Marley'n haamu.
Marley oli kuollut, tästä aloittaaksemme. Siitä ei ole minkäänlaista
epäilystä. Pappi, notarius, maahanpaniais-toimittaja ja pää-murehtija
olivat allekirjoittaneet hänen hautaus-todistuksensa. Scrooge
allekirjoitti sen, ja Scrooge'n nimi oli hyvä pörssissä, mihin hyvänsä
hän pisti sen.
Vanha Marley oli kuollut, kuollut kuin ovi-naula. Huomatkaat! minä en
aio sanoa, että omasta takaa tiedän, mitä ovi-naulassa on erittäin
kuollutta. Minä olisin itse ehkä pikemmin katsonut ruumiin-arkun naulaa
kaikkein kuolleimmaksi kappaleeksi myytävästä rauta-tavarasta. Mutta
esi-isiemme viisaus ilmestyy tässä vertauksessa; eikä minun halvat
käteni saa hämmentää sitä, muutoin koko maa on hukassa. Sallikaat minun
sentähden pontevasti kertoa, että Marley oli kuollut, kuollut kuin
ovi-naula.
Tiesikö Scrooge, että hän oli kuollut? Arvattavasti. Kuinkas muutoin?
Scrooge ja hän olivat kauppakumppanina, tiesi kuinka monta vuotta.
Scrooge oli hänen ainoa testamentin-suorittajansa, hänen ainoa
omaisuuden-hoitajansa, hänen ainoa pesän-selvittäjänsä, hänen ainoa
perillisensä, hänen ainoa ystävänsä ja hänen ainoa murehtijansa. Eikä
Scroogekaan ollut niin kauheasti sortunut tästä surullisesta
tapauksesta; hän ajoi oivallisesti asioitaan itse hautajais-päivänä ja
vietti sitä edullisen kaupan tekemällä.
Minä mainitsin Marley'n hautajaisia ja joudun tällä tapaa takaisin
siihen kohtaan, josta aloitin. Ei ole minkäänlaista epäilystä, että
Marley oli kuollut. Tästä tulee tarkoin pitää kiinni, taikka ei lähde
mitään kummallista siitä kertomuksesta, jonka mielin jutella. Joll'emme
olisi täydellisesti vakuutetut siitä, että Hamlet'in isä kuoli ennen
näytelmän alkua, ei hänen yötinen kävelynsä omilla valleillansa
itätuulessa oudostuttaisi enemmän, kuin jos mikä muu keski-ikäinen
gentlemani tahansa äkkiä pimeässä lähtisi ulos johonkin tuuliseen
paikkaan, -- esimerkiksi Saint Paul'in kirkkomaalle -- varta vasten
hämmästyttääksensä poikansa heikkoa mieltä.
Scrooge ei koskaan pyhjennyt pois vanhan Marley'n nimeä. Tuossa se
vuosikausia jälestäpäin seisoi vara-aitan oven päällä: Scrooge ja
Marley. Firma oli tunnettu "Scrooge ja Marley'n" nimellä. Semmoiset,
jotka ensi kerran tulivat asioille, nimittivät Scrooge'a milloin
Scrooge'ksi, milloin Marley'ksi, mutta hän vastasi molempiin nimiin. Se
oli hänestä yhtä kaikki.
Mutta, oi! hän oli perin armoton mies, tuo Scrooge! kiskova, kiristävä,
kaappiva, haaliva, ahne, vanha synnin-orja! Kova ja karkea, kuin
limsiö, josta ei mikään rauta koskaan ole iskenyt lämmittävää tulta;
Salakielinen, itseänsä hillitsevä, ja yksinänsä, kuin huuhka. Hänen
sisällinen kylmyytensä kohmetutti hänen vanhoja kasvonjuonteitansa,
puri hänen terävää nenäänsä, rypisti hänen poskiansa, kangistutti hänen
astuntaansa; teki hänen silmänsä punaisiksi, hänen ohuet huulensa
sinisiksi; ja puhui hänen vinisevässä äänessään. Hallainen härmä peitti
hänen päänsä, hänen kulmakarvansa ja jouhikkaan leukansa. Hän levitti
kylmyyttänsä joka paikkaan; mätäkuulla hän jäädytti konttorinsa eikä
jouluna millään lailla sitä lauhduttanut.
Ulkonainen kuumuus tai kylmyys vaikutti varsin vähän Scrooge'en. Ei
mikään kesäinen helle voinut lämmittää, eikä talvinen pakkanen viluttaa
häntä. Ei mikään puhaltava tuuli ollut tuikeampi, kuin hän, ei mikään
lankeava lumi kiihkeämpi putoamaan, ei mikään rankka-sade vaikeampi
taivuttaa. Huono sää ei tietänyt, kuinka päästä häneen käsin.
Ankarimman sateen ja tuiskun ja raekuuron ja lumi-rännän sopi kehua
vaan yhdessä kohden voittavansa hänet. He olivat usein hyvin
"runsaskätisiä", mutta Scrooge ei ikinä.
Ei kukaan koskaan seisauttanut häntä kadulla sanoaksensa iloisella
katsannolla: "rakas Scrooge, kuinka jaksatte? Milloin tulette meitä
tervehtimään?" Ei mikään kerjäläinen rukoillut häneltä vähintäkään
apua, ei mikään lapsi kysynyt häneltä, paljonko kello oli, ei mikään
mies eikä vaimo tiedustellut häneltä kertaakaan koko hänen elämässään
tietä sinne taikka sinne. Jopa sokeitten koiratkin näyttivät tuntevan
hänet; ja kun näkivät hänen lähestyvän, taluttivat isäntänsä
portin-majaan tai pihaan; ja sitten huiskuttivat häntäänsä, niinkuin
sanoaksensa: "parempi on, sokea isäntä! olla silmätön, kuin
pahasilmäinen."
Mutta mitäpä Scrooge siitä huoli! Juuri tätä hän tahtoikin. Kun sai
pujotella eteenpäin elämän väki-rikkailla teillä ja torjua luotansa
kaikki inhimillinen hellyys, oli se, niinkuin tuttavat sanoivat, oikea
herkku Scrooge'lle.
Kerta -- se oli kaikista vuoden hyvistä päivistä joulun-aatto -- istui
vanha Scrooge työskennellen konttorissansa. Oli kylmä, valju, äkeä
ilma, ja lisäksi sumuinen; hänen sopi kuulla, kuinka ihmiset ulkona
pihalla puhkuen astuivat edestakaisin, huhtoivat käsiänsä ristiin ja
tömistivät jalkojansa kivitykseen, niitä lämmittääkseen. Kaupungin
kellot olivat vast'ikään lyöneet kolme, mutta kuitenkin oli jo aivan
pimeä -- ei ollut koko päivänä ollut valoisa -- ja kynttilät hohtivat
läheisten konttorien akkunoista, niinkuin punaiset pilkut kaleassa,
ruskeassa ilmassa. Sumu virtaili sisään jokaisesta raosta ja avaimen
reiästä ja oli niin paljua ulkona, että, vaikka piha oli mitä
kapeimpia, vastapäiset rakennukset vaan haimensivat niinkuin aaveet.
