Eeron lähdettyä tuntui Ailista siltä kuin elämä olisi seisahtunut. Hän
ei enää kyennyt kärsimäänkään. Kylmä kolkkous oli hänen ympärillään,
ilo, onni ja nuoruus iäksi mennyttä. Hän ei toivonut elämältä mitään.
Lääkäri kehoitti häntä lähtemään maalle. Mutta Kaarilaan ei hän
saattanut mennä ja miten olisi hän muualla saanut aikansa kulumaan,
ypöyksin synkkine ajatuksineen. Helsingissä oli sentään määrätty työ.
Samaa työtä, jota hän kerran oli inhonnut, siunasi hän nyt, sillä se
haihdutti hänen tunteitaan, se väsytti. Jota enemmän työtä oli ollut
päivällä, sitä tervetulleempi oli hänelle ilta, sitä makeampaa oli
hänen unensa.
Illat hänelle olivatkin juhlahetkiä. Hän sai silloin olla yksin,
ihmiset eivät kyselleet, eikä hänen tarvinnut hillitä itseään eikä
näytellä. Se oli sanomaton huojennus. Hänen ajatuksensa olivat silloin
ikäänkuin kokonaan poissa, ristiriidat vain kaukaista unta. Hän
laskeutui pehmeään vuoteeseensa, nautti hiljaisuudesta ympärillään ja
nukkui. Ja kun hän aamulla heräsi ja ajatus taas rupesi toimimaan,
niin näki hän edessään elämänsä uran loppumattoman suorana ja pitkänä
viivana, niinkuin yksinäinen kulkija talvella ajaessaan järven selkää
katselee edessään olevaa viittatietä: jää on sileää, hiljaista
juoksua tekee hevonen, ei tule ketään vastaan, maisema ympärillä on
valkeanharmaa, tyyni ja puhdas...
Mutta kevään mukana rupesi hänen rauhansa horjumaan. Hänet valtasi
ääretön koti-ikävä. Jota valoisammiksi päivät kävivät ja jota enemmän
hanki suli, sitä enemmän se kasvoi, vaikka hän taisteli sitä vastaan.
Vihdoin päätti hän kirjoittaa äidille ja Pekalle, kertoa kaikki ja
pyytää, että he ottaisivat hänet takaisin kotiin.
Ja odottaessaan vastausta kirjeeseensä, oli kuin valonsäde olisi
tunkeutunut hänen elämäänsä: hänen rinnassaan alkoi kyteä toivon kipinä.
Hän ei kuitenkaan saanut kirjeeseensä vastausta. Äiti kyllä kirjoitti,
mutta muista asioista, ja Pekka vaikeni itsepintaisesti. Tämä
kaikki oli aivan selittämätöntä, Aili ei ymmärtänyt, miten hän sen
käsittäisi. Hän raivostui, vimmastui ja kävi yhä alakuloisemmaksi
ja levottomammaksi. Varsinkin niinä päivinä, jolloin postin piti
tulla Kaarilasta, oli odotus aivan sietämätöntä. Tavallisesti hän
silloin huusi Maijan luokseen ja rupesi häneltä kyselemään, millaista
Kaarilassa oli ollut jouluaikana. Heistä oli Maijan kanssa tullut
erinomaisen hyvät ystävät.
Niin oli Aili yhtenäkin iltapäivänä pitkän aikaa levännyt sohvalla
heidän huoneessaan, miettien, mitä tämä kaikki saattoi tietää.
Oli kirkas kevätilta. Avoimesta ikkunasta tunki huoneeseen raikas,
viileä ilma. Pihasta kuului naurua ja lasten ääniä. Aili nousi, likeni
ikkunaa ja huusi Maijaa nimeltä.
-- No? tuli vastaukseksi.
Ja hetkisen perästä seisoi Maija hänen edessään punaposkisena ja
reippaana.
-- Saivat minut houkutelluksi kanssaan palloa lyömään, selitti hän
nauraen ja lisäsi sitten nuhtelevasti: -- Kuulehan Aili, joko sinä nyt
taas ajattelet sitä kirjettä? Saat nähdä että se tulee!
-- Niin, jospa tulisi!... Mutta sitä sinä jo niin monta kertaa turhaan
olet ennustanut. Ei, minä en ymmärrä tätä!... Nyt minä olen sen asian
päättänyt: minä kirjoitan ensi postissa ja ilmoitan, että minä tulen
Kaarilaan kaikista heidän kielloistaan huolimatta. Tahdon heidät nähdä
omin silmin, ajakoot sitten pois, jos...
-- No niin, sehän on kaikista viisainta. Eiväthän he sinua poiskaan
voi ajaa... Nämä ovat Pekan vehkeitä. Äiti sinua kovasti ikävöi, mutta
tiedäthän, että hän sokeasti tottelee Pekkaa, jos Pekka oikein rupeaa
jotakin tahtomaan. Ja tässä suhteessa oli hän aivan järkähtämätön...
-- Sanot että Pekka oli muuttunut?
-- Sanon, sillä muuttunut hän oli. Oli laihtunut ja antanut partansa
kasvaa. Näytti niin vanhalta -- tai oikeastaan miehekkäältä. Yleensä
hän oli kaunistunut aika lailla.
