Huone Glycerian talossa. Sisustus pehmeä, ylellinen. Valaistus
himmeä ja epämääräinen. Ovien sijasta häilyviä esirippuja. Lamput
kuolleiden pääkalloja. Tausta jatkuu pitkäksi käytäväksi, joka
suljetaan esiripulla.
Vasemmalla taka-alalla vuode, verhot puoleksi syrjään vedettyinä.
Oikealla etualalla leposohva. _Lydia_ permannolla leikkii kissan
kanssa. _Glyceria_ tulee äkkiä oikealta.
GLYCERIA:
Ei häntä näy?
LYDIA:
Ei vielä.
GLYCERIA:
Ei? Ja kuu
korkeella yli kukkulain jo hohtaa.
— Mik' onpi aika?
LYDIA:
Hiekka juokseva
yhdennentoista hetken näyttää.
GLYCERIA (heittäytyy leposohvalle):
Ah!
Miks ei jo aamu ole? — Yötä tätä
olenhan etsinyt kuin elämääni
ja sentään, kun sen siipein iskut kuulen,
vavistus, tuska valtaa mun. Ma pelkään,
en tätä yötä enempää ma elä.
— Mun arpanoppani!
(Heittää muutaman kerran.)
Ah, pimeys peittää
mun sielun-silmäni! On arpa turha.
Miks hänet kutsuinkaan? — Sa, Lydia,
tiedätkö keinon, joka parantaa
voi vaivat rinnan lempivän?
LYDIA:
Kai lempi
parhaiten parantavi lemmen vaivat.
GLYCERIA:
Voit säästää pilapuheet huomiseksi. —
Tää lempi toista on kuin näkemäsi
tääll' ennen. Tää on tuli punainen,
muut tuhkaa tummaa. Tää on aurinko,
muut päivän heijastusta himmeätä.
Sit' et sa ymmärrä.
LYDIA (itsepintaisesti):
Mut ymmärränpäs!
Sehän on niinkuin minun lempeni
Callidus-orjan kanssa.
GLYCERIA:
Kerro siitä!
LYDIA:
Sen parhaiten tää laulu selittää,
jot' usein illoin yksin lauleskelen.
(Hyräilee kitaran säestyksellä.)
_Lydian laulu_.
Ah, Callidus, jos mua huokailet,
niin liian usein luoksein hiivi et,
on lemmen hurma lyhyt, haihtuva,
mut ijäinen on lemmen unelma.
Ah, Callidus, sua lemmin ainiaan.
Unelmat usein pettää päällä maan.
On onnen hetki kupla kultainen,
mut ijäinen on itku sydämen.
Ah, Callidus, jos mua rakastat,
mun onneni on onnen unelmat
ja itkut sydämen nuo ikuiset,
kun kyllin usein luoksein hiivi et.
CHLOË (tulee perältä):
Ovella tääll' on vanhus muuan, joka
tavata tahtoo herratarta.
GLYCERIA:
se olla voi?
Ken?
CHLOË:
Kai joku kerjäläinen.
GLYCERIA:
Siis hälle ropo suo!
CHLOË:
Sen soin jo hälle:
hän yhä pääsyä sun luokses anoo.
GLYCERIA:
Siis joku kulkevainen kauppias,
mi korukalujansa tarjoo? — Tulkoon!
(_Chloë_ menee.)
Jos hällä vanne joku on, jot' ei
mull' ole vielä, kaikki ostan. Tahdon
nyt kimallella niinkuin kiiltomato
lyhyen hetken aamunkoittoon asti. —
(_Chloë_ palajaa, _Mesembrius_ hänen kerallaan.)
Sa mitä tahdot?
MESEMBRIUS:
Tahdoin nähdä kasvojasi.
(Astuu etualalle.)
GLYCERIA:
Isäni! — Pois!
(Viittaa orjattarille. _Lydia_ ja _Chloë_ menevät. Vaitiolo.)
MESEMBRIUS:
Tää siis on tyttäreni!
GLYCERIA (sisällisen kamppailun jälkeen):
Niin olen, tiedän, mikä olen. Myöskin,
mik' ollut olen. Siitä tarvis sinun
ei mua muistuttaa. Mun elämäni
on sellainen, miks loi sen jumalat
ja oma tahtoni. En kadu mitään.
