-- Minä en milloinka elänyt sellaine elämä kuin täällä, -- sanoi hän,
-- minä en milloinka luullut, että tupa saatta olla niin suloine --
hali -- a ha -- ha li a ha -- mutta minä luule, että my ladies tarvitse
palvelija -- minä ole my ladies palvelija.
Ooh, miten me nauroimme! Itse asiassa me nauroimme lakkaamatta koko
tuon pitkän, harmaan sadepäivän.
-- Nyt saatte nähdä meidän vierashuoneemme -- sanoin minä. Juoksimme
yhtä kyytiä kostean heinikon läpi navettaan ja kapusimme ylisille.
Kerroimme hänelle nukkuneemme siellä ensimäisen yön ja näytimme,
miten olimme vetäneet tikapuut jälkeemme. Hän, ihmeellistä kyllä, ei
nauranut, vaan tuli vakavaksi.
-- Minä ei pidä, että my ladies nukku täällä, -- sanoi hän -- minä pidä
hyvin vähä siitä -- minä nukku täällä mainiosti -- mutta my ladies ei
sopi nukku sellaine paikka.
Hän läksi vasta sitten kun iltatuuli alkoi metsässä suhista ja
tunturien varjot tummenivat.
Me puhuimme luonnollisesti koko ajan hänestä. Me sanoimme ainoastaan
"hän". Oli kuin hänen tultuaan muita herroja ei enää olisi ollutkaan
maailmassa.
-- Ulkona maailmassa mahtaa olla ihanaa, -- sanoi Susanna, -- jos se on
täynnä hänen kaltaisiaan herroja.
-- Oh, ei ole olemassa toista hänen kaltaistaan, -- sanoi Dorthe.
Ajatelkaa, että illalla meidän laskettuamme levolle tapahtui se kumma,
että Susanna ja Dorthe riitaantuivat. He nukkuivat yhdessä alasängyssä,
minä yksin ylemmässä.
-- Uh, -- kuulin Susannan sanovan -- sinä otat aivan liian paljon tilaa
-- minä olen täällä aivan kuin pieni viiva seinän vieressä -- muutappa
itseäsi hieman, muoriseni --
-- Ei, tiedätkös, -- sanoi Dorthe -- minähän olen aivan sängyn reunalla.
-- Etpä suinkaan -- ja sitten sinä olet niin kauhean kuuma -- uh --
aivan kuin uuni -- uh -- minä en siedä tätä, minä --
He torailivat hetkisen.
-- Dorthehan voi nukkua täällä ylhäällä, -- minä sanoin.
Dorthe kapusi ylös luokseni, ja me teimme olomme mukavaksi.
-- Ei, millaista elämää te pidättekään, -- sanoi Susanna jälleen --
minä en siedä sitä, että Dorthe on aivan pääni päällä -- hänhän ei nuku
hiljaa hetkistäkään -- kaikellahan pitää kuitenkin olla rajansa.
-- Miten ilkeä sinä olet, -- sanoi Dorthe.
-- Entä sinä, -- sanoi Susanna.
Töytäsin Dorthea, jotta hän olisi hiljaa. Pitkä hiljaisuus.
-- Näittekö miten viehättävä nenäliina hänellä oli? -- sanoi Dorthe
keskellä hiljaisuutta.
-- Nyt hän minusta jo saisi olla rauhassa, raukka -- jutuilta, --
kuului alasängystä.
Dorthe ja minä tyrkkäsimme toisiamme, -- mikähän Susannalla oli?