-- Mutta mieleltäänkin?
-- Kyllä hän oli mieleltäänkin muuttunut, mutta ei edukseen. Hän oli
kaiket päivät synkkä kuin ukkospilvi, puheli vielä vähemmin kuin ennen
eikä milloinkaan laskenut kuivaa leikkiään. Äiti sanoi hänen olevan
sinulle silmittömästi suutuksissa. Mutta mitä sinä siitä: joka syyttä
suuttuu, se lahjatta leppyy.
-- Hän ei syyttä ole minulle suutuksissa! huoahti Aili.
-- Älä hulluttele, pitihän sinun päästä Helsinkiin!
-- Oliko hän todellakin tilannut Runebergin ja Shakespearen teokset?
-- Sano nyt muuta! Äkkiä ruvennut kiihkeästi rakastamaan kirjallisuutta
ja pitämään Heinen kuvaa pöydällään.
Maija purskahti nauruun ja hypähti kevyellä ponnistuksella sängyn
päädylle istumaan.
-- Jaa, jaa ne läksyt, muisti hän äkkiä, pisti sormet tukansänkensä
läpi ja laskeusi takaisin lattialle.
Hetkisen hän siinä seisoi vakavana tuijottaen eteensä, mutta heilautti
sitten käsivarsiaan, valoisan hymyn valuessa kasvoille. -- Mutta vuoden
päästä! Silloin ei ole pitkä matka valkeaan lakkiin!
-- Sinä onnellinen! sanoi Aili hiljaa ja laski kätensä hänen kaulaansa.
-- Älä sinä turhia! Yhtä onnellinen sinä olet!
Ja Maija otti häntä kiinni vyötäisistä ja nosti hänet hyvän kappaleen
ylös lattiasta.
Vielä samana iltana kirjoitti Aili Kaarilaan, että hän nyt aikoo jättää
Helsingin ja tulla kotiin. Viikon päästä loppuvat hänen tuntinsa ja
hiukan myöhemmin saattaa hän päästä vapaaksi pankista. Hän tulee
kaikista kielloista huolimatta. "Ajakaa sitten pois jos tahdotte."
Tähän kirjeeseen tuli Pekalta seuraava vastaus oikein
sisäänkirjoitetussa kirjeessä.
"Olet kauan saanut odottaa vastausta kirjeeseesi huhtikuun 8
p:ltä. En ole voinut sinulle ennen kirjoittaa, sillä minun on
pitänyt miettiä, mitä kirjoittaisin.
Ymmärrän täydellisesti, ettet viihdy kaupungissa. Sillä sen
mielestä, joka on maalla kasvanut, on kaupunkielämässä aina
jotakin tyhjää ja pintapuolista. Mielelläni sanoisin "tervetuloa"
jo äidinkin tähden, joka koko talven on sinua ikävöinyt. Mutta
minun täytyy olla suora. Saat sitten itse päättää, tuletko vai
etkö.
Hämmästyt varmaankin kovasti, mutta asian laita on se, että
jo kauan olen rakastanut sinua en yksin sisarenani. Pelkäsin
matkaasi Helsinkiin, sillä minä arvasin, kuinka kävisi. Kun
sitten kirjoitit kihlauksestasi, niin ilostuinhan minä toiselta
puolen onnestasi, vaikka taas toiselta puolen tunsin, että minun
onneni siitä sai kuoliniskun. Se oli vaikea aika. Minun olisi
ollut mahdotonta silloin nähdä sinua täällä kotona. Sentähden
kielsin sinua tulemasta. Tiedän, että se oli pahasti tehty, mutta
ihminen on itsekäs, en saanut tunnettani voitetuksi, vaikka
kuinka taistelinkin vastaan. Voit ehkä suoda minulle anteeksi,
jos tiedät, että minä juuri niihin aikoihin suuresti kärsin.
Olen kauan epäillyt, sanoisinko sinulle tätä kaikkea nyt, kun ei
sydämeni haava vielä ole ehtinyt mennä umpeen. Mutta sinä pakotat
itse minut siihen. Täytyyhän minun olla suora.
Sinä kysyt, enkö tahdo sinua toverikseni. "Me suunnittelisimme
yhdessä viljelyksiä, kävelisimme metsissä ja soutelisimme
järveä niinkuin entisinä aikoina. Me toimittaisimme Kaarilan
alueelle koulun -- se kävisi helpommin nyt, kun saamme muutaman
sadan arpajaiskomitealta --, me koettaisimme tehdä Kaarilan
kansan onnelliseksi." Sinä lausut sanoillasi toivomuksia,
jotka minullekin ovat mitä rakkaimpia. Mutta minä olen niitä
luonteita, jotka tahtovat kaikki tai ei mitään. En voi tyytyä
sinuun sisarena. Miehenä ja vaimona meidän yhdessä täytyy uhrata
elämämme Kaarilalle, tai täytyy jommankumman meistä ikipäiviksi
luopua Kaarilasta.
Nyt tiedät kaikki. Voit itse päättää mitä teet. Jos luulet, että
voit minua rakastaa, niin kirjoita ja määrää päivä jolloin tulet,
niin olen sinua vastassa asemalla.