Ovi naisten pukuhuoneeseen avautui ja sisään astui rouva Wahlfelt,
yllään pitseillä koristettu musta silkkipuku, rinnalla kimppu eläviä
ruusuja.
Keskellä lattiaa oli pitkä pöytä ja pitkin huoneen syrjiä kulki
samanlaisia pöytiä. Seinillä riippui päällysvaatteita, turkkeja ja
huiveja sellainen määrä, että minä hetkenä tahansa saattoi odottaa
naulojen sortuvan. Niiden päälle oli kuitenkin vielä ripustettu
keveitä, vaaleita tanssipukuja, ja mikä ei mitenkään ollut mahtunut
sinne, se oli kiinnitetty oven kääkään tai muualle, missä vain oli
jonkinlainen hakanen tai naula. Pöydät olivat kohollaan peilejä,
toalettitarpeita, saksia, kampoja, maalirasioita, tekokukkia, pitsejä,
silkkiharsoja. Lattialla oli huiskinhaiskin tanssi- ja päällyskenkiä,
koppia, lippaita, laatikoita. Ja näiden tarpeiden ympärillä hääri
tulisessa kiireessä ja tungoksessa, joka hetki lankeamaisillaan
lattialle sullottuihin esineisiin, muutama kymmenkunta nuorta naista,
toisiaan tuuppien, mikä hapset hajalla, mikä hiuksiaan kähertäen,
mikä peilin edessä maalaten poskiaan. Toiset taas istuivat pöydän
ääressä äänettöminä ja tahdottomina, antaen avuliasten rouvien tai
asianymmärtäväisten neitien koristaa itseään mielensä mukaan. Joku
tuli myöhään, riisti miltei epätoivoisassa kiireessä yltään vaatteet,
pukeutuakseen toisiin ja antautuakseen maalattavaksi. Sitä myöten kuin
esiintyjät valmistuivat, saivat he nousta pöydälle seinän vieressä,
ollakseen tieltä poissa. Siinä heitä jo seisoi tusinallinen. Ilmavissa,
siroissa puvuissaan, paljain kauloin ja käsivarsin, hiukset hajalla
ja hohtavin poskin olivat he aivan kuin vahanuket, joille taitava
tehdas on antanut liikkuvat jäsenet. Tyyninä ja tyytyväisinä katselivat
he allaan kuhisevaa muurahaispesää, tuontuostakin naurahdellen tai
puhellen keskenään.
-- Jokohan kohta saamme antaa orkesterille merkin? kysyi rouva
Wahlfelt, luoden tarkastavan katseen ympäri huonetta.
-- Ei vielä! Kyllä, kyllä! Kohta, kohta! kaikui vastaukseksi mitä
erilaisimmissa äänilajeissa.
Rouva Wahlfelt loi kysyvän katseen tummaihoiseen, vanhanpuoleiseen
naiseen, joka hiki otsassa ja ärtyneen näköisenä maalaili tyttöjä ja
antoi vastauksia niihin tuhansiin kysymyksiin, joita sateli hänen
ympärillään.
-- Mitä sinä arvelet, Hilma kulta?
"Hilma kulta" antoi suostumuksensa ja rouva Wahlfelt riensi pois. Oven
avautuessa käyttivät tytöt tilaisuutta kurkistaakseen saliin, joka oli
täpösen täynnä juhlapukuista yleisöä.
Pian kuului leveä sävel, orkesterin ensimmäinen. Ja samalla kiihtyi
kiire naisten pukuhuoneessa ylimmilleen. Juostiin, huudettiin,
loukkaannuttiin, unohdettiin -- kaikki samassa silmänräpäyksessä.
-- Voi kuinka väsyttää, sanoivat Aili ja Elli toisilleen. He olivat
olleet ensimmäisiä valmistuneita, joten he jo kauan olivat katselleet
kiirettä.
-- Miltä minä näytän?
-- Kaunis olet! Entä minä?
-- Hyvin, hyvin kaikki. Voi kuinka väsyttää ja palelee!
Aili pusersi Ellin käsiä ja yritteli hiukan liikkua, mutta silloin
rupesi pöytä niin tärisemään, että huuto pääsi kaikilta, jotka sillä
seisoivat odottamassa.
-- Ensimmäinen kuvaelma sisään! komensi Hilma neiti.
