II.

Ensimäinen kolmesta hengestä.

Kun Scrooge heräsi, oli niin pimeä, että hän vuoteeltansa katsoessaan

tuskin eroitti kuultavan akkunan huoneensa tihkeistä seinistä. Hän

koetti paraikaa verestävillä silmillänsä tähystellä pimeyden puhki, kun

läheisen kirkon kellot löivät neljä neljännestänsä. Niin hän kuunteli,

mikä tunti oli.

Hänen suureksi ihmeeksensä meni raskas kello kuudesta seitsemään,

seitsemästä kahdeksaan, ja säännöllisesti kahteentoista asti; siihen se

pysähtyi. Kaksitoista! Kello kävi kolmatta, kun hän pani maata. Kello

oli väärässä. Varmaan oli joku jääpuikko tullut siihen. Kaksitoista!

Hän kosketti repeteeri-kellonsa vieteriä, oikaistaksensa tuota peräti

hullunkurista kelloa. Sen nopea, vähäinen pulssi löi kaksitoista; ja

seisattui.

"Se on mahdotonta", lausui Scrooge, "että minä olen nukkunut kokonaisen

päivän ja pitkältä toiseen yöhön. Mutta sekin on mahdotonta, että

mikään aurinkoa vaivaa ja että nyt on kaksitoista päivällä!"

Koska tämä ajatus teki hänet levottomaksi, kömpi hän ulos vuoteestansa

ja astui haparoiden akkunan luo. Hänen täytyi yö-nuttunsa hialla

hivuttaa pois härmä, ennenkuin hän näki mitään; eikä hän sittenkään

nähnyt, kuin varsin vähän. Hän havaitsi vaan, että vielä oli kova sumu

ja tavattoman kylmä. Ei myöskään kuulunut mitään edestakaisin

juoksevien melua, jota varmaan olisi kuulunut, jos yö olisi äkkiä

katkaissut kirkkaan päivän ja valloittanut mailman. Tämä lohdutti

suuresti, koska "kolme päivää tämän prima-vekselin nähtyänne maksatte

Mr. Ebenezer Scrooge'lle taikka hänen määräämällensä" ja niin poispäin

olisi muuttunut vaan Yhdys-Valtojen vakuudeksi, kun ei enää olisi ollut

mitään päiviä, joitten mukaan sopi lukea.

Scrooge palasi vuoteesensa ja ajatteli ja ajatteli ja ajatteli sitä

uudestaan eikä kuitenkaan ymmärtänyt sitä. Mitä enemmän hän ajatteli,

sitä enemmän hän hämmentyi; ja mitä enemmän hän koetti olla

ajattelematta, sitä enemmän hän ajatteli.

Marley'n haamu rasitti häntä erinomaisesti. Joka kerta, kuin hän

tarkoin mietittyään päätti itseksensä, että kaikki oli vaan unen-näköä,

lensivät hänen ajatuksensa jälleen, niinkuin luja, hellitetty jänne,

ensimäiseen asemaansa ja tarjosivat saman problemin hänen

suoritettavaksensa: "oliko se unen-näköä vai ei?"

Scrooge makasi tässä tilassa, siksi kuin kello oli edennyt kolme

neljännestä vielä, jolloin hän yhtäkkiä muisti, että haamu oli

ennustanut hänelle vieraita, kun kello löi yksi. Hän päätti olla

valveilla, kunnes nykyinen tunti oli tullut täyteen; ja siihen katsoen,

että hänen oli yhtä vaikea mennä nukuksiin, kuin taivaasen, oli tämä

ehkä kaikkein viisain päätös, jonka hän voi tehdä.

Tämä neljännes oli niin pitkä, että Scrooge oli monta kertaa vakuutettu

siitä, että hän oli tietämättänsä nukahtanut eikä huomannutkaan kellon

lyöntiä. Viimein se tapasi hänen kuuntelevaa korvaansa.

"Plim, plam!"

"Neljänneksen yli", sanoi Scrooge, lukien.

"Plim, plam!"

"Puolivälissä!" sanoi Scrooge.

