Muutamia päiviä arpajaisten jälkeen olivat klikin tytöt koolla Sohvi
Manteren luona. Oli juotu ensimmäinen kahvikuppi, joulutyöt olivat
levällään pöydällä ja puhe liikkui arpajaisissa, kenelle se tai se
voitto oli joutunut, kenen kanssa se tai se oli tanssinut, mitä se
tai se oli sanonut ym. sellaisessa. Rakennusmestarikin oli käynyt
tervehtimässä tyttärensä vieraita, istunut nojatuolissa, vetänyt sauhun
sikaristaan ja lausunut mielipiteensä hänkin.
-- Mutta miksei Pulua kuulu? kysäisi joku vihdoin.
Sohvi, joka juuri toimitti sisään lisää kahvia, hymyili merkitsevästi
ja virkkoi:
-- Hänellä on syynsä, hänellä on päänsärkyä, telefonoi Lyydi-täti
aamupäivällä. Voinhan vielä kysyä.
Hän meni telefoniin, soitti ja kysyi osaaottavalla äänellä, miten
"pikku Pulu" jaksoi, seuraavassa hetkessä seuralle ilmoittaakseen
vastauksen: Aili kiittää kutsusta ja pyytää lausua tuhannet
terveisensä. Ikävä kyllä hänellä yhä on päänsärkyä, joten hän ei voi
tulla.
-- Mutta kuulkaa, mikä häneen tuli arpajaisissa! Minulle kerrottiin,
että hän ääneen itkien, hiukset hajalla ja ilman päällysvaatteita olisi
juossut kadulle... joku olisi häntä kovin loukannut, josta hän suuttui.
-- Niin, sanottiin että se olisi ollut Laine, mutta ei Laine itse
mitään siitä tietänyt, sanoi kaikessa sovussa tanssineensa hänen
kanssaan franseesin. Mikähän sen tytön päähän pistikään!
-- Oikku tietysti. Minä nyt tiedän asian aivan tarkkaan, sillä Mattihan
onneksi sattui olemaan eteisessä, kun hän riensi alas portaita, ja
kiirehti karkulaisen perään.
-- Menikö hän todellakin ilman päällysvaatteita talvipakkaseen?
-- Meni, ja itkenyt hän oli aivan ääneen. Matilla oli ollut aika työ
hänestä, ennenkuin sai hänet kotiin...
-- No kuinka niin? Tahtoiko hän ehkä juosta avantoon.
-- Jotakin sinnepäin se oli ollut.
-- Kuka olisi luullut sitä! Sellaisena kyyhkysenä hän tuli maalta, niin
vaatimattomana sinisessä puolivillassa. Ja nyt osaa jo panna toimeen
tällaisia murhenäytelmiä.
-- Hyvä näyttelijättären alku!
-- Kyllä hän pitkin iltaa käyttäytyi niin... niin vähän _comme il faut_
kuin suinkin. Ettekö huomanneet, millä tavalla hän puhutteli herroja...
Pää kallellaan hän hymyili, nauroi ja näytteli valkeita hampaitaan...
Minä ihmettelen, että täti niin sokeasti sitä tyttöä ihailee. Olisinpa
minä hänen sijassaan, niin totisesti sanoisin hänelle, mikä käy
laatuun, mikä ei.
-- Etteköhän sentään tuomitse liian ankarasti? yritteli Elli puolustaa.
-- Se on hänessä ehkä luontoa.
-- Luontoa! Odotahan kun kerron. Hän istuu tuossa kavaljeerinsa,
nuoren ylioppilaan kanssa, syövät jäätelöä. "Tiedättekö, minulla ei
vielä koskaan ole ollut niin hauskaa kuin tänään!" Ylioppilas kysyy
ihastuneena, mikä siihen saattaa olla syynä -- ja tyttö heittää päätään
taapäin kuin vallaton, hemmoteltu lapsi ja vastaa -- että hän on
tanssinut niin paljon, hän rakastaa tanssia... "Ettekö te tahtoisi...
anteeksi ei, ei, ei, se ei ollut mitään..." Hän katselee viuhkansa
takaa ylioppilasraukkaa, joka kysyy ja kysyy, saamatta muuta vastausta
kuin: "te nauratte jos minä sen sanon!" tai "ei, se ei ollut mitään!"
kunnes vihdoin tulee totuus: "ettekö olisi niin hyvä ja tanssisi
kanssani? Te tanssitte niin viehättävästi!" Luontoa, luontoako tämä on?
Lienee lupa kysyä.
-- Hän on koketti, älä puolustakaan! Hyvin koketti.
-- Voi olla...
-- Ja kummoiseen välikäteen Eero jäi! Hän sanoi jo kauan sitten
pyytäneensä serkkunsa masurkkaan. Ja niinkuin te jokainen tiedätte,
niin masurkkaahan armollisen neidin päähän on tyrkytetty sekä sopivissa
että sopimattomissa tilaisuuksissa. Ja nyt äkkiä, kun Eero etsii
daamiaan, niin ei tätä ole missään... Yleinen etsintä ja kysyntä,
kunnes Matti tulee rauhoittamaan sillä tiedolla, että asianomainen on
-- karannut! Vakuutan, että Eero kävi noloksi.
-- Mutta Eero käyttäytyi sentään hyvin maltillisesti, -- minusta hänen
tapansa tässä tilaisuudessa juuri selvimmin osoittaa, ettei hänen ja
Pulun välillä voi olla mitään -- ei lentänyt ulos kadulle, vaan pyysi
Sohvin tanssiin ja jätti rauhallisesti koko asian Matin käsiin.
