Vaikka he olivat vast'ikään jättäneet koulun taaksensa, seisoivat he
nyt jonkun kaupungin vireillä kaduilla, jossa haamu-kulkiat hyörivät
edestakaisin; jossa haamu-kärryt ja vaunut taistelivat tiestä ja kaikki
todellisen kaupungin toimi ja touhu ilmestyi. Koristetut puodit
osoittivat aivan selvästi, että täälläkin oli joulu jälleen; mutta nyt
oli ilta, ja kadut olivat valaistut.
Henki pysähtyi erään puodin oven eteen ja kysyi Scrooge'lta, tunsiko
hän sitä.
"Tunnenko minä sitä!" lausui Scrooge. "Olinhan minä opissa siellä!"
He astuivat sisään. Kun Scrooge näki vanhan, villaperuukilla varustetun
gentlemanin, joka istui niin korkean pulpetin takana, että, jos hän
olisi ollut kahta tuumaa pitempi, hän varmaan olisi lyönyt päänsä
kattoon, huudahti hän aivan innostuneena:
"Ah, se on vanha Fezziwig! Jumala siunatkoon häntä; se on Fezziwig ihka
elävänä jälleen!"
Vanha Fezziwig laski alas kynänsä ja katsahti ylös kelloon, joka
osoitti säntilleen seitsemää. Hän hieroi käsiänsä; järjesteli väljää
liiviänsä; naurahti koko ruumiillansa, varpaista alkain hyppysiin
saakka; ja huusi hupaisella, öljyisellä, runsaalla, lihavalla,
iloisella äänellä:
"Ohoi, siellä! Ebenezer! Dick!"
Scrooge'n entinen itse, joka nyt oli kasvanut täydeksi nuorukaiseksi,
tuli hilpeästi sisään ja hänen perästään hänen oppikumppaninsa.
"Dick Wilkins, totta tosiaan!" sanoi Scrooge hengelle. "Oi Jumala,
aivan niin. Tuossa hän on. Hän piti kovasti paljon minusta, piti
erittäin. Dick parka! Rakas, rakas Dick!"
"Ohoi, poikani!" lausui Fezziwig. "Ei mitään työtä enää tänä iltana.
Joulun-aatto, Dick! Joulu, Ebenezer! Pannaan akkunanluukut ylös", huusi
vanha Fezziwig ja taputti lujasti käsiänsä, "ennenkuin ennättää sanoa:
Jack Robinson!"
Te ette voisi uskoa, kuinka nämät molemmat toverit ryhtyivät
tehtäväänsä. He hyökkäsivät kadulle luukkuinensa -- yksi, kaksi, kolme
-- nostivat ne asemillensa -- neljä, viisi, kuusi -- salpasivat ne ja
väänsivät kiinni -- seitsemän, kahdeksan, yhdeksän -- ja palasivat,
ennenkuin olisitte ehtineet lukea kahteentoista saakka, läähättäen,
kuin kilpahevoset.
"Ohoi!" huusi vanha Fezziwig ja keikahti kummallisella ketteryydellä
alas korkealta pulpetilta. "Korjatkaat pois, pojat, ja tehkäät kosolta
tilaa! Ohoi, Dick! Hei, Ebenezer!"
Korjatkaat pois! Siellä ei ollut mitään, jota he eivät olisi korjanneet
taikka jaksaneet korjata pois, kun vanha Fezziwig katseli. Se oli tuota
hätää tehty. Kaikki irtonaiset kapineet siirrettiin syrjäpuoleen,
niinkuin niitä olisi iki-päiviksi karkoitettu pois yleisön silmistä;
lattia lakaistiin ja kastettiin, lamput puhdistettiin, poltoksia
lisättiin pesään; ja puoti oli yhtä sievä ja lämmin ja kuiva ja valoisa
paali-sali, kuin mitä milloinkaan mieli teki nähdä talvi-iltana.