"Plim, plam!"

"Neljännestä vailla", sanoi Scrooge.

"Plim, plam!"

"Tunti itse", huudahti Scrooge riemuiten, "eikä mitään muuta!"

Hän puhui, ennenkuin tunti-kello soi. Se soi nyt syvällä, kumealla,

kolkolla äänellä yksi. Huone leimahti samalla valoisaksi ja uutimet

vedettiin syrjään.

Hänen vuoteensa uutimet vedettiin syrjään, sanon teille: joku käsi veti

ne. Ei uutimia jalkain kohdalla eikä uutimia selän takaa, vaan silmäin

edestä. Hänen vuoteensa uutimet vedettiin syrjään; ja hypähtäen

puoleksi istualle näki Scrooge kasvoista kasvoihin sen yliluonnollisen

vieraan, joka oli liikuttanut niitä; näki tuon yhtä likeltä, kuin minä

nyt hengissä siirryn lähelle teitä, ja minä seison kyynäspäittenne

vieressä.

Se oli kummallinen olento -- niinkuin lapsi: ei kuitenkaan niin

suuresti lapsen, kuin vanhan miehen kaltainen, joka katsottuna jonkun

yliluonnollisen medium'in läpi näyttää loitonneen ja sentähden menneen

pieneksi, kuin lapsi. Hiukset, jotka riippuivat alas hartioille, olivat

valkoiset, niinkuin korkeasta ijästä; eikä kuitenkaan nähty yhtäkään

ryppyä kasvoissa, vaan iho oli hieno ja verevä. Käsivarret olivat

pitkät ja suonikkaat; samoin kädet, joitten kouristus varmaan oli hyvin

väkevä. Sen sääret ja jalat -- muodoltaan erittäin sievät -- olivat,

niinkuin yläraajatkin, paljaat. Se oli puettu hohtavan valkoiseen

tunikaan, ja lanteita ympäröitsi kaunis, välkkyvä vyö. Se piti

kädessään viheriää rautatammen oksaa; vaan tästä taimen merkistä

huolimatta oli se koristanut vaatteensa kesäkukilla. Mutta kaikkein

kummallisin seikka oli se, että pää-lavesta kohosi kirkas, häikäisevä

valon suihku, joka teki nämät kaikki näkyväksi, ja joka epäilemättä oli

syy siihen, että henki alakuloisena ollessaan lakin sijasta käytti isoa

kynttilän-sammutinta, jota se nyt piti kainalossa.

Mutta ei edes tämäkään ollut hengen suurin omituisuus, kun Scrooge

kiinteämmin sitä katseli. Sillä sitä myöden, kuin vyö säteili ja

kimalteli milloin mistäkin paikasta ja milloin kävi valoisaksi, milloin

pimeni, sitä myöden hengen koko olento myöskin vaihteli

vaihtelemistaan: välisti sillä oli vaan yksi käsivarsi, välisti yksi

jalka, välisti kaksikymmentä jalkaa, välisti pari jalkoja ilman päätä,

välisti pää ilman vartaloa; eikä katoavista osista häivääkään nähty

siinä synkeässä pimeydessä, johon ne haihtuivat. Ja kun hän paraikaa

ihmetteli tätä, ilmestyi se taas ihan kokonaisena ja selvänä hänen

edessään.

"Oletko sinä se henki, jonka tuloa ennustettiin minulle?" kysyi

Scrooge.

"Olen!"

Ääni oli vieno ja lempeä. Kummallisen hiljainen, niinkuin se olisi

tullut suuren matkan päästä eikä aivan läheltä häntä.

"Kuka ja mikä sinä olet?" tiedusteli Scrooge.

"Minä olen menneitten joulujen henki."

"Ammoinko menneitten?" kysyi Scrooge, katsellen hengen kääpiömäistä

kokoa.

"Ei. Sinun entisten joulujesi."

Jos joku olisi Scrooge'lta kysynyt, minkä vuoksi häntä erittäin halutti

nähdä henkeä lakki päässä, ei hän kenties olisi voinut selittää sitä,

mutta hän käski hengen panna lakkinsa päähän.

