Asemalla me olimme saaneet pienen vaaleanruskean ja pienen kellertävän
hevosen kyytirattaineen. Niihin me kasasimme kaikki matkatavaramme,
arkkumme, laatikkomme ja tyynymme; meidän piti istua kaiken kukkurana
-- ja lisänä oli vielä kaksi kookasta kyytimiestä.
Dorthe teki muutamia pieniä vastaväitteitä, kun hänen piti nousta
kuormaan. Toinen kyytimiehistä nosti hänet ylös -- näin hänen pitävän
kiinni matkakorin rivasta -- ikäänkuin siitä olisi ollut apua. Mutta
hän ei sanonut kuitenkaan mitään.
Susanna ja Dorthe istuivat ensimäisillä rattailla vaaleanruskea
edessään, minulla oli voikko ja suurempi kuorma. Miehet astelivat
vieressä toinen käsi kuormassa ja toinen ohjaksissa.
Suloinen ilma -- hopeankirkas ja vilpoisa.
-- Minnekkäs myö männää? -- kysyivät kyytimiehet.
-- Aaste-tupaan.
He katsoivat toisiinsa. -- Onko se se Aasten pikku tupa Storliassa,
pappilan pohjoispuolella?
-- Niin, juuri se, -- sanoimme me kaikki kolme.
Miehet kakistelivat kurkkuaan ja sylkivät ojaan.
-- Vain niin, Männöövätkö niin hieno herrasväk' sinne?
-- Niin, me olemme siellä kesän.
-- Mut minä en tiijä piäsöökö sinne kärrillä ylös asti, -- sanoi toinen.
-- Eiköpähän tuonne piässe, kun aijaa hyvästi, -- sanoi toinen.
-- Onko sinne vaikea ajaa? -- sanoi Dorthe, -- ja minä kun istun
kuormassa niin korkealla!
-- Sehän on vain hauskaa, että se on niin ylhäällä, -- sanoin minä, --
sitähän me juuri tahdoimmekin.
-- Niin, mutta -- epäröi Dorthe kuormalta.
Edessämme oli leveä viertotie tienviittoineen. Siitä aukeni laaja
näköala yli laakson.
Suuria, punaisiksi maalattuja taloja metsäisten tunturien varjossa.
Riippakoivujen pitkät oksat kaareutuivat maantien yli, ja alhaalla
laaksossa vieri virta muodostaen pieniä kohisevia koskia, joissa oli
vihreänkirkas vesi.
Se oli suloista -- suloista!
Yht'äkkiä me käännyimme jyrkästi kapealle syrjätielle.
-- Onko meidän mentävä tätä tietä? -- kysyimme kaikki kolme.
-- Tästähän sitä pittää männä, jos miel' piästä Aaste-tuppaa.
Siinä oli oikeastaan mitä kaunein tie, syvine pyöränjälkineen ja
suurine, pitkulaisine kivineen, jotka kohosivat keskeltä tietä kuin
pienet tunturit. Molemmin puolin oli tuuheaa pikku kuusikkoa. Jollemme
pitäneet varaamme, niin kuusenoksat huiskivat meitä kasvoihin.
Tie vei ylös, lakkaamatta ylös. Siellä täällä pieni kurkistusaukko
laaksoon, sitten metsä jälleen sulki kaiken. Me olimme olleet yötä
kahta asemaa alempana olevassa hotellissa, ehtiäksemme joltisenkin
hyvissä ajoin Aaste-tupaan. Aurinko oli vielä korkealla.
Yhä kauniimpaa oli, mitä kauemmaksi tulimme.
Tuossa oli vanamo! Kaikki mättäät täynnä niin kauaksi kuin silmä kantoi.
Ja metsätähtiä vihreässä, kosteassa sammaleessa. Aurinko paistoi
pitkinä juomuina -- miten ihanasti metsä täällä tuoksuikaan.
Ei, sitten me tahdoimme pois rattailta. Dorthe oli nostettava alas, hän
ei uskaltanut hypätä.
Me poimimme vanamoja ja metsätähtiä ja katsoimme suoraan vasten
voimakasta, väreilevää päivänpaistetta. Tahdoimme tulla kauhean
ruskeiksi --
-- Ja tätä niiden täytyi kotona niin paljon harkita, ennenkuin me
saimme luvan, -- sanoin minä. -- Sepä on vasta oikein hullunkurista!