Kun näki mustanharmaan pilven laskeuvan alas ja peittävän kaikki, olisi
pian luullut, että luonto asui aivan likellä ja keitti paraikaa juomaa
suurissa määrin.
Scrooge piti konttorinsa ovea auki, voidaksensa silmäillä
konttoristiansa, joka kauhean pienessä kopissa, jonkunlaisessa
vesi-säiliössä, kopioitsi kirjeitä. Scrooge'lla oli pesässään varsin
vähäinen valkea, mutta konttoristin valkea oli niin monta vertaa
vähempi, että se näytti vaan yhdeltä hehkuvalta hiileltä. Eikä hänen
käynyt sitä lisääminen, sillä Scrooge piti hiili-laatikon omassa
huoneessansa; ja heti kuin konttoristi tuli sisään, lapio kädessään,
ennusti isäntä, että heidän oli tarpeellinen erota. Sen vuoksi
konttoristi puki päällensä valkoisen kaulahuivinsa ja koetti lämmittää
itseänsä kynttilän avulla; jossa yrityksessä hän ei kuitenkaan
onnistunut, kosk'ei hän ollut erittäin hyvällä luulolla varustettu.
"Iloista joulua, eno! Jumala varjelkoon teitä!" huusi iloinen ääni. Se
oli Scrooge'n sisarenpojan ääni; hän ilmestyi niin äkkiä, että tämä oli
ensimäinen ilmoitus hänen tulostaan.
"Pah!" lausui Scrooge, "joutavia!"
Hän oli niin varistunut nopeasta astunnastaan sumussa ja pakkasessa,
tämä Scrooge'n sisarenpoika, että hän kokonaan hohti; hänen kasvonsa
olivat punaiset ja kauniit, hänen silmänsä säkenöivät ja hänen henkensä
näkyi.
"Jouluko joutavia, eno!" vastasi Scrooge'n sisarenpoika. "Ette suinkaan
sitä tarkoita?"
"Tarkoitan kyllä", sanoi Scrooge. "Iloista joulua! Mikä oikeus sinun on
olla iloinen? Mikä syy sinun on olla iloinen? Olethan sinä köyhä
kylläksi?"
"Olkoon niin", vastasi sisarenpoika hilpeästi. "Mikä oikeus teidän on
olla nurpea? Mikä syy teidän on olla yrmeä? Olettehan rikas kylläksi."
Scrooge, jolla ei heti ollut mitään parempaa vastausta valmiina, sanoi
taas: "pah!" ja lisäsi sitten: "joutavia."
"Älkäät olko pahoillanne, eno!" lausui sisarenpoika.
"Mitä muuta minun sopii olla", vastasi eno, "kun elän tämmöisessä
narrien maailmassa? Iloista joulua! Hiiteen kaikki iloiset joulut! Mitä
joulun-aika on sinulle muuta, kuin semmoinen aika, jolloin maksat
rätinkejä ilman rahaa; semmoinen aika, jolloin huomaat itsesi vuotta
vanhemmaksi, mutta ei tuntiakaan rikkaammaksi; semmoinen aika, jolloin
lasket vajauksen kirjoissasi ja niissä kaikkialla vuoden umpeen näet
tyhjän lomapaikan edessäsi? Jos minä saisin tehdä tahtoni", arveli
Scrooge närkästyksissään, "niin jokainen hupsu, joka juoksee ympäri
'iloista joulua' jätkyttäen, keitettäisiin oman pudding'insa kanssa ja
haudattaisiin, rautatammen puikko sydämessään. Niin tehtäisiin."
"Eno!" rukoili sisarenpoika.
"Sisarenpoika!" vastasi eno tylysti, "vietä sinä joulua sinun
tavallasi, mutta anna minun viettää sitä omalla tavallani."
"Viettää sitä!" kertoi Scrooge'n sisarenpoika. "Mutta te ette ollenkaan
vietä sitä."
"Salli minun siis olla sitä viettämättä", arveli Scrooge. "Olkoon
sinulla paljon hyvää siitä! Sinulla on aina ollut paljon hyvää siitä!"
"Kyllä monta asiaa löytyy, joista minulla on ollut hyvää, vaikkei juuri
erittäin hyötyä", vastasi sisarenpoika. "Joulu muun muassa. Mutta
sikseen jätettynä se kunnioitus, joka kuuluu sen pyhään nimeen ja
alkuperään, jos mikään asia, joka kuuluu siihen, sopii sikseen jättää,
olen minä aina katsonut joulun-aikaa, kun se on tullut, hyväksi ajaksi;
lempeäksi, anteeksi-antavaksi, armeliaaksi, hupaiseksi ajaksi; ainoaksi
ajaksi, minkä minä tiedän vuoden pitkässä kalenterissa, jona miehet
ja vaimot niinkuin suostumuksesta avaavat suljetut sydämensä ja
ajattelevat alhaisempiansa matkakumppaneiksi hautaa kohden eikä aivan
toisenlaisiksi ja toisaalle pyrkiviksi olennoiksi. Ja sentähden, eno,
vaikkei se koskaan ole pannut hituakaan kultaa tai hopeaa plakkariini,
uskon minä, että siitä on _ollut_ hyvää minulla ja on vastakin _oleva_;
ja minä sanon: Jumala siunatkoon sitä!"
Konttoristi vesi-säiliössä osoitti tapaturmasta mieltymystään, mutta
huomasi kohta, kuinka sopimattomasti hän oli menetellyt, kohensi
valkeata ja sammutti ijäksi viimeisenkin heikon kipinän.
"Hiiskukaat vielä sana", lausui Scrooge, "ja te pääsette virastanne
joulua viettämään! Olethan sinä aika puhuja", lisäsi hän, kääntyen
sisarenpoikaansa. "Kumma, ett'et koe parlamentiin."
"Älkäät suuttuko, eno. No! Syökäät huomenna päivällistä meidän
kanssamme."
Scrooge vastasi, että hänen teki mieli nähdä sisarenpoikaansa -- niin,
sen hän todella sanoi. Ei siinä kyllä; hän lisäsi: vasta hänen
viimeisellä hetkellänsä.
"Mutta miksi?" kysyi Scrooge'n sisarenpoika. "Miksi?"
"Miksi menit naimisiin?" arveli Scrooge.
