Taistelukenttä. Vasemmalla etualalla keisarillinen teltta, jonka
ovella _kaksi vartiaa_. Perällä pieni kumpu, kummun takana leiri,
palanen tasankoa ja vastapäistä vuorenrinnettä. Aamuhämärä. Joku
tähti tuikkii vielä valkenevan taivaan kannella.
1:NEN VARTIA:
Sull' onko kultaa?
2:NEN VARTIA:
Ei! Mut sillä mitä?
1:NEN VARTIA:
Voisimme arpaa heittää kerran, kaksi.
Carinus nukkuu vielä. Pitkäksi
käy aika seista tässä saakka aamuun.
2:NEN VARTIA (haukotellen):
En viitsis, veikko, vaikka oisikin
minulla kultavuori.
1:NEN VARTIA:
Miksi et?
Hävinnyt liikaa lienet viime yönä.
2:NEN VARTIA:
Mitäpä kullasta, jos sillä et
sa mitään saa! Vaikk' oisit rikkahampi
kuin Kroisos, sentään olet köyhä kuin
Diogenes, jos sull' ei tilaisuutta
aarteitas tuhlata. —
(Haukottelee jälleen.)
Tää sodankäynti
minusta hengen ottaa.
1:NEN VARTIA (nauraen):
Ymmärrän.
Sua miellytä ei keisarimme tapa.
(Huokaisten.)
Hän elää niinkuin filosooti.
2:NEN VARTIA:
Nähnyt
eloa kurjempaa en vielä koskaan!
Ei juhlia, ei juominkeja, ei
ees yhtään tummaa orjatarta! Milloin
viimeksi viiniäkin juonut lienen?
1:NEN VARTIA:
Carinus itse juo vain vettä silkkaa.
2:NEN VARTIA (sylkäisten):
Ja mitä syö hän? Lientä kamalaa! —
(Koetellen vatsaansa.)
Kahdessa kuussa olen laihtunut,
niin että lävitseni tähdet tuikkii.
En tiedä, eteen Briseis-hempukkani
Roomassa kuinka koskaan tulla tohdin.
Hän mua naurais kuollaksensa!
1:NEN VARTIA:
Sama
sinulle kelvannee, mi keisarille.
2:NEN VARTIA:
Mi hulluus! Maata kilpi päänsä alla,
rämeitä, soita rämpiä, kun voisi
unehen käydä haahkan-untuville
ja syödä hanhenmaksaa!
(Maiskauttaa huuliaan.)
Ah! — Mut sehän
on selvä merkki järjen heikkoudesta.
1:NEN VARTIA:
Ja ken on kaikkeen tähän syypää?
2:NEN VARTIA (äreästi):
Ken!
Sinister, konna tuo, mi hulluttanut
on keisarin. Ma häntä vihaan. — Mutta
kenties sa kielit hälle?
2:NEN VARTIA (katsoo ympärilleen):
En! Myös minä
mitattomasti vihaan Manliusta.
En tiedä, kun vaan kuulenkaan sen nimen,
mun valtaa silloin raivo villi aivan,
ma vimmastun, ma kimmastun, ma suutun
kuin härkä punaiselle. — Miksi? Tiedä
en syytä, mutta mull' on moinen sisu.
(_Glyceria_, vaikeassa puvussa, kultaristi kädessään,
näkyy kummulla yhä selkenevää taivaanrantaa vasten.)
2:NEN VARTIA:
Toveri! Näätkö?
1:NEN VARTIA:
Mitä?
2:NEN VARTIA (kuiskaten):
Naisen tuon!
Hän seuraa sotajoukkoa kuin varjo
Roomasta saakka.
1:NEN VARTIA:
Tuoko mielipuoli?
2:NEN VARTIA:
Öin ennen taistoa hän ilmestyy.
Ken hänet kohtaa, nää ei huomispäivää.
