Huone keisarin palatsissa. Sisustus upeileva, puolibarbaarinen,
kuitenkin eräänlaista taiteellista makua todistava. Ovi-aukot
verhotut uutimilla, permanto pehmeillä matoilla katettu, ilma
itämaisista yrteistä tuoksahtava. _Carinus_ oikealla lepää
patjoillaan. _Palmyra_ karkeloi hänen edessään. _Mavius_ seisoo
hänen päänsä pohjissa paperikääry kädessään ja deklamoi korkealla
äänellä. _Nais-orjat_ hänen takanaan leyhyttelevät viuhkoillaan.
Vasemmalla _Marcius_ y.m. _hoviväkeä_, jotka peittävät myös osan
taustaa. Naisia miesten puvuissa ja päinvastoin. Senaattoreita,
konsuleita, taiteilijoita j.n.e., kaikki kirjavassa sekasorrossa.
Äärimmäisinä vasemmalla rivi _kirjureita_ pöytiensä ääressä.
Esiripun noustessa verhojen takaa vienoa soitantoa.
MAVIUS (deklamoi):
Kuin suvi-aamun sulosilmä Eos
sormensa purppuraisen nostaa yli
sinisten aaltojen, kuin Olympo
kohoopi yli muiden Kreikan vuorten,
niin kohoaa Carinus-keisari
ylitse maailman. Kuin merenkulta
niin läpikuultava on hipiänsä,
on poskensa kuin Tyron purppura
ja äänensä Apollon huilun hely.
(_Carinus_ vääntelehtii vuoteellaan.)
CARINUS:
Mua vaivaa, vaivaa, jokin vaivaa mua.
MARCIUS:
Pois tanssi, soitto! — Kenties hedelmiä
halajat, joita äsken Intiasta
toi tänne verolaivat?
(Tarjotaan hedelmiä.)
MAVIUS (yhä korkeammalla äänellä):
Rohkeudessa
hän onpi Herkules ja jalopeura,
mut lempeydessä Ledan kaltainen,
mi käsivarsin kiersi joutsenkaulaa,
hän antelias on kuin Cybele
ja jalo mieleltään kuin Minos itse.
(_Carinus_ on puraissut pari kertaa hedelmää
ja irvistää nyt avuttomana.)
CARINUS:
Ei maista nääkään. — Mua vaivaa, vaivaa.
MARCIUS:
Sallitko viiniä? Hoi, orjattaret!
Carinus tahtoo viiniä.
(Orjattaret tarjoavat.)
CARINUS:
Ei maista.
(_Palmyra_ on tanssinsa lopetettuaan vetäytynyt taustaan.
Lähestyy nyt keimaillen ja kostuttaa huulensa viinipikariin.)
PALMYRA:
Paremmin ehkä maistuu niinkuin mun
maan tapa on: sua juotan huuliltani.
(Suutelee Carinusta. _Carinus_ vetää ihastuneena hänet polvelleen.)
CARINUS:
Nimesi, kaunis kukka-suu?
PALMYRA:
Palmyra.
CARINUS:
Oletko yhtä vastustamaton
kuin kaimas, erämaiden kuningatar?
PALMYRA (veikistellen):
Ken keisaria vastustaa?
CARINUS:
Oot viisas. —
O, Marcius! Tää nainen tästä saakka
on puolisoni.
MARCIUS:
Eilen erään otit,
isästä teit prokonsulin.
CARINUS (välin itämättömästi):
Hän kuolkoon.
(Naljailee Palmyran kanssa. Kirjurien kynät rapisevat.
_Marcius_ viittaa, _Yliliktori_ astuu esiin. Hämmästystä
ja pelkoa hoviväen keskuudessa.)
YLILIKTORI:
Ken kuolevi?
MARCIUS:
Prokonsuli Gabinus.
(_Yliliktori_ pois käskykirjeen kanssa. _Mavius_, monista
keskeytyksistä hermostuneena, on odottanut vain sopivaa
tilaisuutta jatkuakseen.)