Erehdyt suuresti, jos näkeväsi
mun toivoit nöyrtyneenä jalkais eessä
anellen anteeks-antoa. Ma käyn
tiet' alkamaani loppuun asti, kuin
sinäkin omaas. Enkä ymmärrä,
miks yhtehen ne nyt on sattunehet.
MESEMBRIUS:
Tuot' odotin ma. Kuole, kunniaton!
(Yrittää lävistää hänet tikarillaan.)
GLYCERIA:
Pidätä hetki vielä! Tiesin heti,
kun sinut näin, sun aikomukses: tulit
mua murhaamaan. Jos eilen tullut oisit,
kautt' taivahisten, itse ohjannut
tikarin kärjen oisin poveen tähän,
sanoen: pistä! Samoin huomenna
sinulle sanon. Mutta tämän yön
ma elää tahdon.
MESEMBRIUS:
Hekkumassa, niin!
GLYCERIA:
Kuin sen ma vietän, tietää jumalat,
en minä. Muut' en sulle virkkaa voi.
MESEMBRIUS:
Mua tahdot houkutella puheellasi
kuin Manliuksen. Mut, ma vannon, nyt
et siinä onnistu. Tee tilis! Eikö
suli' elämälle sanomista muuta?
GLYCERIA:
En pelkää kuolemaa. Mun tilini
jo ammoin tehty on. — Mut tämän yön
ma elää tahdon, kuuletko, oi isä,
ma _tahdon_!
MESEMBRIUS:
Kuole!
GLYCERIA (halaten hänen polviaan):
Taatto! Armas taatto!
Jos tietäisit... Mua ällös pakota
sen sanan sanontaan, mi viedä sulta
vois valon vanhuuden ja sielun rauhan!
Sua rukoilen, sua pyydän polvillani:
mua sääli sekä itseäsi, isä!
MESEMBRIUS:
Sun ammoin turmeltuneheksi tiesin
sielulta, ruumihilta, rupaisemmaks
suon sammakkoa, sisiliskoa,
ja hämähäkkiäkin häijymmäksi.
En tähän päivään asti tiennyt, että
myös olit pelkuri! Sua suureks luulin
pahassa niinkuin ennen hyvässä,
nyt huomaan, kupla oli suuruutesi
vain kuohuttama vetten mutaisien.
En tiedä, tokko kehtaan kättäni
sinuhun saastuttaa. On turva kyyllä
näössään inhassa, niin sullakin.
— Pois nouse!
GLYCERIA:
Herjaa mua, häväise,
kun säästät henkeni! Sen lainaks anon,
huomenna takaisin jo tarjoon.
MESEMBRIUS:
Haa,
nyt ymmärrän: mun mielit murhata
tän' yönä. —
(_Glyceria_ tekee kauhistuneen liikkeen.)
Niin, sen totta aiot tehdä!
Carinus onhan rakastajas, onhan
sun käytettävinäsi kätyreitä
tääll' legionittain! Mun tahdot tappaa
kuin tapoit siskos. Isän-murhaaja,
iloa sit' en sulle salli sentään!
(Kohottaa jälleen tikarin.)
GLYCERIA:
Erehdyt. En ma häntä surmannut.
MESEMBRIUS:
Ken hänet tappoi?
GLYCERIA:
Keisari Carinus.
MESEMBRIUS:
Sun rakastajasi?
GLYCERIA:
Ei milloinkaan!
MESEMBRIUS:
Yhdestä yöstä äsken kerskuit. Kuka
siis luokses saapuvi?
GLYCERIA:
Ei hän.
MESEMBRIUS:
Vaan kuka?
GLYCERIA:
Miks sitä kysyt?
MESEMBRIUS (ylenkatseellisesti):
Toinen siis, sen tiesin. —
Tuo ovi laajempi on kulkuväylä
kuin meri Hadrian: sen kautta seilaa
tuhannet purret. Toki tietää tahdon
tuon nimen. Aavistan...
Keisari Carinus.
GLYCERIA:
Ah, isä, isä!
Miks kiusaat itseäs?
MESEMBRIUS (tuskallisesta):
Se eihän ole...?
GLYCERIA:
Ken?