1:NEN VARTIA:
Leirissä kerrotaan, hän ett' on ollut
papitar kuoleman ja siksi pyhä.
2:NEN VARTIA (vavisten):
Ei, velho on hän. Nähty lentävän
hän siell' on kaarnesiivin mustin, missä
tulisin taisto riehui.
1:NEN VARTIA:
Katso! Katso!
2:NEN VARTIA:
Lukuja hirmuisia lukee hän.
Tää päiv' ei koskaan kunnialla pääty.
1:NEN VARTIA:
Jotakin haastaa hurja. Kuunnelkaamme!
GLYCERIA:
Roomalle turmaa! Kuolo keisarille!
(Pitää kultaista ristiä kädessään korkealla ilmassa, tekee
liikkeitä toisella kädellään kuin kylväisi häviötä ja
onnettomuutta kaikkiin ilmansuuntien. _Vartijat_ katsovat
kauhistuneina. Näky häviää. Aamuruskon ensimmäiset säteet
singahtavat kummun ylitse. — _Carinus_ ja _Manlius_, täysissä
sotapuvuissa, tulevat teltasta. Joukko _sotapäälliköitä_
heidän jälessään.)
CARINUS:
Sep' oiva uni! On kuin kylpenyt
nuoruuden lähtehessä oisin. Tänään
on lankeava Rooman arpa. Mitä
siit' uskot, Manlius?
MANLIUS:
En usko: _tiedän_,
tän' iltana sun onnes tähti täyttyy.
CARINUS:
Niin luulen minäkin. Kaikk' ennusmerkit
on myötäiset ja Quaterquarcus lausui,
ett' tänään valtakunta pelastuu.
Mut enemmän kuin suoliin eläimien
ja lintuin lentohon ma luotan tähän
tunteesen voiman, joka suonissani
kiireestä kiertää kantapäähän saakka.
Ei petä se, jos pettää kaikki muu.
— Manlius! Me voitamme!
MANLIUS:
Me voitamme!
CARINUS:
Siis merkki taistelon! Ja pauhatkoot
pasuunat, torvet! Se mun korvilleni
suloisin soitto on. Tään teltan ohi
armeija käyköhön, kuin juhlaan käyköön!
Elämä juhlaa on.
MANLIUS:
Myös kuolo eestä
Carinus-keisarin ja Rooman vallan!
(Antaa merkin. Osa _sotapäälliköistä_ rientää pois, osa jää vielä
keisarin seurueesen. _Carinus_ ja _Manlius_ rientävät kummulle.
_Legionat_ marssivat kummun tuonpuolitse kiiltävin kotkin ja
kaikuvin torventoitotuksin.)
CARINUS:
Manlius! Tunnetko maan vapisevaa?
Se _mun_ on sotajoukkoni!
MANLIUS
Sun yksin.
Parempaa toista ei maanpiiri tunne.
CARINUS:
Näetkö, kuinka silmä jokaisen
riemusta säihkyy, kuinka peitsin, miekoin
he mua tervehtää? — Haa, terve pojat!
SOTILAAT:
Kolmasti terve, poika Caruksen! —
CARINUS (synkistyen):
Pojaksi taaton tervehtää he mua.
En vielä omaa nimeäin ma kanna.
Mut kerran kantava sen oon, ma vannon
sinulle, Manlius! — Teit väärin, minut
kun tappotantereelta estit.
MANLIUS:
Siellä
ei paikka keisarin. On henkes kallis.
Kummulta tältä kaikki nähdä voit;
mit' tapahtuu. Tää ystävän on neuvo.
CARINUS:
Sen tiedän. Mielelläni kuitenkin
oisinpa itse miekanleikkiin käynyt.
Tää pelkuruudelta voi haiskahtaa.
MANLIUS (innokkaasti):
Ken tuota tohtis uskoa? Sa oothan
monessa kahakassa näyttänyt
jo mieles urhouden. Ei miestä yhtään
leirissä, jok' ei sua kunnioita.
