Aili oli kuin pilvistä pudonneena. Hänen täytyi nauraa. Pekka hänen
miehekseen, hän Pekan vaimoksi! Sellaista mahdollisuutta ei hän ollut
tullut ajatelleeksi. Hänen piti itseltään kysyä, näkikö hän unta vai
elikö hän todellisuudessa. Pekka kirjoittaa hänelle kosimakirjeen!
Jotakin niin sanomattoman hullua!
Kului pari päivää ennenkuin hän tottui pitämään tuota kummallista asiaa
mahdollisuutena. Ja seuraavat päivät hän käveli kuin unissaan. Välistä
olivat ajatukset aivan sekaisin, hänen täytyi koota kaikki voimansa
ennenkuin hän pääsi takaisin järkiinsä.
Miten Pekka, tuo umpimielinen luonne, olikaan mahtanut kärsiä! Aili
kärsi hänen kanssaan, kun hän vain sitä ajatteli. Hänen mielensä kävi
yhä vakavammaksi ja surullisemmaksi. Hänen oli Pekkaa niin sanomattoman
sääli.
Hän siirsi vastauksensa päivästä päivään ja pakeni yksinäisyyteen
ajattelemaan. Vihdoin tuli taas päivä, jolloin posti läksi Kaarilaan ja
hän tunsi, että hänen piti tehdä päätös.
Hän ei ollut nukkunut koko yönä, ja heti pankista päästyään kiirehti
hän kävelemään kaupungin syrjällä olevaan puistoon. Kevät oli tullut
tavattoman nopeasti. Oli lämmin päivä, kaduilla vilisi vaaleisiin
puettuja herroja ja naisia keveissä kesähatuissa. Puistossa vihannoivat
nurmikot, vanhat puut olivat hiirenkorvalla, kiiltävänä lepäsi
laaksossa lampi ja tyynenä uiskenteli pinnalla joutsen, antaen valkean
kuvansa päilyä veden kalvossa. Aleneva aurinko valoi hohdettaan ilmaan,
joka tuoksui.
Aili valitsi syrjäiset polut ja likeni etäisimpiä kumpuja. Kuinka Pekka
oli mahtanut kärsiä, Pekka, hänen veljensä... Hän oli häntä jo kauan
rakastanut. Ehkä jo lapsena, kun he yhdessä leikkivät.
Totta oli, että he silloin olivat olleet erottamattomat ystävät.
Yhdessä he olivat myyrineet hiekkaläjillä, leiponeet savikakkuja ja
keksineet jos jonkinlaisia leikkejä. Miten monesti Pekka oli ottanut
hänet syliinsä ja kanniskellut häntä, kun hän väsyi... Kuinka Pekka
aina oli pitänyt hänen puoliaan ja suojellut häntä, jos mahdollinen
vaara uhkasi!
Aili istuutui penkille, antoi katseensa liidellä pitkin vihannoivia
nurmia ja muisteli entisiä aikoja. Pienet tapaukset, joita ei hän
milloinkaan ennen ollut huomannut, johtuivat nyt hänen mieleensä...
Kuinka kerran isä oli aikonut lähteä kirkolle ja ottaa Pekan mukaansa,
mutta Pekka oli ruvennut itkemään ja sanonut, ettei hän lähde, jollei
Aili pääse... Ja liikutettuna poikasen pyynnöistä oli isä todellakin
ottanut Ailin mukaan. He olivat sitten Pekan kanssa istuneet isän
kääsien takana.
Kerran kesällä... Oli juhannusaatto ja talo oli koristeltu lehvillä.
Iltapäivällä tuli vieraita, muiden muassa muuan kauppias, joka
tavallisesti toi mukanaan tuliaisia lapsille. Aili ja Pekka olivat
vieneet vieraansa tupaan, jonka permannolle oli levitetty tuoreita
heiniä, ja siellä he nyt piehtaroivat, nakerrellen kauppiaan tuomia
vesirinkelejä... Pekka oli sinä päivänä saanut uudet saappaat
ja Aililla oli uusi, sinisenkirjava pumpulihame... He rupesivat
leikkimään panttileikkiä. Tuli sitten sellainen tapaus, että Pekan
panttinsa lunastukseksi piti ajaa ulos tuvasta kaikki ihmiset siinä
järjestyksessä, jossa hän heistä piti -- nimittäin jättää sen
viimeiseksi, josta hän piti enimmin... Pekka joutui suuresti hämilleen,
mutta malttoi mielensä ja ajoi ensin suurella melulla ulos piian,
joka sattumalta oli tullut tupaan. Sitten sai lähteä Maija, joka oli
joukosta nuorin ja joka oikeastaan armosta oli otettu koko leikkiin.