Aurinko paistoi. Me joimme kourastamme tunturipurojen vettä.
Hevoset olivat hyvän matkaa edellä. Me emme kuulleet emmekä nähneet
enää niitä.
Se olikin aivan samantekevä -- suloisempaa jalkamatkaa emme olisi
voineet saada.
Ylöspäin, ylöspäin! Vielä enemmän vanamoita. Siellä oli myöskin
mustikanraakaleita! Polku kapeni ja jyrkkeni.
Päivä paahtoi helteisenä metsän harvetessa.
Mutta minkä kumman vuoksi miehet jättivät meidät -- vihdoin meitä
kaikkia kolmea rupesi väsyttämään. Me kuljimme kulkemistamme. Ei mitään
hevosia eikä miehiä.
-- Ohoi, ohoi! -- me huhusimme ylämäkeä.
Linnut lensivät ylös, ne visersivät ja raksuttivat hieman
päivänpaisteessa, sitten kaikki oli jälleen hiljaista kuivassa
päivänpaahteisessa kuusentuoksussa.
Hiki valui otsiltamme. -- Hävytöntä jättää tuolla tavalla, -- sanoi
Susanna; -- hävyttömiä miehenlurjuksia.
No vihdoinkin! Tuossa olivat ajopelimme, miehet loikoivat tien vieressä
polttaen piippunysiään.
Rattaille nousimme jälleen, mutta uupuneina päivänpaahteesta me emme
hyvään aikaan jaksaneet puhua emmekä huutaa toisillemme.
-- Onko Aaste-tupaan vielä pitkä matka? -- kysyin minä.
-- Taijetaa olla puoltiessä --
-- Siunaa ja varjele, niin etäällä! Mutta olihan vain hirveän hauskaa,
että se oli niin korkealla.
Ajoimme, ja ajoimme ajamistamme. Kurkistusaukot, joista näkyi seudun
yli, suurenivat suurenemistaan, ja näköala yhä avartui ja syveni.
-- Tässä tahdon laskeutua rattailta, -- huusi Dorthe; -- en uskalla
ajaa tämän kuilun ohi.
-- Eihän se oo mittää -- sanoivat miehet, -- pahempi siellä ylläällä
tulloo --
Mutta Dorthe oli jo ilman apua hypännyt kuormalta.
-- Odottakaa -- älkää millään muotoa ajako, -- huudahti hän.
_Hän_ ei tahtonut istua kuormalla, eikä hän tahtonut, että _mekään_
ajaisimme.
Miehet sylkäisivät kuiluun ja jatkoivat ajoaan.
Dorthe tuli kauhistunein kasvoin varovaisesti perässä.
Rattaille hän nousi jälleen, ja niinpä lähdettiin taas.
Tuli taas äkkijyrkkä, syvyyksiin syöksyvä rinne, Dorthe jälleen maahan,
mutta Susanna saarnasi, miten tyhmää oli laittaa tiet tuolla tavalla.
Ennenkuin Dorthe oli ehtinyt jälleen rattaille, tuli vieläkin pahempi
rotko; me ajoimme korkeimpain mastopuiden huippujen tasalla tietä, joka
mahdollisesti oli kahta tuumaa leveämpi kuin rattaat. Toisella puolella
pystysuora tunturiseinämä ja toisella koski, joka kuilun pohjassa
kumeana kohisi.
Uh, miten ilkeätä!
-- Tässä suatta kaikki nousta pois, -- sanoivat ajomiehet.
Dorthe tarrautui lujasti pystysuoraan tunturiseinämään, kasvoissaan
ilme, joka oli kauhusta aivan vääristynyt -- toisen miehen täytyi
palata noutamaan häntä.
-- Voi, kuinka kauheata! -- huudahti hän, -- käännymmekö takaisin?
-- Sehän olisi yhtä mieletöntä, -- sanoin minä; -- kyytimies sanoo,
että pahin on nyt ohi.
-- On kamalaa, että on tällaisia teitä, -- sanoi Susanna.
Luonnollisesti pääsimme onnellisesti ohi. Pitkän, ja pitkääkin pitemmän
ajan jälkeen, kuten saduissa sanotaan, olimme vihdoinkin saapuneet
metsästä pienelle, vihreälle niitylle.
-- Armias taivas, mikä näköala! Lumihuippuja ja sinertäviä tuntureita
toistensa ja jälleen toistensa takana, ja metsää mihin vain silmänsä
käänsi!