MAVIUS (jylisevällä äänellä):
Hän harteillansa kantaa taivasta
ja maailma on hälle astinlauta,
hän polkaisee, ja meri peljästyypi,
hän otsaa rypistää, ja pilvet jyrää,
hän kuningas on elämän ja kuolan
ja kesä, talvi häntä tottelevat.
(_Carinus_ on jo väsynyt Palmyraan ja viitannut hänet
väistymään. Vääntelehtii vuoteellaan.)
CARINUS:
Mua vaivaa, vaivaa. Eikö kukaan arvaa,
mi mua vaivaa?
MARCIUS:
Kenties Mavius
sua vaivaa värssyillään?
CARINUS:
Voit totta haastaa.
Mavius, vaikene!
MAVIUS (jupisten):
Sen muistat kerran,
o, Marcius!
CARINUS (vaikeroiden):
Ei sekään auttanut. —
(Rypistäen kulmiaan.)
Pitääkö itseni mun arvata,
mi mua vaivaa?
MARCIUS:
Kautta Herkuleen!
(Äärettömällä kauhulla.)
Luulenpa, että näen sääressäsi
kaks karvaa, joita en ma ennen nähnyt.
Ne suo mun poistaa!
(Toimitus suoritetaan yleisen ja kunnioittavan hiljaisuuden
vallitessa. _Carinus_ huoahtaa sen päätyttyä väsyneesti.)
CARINUS:
Nyt on helpompi. —
Sun palkkas olkoon verot Gallian
tään-puoleisen.
(Kirjurien kynät rapisevat. _Marcius_ väistyy syrjään
hurmautuneena. _Hoviväki_ onnittelee häntä. Melua
esihuoneessa.)
MESEMBRIUS (näyttämön ulkopuolella):
Mun täytyy sisään päästä!
Tavata tahdon hänet. Käynyt täällä
kuus kertaa oon: ens kerralla hän nukkui,
toisella söi ja kolmannella kylpi,
taas neljännellä häll' ei ollut aikaa.
Mun täytyy päästä!
CARINUS:
Mitä melua?
(Kohoaa patjoillaan tyytymättömänä. _Galga_, jättiläiskokoinen,
musta-ihoinen orja, joka toimittaa ovenvartian virkaa, tulee
perältä.)
GALGA:
Mesembrius, tuo hullu vanhus, vain ...
ma hänen käskin tulla viikon päästä.
CARINUS:
Teit siinä oikein. —
(Muistellen jotakin.)
Tainnut ajatella
hänelle joskus hirsipuuta olen.
Mut sinusta teen kansantribuunin.
(Kirjurien kynät rapisevat. _Hoviväki_ onnittelee Galgaa.
_Aevius_ on tullut sisälle viimeisten sanojen aikana _sotilasten_
ja _Sophronian_ kera, jotka jäävät perälle.)
AEVIUS (mielevästi):
Ja mulle, armo, etkö mitään anna?
CARINUS:
Sull' on jo tiedossasi Tusculum,
mut ehdolla, min muistat.
AEVIUS:
Toinhan sulle
Glycerian tuon ihanaisen, jota
jumalat itse kosineet on turhaan.
CARINUS:
Luulenpa, että olen jumala,
sill' yhtä turhaan häntä kosin minä.
Mun kyllin hurmattuaan, urkittuaan
minulta salaisuudet valtakunnan,
hän naurahti ja sysäs syrjään mun.
(Tyynesti.)
Sa siitä oisit surmattava.
AEVIUS:
Mutta
sull' orjat olihan: yks sana riitti...
CARINUS:
He kyllä muistavat sen käynnin. Kun
ma heidät käskin naiseen kiinni käymään,
hän viinimaljan tempas, luvut luki
sen yli hirmuiset. Kas, leimahtihan
maljasta liekki, savu! Samalla
hän kohti sotilaita ryntäs, huusi:
"Ken minuun koskee, kuoleman on oma!"
Soturit lankesivat polvillensa,
hän niiden niskain yli astui, loihti
näön vartioilta, jotka tarttui häneen,
he ettei kolmeen päivään nähneet mitään.
— Ei, Aevius! Se nainen on Sibylla.
