I.

Kuinkako tuumasta tuli tosi?

Se kävi itse asiassa yhtä helposti kuin lapasien paikkaaminen

kuutamossa.

Olen uskonut ja uskon sallimukseen, sillä kaikki kävi aivan kuin

ikivanhoista ajoista olisi määrätty niin käymään. Meille ratkaisu ei

tosiaankaan tuottanut mitään vaikeuksia. Mutta isillämme ja äideillämme

kyllä oli omat epäröimisensä.

Olisiko nyt niin merkillistä, jos kolme nuorta tyttöä -- kyllin vanhoja

lisäksi -- viettäisivät muutamia kesäviikkoja yksin tunturituvassa!

Susanna oli todellakin kuukausi sitten täyttänyt kahdeksantoista

vuotta, Dorthe oli seitsemäntoista vuoden ja kolmen kuukauden ja minä

kuudentoista vuoden ja kahden kuukauden ikäinen. Jos olisimme olleet

aivan nuoria, esimerkiksi viisitoista-vuotiaita, niin asianlaita

luonnollisesti olisi ollut toinen, Nyt saatoimme kaikin puolin

selviytyä erinomaisesti omin neuvoin.

En kuolemaksenikaan olisi muistanut, kuka sen ajatuksen ensiksi keksi,

Seikka oli vain se, että olimme rahapulassa. Olisimmehan mielellämme

menneet tuntureille, kuten säätyläisperheet näin yleiseen viettävät

kesäänsä, Mutta jos vain hiemankin tuntui tunturin tuulahdusta,

alettiin heti puhua kalleudesta. Isä rypisti kulmakarvojaan ja sanoi

"ei", kohta kun minä mitä varovimmin olin ruvennut vetämään virttä

-- kävelyretkistä, tunturi-ilmasta ja muusta sellaisesta. Ja äiti ei

hiiskunut sanaakaan, mutta pudisti päätänsä.

Sama oli asianlaita Boltin ja Jehningenin perheissä.

Minulla on näet kaksi uutta parasta ystävää: Dorthe Bolt ja Susanna

Jehningen.

Dorthe sanoi suoraan: -- Pyh -- luuletko että meillä on varoja

sellaiseen! -- Mutta Susanna ei tahdo koskaan myöntää, ettei heillä ole

riittävästi rahaa. Hänen huulillaan on niin moni "jos" ja "mutta", kun

sitävastoin me vain puhumme siitä, onko varoja vai eikö ole varoja.

Tuo on sanomattoman tyhmää. Rahattomuus ei ole mikään häpeä. Juuri

tästä meidän suloisesta kesästämmekin näkee, ettei ole hyvä omistaa

paljon rahoja. Muutoinhan me kolme emme olisi koskaan joutuneet asumaan

tunturitupaan. No niin, me juttelimme ja tarinoimme keskenämme kaiken

kevättä tunturiretkistä ja jalkamatkoista ja niiden hauskuuksista.

Susannalla ei ole sisaruksia, ei veljeä eikä sisarta, minkä varsin

hyvin näkeekin siitä, että kaiken pitää hänen mukana ollessaan mennä

kuin viivalla vetäen. Kun on paljon sisaruksia, ei juuri maksa vaivaa

asettaa mitään ojennusnuoria. Dorthella on Finn-niminen veli. Hän

on ylioppilas ja on saanut pienen apurahan hyönteisten tahi pikku

matelijain kokoomista varten pohjoisesta. Hän ei ole erittäin hauska,

mutta eipähän hänellä niin hupaisaa lienekään, kun lakkaamatta vain

istuu suurennuslasiinsa tirkistäen.

Finn Boltin piti niinmuodoin lähteä pohjoiseen, ja sitten hänen piti

asua jossakin tuvassa.

Kuullessamme tämän, heräsi eräässä meistä se huimaavan iloinen ajatus,

että me yhtä hyvin kuin Finn Bolt saattaisimme vuokrata itsellemme

mökin, hoitaa taloutemme ja pitää hirveän hauskaa.

Siitä lähtien oli mökki jokapäiväinen puheenaiheemme. Mutta missä sen

piti olla? Niin, se oli aivan samantekevä. Kun se vain oli Norjan

tuntureilla, niin se sai olla missä hyvänsä. Yksinäistä ja kaunista

siellä piti olla.

Mutta kukaan meistä, paha kyllä, ei tuntenut ketään, joka olisi tiennyt

jotakin tällaisista tuvista. Ilmoittaminen oli liian kallista -- siinä

sitten oltiin.