CARINUS:
Sen teetkö sinäkin?
MANLIUS (välttäen):
Miks sitä kysyt?
CARINUS:
Siks että itse kunnioitan sua.
Tiedäthän: ystävyytes ylempi
minulle on kuin Rooman valtakunta.
Kuin kiittää koskaan sua kyllin voinen!
Mit' oisin ilman sua? Itsekäs,
ärtyisä lapsi, omaa voimaa vailla,
hovini narri, naisten naurattaja.
Minusta olet miehen tehnyt. Siitä
sinulle miehen kiitos!
(Ojentaa kätensä hänelle.)
MANLIUS (kaksimielisesti):
Suurempaa
lie toivonut en onnea mä koskaan.
(Seisovat käsi kädessä kummulla. Hetken vaitiolo.)
CARINUS:
Näetkö, joukot järjestyvät jo,
tasanko peittyvi miesparvin uljain,
käy alas vuoriltaan Diocletianus
ja vastarinnan laatii. — Manlius!
Pian taistellaan!
MANLIUS:
Kas, taistellahan jo,
tomuhun uppoo miekat, peitset, sieltä
ja täältä välkähtää vain säde kuin
raosta pilven. Kuuletko? Ne huutaa:
_Victoria Carinus-voittajalle!_
CARINUS:
Mut huudot lakkaa. Tomupilvet vyöryy
jo tännepäin, ei enää suurin aalloin,
vaan pienin pirskehin. Mies miestä vastaan
nyt tapellaan. — Haa, mik' on huuto tuo?
Hajan on joukkoni.
MANLIUS (nopeasti):
Sun joukkojasi
huonosti johdetahan. — Keskirinta
Diocletianuksen on heikoin, siihen
siis hyökkäys on tähdättävä. — Rivit
nuo ensimmäiset ovat uhrattavat. —
Germaanit vastaan phrygiläisiä! —
He pitkin pistimineen voivat heiltä
hevoset turmella.
CARINUS:
Nää viestit viekää!
Ei hetkeäkään ole tuhlattava.
(_Sotapäälliköt_ pois.)
Nopeesti! — Manlius mua yksin suojaa.
Ja jos tään taistelon me voitamme,
sun nimitän ma varakeisariksi
Egyptin, Kreikan ynnä Itämaiden.
MANLIUS:
Me voitamme!
CARINUS:
Manlius, me voitamme
ja hallitsemme maita mantereita,
sa itää, länttä minä, lempeydellä
molemmat, eikä päivä laske, jota
miljoonat alammaiset siunais ei.
Oikeutta tehden, hyvää palvellen
me uuden onnen ajan perustamme,
ja kautta kaiken Rooman valtakunnan
on käyvä niinkuin kuiske öljypuun.
MANLIUS:
Se käypi jo, se aika alkaa jo.
Näetkö? Vihollisten keskus huojuu,
se horjuu, katkeaa kuin kaisla. Katso:
jo voitokkaina legionat vyöryy
aukosta sisähän. — _Victoria
Carinus-voittajalle!_
CARINUS:
Kaikkialla
Diocletianus lyödyin joukoin väistyy
vuortensa solihin. Hänt' ajetahan...
Manlius! Ma olen voittanut.
(Kääntyy riemusta hurmautunein kasvoin ystäväänsä. _Manlius_
kohtaa hänen katseensa synkkänä, liikkumattomana kuin haudan
haamu.)
MANLIUS:
_Myös minä_.
(Paljastaa miekkansa.)
CARINUS (huomaamatta hänen muutostaan):
Mun nimeäni huudetahan. Sinne
siis riennän! — Kerallani käy, Sinister,
kuningas Kreikan, Egyptin ja Idän.
Yhdessä meidät nähkööt legionat
kuin vasta maailma. Pois! Joutuin! Joutuin!