"Kuinka!" huudahti haamu, "tahtoisitko sinä niin pian mailmallisilla

käsillä sammuttaa sitä valoa, jota minä ja'an? Eikö siinä ole kyllin,

että sinä olet yksi niistä, joitten himot tekivät tämän lakin ja

pakoittavat minua koko vuosikausia peittämään sillä otsaani!"

Scrooge kielsi kunnioittavaisesti, että hän oli milläkään tavalla

tahtonut loukata henkeä; hän ei myöskään tietänyt koskaan eläessänsä

ehdollaan "lakittaneen" häntä. Sitten hän rohkeni kysyä, mikä asia

hänet tänne toi.

"Sinun hyväksi!" vastasi henki.

Scrooge sanoi olevansa hyvin kiitollinen, mutta hän ei voinut olla

ajattelematta, että hyvin nukuttu yö olisi paremmin edistänyt tätä

tarkoitusta. Henki oli varmaan kuullut hänen ajattelevan, sillä se

lausui kohta:

"Sinun parannuksesi siis. Ole varoillasi!"

Puhuessaan se ojensi vahvan kätensä ja tarttui hiljalleen hänen

käsivarteensa.

"Nouse! ja seuraa minua!"

Scrooge'n olisi ollut turha huomauttaa siitä, etteivät ilma ja

myöhäinen aika olleet soveliaat jalkamiehen työhön; että vuode oli

lämmin ja termometeri melkoisesti alentunut jäätökohdasta; ettei

hänellä ollut muita vaatteita yllään, kuin tohvelit, yö-nuttu ja lakki;

ja että nuha paraikaa vaivasi häntä. Vaikka hengen koura oli hempeä,

kuin naisen käsi, oli hänen mahdoton vastustaa sitä. Hän nousi; mutta

havaiten, että henki astui akkunaan päin, tarttui hän rukoillen sen

vaatteisin.

"Minä olen kuolevainen", väitti Scrooge, "ja suitan pudota."

"Salli minun käteni koskea sinua _tuosta_", lausui henki, laskien

kättänsä hänen sydämensä kohdalle, "ja sinä kestät enemmän, kuin

tämän!"

Kun nämät sanat olivat lausutut, lähtivät he seinän lävitse ja

seisoivat aukealla maantiellä, jonka kummallakin puolella oli

vainioita. Kaupunki oli kokonaan kadonnut. Ei yhtäkään jälkeä siitä

nähty. Pimeys ja sumu olivat menneet sen kanssa, sillä nyt oli selkeä,

kylmä talvipäivä, ja lumi peitti maan.

"Laupias Jumala!" huudahti Scrooge, lyöden käsiänsä yhteen, kun hän

katseli ympärillensä. "Minä synnyin näillä paikoilla. Minä elin poikana

täällä!"

Henki silmäili häntä leppeästi. Vaikka se vaan hienosti ja

pikimmältänsä oli koskenut vanhaa miestä, näytti tämä yhä tuntevan sitä

jäsenissään. Hänestä oli niinkuin tuhannet lemut olisivat uiskennelleet

ilmassa, joihin jokaiseen liittyi tuhansia ajatuksia ja toiveita ja

iloja ja huolta, kauan, kauan aikaa sitten unhotettuja!

"Sinun huulesi vapisee", lausui henki. "Ja mikä sinulla tuossa

poskellasi on?"

Scrooge supisi, oudosti tavotellen, että se oli vähäinen nyppylä, ja

käski hengen viedä hänet, mihin se vaan tahtoi.

"Muistatko sinä tätä tietä?" kysyi henki.

"Muistanko sitä!" huudahti Scrooge innokkaasti; "minä voisin kulkea

sitä silmät kiinni."

"Kumma, että se on ollut unhotuksissa niin monta vuotta!" sanoi henki.

"Mennään eteenpäin."