Tytöt juosta sipsuttelivat takateitä pimeän käytävän läpi ahtaalle
näyttämölle, missä herroja jo oli odottamassa ja tunnettu taiteilija
alkoi järjestää heitä kuvaelmaksi.
Esirippu nousi... laski. Käsien pauke pääsi valloilleen. Yleisö
vaati ja sai kuvaelman uudestaan. Jo seurasi toinen ja kolmas.
Kaikki onnistui erinomaisesti ja kaikki piti esittää toistamiseen.
Jo ensi väliajalla myytiin arvat loppuun. Ja ohjelman yhä jatkuessa
kasvoi mieltymys, kunnes esiripun laskettua viimeisen kerran, käsien
taputuksesta ei tahtonut tulla loppua.
Entistään suurempi sekamelska vallitsi nyt naisten pukuhuoneessa. Piti
hieroa pois maali kasvoista ja pukeutua. Lyydi rouva oli auttamassa
tyttöjään, mutta kun hän vihdoin Ailin kanssa astui saliin, oli tanssi
jo alkanut. Väentungoksen läpi suuntasi Eero askeleensa suoraan heitä
kohti ja vei Ailin tanssiin. Hän piti häntä lujasti kiinni, kannattaen
häntä miltei ilmassa. Kiiltävä lattia oli heidän jalkainsa alla ja
heidän ympärillään soivat valssin sävelet.
-- Kuinka sinä olit kaunis kuvaelmassa! kuiskasi Eero.
-- Olinko! Kuinka on hauskaa tanssia.
He tekivät neljä kierrosta salin ympäri ja kun he hengästyneinä
taukosivat, kumarsi Ailille toinen herra, joka jo näkyi seisoneen
odottamassa. Sitten seurasi kolmas ja neljäs. Tyttö heittäytyi yhdeltä
toiselle, levähtäen ainoastaan silloin, kun ei väentungoksen tähden
päästy kuin hiljaa eteenpäin, sitten hän taas kiiti hurjassa lennossa
pitkin sileää permantoa.
-- Voi, miten äärettömän hauskaa on tanssia!
Hän lausui sen nuorelle herralle, joka vasta oli hänelle esitelty ja
jonka nimeä hän ei edes ollut kuullut.
-- Niin on minustakin! Mutta eikö neitiä väsytä. Olette aivan
hengästynyt. Jos menisimme ja söisimme annoksen jäätelöä.
-- Olkoon menneeksi!
Hän tarjosi käsivartensa. He saivat pienen pöydän ravintolahuoneessa.
Aili löyhytteli viuhkallaan, jonka reunassa oli untuvapäärme ja
heittäytyi huolimattomasti nojatuoliin. Lyydi rouvan ripustaessa
viuhkaa hänen vyölleen, oli hän epäillyt, osaisiko hän sitä käyttää,
mutta luonto näkyi opettaneen! He puhuivat kuvaelmista ja söivät
jäätelöä.
-- Jaa tiedättekö, minulla ei vielä koskaan ole ollut niin hauskaa kuin
tänään! huudahti Aili äkkiä.
-- Todellako! Kuinka niin?
-- En ole koskaan vielä tanssinut niinkuin tänään. Minä rakastan
tanssia... Enkö saisi pyytää teitä... anteeksi, ehkette tahtoisi...
-- Mitä? Kuinka sanoitte?
-- Ei, ei, ei se ollut mitään.
Aili peitti viuhkalla kasvonsa. Ainoastaan silmät, otsa ja hiukset
näkyivät valkean untuvareunan takaa.
-- Mutta neiti, hyvä neiti, sanokaa se!
-- Te nauratte minulle!
-- En, en totisesti. Vakuutan, että olen hyvin onnellinen, jos jotakin
voin tehdä hyväksenne.
Aili nousi, laski raskaasti toisen kätensä pöydälle, hypisteli toisella
kukkia rinnallaan, katsoi ujosti hymyillen eteensä ja sanoi:
-- Tanssikaa kanssani vielä kerran! Te tanssitte niin hyvin.
-- Miten mielelläni, neiti!