Miks häntä muistamaan mua pakotat?
AEVIUS:
Sa olet oikeassa. Ei hän ole
sun muistamises arvoinen. Siks sulle
nyt olen helmen etsinyt, min loisto
hovisi kaiken himmentää kuin päivä
kuun kumotuksen. Hän ol' Aphrodite,
tää on Diana, Juno, Vesta, Pallas.
Ken hänet näkee, välttää kuoleman
kuin pahantekijä, mi templin neitseen
kadulla kohtaa.
CARINUS (väsyneesti):
Haastat haamuista,
joit' en ma näe. Varo kieltäs! Jos
sa toisen mulle samallaisen saatat,
on tullut turmiosi.
AEVIUS:
Päätä itse!
(Viittaa sotilaille, jotka saattavat _Sophronian_ Carinuksen
eteen ja väistyvät itse taustaan kunnioittavasti. _Carinus_
kohoaa kyynärpäittensä varaan tarkastellen tuntijan silmällä
hunnutettua neitoa.)
CARINUS:
Ken on hän? Mistä?
AEVIUS:
Juuri löysin hänet
holveista kristittyjen, joista sulle
huvia kristillistä etsin. — Impi,
nyt kasvos paljasta!
(_Sophronia_ seisoo liikkumattomana.)
CARINUS:
Hän varmaan on
ruma kuin Cerberus! Miks muuten hän
ois kuolon uskoon mennyt?
(Heittäytyy patjoilleen nauraen hillittömästi omalle
sukkeluudelleen. _Hoviväki_ yhtyy nauruun äänekkäästi.
_Aevius_ puraisee huuliaan närkästyneenä, astuu päättävästi
askeleen eteenpäin ja kohottaa Sophronian hunnun.)
AEVIUS:
Katso!
(Nauru vaikenee silmänräpäyksessä; ihastuksen sorina
käy kautta hoviväen.)
CARINUS:
Ah!
Mehercle! — Aevius, ma luulen, sun
on Tusculum! Ma tunnustan, en naista
ma nähnyt kauniimpaa. —
(Ihaileva vaitiolo.)
Mut mykkä on hän!
Puhuhan toki! Vaiko puhua
vain voitkin suuteloilla?
SOPHRONIA (mittailee synkin katsein häntä):
Sinäkö
oot Rooman keisari?
CARINUS:
Niin olen, neito.
SOPHRONIA:
Tää nimi mistä saakka merkitsee
suurinta häpeätä, kauhistusta?
(_Aevius_ tekee estäviä liikkeitä. _Hoviväki_ kuiskailee
kauhistuneena.)
CARINUS:
Kautt' taivaan, hän mua miellyttää! Tuo alku
on hyvä. Eteenpäin!
(Ottaa mukavan asennon patjoillaan.)
SOPHRONIA:
Sa itses luulet
maan herraksi ja kansain kuninkaaksi,
on kourassasi ihmiskohtalot
ja kuu ja päivä kiertää kruunuasi.
Mut tiedä, sunkin ylläs Herra on!
Hän puhaltaa, ja kunniasi katoo
kuin tomu; kätensä hän koukistaa,
ja linnat sortuu niinkuin savimajat.
Sa etkö kuule tulevaisen vihaa?
Maa järisee barbaarein astunnasta,
jo taivas salamoi, jo pilvet jakoo,
ja Rooma hukkuu, keisar-valta raukee
kuin Sodoma, Gomorrha hekkumaansa!
(_Carinus_ taputtaa käsiään ihastuneena. _Hoviväki_ yhtyy
taputuksiin. _Sophronia_ vaikenee hetkiseksi hämmentyneenä.)
CARINUS:
Kiroa, raivoa! Sen kaunihimpi
oot mulle. Kasaa tulta, savua
ja kauhistusta kauhistuksen päälle!
Mit' enempi sun vihas vinhenee,
sen korkeammin rakkauteni koittaa.
SOPHRONIA:
Ja sinä itse, keisari Carinus,
mi himoillasi olet tahrannut
tuon puhtaan purppuran, min Luoja antoi,
myös tiedä: ammoin langennut on arpas!
