua kiinni teihin, joka olisi ollut solvaus
ymmärryksellenne, mutta olisi kohta sivuttanut sinnepäin, jossa tukeva
sisar oli. Tämä huusi usein, ettei se ollut rehellistä menoa; eikä se
todella ollutkaan. Mutta kun hän viimein sai kiinni tytön: kun hän
huolimatta kaikesta hänen silkkihameensa sahinasta ja hänen
liehumisestaan edestakaisin oli pakoittanut hänet yhteen nurkkaan,
josta ei ollut mikään mahdollisuus paeta; silloin hänen käytöksensä oli
mitä kauheinta. Sillä hänen teeskentelemisensä, ettei hän tuntenut
häntä; hänen teeskentelemisensä, että hänen oli tarve koskea hänen
hiushankkinaansa ja lisäksi vakuuttaa itseänsä siitä, että se todella
oli hän, sillä tavoin, että hän painoi erään sormuksen hänen sormeensa
ja eräät vitjat hänen kaulaansa -- oli häijy, hirmuinen! Epäilemättä
lausui tyttö ajatuksensa hänelle siitä, kun toinen sokko oli liikkeellä
ja he olivat aivan ystävällisesti yhdessä kartiinein takana.
Scrooge'n sisarenpojan vaimo ei ollut sokkosilla olevien joukossa, vaan
hänelle oli nostettu iso tuoli ja astinlauta mukavaan nurkkaan, jossa
henki ja Scrooge seisoivat ihan hänen takanansa. Mutta hän otti osaa
panttileikkeihin ja rakasti oivasti armastansa kaikilla aapiston
kirjaimilla. Samaten oli hän leikissä "Kuinka, milloin ja missä"
erittäin etevä ja miehen salaiseksi iloksi voitti sisarensa kokonaan,
vaikka hekin olivat sukkelia tyttöjä, niinkuin Topper olisi voinut
kertoa teille. Siellä lienee ollut kaksikymmentä henkilöä, nuoria ja
vanhoja, mutta he leikitsivät kaikki, ja niin teki Scrooge myöskin;
sillä innostuneena siitä, mitä tapahtui, unhotti hän kokonaan, ettei
hänen äänensä kuulunut ollenkaan heidän korviinsa, ja lausui aivan
kovasti ajatuksensa, vieläpä arvasi usein aivan oikein; sillä terävin
neula, paras Whitechapel'in neula, josta taattiin, ettei sen silmä
syönyt poikki lankaa, ei ollut terävämpi, kuin Scrooge; vaikka hän
kyllä luuli olevansa tylsä.
Henki oli kovasti hyvillään, kun hän näki Scrooge'n tässä mieli-alassa,
ja katseli häntä semmoisella suosiolla, että tämä rukoili, niinkuin
lapsi, että hänen sallittaisiin viipyä, kunnes vieraat hajosivat. Mutta
henki sanoi, ettei se käynyt laatuun.
"Nyt alkaa uusi leikki", lausui Scrooge. "Puoli tuntia, henki,
ainoastaan puoli tuntia!"
Se oli leikki "On" ja "Ei", jossa Scrooge'n sisarenpojan tuli ajatella
jotakin, ja muitten täytyi keksiä, mikä se oli, samalla kuin hän
vastasi ainoastaan "on" tai "ei" heidän kysymyksiinsä, sen mukaan kuin
asian laita oli. Niitten vilkasten kysymysten kautta, joita tehtiin
hänelle, saatiin tietää, että hän ajatteli eläintä, elävää eläintä,
ilkeänpuolista eläintä, petoeläintä, eläintä, joka välisti murisi ja
röhki, ja välisti puhui, joka eli Londonissa ja käveli kadulla, jota ei
näytetty rahan edestä eikä talutettu ympäri, joka ei elänyt
eläintarhassa, jota ei koskaan teurastettu millään torilla, joka ei
ollut hevonen eikä aasi eikä lehmä eikä härkä eikä tiikeri eikä koira
eikä sika eikä kissa eikä karhu. Jokaisesta uudesta kysymyksestä, joka
laskettiin hänelle, tyrskähti tämä sisarenpoika uuteen nauruun; ja
häntä kutkutti niin sanomattomasti, että hänen täytyi nousta ylös
sohvasta ja polkea jalkaa. Viimeiseltä tukeva sisar, joutuen
samanlaiseen tilaan, huudahti:
"Minä olen keksinyt sen! Minä tiedän, mikä se on, Fred! Minä tiedän,
mikä se on!"