Hän kilisti palvelijan paikalle ja tarjosi Ailille käsivartensa. Ovessa
oli tungos niin suuri etteivät he heti päässeet saliin. Aili katsahti
sattumalta taakseen ja näki silloin eräässä salin kulmassa koko klikin
koolla. Sohvi ja Eero puhelivat kiihkeästi ja katsoivat häneen. He
olivat istuneet aivan hänen likeisyydessään, vaikkei hän ollut heitä
huomannut. Seuraavana hetkenä hän jo kiiti sileällä lattialla, sävelten
soidessa, ajattelematta mitään muuta kuin hetkeä, jossa eli.
-- Te ette varmaankaan ole helsinkiläinen...?
-- En! Maalta minä olen, vastasi ylioppilas hymyillen.
Hengästyttyään pahanpäiväisesti jäi Aili vihdoin Lyydi rouvan viereen
siihen kaukaiseen kulmaan salia, niissä rouvat puhellen ja tanssia
katsellen pysyttelivät.
-- Täältäkö siis vihdoinkin löydän Pulu neidin, kuului äkkiä Matti
Manteren ääni. -- Olen ainakin kolme kertaa yrittänyt pyytää teitä
tanssiin, mutta olette ollut niin "ylösotettu".
-- Oletteko? Niin, minä olen tanssinut paljon. On ollut niin mainion
hauskaa.
-- Oletteko jo kuullut, että muuan, joka tahtoo pysyä tuntemattomana,
on lahjoittanut arpajaiskassaan kymmenen tuhatta markkaa!
-- Mitä te sanotte? Kymmenen tuhatta! Yksi ainoa henkilö!
-- Niin, se oli jalomielinen lahjoitus. Nyt saattaa todellakin ruveta
ajattelemaan "Savon sivistyttämistä", niinkuin tuo pesijätär sanoi.
Ailin päähän välähti äkkiä tuuma.
-- Kuulkaa, sitten ei myöskään ole liikaa, jos minun syrjäisen kotini
tulevalle koululle lahjoitatte jonkin satasen. Sanokaa, luuletteko,
että se käy?
-- En varmaan tiedä, mutta eiköhän. Koetetaan ja eletään toivossa...
Ettehän unohda, että lupasitte minulle toisen franseesin...!
-- En, en mitenkään.
Ensimmäisen franseesin soitto helähti samassa. Laine ja Aili saivat
hyvät paikat ja istuutuivat odottamaan rivien järjestymistä. Ihmisiä
käveli edestakaisin, jokainen koetti etsiä paikkaa. Laineen silmät
olivat puoliummessa, hän nojasi huolimattomasti eteensä, hymy huulilla.
Eero ja Sohvi, jotka samassa sattuivat astumaan sivutse, pysähtyivät
hetkeksi heidän eteensä.
-- Näyttää siltä, naurahti Eero, -- kuin aikoisit nukkua pois koko
maailmasta...
-- Tai ehkä sinä, lisäsi hiukan pisteliäästi Sohvi, -- teet
psykoloogisia havaintoja.
-- Joko olette kuulleet tuosta suuresta lahjoituksesta?
-- Aikoja sitten!
Laine haukotteli. Franseesi alkoi, Eero sitä johti. Kuinka hän oli
hienon näköinen frakkipuvussaan ja valkeissa hansikkaissaan! Ja kuinka
hellästi Sohvi painautui häntä vastaan, kun he tanssivat. Ailin silmät
seurasivat heitä vaistomaisesti. Kumarruksella, joka tavoitteli
maailmanmiehen tapaa, johdatti Laine Ailia. Musiikin pauhinasta kuuli
hän äänen lausuvan:
-- Toinen antoi kymmenen, toinen kymmenentuhatta markkaa. Siitä ei
liene eri mieliä, kenen lahja on suurempi, vai kuinka, Pulu neiti? "Ja
moni rikas pani paljon. Niin tuli myöskin köyhä leski ja pani kaksi
ropoa. Minä sanon teille jne."
Viime sanat kaikuivat tanssin pyörteessä. Hän piteli Ailia käsissään ja
kiidätti häntä kuin höyhentä.
-- Olettepa te hyvin lukenut Testamenttinne, sanoi Aili.
Hänen poskensa paloivat ja silmistä loisti. Samassa kysyttiin jotakin
hänen takanaan. Muuan herra ojensi hänelle mustaa samettinauhaa --
hänen palmikkonauhaansa, joka oli irtaantunut ja pudonnut. Aili
kumarsi ja hymyili hänelle kiitokseksi. Hetkisen kuluttua hän taas oli
istumassa, viuhkaansa löyhytellen ja liikuttaen jalkansa kärkeä tahdin
mukaan.