Sitten me kuljimme eräänä päivänä kadulla, kaikki kolme. Dorthe Bolt

keskellä. Tummatukka, neliskulmaiset kasvot, suuri suu. Ei rahtuakaan

kaunis, ja kuitenkin hän on kaunis. Hänessä on sitä mitä sanotaan

tenhoamiskyvyksi. Se ilmenee ainoastaan siinä, että hän hymyilee

kauhean kauniisti. On kuin Dorthe Bolt antaisi sille, jolle hän

hymyilee, hauskan lahjan. On tosiaankin totta, että tuntuu siltä.

Susanna on pitkä ja melkein komea. Hänellä on hyvin hienot kulmakarvat,

kaikkityyni on sellaista kuin Susanna-nimiselle sopiikin, säännöllistä

ja hienoa. Mutta kukaan ei tule iloiseksi, kun hän hymyää.

Minuahan tunnette hieman. En ole rahtuakaan muuttunut. Kuulen että

astun yhtä rumasti kuin aina olen tehnyt. Keinuen ja keikutellen. Mutta

sen olen perinyt, sillä koko äidin suku astuu samalla tavalla. Ja

silloinhan olisi kumma, jos minä kävelisin kauniisti.

Siinä me siis astelimme.

Ja siinä hän tuli, tunturiseudulta kotoisin oleva papintytär, kadun

toisella puolella. Olimme käyneet hänen kanssaan oppikurssilla, mutta

muutoin emme häntä tunteneet.

Hänellä oli paksu, vahva tukka, joka peitti kokonaan korvat, ja

keikarimainen hattu. Silmät olivat ihmeelliset, valppaat, hipiä

likaisen tumma. Hän oli hienossa puvussa, mutta se ei hänelle

soveltunut.

Yhtäkkiä pisti päähäni ajatus: hän, joka on tuntureilta, tietää

varmaankin jonkun tuvan!

Hyökkäsimme kadun poikki hänen luokseen ja kävimme suoraan asiaan.

-- Eikö ylhäällä, siellä mistä olette kotoisin, ole halpaa mökkiä

vuokrattavana?

-- Mökkiä -- mitä varten? -- Hän katsoi meihin jokaiseen valppailla

silmillään.

-- Niin, me tahdomme vuokrata kesäksi mökin, me kolmisin.

-- Miksi niin? -- hän katsoi jälleen meitä kaikkia.

-- Huvin vuoksi, ymmärrättekös -- lähteäksemme tuntureille,

päästäksemme pois kaupungista, -- luulen, että kaikki kolme sanoimme

sen yht'aikaa.

-- Voiko sekin olla hauskaa, se?

-- Niin, tiedättekös --

-- Minusta on hauskempaa päästä pois sieltä kokonaan --

-- Päästä pois --

-- Niin, yksinäisestä, pimeästä metsästä ja synkiltä poluilta --

-- Mutta teidän kotinnehan on siellä, -- sanoin minä.

-- Uh, on --

-- Ettekö siis mene kesäksi kotiin?

-- Kyllä kai minun täytyy.

Miten ilkeä hän oli!

-- Onko siellä ylhäällä koskia? -- kysyi Susanna.

-- Uh, on -- aivan pappilan vieressä -- sellaiset kosket ovat niin

ryöppyisiä --

-- Ettekö ole ollenkaan ihastunut tuntureihin? -- sanoi Dorthe

viattomasti.

-- En, se on varma, siellä on aivan kuin vankeudessa --

-- Hyvä ystävä, tuntureilla on kai vapaata --

-- Koreaakin vapautta!

-- Pidättekö kaupungista? -- kysyi Dorthe jälleen.

-- Pidän, täällä saattaa hengittää --

Ja me tahdoimme tuntureille voidaksemme hengittää.

-- Mehän aiomme olla tuntureilla vain muutamia viikkoja, -- sanoi

Susanna.

-- Ei, totta tosiaan, minä en tahtoisi hautautua sinne muutamiksi

viikoiksikaan, -- sanoi hän; -- uh --

-- Ettekö tiedä mitään tupaa? -- tiedustin vihdoin.

-- En.

-- No, anteeksi, että hyökkäsimme kimppuunne.

-- Oh --

-- Hyvästi sitten.

-- Hyi, miten hän oli kuiva! -- sanoin minä.

-- Siinä määrin ilkeä! -- sanoi Susanna.

-- Aivan toivoton.

Sitten me annoimme hänen mennä emmekä enää häntä ajatelleet.

Mutta seuraavana päivänä minä tapasin jälleen papintyttären. Hänen

levottomat, valppaat silmänsä huomasivat heti minut. Tällä kertaa hän

puolestaan tuli viistoon kadun yli luokseni.