"Sentähden, että rakastuin."
"Sentähden, että rakastuit!" mutisi Scrooge, niinkuin se olisi ollut
ainoa asia maailmassa, joka oli vielä enemmän naurettava, kuin iloinen
joulu. "Hyvästi!"
"Ei, eno, mutta ettehän te ennen naimistanikaan koskaan käyneet
luonani. Miksi sanotte sitä syyksi, ett'ette nyt tule?"
"Hyvästi!" vastasi Scrooge.
"Minä en tarvitse mitään teiltä; minä en pyydä mitään teiltä; miks'emme
saa olla ystävät?"
"Hyvästi!" vastasi Scrooge.
"Minua pahoittaa sydämestäni, että olette niin taipumaton. Meillä ei
ole milloinkaan keskenämme ollut mitään riitaa. Mutta minä ehdottelin
vaan tätä joulun kunniaksi ja aion pysyä joulu-tuulellani viimeisiin
asti. Siis, iloista joulua, eno!"
"Hyvästi!" vastasi Scrooge.
"Ja onnellista uutta vuotta!"
"Hyvästi!" vastasi Scrooge.
Tästä huolimatta lähti hänen sisarenpoikansa huoneesta ilman mitään
äkäistä sanaa. Hän seisahtui ulko-oven eteen, toivottaaksensa iloista
joulua konttoristille, joka viluissansakin oli lämpimämpi, kuin
Scrooge; sillä hän vastasi siihen sydämellisesti.
"Vai niin, siinä on toinen hyvä", jupisi Scrooge, joka salaisesti oli
kuunnellut häntä: "konttoristini, jolla on viisitoista shillingiä
viikkoonsa, vaimo ja lapset, hänkin puhuu iloisesta joulusta. Paras on
mennä Bedlam'iin." [Hulluinhuone Londonissa.]
Konttoristi houru, Scrooge'n tapaan puhuaksemme, oli, samalla kuin hän
päästi ulos Scrooge'n sisarenpojan, laskenut kaksi muuta henkilöä
sisään. He olivat komeita gentlemaneja, hauskat katsella, ja seisoivat
nyt, hattu kädessään, Scrooge'n konttorissa. Molemmilla oli muutamia
kirjoja ja papereita muassaan. He kumarsivat häntä.
"Scrooge ja Marley, luullakseni", sanoi toinen gentlemaneista,
listaansa katsahtaen. "Onko minun kunnia puhutella Mr. Scrooge'a vai
Mr. Marley'ta?"
"Mr. Marley on ollut kuolleena seitsemän vuotta", vastasi Scrooge. "Hän
kuoli juuri tänä iltana seitsemän vuotta takaperin."
"Me emme epäile, että hänen jälkeenjäänyt kumppaninsa silloin edustaa
hänen anteliaisuuttansa", lausui gentlemani, näyttäen valtuuskirjaansa.
Edustipa kyllä; sillä he olivat olleet kaksi samanlaista sielua.
Tähdelliseen "anteliaisuuden" sanaan rypisti Scrooge otsaansa, pudisti
päätänsä ja ojensi hänelle valtuuskirjan takaisin.
"Tähän juhlalliseen vuoden-aikaan, Mr. Scrooge", arveli gentlemani,
tarttuen kynään, "on erittäin suotavaa, että hankimme vähän apua
köyhille ja turvattomille, jotka nykyään kärsivät kovasti. Monelta
tuhannelta puuttuu, mitä välttämättömästi tarvitsevat. Sadoilla
tuhansilla ei ole halvimman elannon ehtoja."
"Eikö vankihuoneita löydy?" kysyi Scrooge.
"Yltäkyllin", vastasi gentlemani, laskien kynän jälleen kädestään.
"Entä vaivaishuoneet?" jatkoi Scrooge. "Vieläkö ne ovat toimessa?"
"Kyllä. Kuitenkin", vastasi gentlemani, "minä kernaammin tahtoisin,
etteivät ole."
"Totta polkumylly ja köyhäinlaki ovat täydessä voimassa?" kysyi
Scrooge.
"Molemmilla on kyllin työtä, Sir."
"Sen johdosta, mitä ensin sanoitte, pelkäsin minä, että ne jostakin
syystä olivat seisahtuneet hyödyllisessä vaikutuksessaan", lausui
Scrooge. "Hyvin hauskaa, ett'ei niin ole laita."
"Me luulemme, että nämät laitokset peräti niukalta tarjoavat
kristillistä ruumiin ja sielun virvoitusta tarvitsevaisten suurelle
joukolle", vastasi gentlemani, "ja olemme muutamat yhtyneet kokoomaan
rahoja, ostaaksemme köyhille hiukan ruokaa ja juomaa sekä poltoksia. Me
valitsemme tämän ajan, koska se on kaikista ajoista semmoinen, jona
puute katkerasti tunnetaan ja rikkaus riemuitsee. Paljonko saan
kirjoittaa teidän puolestanne?"
"Ei mitään!" vastasi Scrooge.
"Tahdotteko, ettei nimeänne ilmoiteta?"
"Minä tahdon olla rauhassa", arveli Scrooge. "Koska kysytte minulta,
mitä tahdon, gentlemanit, on tässä vastaukseni. Minä en huvittele itse
joulun-aikana eikä minulla ole varoja kustantaa huvituksia
laiskureille. Minä kannatan puolestani niitä laitoksia, joita äsken
mainitsin -- ne maksavat kylläksi; ja menkööt ne, joitten on
toimeentulo täpärällä, niihin."
"Moni ei jaksa mennä niihin; ja moni kuolisi ennemmin."
"Jos ennemmin kuolisivat", lausui Scrooge, "tekisivät he viisaasti
siinä ja vähentäisivät liika-väestöä. Paitsi sitä -- suokaat minulle
anteeksi -- minä en tunne noita asioita."
"Mutta teidän olisi helppo oppia tuntemaan niitä", muistutti
gentlemani.
"Se ei kuulu minun virkaani", vastasi Scrooge. "Siinä on kyllä, kun
ymmärtää omat asiansa eikä sekaannu muitten ihmisten tehtäviin. Minun
aikani menee kokonaan omiin askareisini. Hyvästi!"
Selvästi nähden, ettei maksanut vaivaa jatkaa, lähtivät gentlemanit
pois. Scrooge palasi työhönsä paremmalla ajatuksella itsestänsä ja
tavallista iloisempana.