-- Niin, niin, alkoi Laine hitaasti, -- tässä sitä nyt tanssitaan
kokoon rahaa -- olin sanomaisillani hätääkärsiville, tarkoitan tietysti
-- sydänmaitten sivistyttämiseksi.
Aili totistui ja jäi häneen tuijottamaan.
-- Kuinka te voitte olla noin sydämetön?
-- Miten niin? Samallahan voisitte pitää koko puuhaa sydämettömänä. Ja
se on sentään vuotanut sulasta ihmisrakkaudesta.
-- Mikä tuuma? Tämä tanssiko?
-- Nämä arpajaiset tietysti.
-- Niin, nämä arpajaiset, mutta ei tanssi. Se on pelkkää huvituksen
halua. Sillä ja ihmisrakkaudella ei ole mitään yhteistä.
-- Minä vakuutan, ettei se ole mitään mahdotonta. Kuinka monta
monituista kertaa olenkaan mennyt iltamiin ilman vähintäkään
huvituksenhalua, vain siksi, että ne ovat olleet hyväätekevää
tarkoitusta varten, ja olen tahtonut antaa roponi.
-- Olisitte voinut antaa roponne ilmankin.
Laine kohautti olkapäitään.
-- Jos olisikin joku tuhatmarkkanen antaa, niin sen sillä tavalla
antaisikin... mutta niissä varoissa en minä ole.
-- Mutta jos te luovutatte roponne ja sijaan saatte noiden iltahuvien
ohjelman ja tanssin niin ettehän te itse asiassa ole mitään antanut.
-- Minä olen uhrautunut hyvän tarkoituksen takia, sillä muuten en
totisesti olisi viitsinyt mennä noihin niinsanottuihin huveihin.
Tanssi vei heidät pyörteeseensä. Mutta Ailin mieleen oli tullut
jotakin raskasta. "Nyt siis tanssitaan kokoon varoja sydänmaan
sivistyttämiseksi", kuuli hän yhtämittaa korvissaan. Mitä yhteistä on
sydänmaalla, joka paraikaa hankiensa peitossa nukkuu rauhan unta ja
tällä loistavalla seuralla, jossa hymyillään ja iloitaan? Sydänmaan
hyväksikö täällä muka hymyillään, sydänmaan hyväksikö tanssitaan? Aili
purskahti kovaan nauruun.
-- Niinhän te miltei nauratte, huomautti Laine, nostaen häntä hiukan
koholleen maasta ja vieden hänet paikalleen, -- niinkuin ajatellaan
luurankojen nauravan.
-- Kas vaan, sanoi Aili, -- ettepä näy olevan niinkään huono
ihmistuntija.
-- Mutta vakuutan teille, ettei se ensinkään teitä pue. Teidän kasvonne
ovat luodut hymyilemään.
-- Vai niin luulette! Mutta jos vakuutan teille, että hymy itse asiassa
on minulle jotakin hyvin vierasta...
-- Niin en usko teitä...
Tanssin jälkeen vetäytyi Aili salin nurkkaan kasvien suojaan, jotka
koristivat voittonäyttelyä. Hän näki siitä koko huoneen valomerenä,
permannon, joka kiilsi, vaaleapukuiset naiset, herrat juhlavaatteissa.
Viereisestä huoneesta kuului lasien kilinää ja humua... Hän jäi
tuijottamaan pilariin salin syrjällä...
Ja hänen eteensä nousi toinen kuva: Kaarila, jossa nyt nukutaan. Lumi
peittää vedet ja maat. On niin hiljaista. Yksin metsä huokaa... Oi
äiti, oi Pekka!... Tuolla on Seppälä mäen päällä... työ, leivättömyys,
äidittömät lapset... Lieneekö se täti heille hyvä? Ehkä soimaa ja
lyö, ehkei rakkaudella neuvo pahantapaisia... Mitä on tullut Olkasta,
joka jäi itkemään? Miksi hän itki? Eeroonko hän todellakin oli ollut
rakastunut?... Tutut kasvot sukelsivat esiin, muistuivat mieleen
rengit, piiat, torpparit ja heidän perheensä, vaivaistalo köyhineen,
kerjäläiset, mustalaiset... Ainainen työ, ainainen huoli, ainainen
taistelu leipäpalasesta, ei aikaa ajatella mitään muuta, kieltäymykset,
kärsimykset, kuolema, unohdus... yksinäisyyden iäinen kaiho...