He astuivat pitkin tietä. Scrooge tunsi jokaisen portin ja pielen ja

puun; siksi kuin vähäinen kauppala siltoineen kirkkoineen etäältä

ilmestyi polveilevan joen rannalla. Pörhöisillä, pienillä hevosilla

ratsasti heitä kohden joukko poikia, huutaen muille pojille, jotka

ajoivat maamiesten yksinkertaisissa kääsyissä ja kärryissä. Kaikki

nämät pojat olivat virkeällä mielellä ja hoilasivat toisillensa, kunnes

avara lakea kaikkui iloisista äänistä niin, että kireä ilma oikein

nauroi sitä kuullessaan.

"Nämät ovat vaan olleitten varjoja", sanoi henki. "He eivät tiedä

mitään meistä."

Hupaiset matkustajat tulivat likemmäksi; ja kun he tulivat, tunsi

Scrooge heidät ja sanoi heidän jokaisen nimensä. Miksi hän iloitsi niin

äärettömästi, kun hän näki heidät! Miksi hänen kylmä silmänsä kiilsi,

ja hänen sydämensä sykähti, kun he kulkivat ohitse! Miksi hän

riemastui, kun hän kuuli heidän toivottavan iloista joulua toisillensa,

samalla kuin he erosivat risti- ja sivuteille kukin kotiinsa

lähteäkseen! Mitä iloinen joulu Scrooge'en koski? Hiiteen kaikki

iloiset joulut! Mitä hyvää hänellä koskaan niistä oli ollut?

"Koulu ei ole aivan tyhjä", lausui henki. "Yksinäinen, hylätty lapsi on

jäänyt sinne vielä."

Scrooge sanoi tuntevansa sen, ja hän nyyhkytti.

He poikkesivat maantieltä hyvin muistetulle kujalle ja lähestyivät

tummanpunaisista tiilistä rakennettua kartanoa, jonka katolla oli

vähäisellä viirikukolla koristettu torni, kello sisässä. Se oli iso

talo, mutta häviöllä; sillä avaroissa ulkohuoneissa ei käyty paljon

enään, niitten seinät olivat kosteat ja sammaltuneet, akkunat särkyneet

ja portit rauenneet. Talleissa ja navetoissa kananpojat kaakottivat ja

tepastelivat; ja vaunu-vajat ja aitat olivat ruohottuneet.

Eikä asuinhuoneissakaan entinen komeus ollut paremmin säilynyt; sillä

kun he astuivat kolkkoon porstuaan ja avoimista ovista katsahtivat

monilukuisiin huoneisin, näkivät he, että ne olivat kehnosti varustetut

huonekaluilla, kylmät ja tavattoman isot. Ummehtunut halu tuntui

ilmassa, kaikki näytti kylmän paljaalta, joka tavalla taikka toisella

muistutti, että liian paljon noustiin ylös kynttilän valolla ja syötiin

niukalta.

He astuivat, henki ja Scrooge, porstuan poikki perällä olevan oven luo.

Tämä avautui heille, ja he näkivät pitkän, alastoman, ikävän huoneen,

jota yksinkertaiset penkki- ja pulpettirivit tekivät vielä enemmän

alastomaksi. Yhden pulpetin nojalla luki paraikaa yksinäinen poika

vähäisen valkean vieressä; ja Scrooge istahti jollekin penkille ja

itki, kun hän näki oman unhotetun itse parkansa semmoisena, kuin se

ennen oli.

Ei mitään hiljaista kajahdusta huoneessa, ei mitään hiirten vikinää ja

telmettä panelin takaa, ei mitään tiukuntaa puoli-jäätyneestä

kaivontorvesta yksitoikkoisella takapihalla, ei mitään huokausta

surevan poppelin lehdettömistä oksista, ei mitään joutavaa aitan-oven

lenkkausta, niin, ei mitään valkean raksausta, joka ei kohdannut

Scrooge'n sydäntä, lauhduttanut sitä ja pannut hänen kyyneliänsä

runsaasti juoksemaan.