Tällä välin sumu ja pimeys enenivät niin, että ihmisiä käveli kaduilla,
liehuvat piki-soitot kädessään, tarjoutuen astumaan vaunujen hevosten
edessä ja taluttamaan niitä. Ikivanha kirkontorni, jonka käreä, vanha
kello göthiläisestä muurin-akkunasta aina viekkaasti tirkisteli alas
Scrooge'n puoleen, kävi väsymättömäksi ja löi tunnit ja neljännekset
pilvissä, väreillen jälestäpäin, niinkuin sen hampaat olisivat
helisseet jäätyneessä päässä tuolla ylhäällä. Pakkanen kiihtyi.
Pääkadun kulmassa laittivat muutamat työmiehet kaasu-putkia ja olivat
sytyttäneet ison valkean hiilipannuun, jonka ympärillä joukko ryysyisiä
miehiä ja poikia oli koossa, lämmittäen käsiänsä ja ihastuksesta
vilkuttaen silmiänsä liekin edessä. Vesi, joka oli vuotanut käyttämättä
jääneestä pumpusta, hyytyi yhtäkkiä ja muuttui kolkoksi jääksi. Puotien
akkunoissa rautatammen oksat ja marjat rapisivat lamppujen kuumuudesta,
ja näistä lähtevä valo punasi ohitse kulkevien vaaleat kasvot.
Linnun- ja kryytikauppiaitten toimet kävivät iloiseksi leikiksi,
loistavaksi juhlanäytökseksi, jotta oli melkein mahdoton uskoa, että
tässä vallitsi niin ikävät peri-ajakukset, kuin osto ja myynti. Lord
Mayori antoi vanhassa Mansion House'ssaan käskyn viidellekymmenelle
kolillensa ja juomanlaskiallensa pitää joulua, niinkuin Lord Mayorin
perhekunnalle sopi; ja myöskin pikku räätäli, jonka hän oli edellisenä
maanantaina sakoittanut viiteen shillingiin, koska hän oli ollut
päihtynyt ja verenhimoinen kaduilla, liikutti huomispäivän
pudding'iansa vinttikamarissansa, sillä välin kuin hänen laiha
vaimonsa, lapsi sylissään, lähti biffiä ostamaan.
Sumua vielä enemmän, ja kylmää! Haikea, kipakka, tuima pakkanen. Jos
hyvä Pyhä Dunstan olisi nipistänyt pahan hengen nenää tämmöisellä
ilmalla eikä käyttänyt tavallisia aseitansa, olisi mar tämä oikein
lujasti parkumat. Vähäinen poika, jonka pikkuista, nuorta nenää
nälkäinen pakkanen oli kalvanut ja pureskellut, niinkuin koirat
kalvavat luita, notkistui alas Scrooge'n avaimen reikään ilahuttaaksensa
häntä joululaululla, mutta kun ensimäiset sävelet kuuluivat:
"Jumala teitä siunatkoon!
Huolenne kaikki poistakoon!"
tarttui Scrooge semmoisella kiivaudella linjaaliinsa, että laulaja
pakeni peloissaan, jättäen avaimen reiän sumun ja Scrooge'en vielä
enemmän vivahtavan pakkasen haltuun.
Vihdoin se hetki tuli, jolloin oli tapa sulkea konttori.
Vastenmielisesti astui Scrooge alas tuoliltansa ja päästi sillä tapaa
ääneti vesi-säiliössä odottavan konttoristin hänen työstään. Tämä
sammutti heti kynttilänsä ja pani hattunsa päähän.
"Te jäätte kai pois koko huomispäiväksi, vai kuinka?" lausui Scrooge.
"Jos lienee soveliasta."
"Se ei ole soveliasta", vastasi Scrooge, "eikä se ole rehellisesti
tehty. Jos minä tämän vuoksi pidättäisin teiltä puolen kruunua,
arvelisitte, että minä kohtelen teitä varsin pahasti; siitä olen
varma."
Konttoristi hymyili heikosti.
"Mutta", sanoi Scrooge, "te ette mielestänne kohtele minua pahasti, kun
maksan päivä-palkan, vaikkei mitään työtä tehdä."
Konttoristi muistutti, että se tapahtui vaan kerran vuoteensa.
"Viheliäinen puollustus, kun käy joka viideskolmatta joulukuuta
varkaissa toisen taskussa!" vastasi Scrooge, pannen päällystakkiansa
nappiin leukaan asti. "Mutta luultavasti teidän täytyy saada olla
poissa koko päivä. Olkaat täällä sitä varhemmin ylihuomenna."
Konttoristi lupasi tulla; ja Scrooge lähti muristen ulos. Konttori oli
kiinni silmänräpäyksessä, ja konttoristi, jonka valkoisen kaulahuivin
pitkät päät lerkkuivat liivin alta (sillä hän ei voinut kerskata
mistään päällystakista), laski joulun kunniaksi kaksikymmentä kertaa
yhtä Cornhill'in jää-luisua suuren poika-liudan perässä ja riensi
sitten täysin koivin kotiin Camden Town'iin sokkoa käymään.
Scrooge söi ikävän ateriansa tavallisessa ikävässä ravintolassaan,
luki kaikki sanomalehdet, kulutti loppupuolen iltaa kassakirjaansa
silmäilemällä ja meni sitten kotiin levolle. Hän asui
kumppani-vainajansa hnoneissa. Näitä oli kolkko jakso matalassa
rakennuksessa sisäpuolella pihaa. Rakennuksella näytti olevan niin vähän
tekemistä siinä paikassa, jossa se oli, että helposti luuli sen juosneen
sinne, kun se oli nuori ja kävi lymyä muitten rakennusten kanssa, eikä
osanneen ulos enään. Se oli nyt hyvin vanha ja autio, sillä ei kukaan
muu, paitsi Scrooge, asunut siinä, ja toiset suojat olivat kaikki
hyyrätyt konttoreiksi. Piha oli niin pimeä, että Scrooge'nkin, joka
tiesi jokaisen kiven siinä, täytyi käydä koperoiten. Sumua ja härmää
riippui niin paksulta mustan, vanhan portin ympärillä, että näytti
siltä, kuin ilman haltiahenki olisi istunut murheellisena kynnyksellä.
Nyt tiedetään aivan varmaan, ettei oven kolkuttimessa ollut mitään
merkillistä, paitsi että se oli hyvin iso. Se myöskin tiedetään aivan
varmaan, että Scrooge oli nähnyt sen aamut illat niin kauan, kuin hän
oli täällä asunut; sekä että Scrooge'lla oli yhtä vähän sitä tavaraa,
jota nimitetään mielenkuvitukseksi, kuin kenelläkään Londonin Cityssä,
tähän luettuna -- joka on rohkea väite -- maistrati, raatimiehet ja
ammattikunnat. Muistakaamme myös, ettei Scrooge ollut yhtäkään
ajatellut Marley'tä sillä asti, kuin hän viimein tänä iltana mainitsi
jo seitsemän vuotta kuollutta kumppaniansa. Ja selittäköön sitten, ken
pystyy, mistä se tuli, että kolkutin Scrooge'n silmissä, kun hän pisti
avaimen suulle, näytti Marley'n kasvoilta eikä kolkuttimelta, vaikk'ei
siinä ollut mitään muutosta tapahtunut.