"Mikä se on?" kysyi Fred.
"Se on enosi Scro-o-o-o-oge!"
Niinkuin se todella olikin. Ihmetteleminen oli aivan yleinen, vaikka
joku väitti, että, kun kysyttiin: "onko se karhu?" olisi pitänyt
vastata: "on"; koska kieltävä vastaus oli kylläinen johdattamaan heidän
ajatuksiansa Mr. Scrooge'sta, jos nimittäin niillä oli koskaan ollut
mikään taipumus käydä sitä tietä.
"Hän on tosiaan tuottanut meille paljon iloa", arveli Fred, "ja me
olisimme kiittämättömät, jollemme joisi hänen muistiksensa. Tässä on
lasi kuumennettua viiniä heti käsillä; ja minä sanon: 'eläköön eno
Scrooge!'"
"Hyvä! Eläköön eno Scrooge!" huusivat kaikki.
"Iloista joulua ja onnellista uutta vuotta vanhalle miehelle, mimmoinen
hyvänsä hän lienee!" lausui Scrooge'n sisarenpoika. "Hän ei tahtonut
vastaan-ottaa tätä tervehdystä minulta, mutta saakoon hän sen
kuitenkin. Eläköön eno Scrooge!"
Eno Scrooge oli huomaamatta tullut niin iloiseksi ja keveäsydämiseksi,
että hän olisi vastaukseksi esitellyt maljan tälle seuralle, joka ei
tietänyt hänen läsnäolostaan mitään, ja kiittänyt sitä kuulumattomalla
puheella, jos henki olisi sallinut hänelle aikaa. Mutta koko näkymö
katosi samalla, kuin hänen sisarenpoikansa lausui viimeisen sanansa; ja
hän ja henki olivat taas matkoillansa.
Paljon he näkivät, ja kauas he menivät, ja monessa kodissa he kävivät,
mutta aina onnellisella seurauksella. Henki seisoi sairasvuoteitten
vieressä, ja sairaat olivat iloiset; vierailla mailla, ja matkamiehet
olivat likellä kotoansa; ahdistettujen luona, ja he olivat
kärsivälliset suuremmassa toivossaan; köyhyyden luona, ja se oli rikas.
Vaivais-, sairas- ja vankihuoneisin, jokaiseen kurjuuden turvapaikkaan,
jossa turhamielinen, lyhytvaltainen ihminen ei ollut kiinnittänyt ovea
ja sulkenut ulos henkeä, jätti hän siunauksensa ja opetti Scrooge'lle
opetuksensa.
Se oli pitkä yö, jos se oli ainoastaan yksi yö; mutta sitä Scrooge
epäili, koska joulunpyhät kaikki näyttivät sulauneen siihen
ajanjaksoon, jonka he viettivät yhdessä. Se oli myöskin kummallista,
että, samalla kuin Scrooge pysyi muuttumatonna ulkomuodoltaan, henki
ilmeisesti kävi vanhemmaksi. Scrooge oli havainnut tämän muutoksen,
mutta ei koskaan puhunut siitä, ennenkuin he lähtivät eräästä lasten
loppiaiskemusta, jolloin, katsellen henkeä, kun he seisoivat molemmat
jollakin aukealla paikalla, hän eroitti, että sen hiukset olivat
harmaat.
"Onko henkien elämä niin lyhyt?" kysyi Scrooge.