-- Niin, nyt sitä ollaa perillä, -- sanoivat miehet.
-- Perillä, mutta missä on Aaste-tupa?
He viittasivat: -- Tuossa se on.
Tuijotimme siihen kaikki kolme -- sehän näytti vain pieneltä harmaalta,
viheliäiseltä navetalta!
-- Tämä ei luonnollisesti ole oikea, -- sanoi Susanna -- he ovat
ajaneet harhaan.
-- Palaisimmeko samaa vaarallista tietä? -- sanoi Dorthe.
Siinä ei ollut lukkoa ovella, ainoastaan kuusenoksa säpissä.
-- Viijääkö nämä tavarat tuppaa? -- sanoi kyytimies.
Kukaan meistä ei vastannut -- he muuttivat ne sisälle joka tapauksessa:
matkalaukut, laatikot ja säkit.
Huone tuli kamaa täyteen. Se oli hirmuinen pöksä. Ovi vei aivan suoraan
pihalle, pieni, neliruutuinen ikkuna -- kaikki sisällä oli niin
sanomattoman harmaata. Ja mikä merkillinen haju!
Pikkuruisen ikkunan edessä oli rahi, nurkassa pöytä, keskellä pisintä
seinää takka ja toisessa nurkassa kaksikerroksinen sänky.
Siellä oli aivan kauheata.
-- Ei, tämä on todellakin sellaista, -- alkoi Susanna -- ettei meillä
ole muuta neuvoa kuin ajaa alas jälleen.
-- Ei, ei, -- sanoi Dorthe -- niin, silloin tahdon kävellä koko matkan.
-- Myö otetaa vähä ettonetta ja lähtää sitte takasi, -- sanoi ajuri
pistäen päänsä ovesta.
-- Olisipa se papintytär saattanut sanoa, kuinka inhoittavaa täällä on,
-- valitin minä.
-- Hän on halpamaisesti meitä pettänyt, -- sanoi Susanna.
-- Mutta ei sekään mitään pyhitä, että heti paikalla lähdemme takaisin,
-- sanoin minä -- ja mihinpä me sitten menisimme?
-- Minä en nyt jaksakaan mennä, -- sanoi Dorthe, -- minua väsyttää niin
kauheasti.
-- Hui, hai, on parasta, että jäämme tänne -- päätin minä.
-- Hyi toki, -- sanoi Susanna -- tähän kauheaan tupaan -- täällähän on
köyhän ja vanhan haju!
Me puhuimme yhteen ääneen, tarkastelimme mökkiä ylt'ympariinsä ja
katselimme kaikkea. Sen vieritse pulpahteli mitä viehättävin puro,
teräksenkirkas ja jääkylmä, pienen pienine koskineen -- siellä kasvoi
jonkinlaisia kelmeänpunaisia, huojuvia kukkia. Metsä humisi hyvin
hiljaa, ja humina tuli jostakin kaukaa, kasvaen, laajeten --
-- Lopultakin täällä on kaunista, -- sanoin minä -- juuri tällaista me
halusimmekin --
Sitten tuli toinen kyytimies.
-- Jos lähettä kulukemaa tuota aitoviertä ja määttä sitä myöten aivan
alas, niin piäsettä pappilaa kahenkymmenen minuutin perästä.
Hui, hai! Jos pappilassa oltiin kahdenkymmenen minuutin kuluttua, niin
eipä mitään hätää.
Juoksimme kaikin katsomaan polkua.
-- Kuulkaapa nyt, sitten me jäämme tänne! -- sanoin minä.
-- Niin, saatammehan koettaa -- sanoi Susanna.
-- Onko tässä metsässä vihaisia härkiä? -- kysyi Dorthe viitaten
alhaalle.
-- Tokkopa nuo laskenoot vihasii härkii tänne, -- sanoi toinen
kyytimies.
-- Niillä on vihanen sonni tuolla Alatalossa, mut eihän ne sitä
vuorille piästä, -- lisäsi toinen.
Joutavia, kaksikymmentä minuuttia! Jos juoksimme, olimme alhaalla
kenties kymmenessä! Ei silti, että siitä paikasta olisimme nähneet
hiventäkään pappilasta.
-- Se on allaalla, tuolla puolella, -- selitti kyytimies.
-- No hyvästi sitte ja onnee vuan --
Kumpikin nousi rattailleen -- hypähdys -- ja sitten sitä mentiin -- he
katosivat pian metsän peittoon.
