VII

Kuin siivillä kiiti aika, tapahtumat ajoivat toisiaan takaa. Ainoa

päivä sisälsi niitä enemmän kuin kokonainen vuosi Kaarilassa. Aili

tottui siihen pian, niinkuin hän tottui pitämään kauniina niitä

naismuotien äärimmäisyyksiä, jotka alussa olivat hänestä näyttäneet

niin hirveän rumilta. Hänen käytöksensä varmistui, osaksi tietäen,

osaksi tietämättään omisti hän itselleen piirteitä niiden henkilöiden

ulkonaisesta käytöksestä, jotka hänestä tuntuivat hienoilta. Maalainen

luonnollisuus ei silti kadonnut. Hänen esiintymisensä oli ujoa ja

vapaata yhtaikaa. Naiset, varsinkin nuoret pitivät häntä kokettina,

herrat sensijaan viehättävänä.

Wahlfeltien koti oli miellyttävä. Mahdotonta oli olla siellä

viihtymättä. Kaikki pitivät tohtorista, oppilaat, ystävät, tuttavat.

Hän oli aina tasainen ja ystävällinen ja laski mielellään leikkiä,

jossa ei ollut ilkeyttä eikä pilkkaa. Ailin hän usein otti polvelleen,

keinutteli häntä siinä ja puheli: "jää sinä tänne minun tytökseni,

tuo Lyydi-tätikin kun aina puuhaa kaupungilla." Ja kun Maija silloin

loi häneen katseen ikäänkuin kysyäkseen, eikö setä sitten ensinkään

välittänyt hänestä, niin tohtori pujotti kätensä tytön tukkasängen

läpi ja virkkoi: "olet, olet kyllä sinäkin herttainen, mutta tuo tukka

ei ensinkään anna niin kotoista tunnelmaa kuin tämä!" Ja siinä hän

tarttui Ailin vaaleaan palmikkoon ja punnitsi sitä kädessään. Tämä

oli pieni pistos Maijalle, joka oli pannut kaikki voimansa liikkeelle

säilyttääkseen tukkansa lyhyenä.

Totta oli, että rouva Wahlfelt paljon "puuhasi kaupungilla". Hän

kuului naisyhdistyksiin, eläinsuojeluyhdistyksiin ja kaikenlaisiin

hyväntekeväisyysyhdistyksiin. Ei ollut sitä yritystä suomenmielisissä

piireissä, jossa ei hän olisi ollut välttämätön, ei niitä arpajaisia,

ei iltahuveja, joille ei hänen poissaolonsa olisi ollut korvaamaton

vahinko. Hänen tottunut silmänsä, hänen taitava kätensä, erinomainen

aisti, energia -- ne saivat aikaan enemmän kuin kymmenen tavallisen

naisen kyvyt yhteensä. Sentähden tuskin jäi montakaan iltaa

kuukaudessa, jolloin hän sai elää kokonaan kotiaan varten. Häntä

tarvittiin kaikkialla. Mutta harvoin hän väsyi, harvoin hermostui, aina

hän oli valmis auttamaan. Silti ei hän laiminlyönyt kotiaan. Kaikki

oli erinomaisessa järjestyksessä, eikä kankeutta tai painoa tuntunut

missään. Aamulla kävi rouva itse torilla keittäjättärensä kanssa, aina

hän ennen ateriaa tarkasti ruokapöydän ja kurkisteli itse kattiloihin.

Hän parsi ja paikkasi miehensä ja poikiensa vaatteet. Hän oli kun

olikin niitä ihmisiä, jotka saavat aikaan. Paitsi sitä, että hän

jokaisiin arpajaisiin valmisti komean voiton, ompeli hän kaikenlaisia

pieniä koristeita, jotka sohville ja pöydille laskettuina tekivät hänen

kotinsa hauskan näköiseksi... Ja kuinka herttainen ja rakastavainen

hän saattoi olla omaisilleen! Kuinka pehmeästi hän hiipi miehensä

kirjoituspöydän ääreen, silitti hänen otsaansa ja asetti hänen eteensä

kukkakimpun, jonka hän kaupungilta oli tuonut tuliaisiksi! Hämärän

hetkinä istuutui hän usein soittokoneen ääreen, huusi pojat laulamaan

ja lauloi itse heidän mukanaan, vaikka hän tosin viime aikoina oli

kadottanut paljon äänensä tuoreudesta. Mutta kaunis hän oli vieläkin

ja niin nuoren näköinen, että paremmin olisi luullut häntä lastensa

vanhemmaksi sisareksi kuin äidiksi.

Rouva Wahlfelt piti nuorten seurasta. Oli aina joukko nuoria naisia

ja herroja, jotka nauttivat hänen erityistä suosiotaan. Hän ei heitä

valikoimalla valinnut, vaan sattumalta he joissakin iltahuveissa tai

kokouksissa olivat joutuneet puheisiin ja huomanneet sopivansa yhteen.