MESEMBRIUS:
Eihän, sano...?
GLYCERIA:
Isä!
MESEMBRIUS:
Vastaa mulle:
se eihän ole Manlius Sinister?
GLYCERIA:
On, isäni.
MESEMBRIUS:
Kirous ja kuolon varjot! — —
Ei niin! Ei niin! — Maa, meri kuule! — Ei! —
Mut tähdet tuhannet, te taivaan lamput,
te kuulkaa, mitä ette ennen kuulleet,
mit' unissaan ei edes aavistaa
inehmo voinut! Sulho morsionsa
menettää, syöksyy porton vuotehesen,
sen porton, joka kättä murhaajan
on ohjannut ... niin, älä kiellä sitä,
sa tiesit murhasta, tai ellet tiennyt,
sit' toivoit kuitenkin! ... ja portto tää
on hänen morsionsa sisar! Haa,
sep' oivaa on, se itämaista on!
Jumalat tunnustakaa tuhmuutenne:
sit' ette oisi keksinehet te,
sen keksi _ihminen_!
GLYCERIA:
Mun haastaa salli!
MESEMBRIUS:
Mitä ma sanoin? Ihminenkö? Ei!
Megaira, velho, noita hirmuinen,
min sanoisin Medusan saalahaksi
keralla Geryonin siitetyksi,
ellei hän oisi oma tyttäreni!
Se oli mestartyösi!
GLYCERIA:
Rauhoitu,
isäni! Kuule, sitten tuomitse!
MESEMBRIUS (väsyneesti):
Puhele! Aika mun on maata mennä.
Lait luonnon rikkuu, edes takaisin
kaikk' kääntyy: hyvä ynnä paha, totuus
ja valhe, yö ja päivä. Puhu! Puhu!
Ma olen vanhus heikko vaan. En taida
ees kortta taittaa. Kuinka taitaisin
maailman kaiken kääntää kohdallensa!
Miks puhu et?
GLYCERIA:
Sun tyyntymistäs varron.
MESEMBRIUS:
Tyynempi Tuoni ei kuin sydän tää. —
Pudotit kääryn, jossa läksys seisoo.
(Kumartuu ottamaan ylös paperirullaa, joka putoaa Glycerian
vaatteen laskoksesta.)
Mit' tää on?
GLYCERIA:
Isä!
(Tahtoo estää häntä sitä lukemasta.)
MESEMBRIUS (hämmästyneenä):
Kuolintuomioni! —
(Tyynesti.)
Se vie Carinukselle! — Ei, siin' on
jo allekirjoitus. Siis liktorille!
GLYCERIA:
Sen liktorilta juuri tänään sain.
MESEMBRIUS:
Siis käsky täytäntöön! Miks viivyttelet?
GLYCERIA:
Siks että, isä, sua rakastan.
MESEMBRIUS:
En velaks sulta tahdo henkeäni.
GLYCERIA:
Mun henkeni sun käsissäsi on.
(Repii rikki paperin. Vaitiolo.)
MESEMBRIUS (harvakseen):
Monesko oli kuolonkirja tuo,
min rikki revit?
GLYCERIA:
Miksi kysyt sitä?
MESEMBRIUS:
Elänyt siis ma oon sun armoillasi?
GLYCERIA:
ÄI' haasta noin! _Sun_ armoas _ma_ kaipaan!
(Lähestyy häntä katse kauniisti rukoilevana. _Mesembrius_
tuijottaa synkästi häneen. Vaitiolo. _Glyceria_ painaa
päänsä hänen povelleen.)
MESEMBRIUS:
Kadutko?
GLYCERIA:
Mit' on katumus, en tiedä. —
(Uneksien.)
Vai sitä liekö, että souten yössä
taloa taaton lähestyin ma usein
ja katsoin kauan sitä niinkuin unen
etäisen maata taikka kartanoa
kuolleiden, jotka olen joskus nähnyt?
Kuu paistaa kalpea sen portahille,
siell' yksin istuu vanha, vanha ukko
ja nainen nuori yrttitarhan tietä
käy niinkuin aavistus... Ei lehti liiku,
ei kukaan haasta... Seinät valkeat
veen kalvoon kangastuvat, ympärillä
puut tummat muistoja vain puhelevat,
tarua kertoo taivas tähtikirja
niin haikeaa, niin vaikeaa, niin tyyntä,
kotoista, sentään vieraampaa kuin miero.