-- Matilta meni se masurkka! Tapasin tänään Eeron kadulla ja hän näytti
huonolta. Mikähän siinä oikein on?... Minä luulen vaanivani, että siinä
sittenkin on ollut jokin rakkausjuttu, joka on mennyt rikki!
-- Mutta hauskaa olisi tietää, mitä täti ja setä sanoivat Pululle
tuon karkaamisen johdosta. Eiköhän hän sentään saanut jonkinlaista
läksytystä!
-- Tiedänhän minä, huudahti Sohvi, -- täti kertoi minulle kaikki
tyyni. Setä oli ollut pahoillaan, hän oli ottanut armollisen neidin
kahdenkesken kanssaan ja luultavasti torunut. Mutta täti -- tunnemmehan
hänet! -- hän kunnioittaa liiaksi yksilöllisyyttä ja sen omituisuuksia
voidakseen kurittaa pahantapaisia lapsia. Eero taas sanoi, ettei hän
rupea sortamaan kenenkään vapautta. Hän ei edes vaadi serkultaan
selitystä siihen, miksei hän tanssinut hänen kanssaan tuota surullisen
kuuluisaa masurkkaa. "Hänellä on tietysti syynsä, jollen minä niitä
voikaan ymmärtää!"
-- Kuulkaa tytöt, telefonoidaan Eero tänne!
-- Saatte nähdä, ettei hän tule. Hän elää nykyään niin kokonaan siinä
ulkomaanmatkassaan ja syyttää vain "tutkintojaan ja lukujaan", niinkuin
se Kaarilan neiti sanoo.
-- Pannaan Matti telefoniin! Hän saa sanoa, että hän tarvitsee Eeroa!
-- Mutta kun ei Matti ole kotona!
-- No, sano sinä, että Matti käskee Eeroa!
Tytöt nauroivat keppostaan ja hiljenivät vasta kun Sohvi kilisti
telefonikelloa. Silloin he kaikki uteliaassa odotuksessa riensivät
kuuntelemaan. Sohvi puhui vakavalla äänellä, sanoi veljensä
välttämättömästi tarvitsevan Eeroa. Eero ei ole kotona! Istuu
kirjastossa. Kuinka ikävä! Mutta tytöt lohduttautuivat pian. Sohvi
kantoi pöydälle maljan, kukkurallaan hedelmiä, ja keskustelu alkoi.
Jonkin ajan se viipyi teatterissa ja viimeksi esitetyssä kappaleessa.
Sitten se palasi takaisin Ailiin.
-- Mutta, mutta, teidän olisi pitänyt nähdä mimmoiseksi sen Pulun
naama muuttui, kun me kerran kävelimme yhdessä ja silloin kohtasimme
Alma Liljebergin komeassa väljässä turkissaan. Ja kun minä sanoin: nyt
pitäisi Eeron olla täällä näkemässä entisen henttunsa! Voi sun...!
Tytöt tulivat siihen johtopäätökseen, että Aili todellakin oli ehtinyt
hyvin pitkälle mielistelemisen taidossa. Miten hän olikin osannut
näytellä vaatimatonta maalaislasta!
Vasta monen päivän perästä läksi Elli Ailia tervehtimään. Hänellä oli
paha omatunto siitä, ettei hän ollut ystäväänsä puolustanut. Mutta
tytöt olivat puhuneet niin vakuuttavasti, että hänen uskonsa oli
ruvennut horjumaan.
Hän tapasi Ailin tohtorin kirjoituspöydän ääressä kirjoittamassa. Hänen
poskensa hehkuivat ikäänkuin rasituksesta ja paperille piirtyi selvää,
jollei kaunistakaan käsialaa.
-- Mitä kummaa sinä kirjoitat? huudahti Elli empimättä.
Aili kohotti hymyillen päätään ja ojensi Ellille kätensä. Ilme hänen
kasvoillaan oli kummallisen päättäväinen.
-- Näytettä käsialastani! Katso, olen kyllästynyt laiskanpäiviin ja
aion ruveta tekemään työtä... Sain hiljan kirjeen kotoa, jossa minulle
luvataan, että vielä kauan saan viipyä Helsingissä. Tietysti minulla
pitää olla joku toimi... Ja setä on jo puhunut erään pankin herrojen
kanssa, että siellä saisin pienen viran. Mutta tahtovat tietysti
nähdä käsialani. Ja minä koetan tietysti esiintyä edukseni mikäli
mahdollista. Sentähden tässä nyt hikoilen.
Tohtori Wahlfeltin välityksellä Aili todellakin pääsi pankkiin,
aluksi tietysti vain harjoittelijaksi ilman palkkaa. Tietysti hänen
myöskin täytyi ottaa kurssi kirjanpidossa. Jonkin ajan perästä oli
hänellä toiveita saada varma virka, vieläpä hyvä. Sohvi vakuutti, että
Ailin kaikesta tästä oli kiittäminen ulkomuotoaan. Tirehtööri tahtoi
mielellään pankkiinsa kauniita tyttöjä -- se oli tunnettu asia. Pulu
saattoi iloita, sillä siinä virassa oli ylenemisen ja palkankorotusten
varaa.
Ailin tunteet olivat itse asiassa sangen ristiriitaiset. Koko
yritys oli hätäkeino, johon hän oli ryhtynyt vasta viimeisessä
tingassa, sitten kun hänen yhä uudistuneisiin kysymyksiinsä, miksei
hän saa Kaarilaan palata, oli tullut jyrkkä kielto. Tuntuihan taas
toiselta puolen suloiselta saada vakinaista työtä ja omia tuloja.