Palava olet siinä järvessä,
mi kaltaisillesi on valmistettu,
ja kielin, kitalakeen kuivunein,
sa vedentilkkaa olet aneleva
lapsilta Abrahamin, joitas vainoot!
CARINUS:
Tott' tosiaan! Nyt sain ma aatoksen.
Tuo on se jumal-hahmo, jota kauan
hakenut olen. — Sextus! Miss' on taitees?
(_Taideniekka_ astuu esiin.)
Tee templi, siihen aseta tuo kuva,
min nimi olkoon _Sotaa-käyvä Venus_.
HOVIVÄKI:
Kolmasti terve, _Sotaa-käyvä Venus_!
(_Sextus_ ryhtyy muovailemaan vahaan Sophronian kuvaa.
_Sophronia_ vaikenee punehtuen. Hetken vaitiolo.)
CARINUS:
Kiirehdi työtäs, taideniekka, tai
on kuva muuttunut ja edessämme
on _Venus voitettu_! —
(Sophronialle.)
Kah, miks et raivoo?
Se lietsoo hekkumata henkeni.
Tahdotko jäällä jäätää, minkä äsken
tulella sytytit? — Ah, olet viisas!
Havaitsit, että puna poskiesi
ja silmäis säihky ihastutti mua,
siks jähmetyit kuin patsas marmorinen.
En pelkää patsasta, mi tulta syöksee.
Puhuhan toki! Hiukan hymyile! —
(Kärsimättömänä.)
Tää narripeli loppukoon!
(Haukotellen.)
Hoi, orjat!
Häneltä päällysvaate temmatkaa!
(_Orjat_ lähestyvät. Tikari välkähtää salamannopeasti
Sophronian kädessä.)
SOPHRONIA:
Tikari tää nyt tulkoon turvakseni!
(_Orjat_ väistyvät hämmästyneinä. _Aevius_ astuu liukkaasti esiin.)
AEVIUS:
Ah, kaunis impi, muista, että olet
kristitty, saa et itsemurhaa tehdä,
et muiden murhaa! Tiedät, veri on
sun jumalalles suurin kauhistus.
Kädessä Herran onhan kohtalosi.
Kaikk' on sun kärsittävä: kuolema
tai hetki sylissä Carinuksen;
kaikesta palkan saat sa taivahassa.
Äl' unhota, ett' olet kristitty!
Voi tulla marttyyriksi muutenkin
kuin pedon suussa, polttoroviolla.
(On yhä lähestynyt puhuessaan ja tahtoo nyt tarttua kiinni häneen.)
SOPHRONIA:
Siis jääköön multa autuus taivahan!
Oon kristitty, mut myöskin roomalainen.
(Syöksee tikarin rintaansa ja kuolee. Yleinen hämmästys. _Carinus_
on katsonut aluksi haukotellen kohtausta ja vihdoin kokonaan
nukahtanut. Kuorsaa nyt kuuluvasti.)
AEVIUS:
Hän kuollut onko?
MARCIUS:
Kuollut.
AEVIUS:
Ruumis syrjään! —
Tää oli tapaus, jota aavistaa
en voinut edes. —
(Miettien.)
Ehkä sentään siitä
vois jonkun sievän runo-aiheen saada.
MARCIUS (kuiskaten):
Keisari nukkuu. Vait!
AEVIUS:
Pois kaikki!
MAVIUS:
Vait!
(_Kaikki_ pois varpaillaan. _Orjat_ ovat kantaneet Sophronian
ruumiin vasemmalle. Näyttämä hämärtyy. _Manlius_ ilmestyy erään
verhon takaa tikari kädessään, hiipii Carinuksen vuoteen luo ja
kohottaa jo kätensä hänen ylitseen. Pidättyy, jää miettimään.)
MANLIUS:
Kuin helppo oiskaan sinut surmata,
Carinus! Välkähdys vain tikarin,
ja Rooman valtakunta oisi vapaa.