Rouva Wahlfelt pyysi heidät luokseen -- ja niin oli liitto tehty.

Se ehkä ei ollut erittäin pitkäikäinen, sillä jäsenet hajaantuivat

vähitellen eri haaroille maailmaa, mikä mihinkin toimeen, mutta varmaa

on, että jokainen iloisimpien muistelmiensa joukkoon laski ne hetket,

jotka oli viettänyt "klikissä", joksi ystävykset piiriään nimittivät.

"Klikki" joka tähän aikaan seurusteli Wahlfeltilla oli vetänyt yhtä

köyttä jo neljän lukukauden aikana. Se oli saanut oman leimansa, sillä

oli omat lausepartensa ja sanantapansa, joita eivät muut ymmärtäneet.

Asianomaisille oli niissä muistoja, joille täytyi makeasti nauraa,

jotka sisälsivät salaisia viittauksia jne. Ystävykset kohtasivat

miltei joka päivä: milloin sattumalta kadulla kävelyaikana, milloin

teatterissa väliajoilla. Usein olivat he edeltäkäsin päättäneet tavata

populäärissä, tai siellä, tai siellä, mistä lähdettäisiin kävelemään...

Luonteet tässä piirissä olivat sangen erilaiset. Valona naisten

joukossa oli muuan neiti, joka suomenteli ja hoiti jotakin

pankkivirkaa. Neiti Mantere edusti sukkeluutta, hänelläkin oli

pieni toimi, mutta se ei sentään häntä estänyt hoitamasta isänsä

taloutta ja omia huvejaan. Neiti Tuokko oli itse runollisuus,

hän kävi jatko-opistoa, kirjoitti somia runoja ja hyviä aineita,

lauloi sievästi, soitti pianoa ja esiintyi kauniin ulkomuotonsa

vuoksi usein kuvaelmissa. Muut naisista olivat vähäpätöisemmät.

Herroissakin oli aika hauskoja. Puhumattakaan Eerosta, johon kaikki

klikin naiset vuorotellen olivat rakastuneet, oli runoilija Laine,

joka seitsemäntoista vanhana, kaukaisesta maaseutukaupungista

oli tullut ylioppilaaksi ja heti senjälkeen herättänyt huomiota

runokokoelmalla. Arvostelijat olivat tässä esikoiskokoelmassa luulleet

löytävänsä tosi-runoilijan tuntomerkit. Nyt oli Laine viidettä

vuottaan ylioppilaana, oli ehtinyt väsyä ja elähtää. Hänen seuraavat

kirjailijatuotteensa eivät olleet pitäneet mitä ensi kokoelma

lupasi. Joku ilkeä kieli sentähden olikin ruvennut kutsumaan häntä

"runoilija-surkioksi". Hänen täydellinen vastakohtansa oli maisteri

Mantere, Sohvin veli, joka tavattoman mallikelpoisuutensa tähden

"yritti tulla niin äiteläksi, että hän olisi ollut potkittava koko

joukosta pois", niinkuin Sohvi sanoi. Se olisi tapahtunutkin, jollei

Matti itse asiassa olisi ollut niin hauska ja reipas, että pelkästään

hänen terve naurunsa jo oli tullut seuralle rakkaaksi.

Hän ei vähääkään muistuttanut sisartaan, ei ulkomuodoltaan enempää kuin

luonteeltaankaan. Hän oli raittiusmies ja liikkui työväenpiireissä.

Isän, rakennusmestarin mielipiteet ja pojan ihmisystävällinen

katsantokanta olivat usein ristiriitaiset. Yllyttäjäksi ja

sosialistiksi oli isä häntä monasti nimittänyt.

Vielä kuului klikkiin eräs senaattorinpoika, Eeron luokkatoveri,

joka luki lakitiedettä, sekä muuan kylmäverinen lääkärinalku, jonka

suurin ilo oli kauhistuttaa klikin naisia pöyristyttävillä jutuilla

"aasiksesta". Olihan sitäpaitsi usein mukana muitakin hyviä tuttavia,

seuran varsinaisten jäsenten veljiä, sisaria jne. Ja sillä tavalla

joutui Ailikin joukkoon.

Eeron kanssa ei hän saanut olla paljoakaan, sillä olisihan se voinut

herättää epäluuloa. Sohvi neiti sitäpaitsi tavallisesti otti Eeron

haltuunsa ja alkoi puhuttaa hänellä ranskaa. Sillaikaa Laine ja Mantere

kilvan kiistelivät Ailista. Laine väitti verensä nuortuvan, kun hän

kuuli "noita terveitä, murteellisia lauseparsia" -- Aili käytti

todellakin osaksi kotimurrettaan, Mantere taas vaihtoi Ailin kanssa

mielipiteitä ja vakuutti, ettei hän koskaan ollut tavannut naista, joka

niin paljon oli ajatellut.

