Se oli peloittava ajatus. Lepäsin sanaakaan sanomatta hetkisen, sitten
nousin äkkiä. -- Vedän ylös tikapuut, -- sanoin.
Kavahdimme pystyyn kaikki kolme ja kiskoimme ne sisälle. Se ei ollut
helppoa, mutta ylös saimme ne lopuksi kuitenkin.
Millaisen helpoituksen se tuottikaan! Nyt ei kissakaan olisi luoksemme
päässyt.
-- Minun on niin paha levätä, -- sanoi Susanna.
-- Kuulitko tuota ääntä? -- kuiskasi Dorthe. Me kuuntelimme kaikki
kolme.
Ei, minä kuulin ainoastaan tuulen suhinaa.
-- On kuin joku huokaisi, -- kuiskasi Dorthe jälleen -- ettekö kuule --
aivan seinän takaa -- aivan altamme.
-- Se on tuuli, -- sanoin minä -- lepää hiljaa.
Se oli ihmeellisin yö mitä olen viettänyt. Väkevä metsäilma, tuoreen
mullan ja valkoisen sammalen tuoksu virtasi avoimesta luukusta, tuuli
vinkui harvasta katosta -- ja ylhäällä olevasta raosta minä näin
suuren, kirkkaan tähden.
Oli kauheata levätä siellä. Mutta samalla myöskin niin erikoista, niin
jännittävää. En olisi tahtonut olla sitä vailla.