Siinä me seisoimme jäljellä -- nyt oli arpa heitetty.
Mutta kahdenkymmenen minuutin kuluttuahan me saatoimme olla pappilassa!
Menimme polulle tuijottaen pappilaan päin, kaikki kolme.
-- Jos meidän mieli olla täällä yötä, niin meidän on puhdistettava ja
pestävä koko tupa; on niin paha haju, -- sanoin minä.
Ja sitten pesu alkoi. En kykene kuvaamaan, miten me hankasimme! Vihdoin
koko tupa lainehti pelkkänä vetenä. Dorthe sai kantaa ämpärin toisensa
jälkeen. Peseminen ei ollut varsin hauskaa.
Dorthe ja Susanna väsyivät vihdoin siinä määrin, että painautuivat
penkerelle ja oikaisivat käsivartensa pelkästä uupumuksesta. Vihdoin
minäkin olin pitkänäni. Luonnollisesti meillä oli rajattoman nälkä,
mutta kukaan ei jaksanut valmistaa ruokaa eikä teetäkään. Sitten söimme
voileipää ja joimme vettä jääkylmästä purosta. Rahtuakaan enempää emme
syöneet.
Pestessämme ja syödessämme emme olleet katsoneet aurinkoa. Äkkiä siitä
näkyi ainoastaan loistava reuna tunturien takaa lännestä. Hetkisen
kuluttua se oli hävinnyt.
Äkkiä tuli niin kolakkaa. Metsä pimeni -- sitä syvä-äänisemmäksi tuli
sen suhina -- huu, ei, menkäämme sisälle --
Mutta siellä oli kaiken pesumme jälkeen likomärkää. Ylemmästä sängystä
tippui vesi alempaan. Lattialla olisi melkein saattanut uida -- sisällä
oli raaka haju, ja olo oli epämieluisaa.
-- Täällä meidän on tänä yönä mahdoton nukkua -- sanoi Susanna.
-- Aivan mahdoton --
-- Mutta emmehän voi ulkonakaan nukkua, -- sanoi Dorthe surkeana.
-- Oli todellakin tyhmää, että pesimme tuvan tänä iltana, -- sanoin
minä; -- saamme mennä navettaan --
-- Navettaan nukkumaan, -- valitti Dorthe.
Kiiruhdimme metsänliepeessä olevaan pieneen hökkeliin. Ovi oli
raollaan; vastassa kauhean likainen ja väkevä navetanhaju.
Tuiki mahdotonta olla siellä.
Aivan oven editse veivät yliselle tikapuut, joissa oli viisi, kuusi
puolaa. Kapusin sinne. Se oli puoli pimeä, ikkunaton huone. Siellä ei
ollut mitään muuta valoa kuin mikä tuli luukusta, josta olin noussut
sisälle.
-- Saamme nukkua täällä, -- huusin minä alas.
-- Oletko hullu? -- kuului alhaalta kaksiääninen kuoro.
Hapuilin ylhäällä sinne tänne. -- Täällä on hieman heiniäkin -- on
paras paneutua tänne nukkumaan --
-- Miten julmaa tämä on! -- kuulin Dorthen äänen alhaalta.
-- Lähdemme huomenna! -- kuulin Susannan sanovan.
-- Mehän olemme täällä aivan yksin, -- valitti Dorthe; kuulin, ettei
itku ollut kaukana.
Se oli kauheaa, mutta mitäpä itku auttoi.
Laskeuduin jälleen alas. -- Saamme kukin ottaa tyynymme ja huopamme ja
ruveta nukkumaan, -- sanoin minä tekeytyen ylen uljaaksi.
-- Mutta emmehän voi sulkea oveakaan, -- sanoi Dorthe vielä surkeampana.
-- Ja miten täällä haisee, -- sanoi Susanna.
Ulkona oli vieläkin kolkompaa -- siellä tuuli, ja tunturimetsän tumma
rinne lainehti kuin myrskyävä meri --
Kiiruhdimme sisälle, saimme kukin käsiimme huopamme ja tyynymme ja
riensimme jälleen hökkeliin -- kasasimme pimeässä heiniä kokoon ja
painauduimme tiiviisti toisiimme.
Riisuutuminen ei luonnollisesti tullut kysymykseenkään. Me vain
kuiskailimme; oli kuin olisi ollut kamalaa puhua ääneensä.