Henki koski hänen käsivarteensa ja osoitti sormellansa hänen nuorempaa

itseänsä, joka oli kiintynyt lukemiseensa. Yhtäkkiä joku mies, joka oli

puettu muukalaisiin vaatteisin -- ihmeen todellinen ja selvä katsella

-- seisoi ulkopuolella akkunaa. Hänellä oli kirves vyössä, ja hän

talutti suitsista aasia, jolla oli halkotaakka selässä.

"Oi, se on Ali Baba!" huudahti Scrooge ihastuksissa. "Se on rakas,

vanha, rehellinen Ali Baba! Niin, niin, minä tiedän sen! Eräänä

jouluna, kun tuo yksinäinen lapsi oli jätetty tänne aivan itsekseen,

tuli hän ensi kerran, juuri niinkuin nyt. Poika raukka! ja Valentin",

lausui Scrooge, "ja hänen hurja veljensä Orson; tuossa he astuvat! ja

mikä hänen nimensä on, joka nukkuessansa, vaan alushousut päällä,

laskettiin Damaskun portin eteen; etkö sinä näe häntä? Ja sultanin

tallirenki, jonka haltiat käänsivät ylösalaisin; tuossa hän nyt seisoo

päänsä päällä! Se oli oikein hänelle. Se ilahuttaa minua. Mitä hän

prinsessaa puolisoksi tahtoi!"

Kovastipa Scrooge'n kauppa-ystävät Cityssä olisivat kummastuneet, jos

olisivat kuulleet hänen aivan oudolla, itkun ja naurun sekaisella

äänellä koko luontonsa vakavuudella puhuvan tämmöisistä asioista, sekä

nähneet hänen innostuneet kasvonsa.

"Tuossa on papukaija!" huudahti Scrooge. "Viheriäinen vartalo ja

keltainen pyrstö ja päälaessa salatin kaltainen tupsu; tuossa se on!

'Robin Crusoe rukka', huusi se hänelle, kun hän palasi kotiin ja oli

purjehtinut saarensa ympäri. 'Robin Crusoe rukka, missä sinä olet

ollut, Robin Crusoe?' Mies luuli näkevänsä unta, mutta eipä nähnytkään.

Se oli papukaija, näet. Tuossa Perjantai juoksee hengen rajasta

vähäisen lahdelman luo! Holoi! Hoi! Holoi!"

Sitten hänen tunteensa yhtäkkiä muuttuivat, joka oli aivan tavatonta

hänessä, ja hän sanoi, säälien entistä itseänsä: "poika parka!" ja

alkoi jälleen itkeä.

"Minä soisin", mutisi Scrooge, pistäen kätensä plakkariinsa ja katsoen

ympärillensä, kun hän oli ensin pyyhkinyt pois kyynelensä

manschetillaan: "mutta se on liian myöhäistä nyt."

"Mikä sinun nyt on?" kysyi henki.

"Ei mikään", vastasi Scrooge. "Ei mikään. Muuan poika lauloi

eilis-iltana joulu-laulun ovellani. Minä soisin, että olisin antanut

hänelle jotakin: siinä kaikki."

Henki hymyili miettiväisesti ja viittasi kädellänsä, sanoen sitä

tehdessään: "katsotaan toista joulua!"

Kun nämät sanat lausuttiin, kävi Scrooge'n entinen itse isommaksi, ja

huone muuttui vähän pimeämmäksi ja likaisemmaksi. Panelit siirtyivät

tuonnemmaksi, akkunat ritsahtivat, muuri-savi putosi alas katosta ja

paljaat ruoteet näkyivät sen sijaan; mutta kuinka nämät kaikki

tapahtuivat, sitä ei Scrooge tietänyt enemmän, kuin tekään. Hän tiesi

vaan, että kaikki oli aivan oikein; että kaikki oli tapahtunut niin;

että hän oli siinä yksinään taas, kun kaikki muut pojat olivat menneet

kotiin iloisia lupa-päiviä viettämään.

Hän ei lukenut nyt, vaan astuskeli edestakaisin epätoivoisena. Scrooge

katseli henkeä, pudisti suruisesti päätänsä ja loi levottomasti

silmänsä ovea kohden.