Ja jonkinlainen ylpeys yllytti häntä näyttämään, että hän kyllä
omillaankin tulee toimeen. Ensimmäinen käynti pankissa sentään vei
häneltä kaiken itseluoton ja lannisti hänet kokonaan. Kuva, joka
pankista, hänen tulevasta toimipaikastaan painui hänen mieleensä, oli
suorastaan vastenmielinen.
Korkea, laaja huone, jonka ovia avasivat univormuihin puetut, kankeat
vahtimestarit. Nuo viralliset karsinat ja rautaristikot pulpetteineen,
suurine kirjoineen... kuinka niissä mahtoikaan olla paljon numeroja ja
kauniilla, säännöllisellä käsialalla kirjoitettuja papereja! Hän tunsi
silmiään särkevän ja päätään huimaavan jo pelkästään tuota ajatellessa.
Ja sitten nuo neidit, jotka juhlallisina seisoivat tai istuivat
osastoissaan, sähkölamppujen valaistessa vihreän kuvun läpi...! Kuinka
he olivat samanlaiset, aivan kuin samaan kaavaan valetut! Kasvot
saattoivat erota toisistaan, mutta ilme oli kaikissa sama kankea,
virallinen. Yksin puku ja koko käytöskin olivat käyneet kaavamaisiksi.
Heistä oli kadonnut kaikki yksilöllisyys. Heissä ei ollut enää mitään
omaa. He olivat tulleet koneiksi pankkinsa palveluksessa. Ja siksi
tulisi hän, Ailikin!
Hän näki itsensä jo istumassa pulpetin ääressä, hiukset kierrettyinä
muodikkaaseen solmuun niskassa ja yllään kireä, arvokas, uusimuotinen
puku, niinkuin noilla muillakin... kädessä kynä ja edessään suuri,
suuri kirja, täynnä numeroja ja viivoittimella tehtyjä viivoja. Ja
hänen käsialansakin olisi yhtä säännöllinen ja siro kuin noiden
muidenkin, kasvojen ilme yhtä virallinen ja kankea... Ja sitä kestäisi
kesät talvet ilman muuta vaihtelua kuin silloin tällöin tanssiaiset,
konsertti tai illanvietto... Ja yksilöllisyytensä menettämistä vastaan
ei edes auttanut taistella. Piti alistua, velvollisuus oli tulla
hyväksi koneeksi pankkinsa palveluksessa... Mikä uljas elämäntehtävä!
Ja siihen hän oli vaihtanut vapautensa, rikkaan elämänsä Kaarilassa!
Aili kärsi sanomattomasti, eikä hän voinut kellenkään uskoa huoltaan:
olihan hän itse tätä tahtonut ja suurella vaivalla oli setä toimittanut
hänelle tuon toimen.
Aika kului hitaasti, varsinkin alussa. Eeroa näki hän harvoin. Sillä
aamulla, kun hän läksi pankkiin tai tunneilleen, oli Eero tuskin
noussut, ja päivällistunnilla ei ollut montakaan hetkeä juttelemiseen.
Illalla taas, kun Aili tuli kotiin, väsytti häntä kovasti. Klikin
seurassa oli hän enää ani harvoin. Ja kun hän oli ollut, tuli hänelle
aina mielipahaa. Tytöt näyttivät häntä miltei vainoavan, varsinkin
Sohvi... joka yhtämittaa pisteli ja teki viittauksia Ailin suhteesta
serkkuunsa. Eero kyllä vakuutti, ettei se ollut kuin leikkiä, mutta
Aili ei päässyt epäluulostaan. Sen tähden pysytteli hän kotona niin
paljon kuin suinkin, hän ompeli joululahjoja. Eerolle teki hän komeaa
matkahihnaa. Erityisellä ilolla valmisti hän niitä lahjoja, joita aikoi
lähettää Kaarilaan.
Muuten ei hän millään ilolla ajatellut joulun tuloa. Ja ennen, kuinka
hän oli laskenut viikot ja päivät! Mutta Helsinkiinhän hän jäisi
jouluksi -- viettäisi ensimmäisen joulunsa kaupungissa. Loma-aika
pankista oli aivan lyhyt -- jotapaitsi ei kotoa sanallakaan oltu
kutsuttu tulemaan. Emma rouva kyllä kirjoitti mitä hellimpiä kirjeitä,
mutta ei koskaan sanonut: tule! Ja Pekka vaikeni itsepintaisesti.
Kipeä katkeruus nousi Ailin rintaan, kun hän vain Kaarilaa ajatteli.
Ikipäiviksi hän sen oli kadottanut... Eeron tähden! Jos hän olisi
ollut Eerosta varma... mutta hän ei häneen luottanut! Hänestä tuntui
usein siltä kuin Eero minä hetkenä tahansa olisi ollut valmis hänestä
luopumaan. Aililla ei tosin ollut mitään sitovaa syytä epäilykseensä.
Se oli vain tunne, sillä Eero oli rakastavainen ja hyvä niinä lyhyinä
hetkinä, jolloin he olivat yhdessä. Välistä sentään aukeni heidän
välilleen ikäänkuin juopa, ja se tapahtui juuri silloin, kun he
vaihtoivat sisäisimpiä ajatuksiaan. Ani harvoin siihen tuli tilaisuutta.
-- Päästä pois näistä pienistä oloista, tästä poroporvarillisesta,
tukahuttavasta ympäristöstä! huudahti Eero kerrankin ja hänen silmänsä
loistivat. -- Oo, kuinka minä välistä nauran näitä raukkamaisia puuhia
ja harrastuksia...! Ja itse he luulevat, että heidän työnsä on niin
tärkeää, että maailma menisi nurin, jolleivät he hyörisi. Niinkuin
hyttyset kuvittelisivat, että aurinko lakkaa loistamasta, jolleivät ne
tanssi sen säteissä. Pikkusieluja, oikeita pikkusieluja...!