(Aikoo mennä. _Manlius_ astuu synkkänä hänen tielleen.)
MANLIUS:,
Et liiku paikaltas.
CARINUS:
Mit' tarkoitat?
MANLIUS:
Sanasen kanssas ensin haastaa tahdon.
CARINUS:
Satakin sanaa, mutta toiste, toiste!
Ei aikaa nyt! Ne huutaa, kuuletko:
_Victoria Carinus-voittajalle!_
Isäni poika vain en enää ole,
vaan itse voittaja.
MANLIUS:
Tuo huuto on
sun kuolinlaulusi.
CARINUS (katsoo häneen hämmästyneenä):
Miks hahmos muuttuu,
miks silmäs synkkä on ja miekka kirkas
kädessäs välkähtää? — Ah, Manlius!
Oletko järjiltäsi? — Minä itse
se olenhan, Carinus, ystäväsi.
MANLIUS:
Sa kuolet nyt, _Carinus-voittaja_.
CARINUS:
Lasketko leikkiä? — On julma pila.
Jos jollakin sua joskus loukkasin...
_Jos_ tehnyt lien sen, tietämättäni
sen tehnyt lienen ... hyvittää sen tahdon.
Mut toiste! Nyt ei siihen aikaa. Tule!
Huomenna haastelkaamme tästä.
MANLIUS (kolkosti):
Koskaan
ei sulle enää koita huomispäivä. —
Tee tilis kanssa elämän! Sa kuolet.
CARINUS:
Mut miksi, miks? Syy toki lausuhan!
Mik' äkkiä näin muuttanut on mieles?
Herjausko? Parjausko? Pahat kielet
välimme turmellehet lienee? Vai
kannatko kaunaa mulle muinaisista?
Glycerian tähden?
(Hymyillen.)
Itse tarjosithan
sa hänet mulle, häntä en ma saanut.
Se siis ei vihas syy. — Mik' on se? Sano!
MANLIUS (hetken vaitiolon jälkeen):
Tuon neidon kristityn sa muistat, joka
etehes saatettiin?
CARINUS:
En muista. Kuka? —
(Koettaen jälleen hymyillä.)
Oliko kaunis hän?
MANLIUS:
Hän oli hyvä,
suloinen, lempeä kuin illan kaste
kimalteleva laaksoiss' autuaitten.
Povensa puhdas oli, äänensä
hymisi niinkuin hymni, suortuvansa
valuivat hartehille valkoisille
kuin uni aatoksille ankeen rinnan.
Mi kirkastus ol' hänen kasvoillansa
ja hänen silmässään mik' aavistus
maist' etäisistä, joit' ei tieto tunne!
Sa kysyt, oliko hän kaunis. Ei,
hän oli pyhä.
CARINUS:
Kaiken uskon tuon,
kun sinä kerrot siitä. — Ken hän oli?
MANLIUS:
Mun morsioni.
CARINUS:
Ollut morsiosi
Glyceria ei?
MANLIUS:
Ei milloinkaan! — Hän oli
Glycerian sisar.
CARINUS (henkeään pidättäen):
Missä on hän nyt?
MANLIUS:
Hän tappoi itsensä sun tähtesi.
CARINUS (nauraen väkinäisesti):
Ei totta lie se! Haastat haavehia.
MANLIUS:
Ma haastan niinkuin haastaa kuolon laki.
CARINUS:
_Mun_ tähteni? Mit' tarkoitat sa sillä?
MANLIUS:
Sa häntä himoitsit: sait kuolleen ruumiin.
CARINUS:
Siks tehdä mun nyt tahdot ruumihiksi?
MANLIUS:
Sen teenkin, kautta taivahan! Nyt kuole!
(Lähestyy uhkaavana.)
CARINUS:
Miks et mua surmannut siis ennemmin?
MANLIUS:
Sun nähdä tahdoin onnes kukkulalla.