Mut ei! Se ei ois kosto. Sitä naurais
jumalat itse. Kurjan henki tuonko,
ruumiissa rupaisessa kiusautunut,
vaa'alla oikeuden painaa voisi
Sophronian, tuon lumivalkeen, sielun?
Ei koskaan! Kosto se ois lapsen kosto,
ei urhon täyden. Paremmin mä kostan.
Kautt' taivahan, jos kipinäkin vielä
hänessä miestä on, sen etsin esiin,
sytytän liekkiin, opetan mä hälle
elämän onnen, kunnian ja lemmen,
joist' ei nyt ymmärrä hän enempää
kuin kala mykkä meren pimeän
ilosta ilmanlintujen. Teen hälle
kuin juottovasikalle: vaalin, pistän,
kun kypsä on hän kostolleni, — nautin!
— Hän haastaa jotakin!
CARINUS (ääntelee unissaan):
Glyceria!
Mun ihanaiseni! Miks mua kartat?
Suo suudelmas!
(_Manlius_ kuuntelee, hänen huulensa vetäytyvät julmaan hymyilyyn.)
MANLIUS:
Sen saapa olet. Hyvä,
siis siitä alotan. — Hän silmin nähköön
autuudet, joist' ei hällä aavistusta
sylissä ostamainsa orjatarten!
Vien hänet sitten sotatantereelle,
leiriin ja miekanleikkiin, näytän hälle
voittoisat kotkat, sotatorvein pauhun
ja taiston hurmion. — Mä kostaa tahdon
kuin kukaan ennen viel' ei kostanut.
— Hän heräjää! Pois, syrjään!
(Häviää. _Carinus_ herää huudahtaen.)
CARINUS:
Orjat, tänne!
(Hoviväki palajaa kiireesti.)
MARCIUS.
Mitä suvaitset?
AEVIUS:
Sa huusit?
CARINUS:
Unta uneksin mä julmaa.
Glycerian mä kammiossa olin,
hän mua suuteli, mut suudellessa
kielensä niinkuin pitkä veitsi pisti
mua pääni pohjiin saakka. Heräsin. —
Tään unen kuka selittää voi mulle?
Hoi! Murhaa! Murhaa!
AEVIUS:
Selitys se on aivan helppo. Katso:
Glyceria ... se on Glyceria ...
ja kammio on kammio ... ja että
sa häntä suutelit, se todistaa,
ett' tulee hän sun lemmitykses kerran.
CARINUS (huolestuneena):
Mut tikari?
AEVIUS:
Oh, niitä välkkää tähän
maailman aikaan joka paikassa
niin paljon, ett' on turhaa niistä huolla!
Amorin nuoleksi se ajattele!...
(Salatulla ivalla.)
Ja että hän sua juuri päähän pisti,
se todistaa, ett' on hän veitikka,
mi ain Akilleen kantapäähän tähtää. —
Sun unesi on jumalallinen.
CARINUS (hajamielisesti):
Voi olla. _Pitäis_ tuota miettiä. —
Nukuinko kauan?
AEVIUS:
Hetken vaan, min lepää
kukalla perho.
MAVIUS:
Tai, min aurinko
takana viipyy kesäpilven valkeen.
MARCIUS:
Pimeni päivä meiltä, koska nukuit
sekunnin.
CARINUS:
Tapahtuiko mitään?
AEVIUS (vavisten):
Tappoi
tääll' eräs nainen itsensä.
CARINUS:
Ah, muistan! —
Siis, Aevius, ei mitään tapahtunut.
Tanssia, soittoa!
MARCIUS:
Kentiesi tahdot
nuo nähdä tanssijattaret, jotk' eilen
lähetti tänne Afrikan maaherra?
CARINUS:
Kentiesi.
Salli heidän tulla! —
(Heittäytyy patjoilleen. Joukko tumma-ihoisia orjattaria tulee ja
suorittaa karkelon, joka aistillisuudellaan saa itse Carinuksenkin
väsyneet silmät syttymään. _Manlius_ tulee tanssin aikana ja
pysähtyy ovensuuhun. Tanssi taukoaa. _Carinus_ taputtaa käsiään
ihastuneena.)
Hyvä!