Ailista oli hauskaa. Hän oli saanut uuden päällystakin ja uuden lakin,

hän tiesi että ne häntä pukivat. Hänen astellessaan kadulla oli

tapahtunut, että joku oli kääntynyt katsomaan taakseen ja huudahtanut:

"siinä se oli palmikko!" Tai: "soma tyttö!" Tämä kaikki ei voinut olla

tekemättä Ailiin mieluisaa vaikutusta. Nyt tuntui siltä, että Laine ja

Mantere häneen rakastuvat. Helsingissä oli kuin olikin aika hauskaa!

Ainoa mitä hän pelkäsi oli, että Eero... Kunhan ei taas tuo Sohvi olisi

häneen rakastunut! Joskus tekivät muutkin viittauksia siihen suuntaan,

mutta Sohvi purskahti suureen nauruun ja sanoi:

-- Hävetkää toki! Tiedättehän, että minä aikoja sitten olen kahlannut

"linjan" yli. Sovin Eerolle jo äidiksi. Minähän jään vanhaksipiiaksi!

Äh, miehet ovat kaikki ikävää joukkoa, minä nyt heistä huolisin!

Ja niin hän nauroi niin, että tasainen hammasrivi paljastui ja loi

Eeroon veitikkamaisen katseen. Puna hänen poskillaan oli silloin

kauniimpi kuin milloinkaan.

Ailia hän kohteli hyvin suojelevasti ja äidillisesti. Hän oli antanut

hänelle hyväily nimen "pikku Aili", kunnes kerran Eero huomautti, että

Ailia Kaarilassa kutsuttiin toisella hyväilynimellä.

-- Kuule, mikä se nyt olikaan? kysäisi hän.

Aili punastui korviin saakka.

-- En minä muista, sanoi hän vältellen.

-- Pala tai Pula tai... mikä kumma se nyt olikaan? uteli Eero.

Seura sattui silloin olemaan koolla eräässä kahvilassa. Oli ajeltu

Töölön lahden ympäri ja poikettu teetä juomaan.

-- Pulu se oli, tunnusti Aili vihdoin. -- Veljeni minua kutsuu sillä

tavalla...!

-- Pulu, Pulu, mistä se tulee? kyselivät kaikki.

-- Ei se ole mitään, sellainen tehty sana vain.

Ailiin koski omituisesti kun hän kuuli tuon Pekan antaman hyväilynimen

tässä ympäristössä. Mutta samassa sattui hän katsahtamaan peiliin

vastapäätä: hän näki kasvonsa hehkuvan, silmänsä loistavan ja hiuksensa

kähertyvän kulmille. Maisteri Manteren katse seurasi häntä -- senkin

hän näki peilistä... Herra Laine nousi.

-- Pulun malja! Meidän täytyy juoda Pulun malja!

Hän viittasi palvelijalle ja teki tilauksen. Nauru ja leikkipuheet

kävivät yhä vilkkaammiksi. Pienessä jääpalasilla täytetyssä

hopeaämpärissä kannettiin pöydälle kaksi korkeaa pulloa. Matti korjasi

silmälasejaan ja jäi niihin tuijottamaan.

-- Oletko hullu, veliseni, sai hän kuiskaten sanotuksi, -- samppanjaako

sinä tilasit?

-- Samppanjaa! huudahti Aili säpsähtäen. -- Onko tuo samppanjaa?

Hänen kätensä ojentui pulloja kohti ja silmät selällään tuijotti hän

Matti Mantereeseen. Ilme hänen kasvoillaan oli niin hämmästynyt, että

kaikkien katseet kysyen kääntyivät häneen.

-- On, hymyili Laine.

-- Hienointa ranskalaista samppanjaa!

-- Niinhän sinä irvistät, lapsi kulta, kuin jos söisit mädännyttä

omenaa! sanoi Sohvi.

-- Ei... mutta, kun en koskaan ennen ole nähnyt samppanjaa!

Kaikki purskahtivat nauruun.

-- Ja millä kankealla äänellä se tuli! naurahti Sohvi taasen.

-- Olen erittäin onnellinen, että minun on suotu tutustuttaa teidät

luonnon jaloimpaan nesteeseen! puhui Laine hymyillen.

-- Eikö se ole kaunista! Oo, kuinka se helmeilee lasissa!

-- Pulun malja! Eläköön Pulu!

Lasit kilahtivat vastatusten. Matti raittiusmiehenä ei juonut.

Ikäänkuin peläten vei Aili lasin huulilleen.

-- No, miltä maistuu?

-- Onhan se hyvää...

-- Tuskinhan sinä maistoitkaan. Enemmän Aili, pannaan pohjaan asti.

Onneksesi!

Se oli Eero, hymyillen hän helisti serkkunsa kanssa.

-- Siitä onkin kauan kun viimeksi olen juonut samppanjaa. Oikein

maistuu hyvältä! sanoi Sohvi.

-- Kerran eläessäni, alkoi hänen veljensä, -- minä sitä maistoin, mutta

ei se minusta ollut mitään erinomaista, varsinkaan kalliiseen hintaansa

nähden. Minusta...