Mut talo mykkä on. Vain varjot siinä
elävät ja sen asukkaat on vainaat.
(Vaitiolo.)
MESEMBRIUS:
Kotisi on se.
GLYCERIA:
Onnellisten koti.
Ken siihen katsoo, silmä vettyy siltä
ja rinta riutuu itkuun ihanaan.
(Vaitiolo.)
MESEMBRIUS:
Mieleesi joskus eikö juolahtanut
talohon tuohon sisään käydä?
GLYCERIA:
Ei.
Humisi Tiber tietään, kohtalot
inehmoin kulkivat sen kuplain päällä
ja kanssa kuplain vieri pursi pois.
MESEMBRIUS:
Kuhunka?
GLYCERIA:
Sinne, missä elin: myrskyyn.
MESEMBRIUS:
Takaisin etkö ikävöinyt tyyneen?
GLYCERIA:
Siell' oli autuaitten asuinsija.
(Vaitiolo. _Mesembrius_ seisoo hervottomana paikallaan. Hänen
kätensä hapuilee vain kuin anteeksi antavana hivelläkseen
Glycerian suortuvia.)
MESEMBRIUS:
Kas, kuuta korkeaa! On keski-yö.
GLYCERIA:
Pian päivä koittaa. Silloin surmaa minut! —
(_Mesembrius_ painaa huulensa hänen otsalleen ja kääntyy pois
itkien äänekkäästi. _Glyceria_ irtautuu hiljaa hänestä.
_Mesembrius_ kohottaa äkisti tikarin ja syöksee sen omaan
sydämeensä. Vaipuu maahan. _Glyceria_ käännähtää nopeasti.)
— Isäni! Isäni! Mit' teit sa?
MESEMBRIUS:
Tein,
mik' oikein oli: velka velasta.
(Kuolee. Pitkä vaitiolo. _Glyceria_ peittää hänen ruumiinsa
vitkalleen.)
GLYCERIA:
Kuollut. —
(Nousee.)
Ma syyllinen? Ja kuitenkin
edestään sata kertaa kuollut oisin.
Mut tavata ma _tahdoin_ Manliuksen.
(Miettii, tulee etualalle.)
Hän teeskenteli, sen nyt selvään huomaan,
minulle vannoessaan lempeänsä...
Mut _miks_ sen teki hän? En sitä tiedä.
Tahtoisin tietää. — Minut murhata —
hän aikoisko? Sen ois hän voinut tehdä,
ei tehnyt. — Mitä multa tahtoo hän?
(Miettii, istuu leposohvalle.)
Carinuksenko suosiota? — Ei.
Valtaa vai rikkautta? — Ei, en arvaa.
(Ojentaa käsivartensa, hymyilee.)
En tiedä, mitä multa etsii hän,
sen tiedän vaan, mit' etsii, kaiken saa hän!
(Chloë tulee perältä.)
CHLOË:
Mies seisoo ulkona, mi pääsyä
luo vartoo valtiattaren. — Hän antoi
tään sormuksen.
GLYCERIA (vilkaisten sormukseen):
Se on hän itse! —
(Nousee nopeasti, katsoo peiliin.)
Taivas!
Mun kasvoni on vallan väännyksissä. —
Mies sisään käske! —
(Chloë menee.)
Lydia!
LYDIA (oikealta):
Täss' olen.
GLYCERIA:
Mun lämmin kylpyni!
LYDIA:
On valmis.
GLYCERIA:
Varro! —
Nää hajuvoiteet kaada ammehesen!
CARINUS
Jo tullaan. Pois! — Hyminä hiljainen
tulijan askeleita tervehtäköön.
(Pois oikealle. Näyttämö hämärtyy. _Orjat_ tulevat ja kantavat
äänettömästi pois ruumiin. Heti heidän perästään joukko
_orjattaria_, jotka kylvävät kukkasia permannolle. — _Kaikki_
pois. Verhojen takaa hiljaista soitantoa. — _Carinus_, vaippansa
peitossa, tulee perältä _Chloën_ saattamana.)