Sisään tuli viulunsoittaja, nuottikirja kainalossa, ja kiipesi ylös
korkealle pulpetille ja teki soittolavan siitä ja viritti niinkuin
viisikymmentä vatsanvaivaa. Sisään tuli Mrs. Fezziwig, ääretön,
ruumistunut hymy. Sisään tuli kolme neiti Fezziwig'iä, säteilevinä ja
suloisina. Sisään tuli ne kuusi nuorta poikaa, joitten sydämet he
särkivät. Sisään tuli kaikki ne nuoret miehet ja naiset, joita vanha
Fezziwig käytti kaupassaan. Sisään tuli palvelusneitsyt ja hänen
serkkunsa, leipuri. Sisään tuli kyökkipiika ja hänen veljensä erityinen
ystävä, maidon-tuoja. Sisään tuli poika kadun toiselta puolelta, jonka
epäiltiin saavan liian vähän ruokaa isännältänsä, koettaen lymytä
toisen talon tytön taakse, jota emäntä nähtävästi oli repinyt korvista.
Sisään he tulivat kaikki, toinen toisensa perästä; mitkä ujosti, mitkä
rohkeasti, mitkä sievästi, mitkä kömpelöisesti, mitkä sysäten, mitkä
nykäisten; sisään he tulivat kaikki, jos jollakin lailla. Nyt he kaikki
astuivat, kaksikymmentä paria kerrallaan, ensiksi keskilattialle,
jakaantuivat oikealle ja vasemmalle, ja palasivat, puoli-piiriä tehden,
samaan paikkaan; alaspäin keskeltä ja ylös takaisin; moninaisesti
kierrellen ja parveillen; vanha etu-pari poiketen väärässä paikassa;
uusi etu-pari lähtien sekin pois nurinpäin, niin pian kuin se pääsi;
kaikki parit viimeiseltä etuparina eikä yksikään takapari auttamassa
heitä! Kun oli jouduttu niin pitkälle, paukutti vanha Fezziwig käsiänsä
seisauttaaksensa tanssia ja huusi: "hyvin tehty!" ja viulunjohtaja
upotti kuumat kasvonsa portteri-ruukkuun, joka oli erittäin hankittu
sitä tarkoitusta varten. Mutta ylenkatsoen lepoa, alkoi hän kohta, kuin
hän taas ilmestyi ja vaikk'ei ollut vielä yhtään tanssijoita, uudestaan
soittaa, niinkuin toinen viuluniekka olisi uuvuksissaan kannettu kotiin
akkunanluukulla, ja hän itse olisi ihan uusi mies, joka oli päättänyt
voittaa hänet tai kuolla.
Tuosta jälleen tanssittiin, sitten käytiin panttileikkejä, ja
tanssittiin taas, ja siellä oli kakkua, ja siellä oli negus'ta, ja
siellä oli iso könttä kylmää paistettua lihaa, ja siellä oli iso könttä
kylmää keitettyä lihaa, ja siellä oli joulutorttuja ja paljon olutta.
Mutta illan paras kohta tuli paistetun ja keitetyn lihan jälkeen, kun
viulunsoittaja (viekas koira, huomaa! Senlaatuinen mies, joka ymmärsi
ammattinsa paremmin, kuin te taikka minä olisimme voineet neuvoa
hänelle) aloitti "Sir Roger de Coverley'ta." Silloin vanha Fezziwig
asetti itsensä tanssimaan Mrs. Fezziwig'in kanssa. Lisäksi etuparina;
aika hyvä kappale työtä leikattuna heidän eteensä; kolme- taikka
neljäkolmatta paria osan-ottajia; ihmisiä, joitten kanssa ei käynyt
pilaa laskeminen; ihmisiä, jotka _tahtoivat_ tanssia eivätkä
ymmärtäneet kävelemistä ollenkaan.
Mutta vaikka heitä olisi ollut kaksi sen vertaa -- jopa neljä sen
vertaa -- olisi vanha Fezziwig pitänyt heille, ja niin myöskin Mrs.
Fezziwig. Mitä Mrs. Fezziwig'iin tulee, ansaitsi hän olla miehensä
toveri sanan kaikissa merkityksissä. Joll'ei tässä ole suuri ylistys,
sanokaat minulle suurempi, ja minä käytän sitä. Ilmeinen valo näytti
lähtevän Fezziwig'ien pohkeista. Ne kumottivat jokaisessa paikassa
tanssissa, niinkuin kuut. Te ette olisi voineet toisena hetkenä sanoa,
kuinka niitten toisena kävisi. Ja kun vanha Fezziwig ja Mrs. Fezziwig
olivat suorittaneet koko tanssin: "etenemiset ja taantumiset",
"molemmat kädet kumppanillenne", "kumarrukset ja niiaukset",
"korkkiruuvin", "pistäkäät lanka neulan silmään" ja "palatkaat
paikallenne", hypähti Fezziwig ylös -- hypähti niin näppärästi, että
näytti siltä, kuin hän olisi vilkuttanut jalkojansa, ja pääsi
seisaalleen jälleen vähintäkään horjumatta.