-- Sinä ainainen raittiussaarnaaja! -- Laine löi häntä olkapäälle. --

Minä tässä hiljan juotin seurahuoneen varieteen kauniita tyttöjä -- ja

kyllä he jaksoivatkin juoda...!

-- Ja siitä sinä kehtaat puhua! Minusta se on suorastaan...

-- Soh, soh Matti! Terve!

Lasit kilahtivat, ilo yleni ylenemistään. Mieliala saavutti vihdoin

sellaisen nousun, että Ailille keskellä öistä esplanaadia annettiin --

masurkkaharjoitus.

Hän oli tuskin ehtinyt nukkua, kun hän heräsi johonkin suloiseen

tunteeseen. Hän ei aluksi tietänyt, oliko se unta vai kuuluiko se

todellisuuteen: hänen ympärillään laulettiin. Samassa sävähti Maija

unestaan, ryntäsi puolihorroksissa ikkunaan ja työnsi uudinta syrjään.

-- Serenaadi, serenaadi! huusi hän. -- Pihassa lauletaan.

Aili nousi istumaan. Hänen sydämensä löi kuuluvasti.

-- Se on sinulle, jatkoi Maija. -- Laita toki tulta ikkunaan!

-- Mutta jollei se olekaan meille...! En minä uskalla.

Molemmat tytöt seisoivat yöllisissä puvuissaan keskellä lattiaa,

iloiten ja epäillen, tarkoittiko laulu todellakin heitä.

-- Se on meille, se on meille! riemuitsi Aili äkkiä.

Hän oli tuntenut Eeron äänen.

-- Sinulle se on, eikä meille, kuiskasi Maija.

Molemmat alkoivat nyt hurjasti häärätä huoneessa, löytääkseen

tulitikkuja. Juuri kun niitä tarvittiin, ei niitä tietysti ollut! Maija

kaatoi kiireessään vesilasin ja alkoi vaikeroida, että jos se menikin

hänen saksan vihkonsa päälle... Pihassa seisoi kahdeksan herraa. Yö

oli tähtikirkas ja leuto. Tytöt eivät voineet olla tuontuostakin

kurkistamatta uudinten taakse. Vihdoin löytyivät tulitikut ja

ikkunoihin sytytettiin kynttilät. Palvelustytöt olivat avanneet

porstuan ikkunan, laulu kuului aivan selvänä sisään. Äänettöminä tytöt

kuuntelivat sängyissään.

Aavistamaton onnellisuuden tunne oli vallannut Ailin. Hän oli

siirtynyt ikäänkuin satumaailman ihmeelliseen piiriin. Laulun kauneus,

tähtikirkas yö, koko maailman ihanuus kuului hänelle. Kaiku kannatti

säveliä kauas... Kunhan olisi saanut liukua niiden mukaan, haihtua pois

niinkuin laulun soinnut, nukkua uneen eikä milloinkaan enää herätä...

-- -- --

Klikin kesken kutsuttiin häntä senjälkeen aivan yleisesti Puluksi ja

Pulu-neidiksi. Aili vastusteli ja koetti syyttää nimeä rumaksi.

-- Eihän se ole kuin soma ja herttainen, niinkuin sinä itsekin,

lohdutteli Elli.

Heistä oli Ellin kanssa tullut hyvät ystävät. Elli vei hänet mukaansa

kouluun, esitti hänet tovereilleen, kutsui hänet jatko-opiston

konventtiin, jopa otti hänet mukaansa yliopistoon kuuntelemaan luentoja

suomalaisesta kirjallisuushistoriasta. Elli pistäytyi tavallisesti

hakemaan Ailia ja kävellessään he juttelivat. Muutamassa päivässä oli

Elli uskonut Ailille koko elämäntarinansa. Aili tiesi kutka häntä

olivat liehitelleet ja kutka kosineet. Niitä oli koko joukko, sekä

pappeja että maallikkoja, ja Elli oli sentään Ailia nuorempi.

-- Niinhän sinä puhut, hymähti Elli eräänä iltana, kun he

Kaivopuistosta astelivat kotiin päin, -- ikäänkuin ei sinua koskaan

olisi liehitelty.

-- Ei olekaan, sanoi Aili miltei alakuloisesti ja ikäänkuin häveten.

-- Mitä? Ei liehitelty!... Ei, sitä en usko!

-- Ei, se on totta. Kuka minua sitten olisi! Olenhan viettänyt koko

elämäni Kaarilassa, eikä siellä ole kuin veljeni.

-- Mutta pitäjän herrat?

Aili punastui.

-- No, onhan tohtori taitanut hiukan, mutta...

-- No katso nyt, enkö arvannut. Kuinka se muuten olisi voinut olla

mahdollista. Niin soma tyttö kuin sinä... Kosiko hän?

-- Ei, ei! Ei se niin pitkälle mennyt... Se on sellainen ikäloppu mies,

joka rakastuu kaikkiin naisiin, pukeutuu vaaleisiin, pistää kukan

rintaansa ja luulee näyttävänsä vastustamattomalta... Äh, en häntä

kärsi... Sanotaan hänen eläneenkin niin huonosti...