Lehteriltä remahti tanssisävel. Aili säpsähti ja palasi nykyisyyteen.
Mitkä vastakohdat! Korvia särkevinä epäsointuina kohtasivat ne juuri
hänen sydäntään, vihloen kuin terävät veitset. Kyynelet tulvivat hänen
silmiinsä. Hän puri kokoon huulensa ja kiiruhti naisten pukuhuoneeseen.
Vaistomaisesti vältti hän koppia ja laatikkoja, jotka olivat lattialla.
Onneksi eivät naiset, jotka peilin edessä hääräsivät, olleet tuttuja.
Aili pelkäsi tuttuja. Hän oli nukkunut pitkää unta, nyt seurasi
herääminen. Hän oli langennut taivaastaan niinkuin aina ennen. Tällä
kertaa oli uni ollut sikeämpää kuin milloinkaan ennen, herääminenkin
oli voimakkaampi entistään. Hän kuuli, että se mitä nyt soitettiin
oli masurkkaa, -- se kauan suunniteltu masurkka! Hänen oli mahdoton
sitä tanssia. Hän otti kiireesti ylleen päällysvaatteet ja riensi
ulos syrjätietä, alas pimeitä portaita, jotka johtivat valaistuun
porraskäytävään. Siinä luuli hän kuulleensa nimeään lausuttavan ja
askelten ajavan itseään takaa... Mutta hän ei kääntynyt katsomaan
taakseen. Hänellä oli se tunne, että jos hän sen tekee, niin hän
muuttuu suolapatsaaksi. Hän veti vain huivia silmilleen, kyynelet
tulvivat tulvimalla, turhaan koetti hän ponnistaa vastaan. Lihava
ovenvartija loi häneen kummastuneen katseen, avatessaan hänelle ovea.
Suloinen kylmä siveli hänen polttavia kasvojaan. Hän ei tehnyt
selkoa itselleen, minnepäin hän meni. Hän vain riensi, puoleksi
juoksemalla, ikäänkuin takaa-ajajaa pakoon. Olisipa nyt ollut metsä,
johon olisi voinut mennä, heittäytyä hankeen, itkeä siinä ja antaa
tuulen lohduttaa!... Mutta hän ei tuntenut kaupunkia niin hyvin, että
hän olisi tietänyt missäpäin metsä oli. Ja tuskinpa olisikaan voinut
lohduttaa muu kuin kodin metsä! Hänet valtasi sellainen ikävä, että hän
ääneen valitti.
Askelia kuului hänen takanaan, pitkä herra seurasi häntä. Hän pelästyi
ja alkoi astua kiireemmin. Herra astui perässä ja jo puhutteli.
-- Älkää pelätkö... Aili neiti...
Aili tunsi äänen ja seisahtui, tunsi jo miehenkin, se oli Matti
Mantere. Hänen tulonsa vaikutti kuin poliisin lähettämä kylmä vesisade
paloruiskusta keskelle kapinaan nousseiden kaupunkilaisten joukkoa.
Airi havaitsi äkkiä koko hulluuden pakoretkessään.
-- Enkö saa teitä saattaa...? On näet vähän vaarallista naisen astua
yksin keskellä yötä.
-- Kuinka te tiesitte tulla?
-- Satuin onneksi näkemään, kun astuitte alas portaita. Eiköhän
olisi parasta, että kääntyisimme takaisin... Omaisenne voivat tulla
levottomiksi.
-- Olkaa te hyvä, viekää heille sana, että olen mennyt kotiin. Minun ei
enää tee mieleni tanssia, en _voi_ tulla sinne...
-- Meidän täytyy silloin kääntyä aivan toiseen suuntaan, sillä ettehän
te täälläpäin asu.
He astelivat ääneti. Lumi narisi jalkain alla. Aili tuontuostakin
nyyhkähti.
-- Pulu neiti, teitä on varmaan joku loukannut?
-- Ei, ei, ei kukaan.
Matti lausui arveluja sinne tänne. Hänen käytöksensä oli niin
hienotunteista ja luottamusta herättävää, että Aili vihdoin rupesi
tunnustamaan.
-- Noita samoja asioita olen minäkin usein ajatellut, sanoi Mantere.