CHLOË:
Täss' odota! Pian saapuu valtiatar.
CARINUS:
Odotus ihana! — Kas tässä, neito!
(Tarjoaa rahaa hänelle.)
CHLOË (veikeästi):
Ei, herrani.
CARINUS:
Kuin? Kulta lempeen kuuluu
kuin kehys tauluhun. — Miks ota et?
CHLOË:
Talossa tässä oteta ei mitään,
vain tarjotaan.
CARINUS (lähestyen):
Siis mulle mitä tarjoot?
CHLOË:
Tään niijauksen.
(Väistyy.)
CARINUS:
Etkö enempää?
CHLOË:
Ken liiaks anoo, vähimmälle jää.
CARINUS:
Sep' oiva lause! — Liikaa pyydänkö,
kun pyydän suudelmaa.
CHLOË:
Jos liian usealta pyydät.
Kentiesi, herra.
CARINUS:
Pistit! —
Sull' onko suussas samallaista monta
pikkuista piikkiä?
(Lähestyy.)
CHLOË (väistyen):
Niin monta kuin
sun sydämessäs pyydettä.
CARINUS (lähestyen):
Siis mulle mitä tarjoot?
CARINUS:
Siis niitä
on yksi vaan.
CHLOË:
Miks kahdesta siis puhut?
(Ilkkuen):
Sun kieles kangertaa.
CARINUS:
Ma antaudun.
Tehkäämme aselepo!
CHLOË:
Tarpeetonta
rauhasta haastaa, missä sotaa ei.
Hyvästi jää!
CARINUS:
Mut anteeks-antosi?
CHLOË (hymyillen hurmaavasti):
Valmiina huulillani odottaa
sun rikkomistasi.
CARINUS:
Siis rikon ensin
ja anteeks anon suudelmalla jälleen.
(Tahtoo suudella häntä. _Chloë_ livahtaa pois kuin lintu hänen
käsistään ja häviää. _Glyceria_ tulee. _Carinus_ aikoo rientää
vastaan hänelle.)
GLYCERIA:
Sinister! — Ei, äl' lähesty! Myös älä
minulle haasta! —
(Viittaa istumaan hänet.)
Suo _mun_ haastaa! Tiedän
sun mieheksi, mi miekoin paremmin
kuin kielin haastaa voi. Siks vaikene!
En sulle tahdo teeskennellä, vaikka
sun tiedän mulle teeskenteleväsi.
Sua lemmin, lempinyt oon lapsest' asti
ja suurin autuuteni ollut ois
syliisi haihtua kuin rusko päivään.
(_Carinus_ levittää käsivartensa.)
Ei, ei! Se paikka nyt ois siskoni,
ellei hän kuollut ois. — Kun menettänyt
sun olin, oli toinen toivo mulla:
sun kädestäsi saada surmani
tai sinut surmata. —
(_Carinus_ vavahtaa. _Glyceria_ katsoo häneen päätään
nyykähyttäen.)
Sun silmäs nähdä
ma tahdoin kuolon usten kuumottaissa.
Siks sinut tänne kutsuin ma. Sinister!
Ei toinen meistä elä aamuun asti.
(_Carinus_ tarttuu äkisti tikariinsa.)
Ma näen, että, _sinä_ aiot elää! —
Samapa mulle, mutta luojan maa
on liian ahdas molemmille meille.
Kaks ihmistä jos toistaan kerran vihaa
niinkuin me kaksi...
(_Carinus_ tekee epäävän liikkeen.)
Niin, äl' epää sitä,
sa mua vihaat sanomattomasti! —
Minäkin sinua. — Mut kuolon suussa
mun salli kysyä: _miks_ mua vihaat?
(_Carinus_ tekee jälleen epäävän liikkeen.)
Siks että sua rakastan ma? — Enhän
ma sulta vaadi mitään. Pyydän vaan
sua aina rakastaa. Se aarteheni
on kallein kaikista. —
(_Carinus_ vie käden sydämelleen.)
Sa julma olet.
Se onhan oikeutes. — Mut virka, kuinka
sua suututtamatta ma elää voisin?
Tahdotko, että Roomasta pois muutan?
Kiusaako sua siis mun katsantoni
niin suuresti? Niin ruma olenko?