-- Vai sellainen... sanoi Elli. -- Olen minäkin kerran tuntenut

sellaisen...

Elli astui hetken äänettömänä. Sitten hän nosti päätään. Aili näki

hänen kasvoillaan kummallisen, haaveellisen hymyn.

-- Mutta sinä et tiedä, jatkoi hän sitten, -- kuka se minun varsinainen

rakkauteni on ollut.

Hän puhui kuiskaten. Oli jo pimeä. Sensijaan, että olisivat menneet

kotiin, olivat tytöt kääntyneet rantaan, siellä paloi vain harvassa

lyhtyjä. Lumisen lahden takaa häämötti jotakin mustaa: se oli lehdetön

metsä. Harva ihminen vain tuli vastaan.

-- Olin häneen tutustunut jo koulutyttönä, sanoi Elli. -- Hän saatteli

minut kotiin, lähetti kukkia syntymäpäivikseni ja tuli noutamaan minua

kävelyille. Ensimmäisenä ylioppilasvuonna -- voi sitäkin aurinkoista

aikaa! -- olimme yhdessä joka päivä. Rakastin häntä, olin varma hänen

rakkaudestaan, vaikk'ei hän sanoin ollut ilmaissut mitään...

Aili odotti jännityksellä, tuontuostakin luoden katseen ystävättäreensä.

-- Koulu loppui, minun piti lähteä maalle. Olimme viime iltaa yhdessä.

Hyvästi jättäessään hän -- suuteli minua...

Ailin silmiin herui kyyneliä. Hän pusersi Ellin kättä.

-- Hän kirjoitti minulle koko kesän, mutta sitten alkoivat kirjeet

kulkea hitaammin. Vihdoin ne lakkasivat kokonaan... Kun kahden vuoden

kuluttua tulin takaisin Helsinkiin, liehitteli hän toista, mutta minä,

minä en ollut voinut unohtaa...

-- Mutta mitä hän sanoi, kun sinut näki...?

-- Mitä hän sanoi? Oli ystävällinen, kohteli niinkuin ei mitään olisi

ollut. Emme koskaan ole koskettaneet menneisyyteen.

-- Sinä olet siis usein puhunut hänen kanssaan?

-- Olen, olen, usein...

-- Ja sinä olet tyynesti voinut häntä kohdata, vaikka hän on sinut

pettänyt.

-- On pitänyt tottua. Minä en ole ainoa...

-- Voiko siihen sitten yleensä tottua...?

Äänettöminä tytöt seisoivat ja tuijottivat pimeään maisemaan. Joku

mies, joka kömpi esiin telineiden takaa, sai heidät säpsähtämään ja

kääntymään kaupunkiin päin.

-- En sitä itsekään ymmärrä, mutta niin se on... Minä kohtaan hänet

joka päivä, me puhelemme kuin hyvät tutut, laskemme leikkiä... Hän

liehittelee toisia, näen hänen heittävän yhden toisensa perästä,

ottaakseen uuden. Välistä tuntuu siltä, että minä se olenkin, josta

hän pitää, vaikk'ei hän mitään sano... Hän katsoo minuun niin

omituisesti... Mutta minä, minä häntä odotan, minä häntä rakastan. Sano

Aili, sano, eikö tämä ole surkeaa!

Elli purskahti itkuun.

-- Sinä kohtaat hänet joka päivä, sanot... Kuka...?

Sanat tukahtuivat Ailin kurkkuun. Hän kysyi itseltään kiireesti keitä

Elli joka päivä kohtasi. Hänen tietääkseen ei muita kuin heidän

klikkinsä herroja. Mutta kuka se heistä olisi ollut? Äänettöminä tytöt

saapuivat Ailin kotiportille.

-- Tahdotko tietää kuka se on? sanoi Elli.

-- Jos sinä tahdot sen minulle uskoa!

-- Mutta se ehkä koskee sinuun...?

-- Kuinka niin? kysyi Aili pelästyneenä. -- Ei, ei, sano nyt vain.

-- Eero, kuului hiljaa Ellin huulilta.

Ailissa tuntui kaikki kangistuvan. Hänen rintaansa nousi suuri

ruumiillinen tuska, joka hetkeksi vei häneltä kaikki ajatukset. Kun

Elli huolestuneena rupesi kysymään, mikä hänen oli, tuli hän vihdoin

järkiinsä.

-- Voi sinua raukkaa! sai hän sanotuksi. -- Etkö tule meille?

-- Ei kiitos, en minä nyt voi.

Aili pusersi hänen kättänsä ja jäi hetkeksi katselemaan hänen

jälkeensä. Sitten hän avasi oven valaistuun porraskäytävään. Oli kuin

suuren rajuilman humu olisi ollut likenemässä häntä ja myrskyn keskeltä

soi hänen korviinsa: sinun ainoasi livahtaa tiehensä... tiehensä, valuu

sormiesi lomitse kuin vesi...! Aili painautui seinää vastaan ja pusersi

kätensä povelleen.