-- Minä ajattelin asiaa sitten, ja tiedän kuitenkin yhden tuvan --

-- Oi, onko se mahdollista?

-- Se on pappilan yläpuolella mäellä.

-- Se on viehättävää --

-- Niin, siellä on kaunista, mutta synkkäähän siellä aina on --

-- Kertokaa hieman siitä!

-- Siitä ei ole mitään kertomista, muuta kuin että se on siellä --

siellä ei asu nyt ketään, torpaneukko, joka asui siinä, kuoli viime

vuonna --

-- Kuka sen omistaa?

-- Siinä ei ole mitään omistamista -- muuten se varmaankin kuuluu

Opstadin taloihin --

-- Mikä sen nimi on?

-- Me sanomme sitä Aaste-tuvaksi --

-- Se kuulostaa kauhean hauskalta!

Hän nauroi: -- Hah, hah -- haa, arvelinkin, että te haluaisitte

juuri sellaista mökkiä -- siunaa ja varjele, miten tyhmiä te olette.

Hah-hah-haa --

-- Niin, mutta tehän sanoitte sen olevan kauniilla paikalla.

-- Kauniilla, niin -- niin, se on kauniilla sille, joka jaksaa katsella

tuntureita --

-- Oi, kirjoittakaa isällenne, niin olette kiltti, ja kysykää saammeko

vuokrata sen täksi kesäksi --

-- Saatanhan tuon tehdä -- muuten voitte aivan huoleti mennä sinne

ilmankin --

-- Ei, oletteko hullu?

-- Häh!

-- Kirjoittakaa jo tänään --

-- Hah, hah, -- nauroi hän mennessään matkoihinsa.

Hänpä oli vastenmielinen. Mutta eihän meillä ollut hänen kanssaan

mitään muuta tekemistä, kun hän vain kirjoittaisi isälleen. En

nähnytkään häntä sen enempää.

Kuinka odotimmekaan sitä vastausta! Emmehän saattaneet puhua kotona

sanaakaan ennenkuin Aaste-tupa niin sanoaksemme oli kourissamme.

Olin varma, että siellä oli ihanaa, aivan sellaista kuin olimme

itsellemme halunneetkin. Sanoihan tuo vastenmielinen olentokin,

papintytär, että siellä oli viehättävää.

Ah, minulla on kaikesta niin selvä mielikuva!

Punaiseksi maalattu tupa -- valkoiset ikkunanpielet -- hauskat portaat,

joilla istua -- tuoreet, vihannat niityt yltympärillä -- pieni,

miellyttävä, tummanruskea, päivänpaahtama aitta -- metsä, joka hiljaa

humisee -- metsä silmänkantaman laajuinen, kuin rajaton meri -- ja

lumitunturi, joka kimaltaa päiväpaisteessa ja hohtaa kuutamossa kuin

hopea.

Juuri sellainen Aaste-tuvan piti olla -- ja sellainen se olikin, siitä

olin aivan varma.

Mutta kuitenkin -- joskus minulla oli yksityiset epäilyni siitä,

soveltuisivatko Dorthe ja Susanna myöskin asumaan mökissä. He olivat

kilttejä ja hauskoja, kun käveltiin ja tarinoitiin, mutta, mutta --

Dorthe Boltin laita oli sellainen, että hän pelkäsi kaikkea. Hän

löysi vaaroja joka asiassa. Hän oli aivan nerokas keksimään niitä.

Hän pelkäsi esimerkiksi kauheasti koiria. Jos viaton koira lepäsi

portailla, niin hän ei uskaltanut siitä nousta. Nähdessään kissan hän

kirkasi, ja hevosiakin hän pelkäsi. Kohdatessaan hevosen, joka juoksi

tavallista nopeammin, hän asettui jäykkänä sitä tuijottamaan, kunnes se

oli mennyt ohi.

Mutta luonnollisesti hän parantuisi päästyään tupaamme.

Susannan laita oli toinen. Hän oli melkoisen oikullinen ja tahtoi että

kaikki kävisi hänen ajatustensa mukaan. Jollemme täyttäneet juuri

hänen tahtoaan, niin seurasi syvä hiljaisuus; ei sanaakaan, ainoastaan

kaikkien taiteen sääntöjen mukainen loukkaantunut naama. Silloin hän

saattoi olla varsin suututtava.

Mutta he molemmathan tahtoivat niin kauhean mielellään tuntureille

ja asua mökissä, niin että asian piti käydä erinomaisesti. Sillä he

molemmat olivat joka tapauksessa varsin hauskoja.