"Minun elämäni täällä maan päällä on sangen lyhyt", vastasi henki. "Se
päättyy tänä yönä."
"Tänä yönä!" huudahti Scrooge.
"Sydän-yönä. Kuule! Aika lähestyy."
Kellot löivät kolme neljännestä yli yksitoista juuri tällä hetkellä.
"Suo minulle anteeksi, jos minun ei ole oikeus kysyä", lausui Scrooge,
tyystisti tarkastellen hengen vaippaa, "mutta minä näen jotakin outoa,
joka ei kuulu sinuun itseen, pistävän esiin liepeitten alta. Onko se
jalka vai sorkka?"
"Se lienee sorkka, vaikka siinä on lihaakin", oli hengen surullinen
vastaus. "Katso tänne."
Vaippansa poimuista veti henki esiin kaksi lasta, kurjaa, hylättyä,
kauhistavaa, inhottavaa, surkeata. He laskivat polvillensa hengen
jalkojen juureen ja pitivät kiinni hänen vaatteistaan.
"Oi, ihminen! katso tänne. Katso, katso alas tänne!" huudahti henki.
Toinen oli poika, toinen tyttö. Keltaisia, laihoja, ryysyisiä,
tuimistuneita, susimaisia lapsia; mutta myöskin matelevia
nöyryydessänsä. Missä sulokas nuoruus olisi voinut täyttää heidän
kasvonsa ja vuodattaa niihin heleimmät värinsä, oli laiha ja ryppyinen
käsi, niinkuin ajan, puristanut ja vääntänyt ja raastanut niitä. Missä
enkelit olisivat voineet asua, väijyivät perkeleet ja tuijottivat
uhkaavaisesti. Ei mikään ihmisyyden muutos, ei mikään sen huonous, eikä
mikään sen turmio, olipa se millä portaalla tahansa, kaikissa tämän
kummallisen luomisen salaisuuksissa ole tuottanut hirviöitä
puoleksikaan niin kauheita ja julmia.
Scrooge kavahti säikähtyneenä takaperin. Kun lapset näytettiin hänelle
tällä tapaa, aikoi hän sanoa, että he olivat sieviä lapsia, mutta sanat
tukeuttivat toisensa pikemmin, kuin ottivat osaa niin äärettömän
suureen valheesen.
"Henki! ovatko nämät lapset sinun?" olivat ainoat sanat, joita Scrooge
pystyi sanomaan.
"He ovat ihmisten", vastasi henki, katsoen alas heidän puoleensa. "He
turvaavat minuun ja valittavat vanhempiansa vastaan. Tämä poika on
Taitamattomuus. Tämä tyttö on Puute. Varo heitä molempia ja kaikkia
heidän heimolaisiansa, mutta ennen kaikkia varo tätä poikaa, sillä
hänen otsallansa näen kirjoitetun sen, joka on Tuomio, jollei
kirjoitusta pyyhitä pois. Kieltäkäät se!" huudahti henki, korottaen
ulos kättänsä kaupunkia päin. "Soimatkaat niitä, jotka kertovat sitä
teille! Sallikaat sitä teidän puolueellisia tarkoituksianne varten, ja
tehkäät sitä pahemmaksi! ja odottakaat loppua!"
"Eikö heillä ole mitään turvapaikkaa eikä apukeinoja?" kysyi Scrooge.
"Eikö vankihuoneita löydy?" vastasi henki, kääntyen viimeisen kerran
Scrooge'n puoleen hänen omilla sanoillansa. "Entä vaivaishuoneita?"
Kello löi kaksitoista.
Scrooge katsoi ympärillensä ja etsi henkeä, mutta hän ei nähnyt sitä.
Kun viimeinen lyönti lakkasi värähtelemästä, muisti hän vanhan Jakob
Marley'n ennustuksen ja, nostaen ylös silmänsä, näki juhlallisen
haamun, kokonaan verhottuna, tulevan, niinkuin sumu pitkin maata, häntä
kohden.