-- Oi Eero, puhui Aili innoissaan, -- juuri sama tunne minullakin on
näistä kaupunkilaisista. Koko tässä elämässä on jotakin niin tyhjää.
Toista on maalla...
-- Maalla! Pientä siellä on, pientä, vielä pienempää kuin täällä.
Ainainen raataminen ja tuo alhainen taistelu leipäpalasesta. Voiko
ajatella mitään sen raaempaa, eläimellisempää! Pelkkä ajatus siitä
painaa rintaani niin, että tuskin saatan hengittää.
Eero painoi kädet rinnalleen ja teki liikkeen ikäänkuin hän olisi ollut
tukahtumaisillaan. Aili oli jäänyt häneen tuijottamaan.
-- Mutta viihdyithän itse niin hyvin maalla, yritti hän sanoa.
-- Niin, se on totta, Kaarilassa oli kaunista. Mutta olen sitten paljon
lukenut, paljon kehittynyt. En tiedä, tyydyttäisikö elämä siellä
minua enää. Tuskinpa. Olen kyllästynyt elämään kahleissa. Tahdon
ylöspäin, ylöspäin, vapauteen, sinne missä ilma on läpikuultavaa ja
tuoksuvaa. Tahdon mitata tieteen ja taiteen salaisuudet, tahdon oppia
tuntemaan ihmiselämän ääret. Minä tahdon kerrankin tuntea ja nauttia
"Übermenschin" tapaan.
Hänen sanansa vuotivat intohimoisena tulvana, silmät säteilivät ja
käsi harhaili ilmassa ikäänkuin hän olisi tahtonut tavoitella jotakin.
Liikkumattomana istui Aili hänen vieressään. Hänestä tuntui siltä
kuin sydän olisi lakannut sykkimästä. Hetkisen vallitsi hiljaisuus.
Eero näkyi unohtaneen hänen läsnäolonsa. Sitten hän ikäänkuin heräsi,
sivalsi kiihkeästi kädellään Ailin hiuksia ja virkkoi:
-- Miksi sinä vaikenet? Sano! Mitä sinä ajattelet?
Aili veti syvältä henkeään ja sanoi hiljaa:
-- Sinä tiedät, että minä koko sydämelläni rakastan maaseutua ja sen
pieniä oloja...
-- Loukkasinko sinua? Suo anteeksi! Sen tein tahtomattani. Sinä et
minua nyt ymmärrä. Mutta odotahan, minä nostan sinut käsivarsilleni,
minä vien sinut pois, pois kauas! Tulee aika, jolloin sinä ajattelet
niinkuin minä.
Aili ei siihen sanonut mitään. Mutta suuri ahdistus oli hänet
vallannut. Hän rakasti Eeroa ja tunsi samalla, että ero heidän
välillään ennen tai myöhemmin tulisi tapahtumaan. Tosin tuo tunne
pian laimeni, jopa hän sen kokonaan unohti, kun Eero taas hellänä ja
lämpimänä veti hänet syliinsä. Mutta yksinäisyydessä ja yön unettomina
hetkinä se sukelsi esiin kuin aave häntä kiduttamaan ja kammottamaan.
Muutamia päiviä ennen jouluaattoa tuli Eero illalla noutamaan Ailia
pankista. Hän aivan säteili ilosta.
-- Arvi Svahn on palannut ulkomailta! Ilmanko minulla koko päivän
on ollut se tunne, että tänään tapahtuu jotakin hyvää. Rientäkäämme
kotiin, hän tulee illalla meille. Siinä sinä oikein saat tutustua
_mieheen._
Kiireesti Eero auttoi päällystakin hänen ylleen ja tarttui hänen
käsivarteensa. Hän miltei kantoi hänet alas ne muutamat portaat, jotka
veivät kadulle.
-- Kummallista, sanoi Aili, -- että juuri tänä aamuna tädin kanssa
hänestä puhelimme.
-- Mitä te puhuitte hänestä?
-- Ei mitään oikeastaan. Täti vain sanoi, ettei kenelläkään ole ollut
niin suurta vaikutusvaltaa sinuun kuin hänellä.
-- Niin, se on totta. Niin oli silloin...
He ottivat ajurin ja Eero käski ajamaan hyvää kyytiä. Hän kietoi
kovasti käsivartensa Ailin ympäri ja huoahti tuontuostakin. Sellaisessa
mielentilassa ei Aili vielä ollut häntä nähnyt.
-- Puhu, kultaseni, puhu minullekin, pyysi Aili hiljaa.
Eero pusersi häntä likemmä itseään ja huudahti ikäänkuin yli vuotavan
elämänilon valtaamana:
-- Ymmärrätkö, että on tunteita, joita ei voi pukea sanoihin?
Ymmärrät... minä tiedän sen, minä tunnen sen... Mutta jos nyt
koettaisin antaa tunteilleni jonkinlaisen muodon, niin sanoisin...
että siitä asti kuin puhelin Arvin kanssa, on kuin vereni olisivat
yhtyneet elämän suureen valtasuoneen, on kuin keuhkoihini olisin saanut
hengittää suuren maailman ilmaa... Jos sinä aavistaisit miten ihanaa se
on!
Hänen äänensä vapisi. Hän oli ikäänkuin juovuksissa. Ja vaistomaisesti
asettui Aili hänen mielentilaansa: häntä rupesi pyörryttämään. Eero
nosti hänet reestä ja he kiirehtivät ylös portaita.