Samassa kaikui porraskäytävästä askelia. Aili karkasi ylös toiseen

kerrokseen ja soitti. Tohtori itse avasi. Eteiseen näkyi punertavassa

valaistuksessaan pieni huone salin takana, aivan samanlaisena kuin

sinä iltana jolloin Aili oli tullut. Kuului ääniä, naurua... Salin

keinutuolissa istui Eero ja Sohvi seisoi hänen vieressään. Hän oli

pehmeänharmaassa puvussa, kirjava liina kaulassa.

-- Pulu, pikku Pulu! huudahti hän ja juoksi Ailia vastaan, -- tule

auttamaan minua... Tämä Eero, senkin jörö, ei tahdo tanssia kanssani

tarantellaa! Nyt on varsinainen tanssija sairastunut eikä sitä opi muut

kuin Eero, joka sen osaa... Pyydä sinäkin Pulu...!

-- Tietäähän Eero mitä tekee, sanoi Aili väkinäisesti hymyillen.

Sohvin kädet, jotka olivat levänneet hänen olkapäillään valuivat alas.

Hän ojensihe suoraksi, katsoi Ailiin pitkään ja sanoi nauraen:

-- Kas... kas... sitä pikku neitiä!

Aili punastui. Sohvin sanat häntä sekä nolasivat että suututtivat.

-- Ajattelen vain, ettei Eerolla ehkä ole aikaa... koetti hän selittää.

-- Niinkuin en minä tuntisi Eeroa ja tietäisi, mihin hänellä on

aikaa! nauroi Sohvi. -- Ja sinä luulet, sinä pikkuinen Pulu, että hän

suuriakin tutkimuksia saa aikaan näinä päivinä ennen arpajaisia!...

Sinä erehdyt, jos niin luulet... jollei miehessä aivan viimeisinä

aikoina ole tapahtunut erinomaisia muutoksia.

-- Anna ajatusaikaa huomiseen! pyysi Eero.

-- Saat, jos vastauksesi tulee myöntävä!

Suuri kiire vallitsi talossa: arpajaisvoittoja viimeisteltiin,

pukuja koeteltiin ja neulottiin. Rouva Wahlfelt kulki edestakaisin,

neuvoen ja ohjaten kaikille ystävällisesti hymyillen. Ei ollut aikaa

laiskotteluun, Ailikin sai käsiinsä työn, ja hän kävi sen kimppuun

oikein nautinnolla. Hetkiseksi tuli tohtori sisään, teki jonkin

kysymyksen, ihaili valmistuksia ja katosi sitten huoneeseensa.

Vieraiden mentyä istuivat Eero ja Aili niinkuin tavallisesti illoin

pienessä punaisessa huoneessa salin takana. Lamput olivat jo sammutetut

paitsi eteisessä, josta lankesi viisto valo aina heihin asti. He

istuivat käsityksin. Eero koetti vetää Ailia lähemmä, mutta hän asettui

raskaasti nojaamaan sohvan tyynyille.

-- Olen iloissani, sanoi Eero, -- kun koko tämä kiire on ohitse!

-- Aiotko tanssia tarantellan? kysyi Aili hetken vaiettuaan.

-- En tiedä. Ei tee ensinkään mieleni, mutta vaikea on kieltääkin, kun

sen satun osaamaan ja toinen tuskin kunnollisesti ehtii sen oppia.

Lisäksi tämä hyväntekeväinen tarkoitus... Mitä sinä ajattelet asiasta?

-- Niin se kai on...

-- Sinua väsyttää, armaani. Paina pääsi rinnalleni ja nuku siihen! Pian

voimme odottaa kirjettä Kaarilasta...

-- Niin, kahden päivän perästä.

Aili oli levoton. Tuntui siltä, että hänen velvollisuutensa on luopua

Eerosta, koska kerran Elli häntä rakastaa. Mutta jos hän on lakannut

Elliä rakastamasta ja nyt rakastaa Ailia? Vaan entä jos hän lakkaa

rakastamasta Ailiakin...?

-- Kuule, mitä sinä pidät Ellistä? kysyi hän äkkiä.

-- Ellistä? Kuinka niin?... Oli aika jolloin hänestä pidin oikein

paljon, mutta sittemmin... Siirappia, siirappia liian paljon... No,

onhan hän silti hyvä tyttö.

-- Entä Sohvista?

-- Viisas tyttö. Ja hauska siitä, että hänen kanssaan voi puhua mistä

tahansa. Miksi sitä kysyt?

-- Muuten vain tuli mieleeni.

Aili painautui Eeroa vastaan ja tarttui hänen käteensä ikäänkuin

pidättääkseen häntä tässä. Hän oli kysymäisillään, mitä se oli, josta

Sohvin kanssa saattoi puhua, mutta ei saanut sanoja lausutuiksi. Hän

sulki silmänsä. Himmeänä lepäsi valo hänen kasvoillaan. Eero silitti

hänen hiuksiaan ja kuiskasi hänen korvaansa rakkauden sanoja.