Marley'n kasvot. Ne eivät olleet piki-mustassa varjossa, niinkuin muut
esineet pihalla, vaan loistivat kammottavasti, niinkuin mädäntynyt
hummeri pimeässä kellarissa. Ne eivät olleet suuttuneen- eikä
julman-näköiset, vaan katselivat Scrooge'a, niinkuin Marley'n oli tapa
katsoa: aaveentapaiset silmälasit sysättyinä ylöspäin aaveentapaiselle
otsalle. Hiukset seisoivat kummallisella tavalla pystyssä, niinkuin
tuulen taikka kuuman ilman vaikutuksesta; ja vaikka silmät olivat aivan
auki, eivät ne liikkuneet ollenkaan. Tämä ynnä vaalean-harmaa väri teki
kasvot kauhistaviksi; mutta tämä kauhistava luonto ei näyttänyt asuvan
itse kasvoissa taikka lähtevän niistä, vaan pikemmin tulevan ulkoapäin.
Kun Scrooge tarkoin katseli tätä ilmiötä, muuttui se kolkuttimeksi
jälleen.
Jos sanoisi, ettei hän säpsähtänyt taikka ettei hänen verensä
liikahtanut hirveästä tunteesta, joka oli sitte outo lapsuudesta
saakka, puhuisi valhetta. Mutta hän tarttui avaimeen, josta hän oli
hellittänyt, väänsi sitä rohkeasti, astui sisään ja sytytti
kynttilänsä.
Kuitenkin hän epätietoisena pysähtyi hetkeksi, ennenkuin hän sulki oven;
hän kurkisti ensin varovaisesti sen taa, niinkuin hän olisi puoleksi
pelännyt, että hän saisi nähdä Marley'n kankipalmikon pistäyvän sisään
eteishuoneesen. Mutta ovessa ei ollut mitään, paitsi ruuvit ja
ruuvinmutterit, joilla kolkutin oli kiinnitetty. Hän sanoi sen vuoksi:
"hullutuksia!" ja veti sen kovasti kiinni.
Kaikku kuului koko rakennuksessa, niinkuin ukkosen jyräys. Jokaisella
huoneella ylhäällä ja jokaisella tynnyrillä viinikauppiaan kellareissa
alhaalla näytti olevan oma erityinen, monikertainen kaikkunsa. Scrooge
ei ollut se mies, joka kaikkuja hämmästyi. Hän telkitsi oven, meni
eteishuoneen poikki ja sitten portaita ylöspäin, vieläpä hätäilemättä,
korjaten kynttiläänsä matkallaan.
Teidän sopii umpi-arvolta sanoa, että voi ajaa kuuden-vedettäviä
vaunuja vanhan-aikuisista hyvistä portaista ylös taikka pahoista
uuden-aikuisista, lainmukaisista; mutta minä aion sanoa, että olisitte
saaneet kokonaiset ruumiinvaunut näistä portaista ylös, vieläpä sivu
edellä, että aisan poikkipuu olisi ollut seinään päin ja vaunujen ovi
käsipuita kohden; jopa olisitte vähällä vaivalla saaneet. Siksi olivat
portaat kyllin leveät, olisipa vielä tilaakin jäänyt; joka kenties oli
syy, minkä vuoksi Scrooge luuli näkevänsä ruumiinvaunujen liikkuvan
edessään pimeässä. Ei edes kymmenkunta kaasulamppua kadun puolelta
olisi tarpeeksi valaissut porraskäytävää, että on helppo päättää,
kuinka pimeä siinä oli Scrooge'n talikynttilällä.
Ylös Scrooge meni eikä huolinut tästä yhtään. Pimeys ei maksa paljon,
ja se oli Scrooge'n mieleen. Mutta ennenkuin hän sulki raskaan ovensa,
kävi hän kaikki huoneensa, katsoaksensa, oliko kaikki oikealla
kannalla. Hän muisti juuri sen verran noita kasvoja, että hän halusi
tehdä sitä.
Arkihuone, makuuhuone, sälyhuone. Ne olivat kaikki niinkuin niitten
piti olla. Ei ketään pöydän alla, ei ketään sohvan alla; vähäinen
valkea kaminissa; lusikka ja malja valmiina; ja pikkuinen kauraliemen
kastrulli (Scrooge'lla oli nuhaa) liedellä. Ei ketään sängyn alla;
ei ketään kylkikamarissa; ei ketään hänen yö-nutussaan, joka
epäillyttävällä tavalla riippui seinässä. Sälyhuone entisellänsä. Vanha
pesän-varjostin, pari vanhoja kenkiä, kaksi kalakoria, kolmijalkainen
pesu-rakennus, ja hiilihanko.
Aivan tyytyväisenä sulki hän ovensa ja lukitsi sen, lukitsi kahdesti,
joka ei ollut hänen tapansa. Näin nyt turvissa äkillisiltä vierailta
riisui hän kaulahuivinsa, pani ylleen yö-nuttunsa, tohvelit jalkaansa
ja yö-lakin päähän, ja istui alas valkean eteen syödäksensä
kauralientään.
Hänen tulennoksensa oli todella sangen vähäinen; varsin mitätön
tämmöisenä ankaran kylmänä yönä. Hänen täytyi istua aivan likellä sitä
ja kallistua sen yli, ennenkuin hän tunsi vähintäkään lämmintä tuosta
pivollisesta hiilistä. Takka oli vanhan-aikuinen. Joku hollantilainen
kauppias oli kauan aikaa sitten rakentanut sen ja panettanut sen
eriskummaisilla, hollantilaisilla tiilillä, jotka kuvailivat raamatun
tapauksia. Siinä nähtiin Kainit ja Abelit, faraon tyttäret, Saban
kuningattaret, taivaallisia sanansaattajia ilmassa, ja niitten alla
pilvet kuin höyhenvuoteet, Abrahamit, Belsazarit, apostoleita, jotka
lähtivät merelle hollantilaisissa voi-purtiloissa, sadottain kuvia,
jotka olisivat voineet vetää hänen ajatuksensa puoleensa; vaan
kuitenkin seitsemän vuotta takaperin kuolleen Marley'n kasvot
ilmestyivät ja nielaisivat, niinkuin muinoin profeetan sauva, kaikki
muut kuvat. Jos jokainen sileä tiili olisi ollut tyhjä ensiksi ja
sitten hänen ajatustensa eri katkelmista kyennyt luomaan jotakin kuvaa
pinnallensa, olisi niistä jokaisesta vanhan Marley'n pää irvistellyt.