Kaikki huoneet olivat jo valaistut niinkuin aina vieraita odottaessa
ja Lyydi rouva järjesteli ruokasalissa hedelmiä maljaan. Eero istuutui
hänen viereensä pöydän ääreen, otti kartan ja rupesi tekemään
matkasuunnitelmia. Sillaikaa pukeutui Aili huoneessaan. Siellä tuntui
tyhjältä, sillä Maija oli aamulla matkustanut kotiin. Tänä iltana olisi
klikki koolla viimeisen kerran ennen joulua.
Vieraat saapuivatkin pian ja ryhmittyivät salin pehmeisiin kulmiin.
Mutta illan sankaria, vasta ulkomailta palannutta Arvi Svahnia saatiin
kauan odottaa. Vihdoin hän tuli, puettuna hienoon visiittipukuun.
Koko seurue ryhmittyi hänen ympärilleen, hänelle sateli kysymyksiä,
jokainen koetti sanoa jotakin ja jollakin lailla herättää hänen
huomiotaan. Hän oli kaunis mies, hänen silmänsä näyttivät voivan
lävistää sen esineen, johon ne tähtäytyivät. Hänen ikäänsä olisi voinut
määritellä 20-30 vuodeksi, mutta ei sen tarkemmin. Erittäin miellyttävä
oli hänen äänensä. "Niinkuin musiikkia", ajattelivat tytöt itsekseen.
Ja hän omisti taidon pukea ajatuksensa mitä sujuvimpaan, hauskimpaan
muotoon.
Hänelle oli tehty mitä erilaisimpia kysymyksiä, kun Sohvi Mantere kysyi:
-- Ovatko Italian naiset todellakin niin kauniita kuin kerrotaan?
Aili oli ainoa, joka ei ollut tehnyt mitään kysymystä, mutta hän oli
tarkasti kuunnellut ja seurannut Svahnin liikkeitä. Eerossa oli paljon,
joka muistutti häntä, varsinkin juuri kertomistavassa.
-- Italian naiset kauniitko? Kyllä -- ainakin pohjoismaalaisen
mielestä. Puhumatta heidän kasvoistaan, silmistään ja hiuksistaan,
niin on heidän liikkeissään jotakin niin sulavaa ja heidän tapansa
pukeutua niin sopusointuisa... Muistuu esimerkiksi mieleeni kerran
Venetsiassa. Kävelin erään kanavan vartta ja poikkesin syrjäkadulle,
yhdelle noista kujista, jotka ovat niin kaitaiset, että ikkunasta kadun
toisella puolen saattaa ojentaa kädet ikkunaan toisella puolella.
Ovilla oli myymälätelttoja, kynnyksillä leikki lapsia ja ikkunoihin oli
ripustettu risaisia vaatteita kuivamaan. Äkkiä pujahti eteeni tyttö
lyhyessä punaisessa hameessa, jalassa pienoinen suippea kenkä. Hän oli
vielä keskenkasvuinen, vartalo vasta kehittymäisillään... mutta hänen
muotojensa siroutta, hänen liikkeidensä suloa, kun hän livahti eteeni
ja tarjoutui näyttämään tietä minulle. "Minne aiotte? Minä tunnen
kaupungin perinpohjin", puuhaili hän. Annoin hänen tulla. Astelimme
rinnan, hän yhtämittaa kertoen, kysellen ja selitellen... Hänen
piirteidensä hienoutta, hänen hiustensa pehmeyttä, hänen niskansa,
kaulansa ja käsivartensa kaarevuutta...! Kyllä hän oli kaunis. Ja hänen
risaiset vaatteensa olivat omiaan, jos mahdollista, kohottamaan tenhoa
hänessä...
Svahn vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitten:
-- Niin, kyllä minä teitä varoitan, hyvät herrat, jos lähdette niille
maille, joilta minä vasta palaan, ettette kahlehdi sydäntänne tänne
kotiin -- sillä vaikeaksi käy pysyminen uskollisena...! Ethän sinä,
Eero, vain ole mennyt kihlautumaan...? Minä varoitan sinua! Sinne
etelään pitää lähteä aivan vapaana!
Hänen läpitunkevat silmänsä kiintyivät Eeroon, ja hienosti hymyillen
antoi hän katseensa kiertää naisesta naiseen. Sohvi purskahti suureen
nauruun, Elli punastui, mutta Aili kävi kalpeaksi kuin vaate. Hän
olisi tahtonut nousta ja lähteä pois, mutta hän ei päässyt paikalta:
selittämätön pakko kahlehti hänet, ja hänen silmänsä riippuivat
ikäänkuin käskystä puhujan silmäterässä, joka kiilui kuin kytevä hiili.
-- Anteeksi, arvoisat neidit, jatkoi Arvi samassa, rakastettavasti
hymyillen, -- tämä oli vain leikkiä! Unohdan, että olemme pohjolassa,
jossa kihlaukset ja avioliitot vielä ovat säilyttäneet koko pyhyytensä
ja puhtautensa... Minä puolestani annan täyden kunnioitukseni ja
tunnustukseni pohjoismaalaiselle vilpittömyydellemme, mutta silti
kehoittaisin jokaista nuorta miestä _vapaana_ lähtemään etelään!
Hänen loistava silmäteränsä etsi Eeron silmiä ja kääntyi sitten
Ailiin. Outo hiljaisuus vallitsi salissa, kaikki seurasivat Arvi
Svahnin sanoja ja eleitä. Mieliala uhkasi jo tulla juhlalliseksi,
kun äkkiä kyökinpuolelta alkoi kuulua kova tepastus: pojat palasivat
luistinradalta. Hilpeys pääsi taas valloilleen. Aika unohtui ja vasta
puoliyön jälkeen erottiin.