Kun kello löi yksitoista, loppuivat nämät kotipaalit. Mr. ja Mrs.
Fezziwig asettuivat kumpikin ovipuolensa viereen ja pudistaen
erityisesti jokaisen kättä, kun hän meni pois, toivotti hänelle iloista
joulua. Kun kaikki olivat lähteneet, paitsi molemmat puotipojat,
tekivät he näitten samoin; ja niin hilpeät äänet hiljenivät, ja pojat
laskettiin menemään vuoteillensa, jotka olivat tiskin alla
takapuodissa.
Koko tämän ajan kuluessa oli Scrooge menetellyt, niinkuin ihminen,
jolta järki on kadonnut. Hänen sydämensä ja sielunsa olivat näkymöllä
hänen entisen itsensä kanssa. Hän vakuutti todeksi kaikki, muisti
kaikki, nautti kaikista ja hänessä huomattiin mitä kummallisin
mielenliikutus. Vasta kuin hänen entisen itsensä ja Dick'in loistavat
kasvot kääntyivät heidän puolestaan, muisti hän hengen ja havaitsi,
että se tarkkaan katseli häntä, samalla kuin valkea sen päälaessa paloi
aivan kirkkaasti.
"Vähällä", lausui henki, "tuommoiset yksinkertaiset ihmiset
kiitollisiksi saa."
"Vähällä!" toisti Scrooge.
Henki viittasi hänelle, että hän kuuntelisi molempia puotipoikia, jotka
nyt kaikesta sydämestänsä kiittelivät Fezziwig'iä, ja sanoi niin
tehtyään:
"No! Eikö niin? Hän on kuluttanut vaan muutamia puntia teidän
maallisesta rahastanne; kolme taikka kukaties neljä. Onko tuo niin
suuri asia, että hän ansaitsee näitä kiitoksia?"
"Ei se se ole", lausui Scrooge, tulistuen muistutuksesta ja puhuen
huomaamatta, niinkuin hänen entinen eikä myöhempi itsensä. "Ei se se
ole. Hänellä on voima tehdä meidät onnellisiksi taikka onnettomiksi;
tehdä palveluksemme helposti taikka vaikeaksi; huviksi taikka
rasitukseksi. Vaikka hänen voimansa olisi sanoissa ja katseissa;
asioissa, niin halvoissa ja vähäpätöisissä, että olisi mahdoton laskea
yhteen ja luetella niitä; entä sitten? Se onnellisuus, jonka hän antaa,
on aivan yhtä suuri, kuin jos se maksaisi kokonaisen omaisuuden."
Hän tunsi hengen silmäyksen ja pysähtyi.
"Mitä nyt?" kysyi henki.
"Ei mitään erittäin", vastasi Scrooge.
"Kyllä kai jotakin?" väitti henki.
"Ei", sanoi Scrooge, "ei. Minä soisin juuri nyt voivani lausua pari
kolme sanaa konttoristilleni. Siinä kaikki."
Hänen entinen itsensä väänsi alas lamput, kun hän lausui tämän toivon;
ja Scrooge ja henki seisoivat taas vieretysten taivasalla.
"Minun aikani käy lyhyeksi", muistutti henki. "Joutuin!"
Tätä ei sanottu Scrooge'lle eikä kellekään, jonka hän voi eroittaa,
mutta se vaikutti äkillisen muutoksen. Sillä taas Scrooge näki itsensä.
Hän oli vanhempi nyt; oli mies parhaimmillaan. Hänen kasvoissaan ei
ollut myöhempien vuosien karkeita ja tylyjä viimoja; mutta niissä oli
ruvennut ilmestymään tarkkuuden ja itaruuden merkkejä. Hänen
silmässänsä oli kiihkeä, ahne, levoton liikunta, joka osoitti sitä
himoa, joka oli päässyt juurtumaan, ja paikkaa, mihin kasvavan puun
varjo laskeutuisi.