CARINUS:
Sun kostosi ei ole ihmisen!
MANLIUS:
Mun kostoni on kosto jumalten.
(Kohottaa miekkansa. _Carinus_ on väistynyt hänen edellään askel
askeleelta taaksepäin. Yrittää puhua, tuntee tukehtuvansa.)
CARINUS:
Mut mahdotonta on se! — Mieti itse:
se järjetöntä on, on tuhmaa tuiki!...
Pitääkö kuolla mun työn tähden, jota
ma tuskin muistan?... Kuolla juuri nyt,
kun elämäni vasta ensi kerran
päämäärän saamaisillaan on?... Kun elin
vain aisteilleni, nautinnoilleni,
mun elämäni langan ikuiseksi
jumalat määrännehet näytti! Kun
heräjän horroksesta, miesnä seison,
tapani huonot heitän, hyödyks olla
kun maalle, valtakunnalle ma voisin:
ma silloin surmataan! — Haa, moista jos
voi tapahtua alla taivaankannen,
se taivas ilman tarkoitusta on,
lait luonnon turhaa, turhaa ihminen,
ja kaikki turhaa!
MANLIUS:
Turhaa huutosikin.
(Lävistää hänet miekallaan.)
SOTILAAT:
_Victoria Carinus-voittajalle!_
(Rientävät riemuiten joka taholta näyttämölle. _Manlius_
tempaa kultaisen kotkan keisarillisen teltan edestä ja
kiirehtii vastaan heille.)
MANLIUS:
_Victoria, Diocletianus Caesar!_
(_Sotilaat_ pysähtyvät, hämmästyvät ja polvistuvat äänettöminä
kuolleen ruumiin nähdessään. _Glyceria_ ilmestyy kumman harjalle,
kultainen risti kädessään. Kuvaelma: Carinuksen ruumis vasemmalla,
_Manlius_ sen vieressä kultaisine kotkineen. _Sotajoukko_ oikealla
ja taustassa polvistuneena. Täysi päivänpaiste valahtaa kumman
yli.)
GLYCERIA:
Idästä päivä koittaa. Vuoret, maat
jo valkenevat. Kultasäteet käy
yl' erämaiden. Patsas Memnonin
helisee sinertävän ilman halki
kuin kantelo. — Kas, tähti mereen lankee!
Se oli Rooman valtakunta.
MANLIUS (itsekseen):
Mitä
hän haastaa?
GLYCERIA:
Vait! Se kannel-soitto kasvaa,
symbaalit yhtyy huiluin huminahan
ja laulu ilman täyttää. Huuto käy:
kuningas saapuvi!
MANLIUS:
Hän tietä viittaa
Diocletianuksen.
GLYCERIA:
Miks laulu lakkaa?
Miks päivä pimenee? Miks hiljaisuus
ylitse virtain leviää kuin yö? —
Haa, loimo punainen! Yöss' soditahan!
Hevoset korskuu, miekat kalskaa. — Ah,
kuningas kuolevi! —
(Vaikenee valittaen. _Manlius_ on peittänyt kasvonsa vaipallaan.)
Ei, hän ei kuole,
hän nousee haudastaan, hän ratsastavi
valkeella orhillansa. Tähdet kirpoo
sen kavioista, kussa jalka astuu,
maailmat uudet syntyvät. Yö väistyy.
Se erämaiden aamu on —
(Polvistuu kuin rukoukseen.)
On poissa
pimeys ja epätoivo, rinnan tuskat
tuhannet; haihtuu sydän-syiden haamut
ja veritahrat pestään. Puhtahana
maa seisoo suuren elojuhlan tullen.
Viikate välkähtää ja kuollut on
inehmon heimo. Alas astuvat
jumalat, valtikkansa murtavat
ja unta uinumahan käyvät syvää.
Pian erämaassa patsas Memnonin
vain yksin aamunkoittehessa helää.
Esirippu.