-- Oli aika, jolloin tahdoin nousta taistelemaan kaikkea tuota räikeää
ristiriitaa vastaan, joka meitä kohtaa joka askeleella. Mutta sittemmin
olen huomannut, että sen niin täytyy olla...
-- Mutta jos kerran hyvään tarkoitukseen tahtoo jotakin antaa, niin
miksei sitä voi antaa sellaisenaan? Pitääkö sen välttämättömästi
käydä tanssihuvien kautta? Ne voisivat olla erikseen ja sillä tavalla
aivan oikeutetut. Kunhan ei niillä vain olisi mitään tekemistä
hyväntekeväisyyden ja ihmisrakkauden kanssa.
-- Mutta iltamat ja arpajaiset ovat osoittautuneet tehokkaimmiksi
keinoiksi ihmisrakkauden palveluksessa.
-- Se on hirveää sentään!
-- Eihän mikään ole täydellistä tässä maailmassa. Pääasia on, että
tarvitsevat saavat apua.
He vaipuivat ajatuksiin ja ottivat hetken perästä asian uudestaan
puheeksi. Mutta vastaus oli aina sama epämääräinen, tyydyttämätön. Aili
tuli kotiin, hiipi vuoteeseensa ja jatkoi ajattelemistaan.
Mistä tulivat hänelle kaikki nuo tunteet, joista eivät muut mitään
tietäneet? Kun Jumala hänet loi, niin loiko hän hänet pitämään muista
huolta, tappamaan omia taipumuksiaan, elämään ja uhrautumaan muiden
hyväksi?
Jos hän hymyili, niin varastiko hän siltä, jolla oli niin paljon
suruja, ettei hän voinut hymyillä? Eikö hän saanut tuntea iloa, kun oli
olemassa sellaisia, jotka itkivät? Pitikö hänen riisua vaate päältään
ja antaa se sille, jota paleli? Ja kun oli kerjäläisiä, jotka kalvoivat
leipäpalaa, niin saiko hän syödä herkkuja?
Ja vihdoin: oliko se itserakkautta, jos hän luuli Jumalan määränneen
juuri _hänet_ pitämään huolta lähimmäisestään? Oliko se itsekidutusta?
Oliko se velvollisuuksien etsimistä, joita ei oltu hänelle tarkoitettu?
Hän oli joskus yrittänyt puhua tästä kaikesta Eerolle. Eero oli
naurahtanut, silittänyt hiuksia hänen otsaltaan ja sanonut: "pois
pilvet onnemme taivaalta!" Siinä ei Eero häntä ymmärtänyt. Se oli
hänelle kaikista vaikeinta!
Hän ei ollut ummistanut silmiään, kun parin tunnin perästä setä ja täti
palasivat kotiin. Lyydi rouva raotti kynttilä kädessä ovea tyttöjen
huoneeseen, mutta luuli molempien nukkuvan ja poistui.
Ailin mieleen nousivat kaikki nuo mietteet, mitkä yksinäisyydessä
maalla olivat syntyneet, ne haarautuivat ja johtivat loppumattomiin.
Siitä saattoi tulla aivan hulluksi! Vihdoin hänelle selveni, että
hänen täytyy lähteä Kaarilaan, elää elämänsä sen kansalle, antaa sille
koko rakkautensa. Tämä tuli hänelle ikäänkuin tukevaksi pohjaksi
jalkain alle, luodoksi aavassa meressä, johon hän kahlautui kiinni.
Se rauhoitti... Hän alkoi ajatella kotimetsää ja lahtea, jonka aallot
sousivat rantaan... Mutta samassa muistui taaskin mieleen Eero, hänen
sulhasensa, Eero jota hän rakasti...
Hän vaipui vihdoin uneen ja heräsi vasta kun Maija läksi kouluun...
Eerohan menee ulkomaille. Hän, Aili, odottaa vielä pari viikkoa
Helsingissä ja palaa sitten kotiin. _Kotiin!_ Riemulla tuo sana täytti
hänen mielensä. Pelkkä ajatus siitä jo rauhoitti. Hän oli jo aivan
tyynenä, kun Lyydi rouva tuli huoneeseen ja toi hänelle sanomalehden.
-- No lapseni, pelkäsimme jo että olit tullut kipeäksi. Kuinka
sinä saatoitkaan lähteä yksin menemään, keskellä yötä, kenellekään
sanomatta?!