Kaikista viimeksi lähtemään määrättiin Aili...
Hänen täytyi hymyillä läpikäydessään noita muistoja. Ne olivat niin
kirkkaat ja heleät... Sittemmin oli heidän välinsä kyllä muuttunut.
Pekka oli ollut paljon poissa. Aili oli sulkeutunut itseensä ja käynyt
maailmalle katkeraksi. Hän oli ruvennut kaipaamaan pois Kaarilasta.
Sitten oli Eero tullut, Eero, joka nyt vapaana asteli etelässä! Aili
ajatteli häntä tyynesti, tuntematta tuskaa tai surua. Kummallista,
miten pian hän olikaan saattanut hänestä luopua! Mutta syynä oli se,
että kaipaus maalle niin kokonaan oli täyttänyt hänen rintansa. Hänessä
ei ollut sijaa millekään muulle.
Kuinka hyvin hän ymmärsi Pekan!
Mutta tulla hänen morsiamekseen, hänen vaimokseen! Päätöksen täytyi
pian tapahtua.
Hänen rintansa täytti outo tuska, tunne, jonka hän kerran ennen oli
tuntenut -- eräänä syysiltana, kun hän Seppälän aholla oli kohdannut
Pekan... Oli syksy, lehdet rapisivat puista... joutsenparvi liiteli
heidän päittensä päällitse ja aurinko kultasi valkeat siivet. Ympärillä
oli sydänmaan suuri yksinäisyys. Silloin olivat heidän sielunsa
koskettaneet toisiaan. Aili oli pelästynyt. "Pekka, oletko veljeni?"
oli hän huudahtanut. Hän muisti sen niin selvään. Ja nyt hän myöskin
sen ymmärsi.
Kihlautua Pekkaan -- se on kihlautua Kaarilaan, sydänmaahan,
yksinäisyyteen, kihlautua työhön, huoleen, kansaan suruineen ja
iloineen...
Aili säpsähti ja sulki kätensä ristiin. Kylmä väre pöyristytti hänen
ruumistaan, selittämätön juhlallisuuden tunne hänet valtasi.
Hän pyyhkäisi kiireesti pois kyynelen poskeltaan, nousi ja alkoi
hitaasti astella eteenpäin.
-- Auta minua Jumala, sano minulle, mitä minun tulee tehdä!
Hän tunsi, että jos hän luopuu Kaarilasta ja Pekasta, niin hänen
mieleensä jää kamala tyhjyys. Hän ei viihdy missään muualla kuin
Kaarilassa, häntä ei kukaan muu ymmärrä kuin Pekka, tuo hyvä,
luotettava ja puhdassydäminen Pekka...! Ehkä tämä, mitä hän nyt tuntee,
onkin rakkautta.
Tunnin kuluttua lähtee juna. Kirje voi vielä ehtiä. Kiireesti Aili
alkoi astua kaupunkia kohti. Hän meni suoraan rautatieasemalle,
hankki paperiarkin, kirjekuoren ja lyijykynän ja kirjoitti, nojaten
ikkunanpieleen: "Kiitos kaikesta! Minä tulen. Ole lauantai-iltana
vastassani asemalla. Aili."
Hän liimasi hermostuneesti kiinni kirjekuoren ja riensi
kirjelaatikolle. Vielä siinä hänet valtasi epäilys ja hänen piti koota
ajatuksensa:
Enhän ole kevytmielinen, tiedänhän että tämä on ainoa, joka minua voi
tyydyttää. Auta Jumala, että Pekkakin tulisi onnelliseksi!
Kirje putosi laatikkoon.
Oli kuin kivi olisi langennut Ailin sydämeltä. Hänen rintaansa
laskeutui tyyni, turvallinen tunne, rauha, jota ei hän milloinkaan
ollut tuntenut. Hänellekin saattoi varmaan vielä olla iloa ja onnea
maailmassa. Nyt hän sen tunsi.