-- Eero, pidätkö minusta? Miksi pidät minusta?

-- Sitä et kysyisi, jos tietäisit miten kaunis sinä olet.

-- Siksikö sinä pidät minusta? Siksi vain?

-- Sinä olet niin hyvä.

Eero painoi tytön huulille suudelman, mutta Aili nosti silmänsä ja

alkoi kiivaasti:

-- Ei, minä en ole hyvä, tiedäthän sen. Älä pidä minusta hyvyyden

tähden, sitten et kauankaan saa pitää...

-- Vai enkö...! Eero sanoi sen hymyillen, äänellä, jolla lapselle

laverrellaan. -- No, en minä osaa sitä asiaa määritellä, suloinen sinä

vain olet!

Ja hän suuteli häntä kiihkeästi, huulille, silmille, niskaan.

Aili unohtui siihen niinkuin kissa nukkuu, kun sitä silitellään. Hän

lepäsi ajatuksettomana, onnellisena. Hän näki vain loisteen Eeron

silmistä, kuuli hänen äänensä, tunsi hänen lämpönsä.

-- -- --

Arpajaiset näyttivät onnistuvan erinomaisesti. Voittoja tuli

tulvimalla. Niitä oli Wahlfeltin sali aivan täynnä, yksi toistaan

komeampi. Heti suurukselta olivat Lyydi rouva ja Eero lähteneet

seurahuoneelle järjestämään ja kun Aili hiukan myöhemmin sinne

saapui, liikkui siellä ihmisiä edestakaisin, kiireesti, kasvoilla

iloinen jännitys. Suuri sali oli tyhjä, siellä täällä lepäsi tuolilla

päällystakki tai istui pari henkeä. Orkesteri soitti, lavalla

harjoiteltiin paraikaa tanssia. Eero ja Sohvi näkyivät olevan parit...

Aili riensi sivuhuoneeseen, josta kuului ääniä. Siellä järjesteltiin

voittoja, kaksi herraa seisoi rappujen nenässä ripustamassa telineille

mattoja, peitteitä, kirjavia, muhkeita korutavaroita, mihin pantiin

kipsinen kuva, mihin rehevälehtinen kukka, mihin ripustettiin taulu...

Nuoret naiset häärivät mukana. Kaikilla oli kiire. Ilolla tervehdittiin

Ailin tuloa ja Matti Mantere pyysi paikalla häntä auttamaan itseään.

Hänelle oli annettu tehtäväksi koristaa joulukuusi, joka tarvittiin

erääseen kuvaelmaan. Aili kapusi tuolille, Mantere seisoi pöydällä,

ja siinä he nauraen ja puhellen ripustivat "enkelinhiuksia" ja muita

koristuksia kuusen oksille. Matti oli suorastaan vallattomalla

tuulella. Ja Ailin mieli olisi epäilemättä ollut yhtä kevyt ja

huoleton, jollei Eero olisi ollut tanssimassa tuota tarantellaa. Se

vaivasi häntä, vaikka hän koettamalla koetti olla sitä ajattelematta.

Orkesteri soitti, tanssijat lavalla tekivät siroja hyppyjä, useat

olivat jo puvuissakin. Palvelustytöt, jotka olivat tulleet tuomaan

rouviensa keräämiä voittoja, pysähtyivät ovensuuhun katselemaan.

Ihmisiä tuli ja meni lakkaamatta. Äkkiä seisoi Ailin edessä

köyhännäköinen, keski-ikäinen nainen, hartioillaan harmaa saali. Hän

niiasi ja kysyi ujostellen:

-- Missäs täällä otetaan vastaan voittoja niihin suomalaisiin

sivistysarpajaisiin?

-- Kyllä se on täällä!

Mantere kiiruhti pois ja palasi hetkisen kuluttua takaisin Lyydi rouvan

kanssa, joka ystävällisesti tervehti naista.

-- Tässä olisi pikkuinen lisä, sanoi tämä, vetäen huivinsa alta esiin

karkean käden ja laskien rouva Wahlfeltin käteen kymmenen markan

setelin.

-- Keneltä tämä on?

Rouva Wahlfeltin kasvot seurasivat ystävällisellä hymyllä naisen

liikkeitä.

-- Kyllä se on minulta, virkkoi tämä ujosti.

-- Kiitos, kiitos! sanoi Lyydi rouva, tarttuen molemmin käsin naisen

käteen. -- Kuka te olettekaan jos sallitte minun kysyä?

-- Pesijänähän minä täällä Helsingissä... Olen jo ollut toistakymmentä

vuotta... Mutta olen kotoisin sieltä Savosta ja kun sanovat näitä

arpajaisia pidettävän Savon sivistyttämiseksi, ja kun on niitä omaisia

siellä Savossa...