(_Carinus_ eittää pontevasti kädenliikkeillään.)
Jos tahdot, teen sen. Sopen syrjäisen
ma etsin, elän hiljaa, muistelen
sinua, kudon vöitä kultaisia,
ja onnellinen oon. Jos tahdot, kuolen.
Silloinko leppyisit? —
(_Carinus_, voimatta pidättää itseään enää,
syöksyy hänen eteensä polvilleen.)
Pois nouse! Istu
mun viereeni! Tai yksin istua
kentiesi tahdot? Miten palvella
sinua voisin? Onko nälkä sinun
tai jano? Tahdotko mun vaikenemaan
vai puhumaan? — Tai ehkä tahdot minut
jalkaisi juureen istumahan, että
kätesi leikkiä vois kutreillani.
Tee niin, ja muista niitä sormitellen
Sophroniaa!
CARINUS (syleillen häntä):
Sua yksin, yksin muistan! —
Haa, Manlius Sinister! Onni tää
on liian suuri sulle. Enää sitä
en varastaa ma voi. — _Mua_ lemmi, neito!
GLYCERIA:
Kuin? Etkö olekaan sa siis Sinister?
(Karkaa ylös.)
CARINUS:
Carinus olen. Vaippa pudotkoon!
(Esiintyy keisarillisessa puvussa. _Glyceria_ pakenee
peljäten häntä toiselle puolen näyttämöä.)
GLYCERIA:
Haa, näky kuoleman! Mua kurjaa, kurjaa!
CARINUS:
Mua kuullos!
GLYCERIA:
Ääntäsi en sietää voi
Sun täällä-olosi on iljetys
inehmoin, jumalien nähdä. Poistu!
CARINUS:
Sua lemmin.
GLYCERIA:
Lempes saastuttaa tään paikan.
Pois lähde!
CARINUS:
Lausu, mikä minussa
huonompi Manliusta on. Miks häntä
rakastat niin?
GLYCERIA:
Miks? Hän on jumala!
Sun koko sielus, ruumiis, valtakuntas
vaa'assa paina ei niin paljon kuin
yks hänen hapsensa. Ja sinä kysyt!
CARINUS (purren kuullaan):
Kysyisin enemmänkin, jos ma vaan
tietäisin, että vastauksen saisin.
GLYCERIA:
Kun suutas vaientaa en voi, niin kysy!
CARINUS:
Sa häntä varrot?
GLYCERIA:
Niin, ma varron häntä.
Ja vaikka antais Brahman yöhön asti
hän vartoa mun, odotuskin oisi
tuo ihanampi kuin sun läsnä-olos!
Oletko kysynyt?
CARINUS (painokkaasti):
En vielä kyllin. —
Annoitko hälle sormuksen?
GLYCERIA:
Sen annoin!
Sen hältä varastit, jo tiedän. — Tullut
jo kysymystes loppu onko?
CARINUS:
On.
Mut sormusta en varkain vienyt, hältä
sen sain.
GLYCERIA:
Sa valhettelet!
CARINUS:
Miksi? Syy
kai valheellakin olla pitää. Ethän
sa omakseni silti tulle, jos
Sinister konna on.
GLYCERIA:
Hän vertaisesi?
(Äärettömällä ylenkatseella.)
Alentain häntä itse nousevasi
sa luulet kai? — En sua usko! Vaikka
valoja mulle vannoisit niin monta
kuin päivää vuodess' on ja päivässä
kuluvaa hetkeä: sa varastit
häneltä ensin sormuksen ja sitten
varastaa lempeni sa tahdoit. Varas
sa olet, pysyt! — Pyhät jumalat!
Kuin, kurja, saatoinkaan niin erehtyä!
CARINUS:
Sa etkö uskois sittenkään, jos sulle
todistajaksi hovin kaiken toisin,
ett' antoi sormuksen hän, vastalahjaks
sai valtakuntani. Tän' yönä hän
on keisari.
GLYCERIA (katsoo häneen, nyykäyttää päätään):
Siis Manlius on kuollut.
CARINUS:
Hän elää.
GLYCERIA:
Ei, hän täällä ois!
CARINUS:
Ma olen
nyt täällä.