Eero läksi Arvia saattamaan. Hän oli siksi kiihtyneessä mielentilassa,
ettei unta ollut nyt ajatteleminenkaan. Lisäksi hänellä oli niin paljon
kyseltävää, niin paljon tiedusteltavaa.
Heidän erottuaan muista, pisti Arvi tutunomaisesti kätensä Eeron
kainaloon ja lausui:
-- Kas niin, vanha veikko, nyt sitä ollaan aivan kuin entisinä aikoina.
Ja he astelivat verkalleen katukäytävää, jolta lunta oli lapioitu
korkeihin läjiin molemmin puolin, ja tulivat puistoon. Oli tähtikirkas,
hiljainen yö.
-- Tiedätkö, lausui Arvi äkkiä, -- että serkkusi, tuo kaunis, kalpea
tyttö sinua rakastaa?
-- Kuinka en tietäisi, vastasi Eero iloisesti, -- kun olemme kihloissa.
Kas, miten tarkka silmä sinulla on!... Se on vielä salaisuus. Sinulle
aioin sentään kyllä sen ilmoittaa.
Arvi ei näyttänyt ensinkään hämmästyvän.
-- Sitä minä juuri pelkäsin, sanoi hän hitaasti.
-- Pelkäsit? Eikö Aili sinua miellytä? Minä vakuutan sinulle, että hän
on yhtä hyvä kuin hän on kaunis, ja yhtä syvämielinen kuin lahjakas.
Vai päätätkö jotakin siitä, että hän puhuu niin vähän? Kas sekin
hänessä minusta on verraton avu, ettei hän lörpöttele niinkuin muut
naiset. Hän onkin kaikissa suhteissa epätavallinen, häntä täytyy oppia
tuntemaan. Vasta sitten hän ikäänkuin avautuu.
-- En epäile sanojasi, en vähääkään, alkoi Arvi taas. -- Ja kuitenkin
kehoittaisin sinua vapaana lähtemään etelään! Voithan sinä silti pysyä
hänelle uskollisena, jos kohta rikot tuon siteen. Etkö ymmärrä, että
siinä on aivan toinen tunne, kun ilman minkäänlaisia kahleita lentää
suoraan suureen, suureen maailmaan. Koeta ajatella...!
Seurasi pitkä hiljaisuus, jolloin ei kuulunut muuta kuin heidän
askeltensa narina lumisella tiellä.
-- Ymmärrän, pääsi Eerolta vihdoin kiihkeästi.
-- Ja toiseksi: kuinka usein käykin niin, että jommankumman kihlatun
kierrellessä maailmaa ja toisen viruessa kotona pienissä, ahtaissa
oloissa, näköpiirit ja katsantokannat aivan eriävät ja heidän lopulta
on mahdoton ymmärtää toisiaan. Silloin rikkoutuu liitto kuitenkin... Ja
se on sitä vaikeampaa, kun molemmat silloin ovat taistelleet pysyäkseen
uskollisina, ja sitten huomanneet, että taistelu kaikista heidän
ponnistuksistaan huolimatta, sittenkin on ollut turha... Minä ajattelen
tuota kalpeaa pohjolaista tyttöä, joka syvämietteisyydessään varmaankin
on koko lailla raskasmielinen -- miten hän kärsisikään, jos hän sinun
palatessasi huomaisikin, että hänen unelmansa särkyvät kuin lasi...
Mutta älä pahastu, vanha veikko, itsehän sinä tyttösi tunnet. Eihän
tämä ole kuin ystävän neuvo...
-- -- --
Sillaikaa vääntelihe Aili vuoteellansa. Hän ei uskaltanut sammuttaa
tulta, sillä hän pelkäsi pimeyttä. Tuntui siltä, että hän näkee
jonkun aaveen, jos tulee pimeä. Hän pusersi kätensä ristiin ja koetti
rukoilla, mutta tuontuostakin pysähtyi hän kuuntelemaan oman sydämensä
lyöntejä.
Sammuta tuli, Aili, sanoi hän itselleen. Sitten nukut. Älä ole hullu,
eihän täällä ole mitään pelkäämistä.
Ja hän nosti kätensä, painoi tulitikkulaatikolla sammuksiin kynttilän
liekin ja painautui peitteen alle... Hän rukoili jo loppuun isämeidän
rukouksen... mutta taas kuuluivat sydämen lyönnit säännöllisinä ja
jykevinä kuin vasaran iskut. Joku toinen mahtoi olla huoneessa, ne
eivät voineet olla hänen oman sydämensä tykintää... Hänen silmänsä
olivat kiinni, mutta hän näki sittenkin, näki vastoin tahtoaan jonkun
kiiluvan, tumman silmän, joka tähtäsi hänen silmäteräänsä... Pitkä mies
seisoi hänen vuoteensa ääressä ja katseli häneen vilkkumatta...
"Sinä olet kahleena, joka estät häntä nauttimasta maailman vapautta,
sinä olet kivenä, joka riiput hänen siivissään. Ymmärrä velvollisuutesi
ja anna hänelle takaisin kultainen vapaus! Sillä etelään pitää lähteä
aivan vapaana, aivan, aivan vapaana!"
Hänen äänensä oli sointuva ja kaunis, mutta Ailin korvissa se kaikui
ontolta ja hirveältä. Hän lepäsi siinä voimatta liikahtaa, rinnallaan
paino, joka esti häntä hengittämästä.
"Teetkö sen?" kuuli hän taas. -- "Lupaatko?"
Hän olisi tahtonut vastata olevansa valmis vaikka mihin, mutta huulet
olivat kankeat kuin kuolleella.
"Lupaatko?"