"Joutavia!" sanoi Scrooge; ja astui poikki huoneen. Muutamia kertoja
edestakaisin käveltyään, istui hän taas. Kun hän nojasi päätänsä
taappäin tuolissansa, sattuivat hänen silmänsä vanhaan, ennen
käytettyyn kelloon, joka riippui huoneessa ja kävi jotakin nyt
unhotettua tarkoitusta varten erääsen kammioon rakennuksen ylimmäiseen
kerrokseen. Suureksi ihmeekseen ja oudolla, käsittämättömällä pelolla
näki hän, että tämä kello rupesi heilumaan. Se heilui niin hiljaa
alusta, että tuskin mitään ääntä kuului; mutta ennen pitkää se soi
lujasti ja samaten kaikki muut kellot talossa.
Tätä lienee kestänyt puolen minutia taikka minutin verran, mutta se
tuntui kokonaiselta tunnilta. Kellot lakkasivat, niinkuin olivat
alkaneetkin, samalla haavaa. Tämän perästä kuului jonkunlainen kolina
syvältä alhaalta, niinkuin joku olisi vetänyt raskaita kahleita
tynnyrien yli viinikellarissa. Scrooge muisti silloin kuulleensa, että
aaveet semmoisissa taloissa, joissa kummittelee, sanotaan laahaavan
kahleita perässään.
Kellarin-ovi lensi kumahtaen auki, ja sitten hän kuuli kolinan paljoa
selvemmin ensi kerroksen lattioilta; tuosta kuinka se tuli portaita
ylös ja lähestyi suoraan hänen oveansa.
"Ei sittenkään muuta kuin joutavia!" lausui Scrooge. "Minä en tahdo
uskoa sitä."
Hänen muotonsa muuttui kuitenkin, kun se pysähtymättä tuli jykeän oven
kautta ja astui huoneesen hänen silmiensä eteen. Kun se tuli sisään,
lehahti sammuva liekki ylös, ikäänkuin se olisi huutanut: "minä tunnen
tuon! Marley'n haamu!" ja vaipui taas alas.
Samat kasvot: ihan samat. Marley ja hänen kankipalmikkonsa, hänen
tavallinen liivinsä, kapeat housunsa ja saappaansa; saapasten tupsut
pystyssä, niinkuin hänen palmikkonsakin, hänen takkinsa liepeet ja
hiuksensa. Kahleet, joita hän veti perässään, olivat vyötetyt hänen
uumillensa. Ne olivat pitkät ja kiemuroitsivat hänen ympärillänsä,
niinkuin häntä; ja ne olivat tehdyt, (sillä Scrooge katseli niitä
likeltä), rahalaatikoista, avaimista, esilukoista, konttori-kirjoista,
asiapapereista ja raskaista teräskukkaroista. Hänen ruumiinsa oli
läpinähtävä, niin että Scrooge, kun hän tarkasteli häntä, näki hänen
liivinsä läpi molemmat napit takin selässä.
Scrooge oli usein kuullut sanottavan, ettei Marley'lla ollut mitään
sisällyksiä, mutta hän ei ollut koskaan uskonut sitä, ennenkuin nyt.
Ei, ei hän edes nytkään uskonut sitä. Vaikka hän katseli aivan puhki
haamun ja näki, kuinka se seisoi hänen edessään; vaikka hän tunsi,
kuinka sen kuoleman-kylmät silmät värisyttivät häntä; ja selitti
loimenkin siinä laskuisessa huivissa, joka oli sidottu kaulan ja leuvan
ympärille ja jota hän ei ollut havainnut ennen; ei hän sittenkään
uskonut, vaan taisteli aistejansa vastaan.
"Mitä tämä on!" sanoi Scrooge pistäväisesti ja kylmästi, kuin ainakin.
"Mitä sinä minusta tahdot?"
"Paljon!" -- Marley'n ääni, siitä ei ollut epäilystä.
"Kuka sinä olet?"
"Kysy minulta, kuka minä olin."
"Kuka sinä siis olit?" lausui Scrooge, sovittaen ääntänsä. "Sinä olet
kovin tarkka haamuksi." Hän aikoi sanoa: "haamuun verraten", mutta
lausui, niinkuin hän lausui, koska hän katsoi sitä soveliaammaksi.
"Eläessäni minä olin sinun kauppakumppanisi Jakob Marley."
"Osaatko -- osaatko sinä istua?" kysyi Scrooge, katsellen häntä
epäileväisesti.
"Osaan kyllä."
"Koetapas sitten."
Scrooge teki tämän kysymyksen, koska hän ei tietänyt, voisiko aivan
läpinähtävä haamu käydä tuolille istumaan. Hän ymmärsi myöskin, että,
jollei haamu pystynyt tähän, asia ehkä pakoittaisi sitä johonkin
vaikeaan selitykseen. Mutta haamu istui alas toiselle puolelle takkaa,
niinkuin se olisi ollut aivan tottunut siihen.
"Sinä epäilet minua", arveli haamu.
"Niin epäilenkin", lausui Scrooge.
"Mitä todistusta omien aistiesi lisäksi vaadit, että olen olemassa?"
"Minä en tiedä", vastasi Scrooge.
"Miksi et aistejasi usko?"
"Siksi", sanoi Scrooge, "että vähäinen asia vaikuttaa niihin. Pikkuinen
epäjärjestys vatsassa saa ne valehtelemaan. Sinä olet ehkä sulaamaton
lihapalanen, sinapin tilkka, juuston murunen, puoli-raa'an potaatin
puolisko. Sinussa on enemmän verta, kuin mainetta, olet mikä olet."
Scrooge'n ei juuri ollut tapa laskea leikkiä eikä hän sydämessään ollut
silloin ollenkaan ilkku-tuulella. Totta puhuen koetti hän olla hilpeä
vaan Hajottaaksensa omia ajatuksiansa ja tukehuttaakseen pelkoansa;
sillä haamun ääni tunki läpi luun ja lihan.
Jos olisi täytynyt istua vaan hetken aikaa ja katsella näitä
liikkumattomia, lasinkaltaisia silmiä, olisi se ollut varsin pirullista
Scrooge'lle, sen hän hyvin huomasi. Sekin kovasti kauhistutti, että
kummituksella oli omituinen, niinkuin helvetistä lähtevä ilma
ympärillään. Scrooge ei voinut itse tuntea sitä, mutta niin oli aivan
selvästi laita; sillä vaikkei haamu humahtanut paikaltansa, löyhyivät
sen hiukset, liepeet ja tupsut lakkaamatta, niinkuin jonkun uunin
kuumasta höyrystä.