GLYCERIA (raivoten):
Niin, ja kautta kuolon vannon,
et elävänä täältä lähde! Henki
hengestä!
CARINUS:
Helmassasi kuolla tahdon.
GLYCERIA:
Sua ylenkatson.
CARINUS (lähestyen):
Sinut pyyteilläni
ma ympäröitsen niinkuin pilvellä.
Ah, armas!...
GLYCERIA:
Pois!
CARINUS:
Sua lemmin.
GLYCERIA:
Auttakaa!
CARINUS (syleillen häntä):
Sa huudat turhaan. Nyt et pääse multa.
Meressä, maassa ei niin mahtavaa,
ken irroittaa tään käden uskaltaisi
sun uumiltasi pois.
GLYCERIA:
Siis tulkoon tuli
mun auttajakseni!
(Riuhtaseikse irti, tempaa pääkallolampun käteensä ja tekee
sen ylitse noitamerkin. Liekki leimahtaa lampusta. Veripunainen
loimo valaisee huoneen. Samassa taustassa ääretöntä meteliä,
ryskettä ja jyrinää.)
CARINUS:
Glyceria!
(_Glyceria_ häipyy lamppu kädessään erään esiripun taa.
_Carinus_ yrittää seurata häntä, liekit lyövät häntä vastaan
kaikkialta pääkalloista.)
Apua! Apua! Hoi!
MARCIUS (tulee perältä kiireesti):
Keisari,
kapina puhjennut on itämailla,
armeija huutanut on keisariksi
Diocletianuksen. Sua etsimme.
Mitä on tehtävä?
(_Carinus_ seisoo kuin ukkosen iskemänä. _Aevius_ y m. tulee.)
AEVIUS:
Pois pakoon, pakoon!
Kavahda, keisari! Jo kansa luopuu,
kaduilla Rooman taistellaan, ei joukot
meit' enää tottele.
CARINUS (tuijottaen eteensä):
Siis tuli loppu!
(_Mavius_ y.m. tulee.)
MAVIUS:
O, keisari, sun henkes vaarass' on!
Käy kansan aalto tännepäin, se kuohuu
kuin valtameri. Surmaa huudetaan
ja kuolemata keisarille. Pakoon!
CARINUS:
Valmiiksi laiva laittakaa! Ma lähden.
Sikeliasta suojaa etsikäämme!
(_Manlius_ tulee täydessä sotapuvussa. Joukko sotureita
hänen seurassaan.)
MANLIUS:
Ei, keisari, vaan orhin selkään istu,
käy eteen joukkojesi uskollisten!
Kaduilla rauha on, ja kasarmeissa
ei yhtään sotilasta, jok' ei seurais
Caruksen poikaa maailman ääriin asti.
Polkaise! Legionat nousee maasta.
CARINUS:
Puhutko totta?
MANLIUS (sotilaitten puoleen kääntyen):
Vastatkaa _te_ hälle!
SOTILAAT:
Eläös kauan, keisari Carinus!
CARINUS (ojentaen kätensä Manliukselle):
Sen sinä tehnyt olet! Kuinka voin
sua kiittää?
MANLIUS:
Kiitoksiin ei aikaa nyt.
On joukot koottavat, on lähdettävä
sotahan soitatellen, voitettava
Diocletianus, kotkain kultaisien
paisteella päivä pimennettävä.
Ken Roomaa uhmailee? Ken keisaria?
Parempi, ettei syntynyt hän ois!
CARINUS:
Mars itse uljaammin ei haastaa voisi.
Siis sotaan!
KAIKKI:
Sotaan! Sotaan! Taistelohon!
(Aikovat perälle. _Manlius_ on temmannut esiripun syrjään,
mutta peittää samalla silmänsä häikäistyneenä. Näkyy pilarien
lomitse palava kaupunki ja _Glycerian_ hurjistunut hahmo
eräällä ulkonevalla parvekkeella. Tekee noita-merkkejä, pitää
yhä pääkallo-lamppua kädessään. Pitkät tulenliekit sinkoilevat
yli yöllisen taivaankannen. Kaikilta pääsee ehdoton kauhunhuuto:)
_Rooma palaa!_
(Tyrmistynyt vaitiolo.)
Esirippu.