Hänen hampaansa kolahtivat vastatusten ja äärimmäisellä tahtonsa
voimalla sai hän silmänsä auki... Pimeä tuijotti häntä vastaan, mies
oli poissa, hiljaisuus ympärillä. Mutta koko hänen ruumiinsa oli
kylmässä hiessä.
Se oli ollut vain painajainen. Mutta unta ei kuulunut sittenkään. Ja
hänen ajatuksiaan jatkui aamun koihin asti.
-- -- --
-- Tule, lapseni, kertomaan, miten nyt on? sanoi tohtori aamulla, kun
hän astui ruokasaliin, ja veti hänet hellästi polvelleen. -- Se pankki
ja nuo tunnit rasittavat sinua, pelkään minä.
-- Ei setä kulta, kyllä se menee. Alan jo tottua, vaikka se alussa oli
vaikeaa, kun kaikki oli uutta...
-- Onneksi nyt tulee edes vähän joululomaa, lisäsi Lyydi rouva
hymyillen. -- Silloin sinun pitää vain syödä, nukkua ja olla aivan
levossa...
Joululoma tuli. Mutta Aili ei syönyt eikä nukkunut. Ei hänellä myöskään
ollut lepoa. Hänen suhteensa Eeroon oli käynyt yhä omituisemmaksi. Eero
oli jo suorittanut pois kaikki työnsä ja valmisteli nyt yksinomaan
ulkomaanmatkaansa. He pakenivat niinkuin ennenkin, punaiseen sohvaan
Lyydi rouvan kamarissa, he istuivat siinä käsitysten, kaulatusten.
Mutta heidän välillään oli juopa, jonka mainitsemista he karttoivat
ikäänkuin salaisesta sopimuksesta. Aili ei tahtonut avata hänelle
sydäntään: Eero ei kuitenkaan olisi häntä ymmärtänyt. Sen hän jo
monesti oli huomannut. Silloinkin kun hän oli koettanut hänelle
selittää tunteitaan tuona arpajaisiltana, oli hän vain silittänyt
hänen hiuksiaan ja sanonut: "Jumala varjelkoon minua tahtomasta sortaa
vapauttasi". Arvi Svahnin nimeä eivät he koskaan maininneet. Vihdoin
kävi tuo epävarmuuden tila Ailille niin sietämättömäksi, että hän
päätti käydä siihen käsiksi, maksoi mitä maksoi.
Oli ensimmäinen joulupäivä. Hämärä oli jo tullut ja hiljaisuus vallitsi
talossa. Kaikki olivat lähteneet kirkkoon. Eero ja Aili istuivat kahden
Lyydi rouvan huoneessa.
-- Kuule Eero... meidän välimme ei ole suora, alkoi Aili. -- Sinä
lähdet parin päivän perästä... Emmehän toki sillä tavalla voi erota.
Eero sivalsi kädellä otsaansa ja loi häneen pelästyneen katseen.
-- Kuinka niin?
-- Olethan sinä itsekin sen tuntenut, mitä sitä salaisit...
Aili puhui tyynellä, kovalla äänellä, ikäänkuin tunnotonna kaikelle.
Hän veti kätensä Eeron kädestä ja nojausi raskaasti sohvan selustaan...
-- Ehkä se on niinkuin ystäväsi Svahn sanoo, että vapaana pitää lähteä
etelään... Etkö ole ajatellut sitä?
-- Aili, etkö enää rakasta minua? Mistä nuo ajatukset...?
Aili naurahti.
-- Enkö rakasta sinua? kysyi hän hiljaa ja huusi samassa: -- en!
Voi, rakastan!... Mutta niitä on niin monta muuta, jotka sekä ovat
rakastaneet että vielä rakastavat sinua. Enhän minä olisi ainoa enkä
ensimmäinen! Se ei kuitenkaan ole syy, jonka tähden annan sinulle
takaisin vapautesi. Rinnassani on ikäänkuin käskijä, jota minun
_täytyy_ totella. Se on tunne, jota en voi selittää.
Eero purskahti itkuun ja lankesi polvilleen. Hän kietoi käsivartensa
Ailin polvien ympäri ja kätki kasvonsa hänen helmaansa. Siinä hän itki
kauan, hurjasti ja raivoten, ikäänkuin itkeäkseen elämän ruumiistaan.
Aili istui ääneti, hiljaa silitellen hänen hiuksiaan. Hän ei
milloinkaan ollut nähnyt Eeron itkevän. Se häntä tyynnytti, omituisesti
hivellen.
-- Minun on nyt niin kevyt ollakseni, alkoi hän hitaasti ja ikäänkuin
itsekseen. -- Miksen ole tätä tehnyt jo ennen, miksi olen kantanut
hartioillani tuota raskasta taakkaa...? Olen kärsinyt sanomattomasti...
Mutta olen sen kaiken ansainnut, siksi etten tyytynyt hyvään kotiini,
kauniiseen Kaarilaani, joka minua, vierasta lasta, on vaalinut
kuin omaansa koko elämäni ajan... Voi minua, että vaihdoin sen
pois, kotimetsäni, kotijärveni, kansani kärsimyksineen ja iloineen,
sydänmaani suuren yksinäisyyden!... Niin, minä olen tämän kaiken
ansainnut!
Eero pusertui häntä likemmä ja painoi polttavat kasvonsa hänen käsiänsä
vastaan.
-- Puhu Aili, puhu enemmän, sai hän nyyhkytyksiltään lausutuksi.