Naisen ja rouva Wahlfeltin ympärille oli kokoontunut piiri nuoria

neitosia ja herroja, jotka hartaudella seurasivat kohtausta. Useat

heistä tahtoivat painaa naisen kättä ja rouva Wahlfelt saattoi hänet

ovelle asti, liikutuksen kyynel silmässään palatakseen huoneeseen,

jossa rouvat olivat työssä. Kun hän sitten kertoi tapauksen, herätti se

yleistä myötätuntoa ja iloa ja ehdottomasti käänsivät kaikki päätään

katsomaan likaista seteliä Lyydi rouvan kädessä, jonka köyhä nainen

varmaankin uhraten oli luovuttanut kotiseutunsa sivistyttämiseksi.

Hiukan myöhemmin saapui seurahuoneelle pari sanomalehtimiestä saamaan

tietoja ohjelmasta. Lyydi rouva selitteli heille kohteliaasti kaikki

mitä he tahtoivat tietää ja antoi jalomielisesti muiden rouvien lähteä

kotiin päivällisille. Pitihän jonkun jäädä ottamaan vastaan voittoja.

Saattoihan hänkin jäädä! Aili kyllä toimittaisi emännänvirkaa kotona.

Hän suuteli Ailia otsalle, antoi hänelle muutamia ohjeita ja lähetti

hänen kanssaan tuhansia terveisiä kotiin.

Aililla ja Sohvilla oli osaksi sama matka, he läksivät siis yhdessä.

Sohvi oli erinomaisella tuulella, nauroi, veikeili ja laski leikkiä.

Äkkiä kävi hän tarkkaavaiseksi ja iski silmänsä naiseen, joka, yllään

avara turkki, asteli heidän edellään. Hän liikkui hitaasti, lakki oli

sidottu vaalealla harsolla. Sohvin kasvoille vetäytyi omituinen hymy.

-- Vahinko, ettei Eero nyt ole täällä, sanoi hän. -- Näkisi vanhan

henttunsa.

-- Missä? Tuo neitikö? kysyi Aili.

Sohvi purskahti nauruun.

-- Neiti? Ei, niin hullusti eivät sentään asiat ole. Rouva hän on,

miehensä laillinen vaimo. Toukokuussa, sillaikaa kuin Eero oli

Kaarilassa, olivat häät... Sinä punastut, pikkuinen Pulu...

-- Enhän, yritti Aili, -- mitä syytä minulla olisi?

Mutta siitä huolimatta olivat Sohvin sanat ajaneet veren hänen

poskilleen.

-- Tyttö rakastui jo koulussa ja jonkin aikaa oli Eerokin pahasti

pikiintynyt. Mutta sitten hän hänet heitti. Tyttö käveli kalpein poskin

vuoden ja kaksi. Mutta kun näki, ettei se auttanut, niin meni toiselle

miehelle, itseään kahtakymmentä vuotta vanhemmalle. Rakkaudesta

tietysti ei puhettakaan, mutta koti kuuluu olevan komea, eikä puutetta

mitään.

Nainen vastasi Sohvin tervehdykseen sanattomana nyökäyttäen päätään.

Hän näytti aivan nuorelta, somat, punaposkiset kasvot ja lahea vaalea

tukka.

-- Niin, niin, jatkoi Sohvi, kun he olivat päässeet hänestä kappaleen

matkan päähän, -- hän ei ole ainoa kukkanen, jonka lehdillä perhonen

Eero hetkisen on suvainnut viivähtää... Eero on erinomainen toveri,

herttainen ja hyväsydäminen poika -- mutta sitä tyttöä en minä

onnittele, joka hänelle lähtee vaimoksi!

Hän hymyili ja loi Ailiin tutkivan katseen. Aili tunsi, että nyt hän

tahtoo hänet urkkia pohjia myöten.

-- Minä päinvastoin luulen, että Eero saattaa tehdä hyvinkin

onnelliseksi sen naisen, johon hän kerran oikein todenteolla rakastuu,

koetti hän tyynesti sanoa. -- Onhan hän vielä niin nuori.

Sohvi katsoi häneen läpitunkevasti ja jatkoi:

-- Hyvä on uskoa hyvää...! Mutta minä puhun vain kokemuksesta... Eero

on kyllä kerran minullekin vannonut iäistä rakkautta, mutta se ei estä

häntä ehkä tänäkin hetkenä olemasta kihloissa toisen kanssa!... Minä en

silti mene hirteen! Nauran hänelle vasten silmiä.

Ja hän rupesi hyräilemään tarantellan säveltä, ojensi kiireesti

Ailille kätensä ja poikkesi omalle kadulleen. Aili kuuli hänen vielä

mennessäänkin nauravan.

Hän inhosi häntä. Kuinka hänen naurunsa, koko hänen käytöksensä oli

raakaa ja sydämetöntä! Mutta varma oli, ettei hän antaisi Sohvin

sanojen itseensä vaikuttaa. Hän rakasti Eeroa, hän oli varma Eeron

rakkaudesta.