Tuleepa sitten isä eräänä päivänä kotiin konttorista -- silmälasit hän

oli lykännyt otsalleen.

-- Mitä ihmettä tämä on? -- sanoi hän -- tässä on kirje pastori O:lta.

Tyttäreni tahtoo vuokrata tuvan, sanoo hän; mitä kummaa sinä nyt olet

keksinyt?

Kavahdin pystyyn. -- Voi, onko se vihdoinkin tullut? Nyt saat kuulla,

isä --

Ja minä kerroin vinhaa vauhtia, miten kauheasti me olimme iloinneet

siitä, että saisimme koko kesäajan pitää talouttamme yksinäisessä

tuvassa -- kerroin Aaste-tuvasta, joka oli niin viehättävä, ja

papintyttärestä, joka oli sitä niin ylistänyt --

-- Hullutuksia, -- sanoi isä ja katsoi äitiin.

-- Niin, en tiedä, -- alkoi äiti.

-- Äiti hyvä, -- huusin minä, sillä huomasin heti, että äitiin oli

helpompi vaikuttaa.

-- Kuulkaamme mitä pastori sanoo, -- esitti äiti.

No niin. Aaste-tupa oli saatavissa. Se kuului Opstadiin, pappi oli

kirjoittanut Opstadin isännälle, ja hän oli vastannut, että he saivat,

jos olivat siivoa väkeä, huoleti asua ilmaiseksi hänen pikku mökissään.

-- Ilmaiseksi. Kuule nyt, isä -- kuule, äiti -- ja siellä ylhäällä

taitaa olla aivan ihmeellistä --

-- Niin, se on varmastikin viehättävä huvila, -- sanoi isä kuivasti.

-- Ei tee mitään, jos se on pieni, viheliäinen tupa, -- sanoi äiti;

-- heillehän tekee vain hyvää, että oppivat olemaan tyytyväisiä ja

auttamaan itseään; mutta entäs vihaiset elukat --

-- Ja sitten ilkeät maankiertäjät, joita vetelehtää kaikkialla, --

sanoi isä.

Itsekseni ajattelin Dorthea ja kaikkia hänen kauhujaan.

-- Mutta minä olen niin hirveän väkevä, -- sanoin minä. -- Minä kyllä

pidän huolen sekä häristä että maankiertäjistä -- tunnustelkaapa vaan

minun käsivarsiani, miten vahvat ne ovat.

Isä ei kiinnittänyt rahtuakaan huomiota minun vahvoihin käsivarsiini.

-- Niille tekisi kyllä hyvää sellainen ulkoilmaelämä, -- sanoi äiti.

-- Eikö sinulla tosiaankaan ole mitään väittämistä sellaista

suunnitelmaa vastaan? -- sanoi isä, ja tällä kertaa hän katsoi äitiin

silmälasiensa ylitse.

-- Meidän täytyy ajatella asiaa, -- sanoi äiti.

Isä ja äiti ajattelivat ajattelemistaan, Boltin luona ajateltiin

myöskin ja Jehningenin luona niinikään. Vaikkakin minä luulen, että

siellä ajateltiin kaikkein vähimmän, sillä Susanna on sitä onnellista

laatua, että hän saa luvan mihin hyvänsä, sen vuoksi että hän on

ainoa lapsi, ja kaikki mitä hän tekee, on vanhempien mielestä niin

erinomaisen hyvin tehtyä.

Boltin luona painoi raskaana vaakalaudassa se seikka, että Finn Bolt

päätettyään stipendimatkansa saattoi tulla Aaste-tupaan -- meidän ei

siis tarvinnut olla yksin muuta kuin nipin napin kolme viikkoa.

Sanalla sanoen -- juteltiin kauheasti puoleen ja toiseen -- äiti meni

rouva Boltin luokse, ja rouva Bolt rouva Jehningenin luokse, ja niin

juttua kesti kestämistään!

Lopuksi asia ratkaistiin. Me saimme joka tapauksessa luvan. Hurjan

iloisia me olimme kaikki kolme.

Ja sitten alkoivat varustukset. Kaikki äidit tahtoivat, että meidän

piti ottaa joukko tavaroita mukaamme -- makuuvaatteita, keittoastioita

ja ruokaa.

Me pyysimme päästä melkoista vähemmällä. Rakkaat ystävät -- mehän

saatamme maata oljilla -- ja munia ja maitoa siellä kait oli yllin

kyllin!

Mutta ikkunanverhot me otimme mukaamme ja kirjattuja pikku liinoja ja

kukkalaseja -- koko tuvan piti tuoksua vanamoille!