Hän ei ollut yksinään, vaan istui kauniin, nuoren, murhevaatteisin
puetun tytön vieressä. Tytön silmissä oli kyyneliä, jotka kiilsivät
menneitten joulujen hengen valossa.
"Se on vähäinen asia", lausui tyttö lempeästi. "Sinulle varsin
vähäinen. Toinen epäjumala on sysännyt minut sijaltani; ja jos se voi
tulevaisuudessa ilahuttaa ja lohduttaa sinua, niinkuin minä olisin
tahtonut koettaa, ei minulla ole mitään syytä suruun."
"Mikä epäjumala on sysännyt pois sinut?" vastasi hän.
"Kultainen epäjumala."
"Siinä mailman tasapuolisuus on!" sanoi hän. "Tuskin se moittii mitään
niin paljon, kuin köyhyyttä; vaan tuskin se ylenkatsoo mitään niin
suuresti, kuin rikkaaksi pyrkimistä!"
"Sinä pelkäät mailmaa liian paljon", vastasi tyttö säyseästi. "Kaikki
sinun muut toiveesi ovat kadonneet toivoon päästä sen viheliäisistä
soimauksista. Minä olen nähnyt sinun jalompien pyrintöjesi, toinen
toisensa perästä raukeavan, siksi kuin päähimo, voiton himo, kokonaan
on valloittanut sinut. Enkö minä ole?"
"Entä sitten?" arveli hän. "Vaikka olisinkin käynyt viisaammaksi, mitä
sitten? Minä en ole muuttunut sinun suhteesi."
Tyttö pudisti päätänsä.
"Olenko minä?"
"Meidän liittomme on vanha. Se tehtiin, kun molemmat olimme köyhät ja
tyydyimme olemaan niin, siksi kuin joskus voisimme kärsivällisen
ahkeruutemme kautta parantaa maallista tilaamme. Sinä olet muuttunut.
Silloin sinä olit toinen mies."
"Minä olin lapsi", sanoi hän maltittomasti.
"Sinun omat tunteesi ilmoittavat sinulle, että sinä et ollut, mitä sinä
nyt olet", vastasi tyttö. "Minä olen. Mikä lupasi onnea, kun olimme
yksi sydämessä, se on pelkkää kurjuutta nyt, kun olemme kaksi. Kuinka
usein ja kuinka tyystisti minä olen ajatellut tätä, en tahdo sanoa.
Siinä on kyllin, että olen ajatellut sitä ja voin päästää sinut
vapaaksi."
"Olenko minä koskaan pyytänyt päästä vapaaksi?"
"Sanoilla. Ei. Ei koskaan."
"Millä sitten?"
"Muuttuneella luonnolla; uudella mielenlaadulla; toisenlaisella elämän
suunnalla; toisenlaisella toivolla sen suurena päämääränä. Kaikella,
joka teki minun rakkauteni jonkun arvoiseksi sinun silmissäsi. Jollei
välimme koskaan olisi ollut tämmöinen", lausui tyttö, katsellen häntä
lempeästi, mutta vakavasti, "sano minulle, etsisitkö minua ja
koettaisitko voittaa minun sydäntäni nyt? Oi, ei!"
Hän näytti vasten tahtoansa myöntävän tätä arvelua oikeaksi. Mutta hän
sanoi jonkunlaisella ponnistuksella: "Sinä et ajattele sitä."
"Minä ajattelisin mielelläni toisin, jos vaan saattaisin", lausui
tyttö, "Jumala sen tietää! Kun minä olen oppinut tämänlaatuisen
totuuden, tiedän minä, kuinka voimakas ja vastustamaton se on.
Sillä jos sinä olisit vapaa tänään, huomenna, taikka eilen olisit
ollut, sopiiko minun koskaan uskoa, että sinä valitsisit varattoman
tytön -- sinä, joka ystävällisissä puheissakin hänen kanssaan
arvostelet kaikkia voiton mukaan; taikka, jos sinä, ainoasta
johdattavasta peri-ajatuksestasi huolimatta, valitsisit hänet, enkö
minä tiedä, että katumus ja suru varmaan seuraisivat? Minä tiedän sen;
ja minä päästän sinut vapaaksi. Täydestä sydämestäni ja rakkauteni
tähden häneen, jona sinä kerta olit."