"Sinä näet tämän hammaskaivimen?" kysyi Scrooge, vasta mainitusta
syystä taas nopeasti ryhtyen kysymiseen ja toivoen, että hän, vaikka
vaan tuokioksi, luovuttaisi pois kummituksen kivettyneen katseen.
"Kyllä", vastasi haamu.
"Sinä et katsele sitä", sanoi Scrooge.
"Minä näen sen kuitenkin", väitti haamu.
"No niin!" vastasi Scrooge, "minun ei tarvitse kuin nielaista tämä, ja
legiona haamuja, joita oma mielikuvitukseni on luonut, vainoavat minua
koko loppupuolen ikääni. Joutavia, sanon minä, joutavia!"
Nyt päästi kummitus hirveän huudon ja ravisti kahleitansa niin
kauhealla ja pelottavalla tavalla, että Scrooge'n täytyi pitää lujasti
kiinni tuolistansa, pyörtymättä pysyäkseen. Mutta kuinka monta vertaa
suuremmaksi hänen kauhunsa kävi, kun aave riisui pois kääreen
päästänsä, niinkuin siitä olisi ollut liika lämmin sisässä, ja alileuka
lonkahti alas rinnalle!
Scrooge vaipui polvillensa ja pani kätensä ristiin kasvojensa eteen.
"Armoa!" hän lausui. "Kamala ilmiö, miksi kiusaat minua?"
"Sinä mailmaan mieltynyt ihminen!" vastasi aave, "uskotko minua vai
ei?"
"Uskon", sanoi Scrooge. "Minun täytyy. Mutta miksi kuolleitten haamut
liikkuvat maan päällä, ja miksi he tulevat minun luokseni?"
"Jokaiselta ihmiseltä vaaditaan", vastasi kummitus, "että sen henki
vaeltaa ympäri kanssa-ihmisten joukossa ja matkustaa laajan; ja jollei
henki tässä elämässä lähde kulkemaan, on se kuoleman jälkeen siihen
tuomittu. Se on tuomittu kiertelemään mailmaa -- ah, voi minua! ja
näkemään sitä, johon se ei voi ottaa osaa, mutta johon se olisi voinut
ottaa osaa maan päällä ja niinmuodoin joutua onnelliseksi!"
Taas aave päästi huudon, ravisti kahleitansa ja väänteli laihoja
käsiänsä.
"Sinä olet kahleissa", lausui Scrooge vapisten. "Kerro minulle, miksi."
"Minä kannan niitä kahleita, joita eläessäni itselleni ta'oin", vastasi
aave. "Minä valmistin niitä renkaasta renkaasen, kyynärästä kyynärään;
minä vyötin ne ympärilleni omin ehdoin, ja omin ehdoin minä kannoin
niitä. Onko niitten kaava outo _sinulle_?"
Scrooge vapisi yhä enemmän.
"Vai tahtoisitko tietää", jatkoi haamu, "kuinka raskas ja pitkä se luja
paula on, jota itse kannat? Se oli aivan yhtä raskas ja pitkä, kuin
tämä, seitsemän joulua takaperin. Sinä olet isontanut sitä siitä
lähtien. Niissä kahleissa on painoa!"
Scrooge katsahti ympärillensä lattialle, peläten, että noin viiden-,
kuudenkymmenen sylen pituinen rauta-touvi oli kietonut hänet; mutta hän
ei nähnyt mitään.
"Jakob", sanoi hän rukoilevaisesti. "Vanha Jakob Marley, kerro minulle
enemmän. Puhu lohdutusta minulle, Jakob!"
"Minulla ei ole itsellä mitään", vastasi aave. "Se tulee muilta
aloilta, Ebenezer Scrooge, ja toimitetaan toisenlaisten lähettien
kautta toisenlaisille ihmisille. Enkä minä voi kertoa sinulle, mitä
tahtoisin. Tuokio aikaa lisäksi. Siinä kaikki, mitä minulle on
sallittu. Minä en saa levätä, minä en saa pysähtyä, minä en saa viipyä
missään. Minun henkeni ei käynyt koskaan konttoriamme ulompana --
huomaa, mitä sanon! -- elämässäni minun henkeni ei koskaan pyrkinyt
ulkopuolelle raha-puotimme ahtaita seiniä; ja väsyttävät päiväykset
ovat minun edessäni!"
Scrooge'n oli tapa aina, kun hän rupesi ajattelemaan, pistää kätensä
housunplakkariinsa. Aaveen sanoja punnitessaan teki hän nytkin niin,
mutta silmiänsä ylös nostamatta taikka polviltansa kohoamatta.
"Sinä olet varmaan liikkunut kovin hitaasti, Jakob", muistutti Scrooge
asiamiehen tavalla, vaikka nöyrästi ja kunnioittavaisesti.
"Hitaasti!" kertoi haamu.
"Seitsemän vuotta kuolleena", arveli Scrooge. "Ja kävellyt koko ajan!"
"Koko ajan", sanoi haamu. "Ei mitään lepoa, ei mitään rauhaa,
lakkaamattomia omantunnon vaivoja."
"Kuljetko nopeasti?" kysyi Scrooge.
"Tuulen siivillä", vastasi haamu.
"Sinä olet kai suorittanut aika matkan seitsemän vuoden kuluessa",
lausui Scrooge.
Kun haamu kuuli tämän, kiljasi se uudestaan ja kalisti kahleitansa niin
hirveästi yön hiljaisuudessa, että kaupungin vartiamiesten olisi
täydellä syyllä sopinut haastaa häntä oikeuteen rauhan häiritsemisestä.
"Voi vangittu, sidottu ja kahdenkertaisesti kahletettu!" huudahti
kummitus, "kun ei tiedä, että kokonaiset vuosisadat taukoamatonta
työtä, jota kuolemattomat olennot tekevät tämän mailman hyväksi, saavat
mennä ijankaikkisuuteen, ennenkuin se hyvä, johon mailmassa on
tilaisuutta, kaikki on kehkeyntynyt. Kun ei tiedä, että jokaisen
kristityn henki, joka työskentelee siivosti vähäisellä alallansa, olipa
se mikä hyvänsä, huomaa kuolevaisen elämänsä liian lyhyeksi, niihin
äärettömiin keinoihin katsoen, joilla voisi hyötyä tehdä. Kun ei tiedä,
ettei mikään katumuksen määrä voi palkita väärin käytettyä elämää!
Kuitenkin semmoinen minä olin! Oi! Semmoinen minä olin!"
"Mutta sinä toimitit aina hyvin asiasi, Jakob", sammalsi Scrooge, joka
nyt alkoi sovittaa haamun puhetta itseensä.