Ja Aili alkoi hetken kuluttua:
-- Luulen todellakin niinkuin sinä sanot, että toiset ovat syntyneet
elämään pienissä oloissa, toiset vaikuttamaan suurissa. Minä kuulun
noihin ensinmainittuihin... Muistatko, kun kerran olimme kävelemässä
Kiutun mäessä, sanoit sinä minulle, että omistan avaimen luonnon
salaisuuksien valtakuntaan. Ja minä vastasin ylpeillen: niin, minä sen
omistan ja se onkin ainoa aarteeni. En silloin itsekään käsittänyt,
mitä sanoin, vasta jälkeenpäin olen oppinut sen ymmärtämään... Se on
tuo avain, joka sitoo minut maaseutuun, sillä ilman luontoa en voi
elää. Nesteeni kuivuvat, minä kulun tyhjäksi, jollen saa olla luonnon
yhteydessä... En tiedä, ymmärrätkö minua... Sinä suutelet kättäni...
Voi, se on niin suloista, suutele vielä kerran... Kiitos!
Ailin kyyneleet alkoivat vieriä. Syntyi pitkä hiljaisuus ennenkuin hän
jatkoi:
-- En voi sanoin lausua, miten elämä täällä kaupungissa on minusta
tyhjää, tyhjää... En sano, että se sitä itse asiassa on -- mutta
_minulle_ se on tyhjää! Täällähän on paljon kauniita, jaloja pyrintöjä,
täällä tehdään paljon työtä. Minä tunnustan sen kaiken oikeaksi, minä
ymmärrän, että sen niin täytyy olla, minä kunnioitan kaikkea oppia,
tiedettä ja taidetta, jolla täällä Helsingissä on kotipaikka -- mutta
minä tunnen, etten _minä_ tänne kuulu. -- Minä olen ikävä, raskas
luonne, joka väsytän koko ympäristöni ainaisella valittamisellani ja
kärsivillä kasvoillani. Mutta minä en voi sitä voittaa, sillä minä
en voi olla itkemättä, kun tiedän kansani siellä kotona kärsivän.
Maalla, sydänmaissa, pienissä oloissa, siellä on työalani. Minun
täytyy saada antautua rakastamaan, uhrautua, elää muille ja unohtaa
itseni... Sinä Eero, olet kultaperhonen, sinä voit nauttia elämästä ja
iloita iloisten kanssa. Me olemme toistemme täydelliset vastakohdat
ja meillä on epäilemättä molemmilla tehtävämme maailmassa. Sinä
vaikutat suuressa, levität iloa iloisten joukkoon, minä toivon voivani
lohduttaa surullisia... Meitä tarvitaan molempia. Sanotaan kyllä, että
vastakkaiset luonteet muka sopivat yhteen. Voi olla. Mutta me kaksi, me
emme sovi toisillemme. Sinun täytyy saada liidellä yläilmoissa -- minun
vaipua kivenä maahan... Minkä me sille mahdamme... Voi Eero, pidätkö
minua hulluna...? Olen varma siitä, että moni pitäisi...! Ethän naura
minua?
-- Kuinka voisin, Aili? lausui Eero vakavasti, miltei juhlallisesti.
-- Sillä niin totisesti kuin tänä hetkenä, en ole vielä milloinkaan
tuntenut.
Uudella kiihkolla painoi Eero kyyneltyneet kasvonsa Ailin helmaan ja
pusersi hänen käsiään rintaansa vastaan.
-- Niin, Eero, kultani, sulje minut syliisi, rakasta minua!... Voi,
miten tässä on hyvä... Tulen sitten aina muistamaan tätä aikaa,
rakkauteni lyhyttä unelmaa... Kiitos kaikesta Eero... ja anna minulle
kaikki anteeksi!
Huoneessa oli jo aivan pimeä. Hiljaisuutta ei rikkonut risahduskaan.
He istuivat äänettöminä. Ailin silmät painuivat umpeen. Pitkän ajan
kuluttua hän heräsi niinkuin unesta.
-- Eero, kuiskasi hän, -- sano, mitä ajattelet?
Eero ei heti vastannut. Hän veti raskaasti henkeään ja virkkoi vihdoin
ikäänkuin vaivoin:
-- Olet oikeassa Aili, meidän täytyy erota... En tiedä, mistä se
johtuu, mutta minäkin tunnen rinnassani tuon käskijän, jota minun
_täytyy_ totella.
Aili säpsähti. Hänen mielensä pimeni äkkiä pilkkosen pimeäksi. Itsehän
hän oli keskustelun alkanut, vapaaehtoisestihan hän oli Eerosta
luopunut. Mutta nyt kun hän häneltä kuuli, että hän suostui, tuntui
hänen rinnassaan siltä kuin jotakin olisi särkynyt.
-- Minä tiedän, jatkoi Eero, -- etten ketään ole rakastanut enkä ketään
tule rakastamaan niin puhtaasti kuin sinua, Aili. Mutta... niin, miten
sen sanoisin!
-- Ei, ei, kuiskasi Aili kiihkeästi, -- ei sinun tarvitse selittää.
Minä ymmärrän sinut. Mene vapaana etelään! Se on kai paras. Ja minä!...
Minun täytyy nöyrtyä... Ah, se ei ole niinkään helppoa! Minun täytyy
kirjoittaa kotiin... kertoa, että unelma on lopussa... pyytää anteeksi,
rukoilla että saan palata kotiin niinkuin tuhlaajapoika... Ei vielä
tänään... Vasta sitten kun sinä olet poissa. Minun _täytyy_. Minulla ei
ole muuta neuvoa.
Hänen äänensä katkesi. Ylenpalttisten tunteidensa valtaamana sortui hän
sohvalle.
-- Aili, Aili, armaani, pääsi Eerolta tukahutetusti, -- anna anteeksi.
Voi miten paljon kärsimyksiä olen sinulle tuottanut!