Hän aikoi puhua; mutta kääntäen pois päätään, jatkoi tyttö:
"Tämä -- menneitten muisto saattaa minut puoleksi siihen toivoon --
ehkä surettaa sinua. Lyhyt, varsin lyhyt aika, ja sinä haihdutat ilolla
muiston siitä, niinkuin hyödyttömän unelman, josta onneksi heräsit. Ole
onnellinen siinä elämässä, jonka olet valinnut!"
Tyttö meni, ja he erosivat.
"Henki!" sanoi Scrooge, "älä näytä minulle mitään enää! Vie minut
kotiin. Miksi tahdot vaivata minua?"
"Yksi varjo lisäksi!" huudahti henki.
"Ei enää!" vastasi Scrooge. "Ei enää. Minä en tahdo nähdä sitä. Älä
näytä minulle mitään enää!"
Mutta armoton henki kietoi hänet molemmilla käsivarsillaan ja pakoitti
häntä katsomaan, mitä lähinnä tapahtui.
He olivat toisella näkymöllä ja toisessa paikassa: eräässä huoneessa,
joka ei ollut aivan iso eikä komea, mutta täynnä kaikenlaista
mukavuutta. Likellä talvivalkeata istui kaunis, nuori tyttö, joka oli
niin suuresti äskeisen muotoinen, että Scrooge luuli sitä samaksi,
kunnes hän näki _hänen_, nyt miellyttävänä vaimona, istuvan vastapäätä
tytärtänsä. Tässä huoneessa oli hirveä hälinä, sillä siellä oli lapsia
enemmän, kuin Scrooge kiihtyneessä mielentilassaan pystyi lukemaan;
eivätkä he, ikäänkuin tuo ylistetty lauma runoelmassa, olleet
neljäkymmentä lasta, jotka käyttivät itsensä niinkuin yksi, vaan
jokainen lapsi käytti itsensä niinkuin neljäkymmentä. Seuraukset olivat
melskeiset ylenmäärin; mutta ei kukaan näyttänyt huolivan siitä;
päinvastoin äiti ja tytär nauroivat sydämestään ja iloitsivat siitä; ja
jälkimäistä, joka pian alkoi ryhtyä leikkeihin, ryöstivät pikku rosvot
ihan säälimättä. Mitä minä en olisi antanut saadakseni olla yksi
heistä! Vaikka minä en olisi voinut koskaan olla niin taitamaton, ei,
ei! Minä en olisi koko mailman aarteista rytistänyt tuota palmikoittua
tukkaa ja repinyt sitä alas; ja mitä tuohon herttaiseen pikku kenkään
tulee, minä en olisi temmannut sitä pois, Jumala siunatkoon sieluani!
vaikkapa olisin pelastanut henkeni sillä. Enkä minä olisi voinut
leikillä mitata hänen vyötäisiään, niinkuin he tekivät, rohkeat, nuoret
veitikat; minä olisin pelännyt, että käsivarteni olisi rangaistukseksi
kasvanut koukkuun eikä koskaan käynyt suoraksi jälleen. Vaan kuitenkin
olisin mielelläni, minä myönnän sen, tahtonut koskea hänen huuliansa;
kysyä häneltä jotakin, että hän olisi avannut niitä; katsella hänen
maahan luotuin silmiensä ripsiä eikä kuitenkaan saattaa häntä
vähintäkään punehtumaan; päästää valloilleen hiusten aaltoja, joista
yksi kiehkura jo olisi ollut verraton muisto; lyhyeltä, minä olisin
tahtonut, sen tunnustan, saada vaikka vähimmän noitten lasten
etu-oikeuksista, ja kuitenkin olla kylläksi mies panemaan arvoa siihen.
Mutta nyt kuului kolkutus ovelta, ja heti rynnättiin yhteisesti
sinnepäin, että tyttö nauravalla muodolla ja vaatteet epäjärjestyksessä
keskellä riehuvaa joukkoa kannettiin sitä kohden, juuri hyvään aikaan
tervehtimään isää, joka tuli kotiin, mies muassa, kantaen joululahjoja
ja leluja. Siinä mar huudettiin ja oteltiin ja turvatonta kantajaa
ahdistettiin! Siinä tehtiin tuoleista tikapuut, kiivettiin ylös,
kourittiin hänen plakkareitansa, riistettiin häneltä papereihin
käärityt paketit, kiristettiin häntä kutreista, kiikuttiin hänen
kaulassaan, koputettiin häntä selkään ja potkittiin hänen jalkojansa!