"Asiasi!" huudahti haamu, väännellen taas käsiänsä. "Ihmiskunta oli
minun asiani. Yhteinen hyvä oli minun asiani; armeliaisuus,
sääliväisyys, pitkämielisyys ja hyvänsuonti olivat kaikki minun asiani.
Kauppani toimet olivat vaan veden pisara asiaini aavassa valtameressä!"
Nyt se ojennetuilla käsivarsilla nosti ylös katseensa, niinkuin niissä
olisi ollut kaikki syy sen turhaan suruun, ja paiskasi ne rajusti
maahan jälleen.
"Tähän vierevän vuoden aikaan", lausui kummitus, "kärsin minä kaikkein
enimmän. Miksi minä astuin kanssaihmisten joukossa, silmät alaspäin,
enkä koskaan nostanut niitä tuota siunattua tähteä kohden, joka
johdatti viisaat miehet halpaan majaan! Eikö löytynyt mitään köyhiä
asuntoja, joihin sen valo olisi ohjannut _minua_?"
Scrooge pelästyi paljoa enemmän, kun hän kuuli kummituksen jatkavan
tällä tavalla, ja rupesi erittäin vapisemaan.
"Kuule minua!" huusi haamu. "Minun aikani on melkein mennyt."
"Minä kuulen", lausui Scrooge. "Mutta älä ole kova minua vastaan! Älä
puhu niin kovasti, Jakob! Älä puhu!"
"Minkä vuoksi minä ilmestyn sinun edessäsi tämmöisessä näkyväisessä
muodossa, sitä en saa sanoa. Minä olen näkymätönnä istunut sinun
vieressäsi monta monituista päivää."
Se ei ollut mikään hauska ajatus. Scrooge'a värisytti ja hän pyyhki
hikeä otsastansa.
"Tämä ei ole mikään helppo osa minun katumusharjoituksistani", lisäsi
haamu. "Minä olen täällä tänä yönä varoittamassa sinua, että sinulla on
vielä mahdollisuus ja toivo karttaa minun kohtaloani. Semmoinen
mahdollisuus ja toivo, jonka minä voin hankkia, Ebenezer."
"Sinä olit aina hyvä ystävä minulle", sanoi Scrooge. "Minä kiitän
sinua!"
"Kolme henkeä tulee sinun luoksesi", jatkoi haamu.
Scrooge'n muoto venyi melkein yhtä pitkäksi, kuin haamun oli.
"Onko tämä se mahdollisuus ja toivo, jota mainitsit, Jakob?" kysyi hän
vapisevalla äänellä.
"On."
"Minä -- minun olisi enemmän mieleeni, jollei --" arveli Scrooge.
"Elleivät he tule", lausui haamu, "ei sinulla ole mitään toivoa välttää
sitä tietä, jota minä paraikaa astun. Odota ensimäistä huomisaamuna,
kun kello lyö yksi."
"Enkö minä saisi vastaan-ottaa heitä kaikkia yhtaikaa ja sitten päästä,
Jakob?" esitteli Scrooge.
"Odota toista seuraavana yönä samalla hetkellä. Kolmatta taas
seuraavana yönä, kun kahdentoista lyömä on kajahtanut. Katso minua,
sillä sinä et näe minua enää; ja katso, että itsesi tähden muistat,
mitä on tapahtunut meidän keskenämme!"
Nämät sanottuaan otti haamu kääreensä pöydältä ja sitoi sen jälleen
päänsä ympärille. Scrooge tiesi tämän hammasten napsauksesta, joka
kuului, kun leuvat löivät yhteen. Hän uskalsi nostaa silmänsä ja näki,
että hänen yliluonnollinen vieraansa seisoi suorana vastapäätä häntä,
kahleet kierrettyinä käsivarren yli ja ympäri.
Aave siirtyi takaperin hänen luotansa; ja joka askeleelta, jonka se
astui, aukeni akkuna hiukan, niin että, kun aave saapui sen luo, se oli
aivan selällään.
Kummitus viittasi Scroog'ea lähestymään. Hän lähestyi. Kun he olivat
kahden askeleen päässä toisistaan, nosti Marley'n haamu ylös kättänsä,
varoittaen häntä likemmäksi tulemasta. Scrooge seisahtui.
Ei niin paljon kuuliaisuudesta, kuin hämmästyksestä ja pelosta; sillä,
kun käsi nostettiin, kuuli hän sekavaa hälinää ulkoa ilmasta;
katkonaisia voivotuksen ja katumuksen ääniä; sanomattoman surun ja
itsesyytöksen vaikeroimista. Tuokion kuunneltuaan yhtyi haamu
murheelliseen valituslauluun ja leijahti ulos kalpeaan, mustaan yöhön.
Scrooge astui akkunan luo. Hän oli rohkea uuteliaisuudesta. Hän
katsahti ulos.
Ilma oli aaveita täynnä. He liikkuivat voihkien sinne tänne
levottomassa häärinässä. Jokainen heistä kantoi samanlaisia kahleita,
kuin Marley'n haamu; muutamat (ne olivat ehkä rikollisia hallituksia)
olivat sidotut yhteen; ei kukaan ollut vapaa. Scrooge oli hyvin
tuntenut monta heistä, kun he elivät. Hän oli ollut aivan tuttu erään
vanhan, valkoiseen liiviin puetun aaveen kanssa, jonka nilkkaluuhun
mahdottoman suuri, rautainen kassakirstu oli kiinnitetty. Tämä huusi
surkeasti, kun hän ei voinut auttaa yhtä kurjaa naista lapsinensa,
jonka hän näki istuvan alhaalla jollakin portaalla. Heidän kaikkien
onnettomuutensa oli selvästi siinä, että he koettivat aikaan saattaa
hyvää inhimillisissä asioissa, mutta olivat ijäksi kadottaneet kykynsä.
Haihtuivatko nämät olennot sumuksi vai peittikö sumu heidät, sitä hän
ei voinut sanoa. Mutta he ja heidän aaveen-ääneensä katosivat yhdessä;
ja yö kävi samanlaiseksi, kuin se oli ollut, kun hän astui kotiin.
Scrooge sulki akkunan ja tutkisteli ovea, jonka kautta haamu oli tullut
sisään. Se oli kahdenkertaisesti lukittu, niinkuin hän oli omin käsin
lukinnut sen, ja teljin oli aivan koskematta. Hän yritti sanoa:
"joutavia!" mutta seisahtui ensimäiseen tavuun. Ja koska hän siitä
mielenliikutuksesta, jossa hän oli ollut, taikka päivän vaivoista
taikka katsahduksestaan näkymättömään mailmaan taikka haamun ikävästä
keskustelusta taikka myöhäisestä ajasta kovasti kaipasi lepoa, meni hän
suoraan maata päältänsä riisumatta ja nukkui kohta.