Se aukeni; pikkuinen tyttö, paljon nuorempi, kuin poika, tuli hiipien

sisään, kiersi käsivartensa hänen kaulansa ympäri, suuteli häntä monta

kertaa ja puhutteli häntä "kalliiksi, kalliiksi veljeksi."

"Minä olen tullut noutamaan sinua kotiin, rakas veli!" sanoi lapsi,

taputtaen pieniä käsiänsä ja notkistuen alaspäin nauraaksensa.

"Noutamaan sinua kotiin, kotiin, kotiin!"

"Kotiin, pikku Fanny?" kertoi poika.

"Niin!" lausui lapsi aivan täynnänsä iloa. "Kotiin kerrallaan. Kotiin

ijäksi päivää. Isä on nyt monta vertaa ystävällisempi, kuin hänen oli

tapa olla, että koti on niinkuin taivas! Hän puhui niin lempeästi

minulle eräänä suloisena iltana, kun aioin juuri panna maata, että minä

rohkenin kysyä häneltä kerran vielä, etkö sinä saisi tulla kotiin; ja

hän sanoi: 'kyllä, kyllä hän saa'; ja lähetti minut vaunuilla tuomaan

sinua, ja sinusta tulee mies!" arveli lapsi, avaten silmiänsä, "eikä

sinun tarvitse koskaan enää palata tänne; mutta ensiksi me olemme

kaikki yhdessä koko joulun pitkän ja vietämme mitä iloisinta aikaa koko

mailmassa."

"Onpa sinusta tullut koko aikaihminen, pikku Fanny!" huudahti poika.

Tyttö taputti käsiänsä ja nauroi ja koetti koskea hänen päätänsä;

mutta, kun hän oli liian lyhyt nauroi taas ja nousi varpaillensa häntä

halaillakseen. Nyt hän alkoi lapsellisessa innossansa vetää häntä ovea

kohden; ja poika, joka ei ollut vastahakoinen lähtemään, seurasi häntä.

Kauhea ääni huusi eteis-huoneesta: "tuokaat alas nuori herra Scrooge'n

arkku!" ja samalla ilmestyi koulumestari itse, joka katseli nuorta

herra Scrooge'a tuimalla ystävällisyydellä ja pelästytti häntä kovasti,

kun hän löi kättä hänen kanssaan. Sitten hän vei pojan ja hänen

sisarensa kellarinkaltaiseen, värisyttävään vierashuoneesen. Tässä

ikivanhassa huoneessa olivat kartat seinällä ja taivaan- ja maanpallot

akkunoilla vahan-näköiset pakkasesta. Siinä hän toi esiin pullon

kummallisen vaaleata viiniä ja venkaleen ihmeen raskasta kakkua, ja

jakeli näitä herkkuja vähin erin nuorelle väelle, Samalla kuin hän

lähetti ulos laihan palvelian tarjoamaan lasillista "jotakin"

kyytimiehelle, joka vastasi, että hän kiitti isäntää, mutta, jos se oli

saman tapin takaa, kuin se, jota hän ennen oli maistanut, oli hän

mieluisammin ilman. Tällä välin oli nuori herra Scrooge'n arkku sidottu

kiinni vaunuihin, lapset jättivät oikein mielihyvällä koulumestarin

hyvästi, nousivat vaunuihin ja ajoivat iloisesti puutarhaa alaspäin,

niin että kerkeät pyörät tuoksuttivat härmää ja lunta, kuin vihmaa,

talvi-vehreän tummista lehdistä.

"Aina hento olento, jonka yksi tuulen löyhäys olisi voinut

lakastuttaa", lausui henki. "Mutta hänellä oli suuri sydän!"

"Niin oli", huudahti Scrooge. "Sinä olet oikeassa. Minä en tahdo

kieltää sitä. Jumala varjelkoon minua!"

"Hän kuoli vaimona", jatkoi henki, "ja hänellä oli luullakseni lapsia."

"Yksi lapsi", vastasi Scrooge.

"Oikein", lausui henki. "Sinun sisarenpoikasi!"