-- Anteeksi, rakas täti! minun mieleeni johtui Kaarila ja kaikki siellä
kotona. Tuli niin vaikea olla, en tiedä oikein miksi, että minun piti
lähteä pois... en ajatellut, että olisi vaarallista mennä yksin.
Anteeksi...!
-- No hyvä on, lapseni. Tahdotko lukea... täällä on pitkä kertomus
eilisillasta.
Aili otti lehden.
"Eiliset arpajaiset antoivat taaskin todistuksen siitä, mitä
pääkaupungin suomenmielinen yleisö saa aikaan, kun on kysymyksessä jalo
tarkoitus. Eilisilta muodostui isänmaallisen innostuksen juhlahetkeksi,
joka ei hevillä poistu läsnäolleen mielestä." Sitten alkoi itse
kuvaus, tarkasti tehtiin selkoa kuvaelmista ja lueteltiin toimikuntaan
kuuluneiden ja esiintyjien nimet... Siinä Aili tuli uteliaaksi ja
silmäili kiireesti nimiä, kunnes tuli omaansa... Se toi empimättä hymyn
hänen huulilleen. Hänen nimensä _painettuna_... Miten kauan hän olikaan
halunnut sitä!...
Keskellä tätä mielialaa tuotiin hänelle kirje, jonka päällekirjoitus
oli Emma rouvan tuttua käsialaa. Hän joutui nyt aivan toisenlaisen ilon
valtaan. Oikein hän hikoili, kun ei heti saanut koteloa auki ja repi
vihdoin postimerkinkin -- vaikka pyhästi oli pojille luvannut tarkkaan
koota postimerkit.
Emma rouvan kirje toi liikutuksen kyyneleet hänen silmiinsä.
Hän onnitteli Ailia hellästi, toivottaen Jumalan kaikkivaltiaan
siunausta... Kaarilassa kulki kaikki entiseen tapaan. Tyhjää vaan
oli ollut. Jalo oli ensi päivinä kuljeskellut niin rauhattomana ja
Mirrikin oli näyttänyt etsivän. Mutta he iloitsivat kaikki siitä, että
hänellä, Aililla nyt oli hauskaa... Ja jotta hän saisi oppia enemmän
ja nauttia nuoruudestaan, olivat he Pekan kanssa päättäneet, että hän
saisi jäädä Helsinkiin. Pekka siitä likemmin kirjoittaisi... Emma rouva
lopetti ajatuksissaan painamalla syliinsä Ailin ja lähettämällä Eerolle
lämpimimmät terveisensä.
Sitä suuremmaksi käy siellä kotona ilo, kun kirjoitan, että tulen, että
tahdon tulla! ajatteli Aili ja otti Pekan kirjeen.
"Rakas Aili! Samalla kun sydämellisesti sinua onnittelen sen uutisen
johdosta, josta kirjoitit, -- Ailin täytyi nauraa: tuo juhlallisuus
oli niin Pekan tapaista! -- niin pyydän ilmoittaa, että on parasta
ettet nyt Kaarilaan palaakaan, vaan jäät Helsinkiin. Lähetän sinulle
kuukausittain 50 à 60 mk. Ehkä voit hankkia jotakin pientä ansiota,
niin että tulet toimeen. Pyydän ettet koeta mitään muutosta tehdä tähän
ohjelmaan. Pekka."
Ailin ajatus seisahtui. Kirje sisälsi selvän kiellon. Mitä se
merkitsi, mitä oli tapahtunut? Hiki nousi hänen otsalleen ja pisaroi
hänen käsistään. Oliko Pekka tullut hulluksi? Mitä hän luuli Ailin
Helsingissä tekevän kauemmin kuin oli aiottu? -- Hän nousi kiireesti ja
alkoi pukeutua. Hän kirjoittaa paikalla, että hän aikoo tulla jo parin
viikon perästä, tai vaikkapa heti... "On paras ettet palaakaan"... Onko
se kosto siitä, että hän keväällä niin väkisinkin tahtoi...? Suuttumus
ja suru taistelivat hänen mielessään, kunnes ei jäänyt sijaa kuin
äärettömälle hyljättyyden tunteelle: hänhän kadottaa äidin, Pekan,
kodin, Kaarilan, jota hän rakastaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa!
Hän vaipui pitkäkseen vuoteelle ja puhkesi itkemään.