Niitä ihmeen ja ilon huutoja, joilla jokaisen paketin avaaminen
vastaan-otettiin! Sitä kauheata ilmoitusta, että sylilapsi oli tavattu
juuri kuin se pisti vauvan paistinpannua suuhunsa, ja että oli enemmän
kuin luultava, että se jo oli nielaissut kalkkunan, joka oli liimattu
puu-vatiin! Sitä ääretöntä lohdutusta, kun huomattiin, että se oli
tyhjää hätäilemistä! Sitä iloa ja kiitollisuutta ja ihastusta! Niitä on
kaikkia mahdoton kuvailla. Siinä on kyllä, että vähitellen lapset ja
heidän mielenliikuntonsa siirrettiin ulos arki-huoneesta ja, yksi
astuin erältään, ylikerrokseen, jossa he menivät levolle ja niin
asettuivat.
Ja nyt Scrooge entistä tarkemmin katseli, kun perheen isä, johonka
tytär hellästi nojautui, istui alas hänen ja äidin kanssa oman lietensä
ääreen; ja kun hän ajatteli, että aivan samanlainen olento, yhtä
täynnänsä suloa ja lupausta, olisi voinut sanoa häntä isäksi ja olla
kevät hänen elämänsä kolkossa talvessa, kävivät hänen silmänsä
kosteaksi.
"Kultaseni", lausui mies, kääntyen puolisoonsa hymyillen, "minä näin
tänä iltana erään vanhan ystäväsi."
"Kuka se oli?"
"Arvaappas!"
"Kuinka minä sitä voisin? Ei, kyllä tiedän", lisäsi hän samalla,
nauraen, kun mieskin nauroi. "Mr. Scrooge."
"Mr. Scrooge se olikin. Minä menin hänen konttorinsa akkunan ohitse ja,
koska se oli auki ja kynttilä paloi huoneessa, täytyi minun melkein
väkisinkin katsoa häntä. Hänen kumppaninsa makaa kuolinvuoteellaan,
kuulin minä; ja tuossa hän istui yksinään. Aivan yksinään mailmassa,
luulen minä."
"Henki!" lausui Scrooge sortuneella äänellä. "Vie minut pois tästä
paikasta."
"Minä sanoin sinulle, että nämät olivat olleitten varjoja", vastasi
henki. "Älä moiti minua siitä, että ne ovat, mitä ovat!"
"Vie minut pois!" huudahti Scrooge, "minä en kestä tätä!"
Hän kääntyi henkeä päin, ja huomaten, että se katseli häntä kasvoilla,
joissa jollakin oudolla tavalla oli joku osa kaikista niistä kasvoista,
joita se oli näyttänyt hänelle, alkoi hän taistella sitä vastaan.
"Jätä minut! Vie minut takaisin. Älä vaivaa minua enää!"
Taistelossa -- taisteloksi sitä tuskin sopi sanoa, kosk'ei henki
millään tavalla näyttänyt tekevän vastusta eivätkä toisen ponnistukset
kuitenkaan häntä järkähyttäneet, havaitsi Scrooge, että sen valo
leimusi korkeana ja kirkkaana; ja vähän arvaten, että hengen vaikutus
häneen lähti tästä valosta, tarttui hän sammutinlakkiin ja painoi sen
nopeasti alas sen päähän.
Henki lytistyi sen alla, että sammutin peitti koko sen ruumiin; mutta
vaikka Scrooge painoi sitä alas kaikella voimallansa, ei hän voinut
kätkeä sen valoa, joka yhtenä virtana valui sen alta maahan.
Hän tunsi, että hän oli uuvuksissa ja että häntä sanomattomasti
nukutti, sekä että hän oli omassa makuuhuoneessaan. Hän painalti vielä
lakkia jäähyväisiksi, jotta hänen kätensä puutuivat, ja ehti tuskin
kömpiä vuoteesensa, kun hän jo vaipui sitkeään uneen.