Hyvinkin hyvä! Mainiota vallan!
(_Hoviväki_ seuraa hänen esimerkkiään.)
MANLIUS:
Taidetta kehnompaa en nähnyt koskaan.
CARINUS:
Ken uskaltaa?
(Hämmästystä hoviväessä.)
MANLIUS (heittäytyy maahan Carinuksen eteen):
O, suurivaltaisin
maan, meren herra, pilvein pitäjä,
jumala jyrinän, sua tervehdin!
(Nousee.)
Mun nimeni on Manlius Sinister,
armeijan airut itämailta.
CARINUS:
Kuinka?
Nyt vasta eteenikö tulla tohdit
ja tulla näin? — Sun tunnen. Tiedän, olet
Roomassa ollut päivän, kaksi.
MANLIUS:
Käynyt
useinkin esikammiossas olen,
mut kuultuani riemus raiun, jota
jumalten kadehtia sopis, en
sua häiritä ma toki tohtinut
vähillä viesteilläni armeijasta.
Jos väärin tein, mua rankaise!
(_Manlius_, joka nyt esiintyy ylellisessä itämaisessa asussa, tukka
ja parta naisellisesti palmikoituina, kasvoilla taitehikkaita
laikkuja, osoittaa Carinukselle mahdollisimman notkeata
persialaista kohteliaisuutta, joka kokonaan ällistyttää muun
hoviväen. _Carinus_ katselee häntä nähtävällä mieltymyksellä.)
CARINUS:
Teit oikein.
Mut kuinka selität sa käytöksesi
äskeisen? Kautta taivahan, se maksaa
sun henkesi!
MANLIUS:
Se on sun kädessäsi. —
(Teeskennellen suuttumusta.)
Mut kuinka vaaditkaan mua sietämähän
taidetta näiden nilkan-nostajien,
kun nähnyt olen itämaiden immet,
joidenka joka liike laulu on
ja juhla jumalten. — Ma innostun,
kun vielä muistan tuota!
CARINUS:
Voitko millä
sanasi todistaa?
MANLIUS:
Tään hunnun kautta! —
(Viittaa. Eräs _orja_ kantaa taitehikkaan hunnun hänelle,
jonka hän levittää Carinuksen eteen.)
Meressä Intian on koteloinen,
mi kalliohon kiinni kytkeyy
siteillä hienommilla lukinlankaa.
Ne yhteen punotaan ja kehrätään
puvuiksi kuninkaille, keisareille.
Toin sulle tään. —
(Itsekseen.)
Sophronian häähuntu!
(Ojentaa hunnun Carinukselle, joka tarkastelee sitä
taiteilijan mielenkiinnolla. _Hoviväki_ seuraa
uteliaana hänen kasvon- ilmeitään. Vihdoin
_Carinus_ nousee juhlallisena.)
CARINUS:
Sun lahjasi on kuninkaallinen.
(Hoviväelle.)
Mik' ihanuus tään hunnun kuvioissa!
Kutehet, loimet lomitusten käyvät
kuin kahden lempiväisen aatokset.
Kas, siitä suuri taide tunnetahan:
_on kaksi valtaa yhteen sulanut
samaksi syleilyksi autuaaksi,
elämä, kuolo, henki ynnä aine,
ja mitään ei oo toisessa, mik' ei
lie toisessa ja molemmat on pyhät_.
(Manliukselle.)
Sua kiitän, Manlius, ma lahjastasi.
Valitse palkintos! Jos Roomassa
tai muualla lie jotakin, mi sulle
on mieleen, virka, palatsi tai linna
tai vuorikaivos, lausu, omas on se!
MANLIUS (polvistuen):
Ei viehätä mua palatsi, ei linna,
ei vuorikaivos eikä virka mikään
Roomassa taikka muualla. Ma vaadin
enempää.
CARINUS:
Enempää?
MANLIUS:
Sun ystävyyttäs!
CARINUS (kohottaa ylös hänet):
Se on jo sun, käy, istu vierelleni!
Täst' asti olemme me kumppanit
elossa, kuolemassa. —
(Hoviväelle.)
Kuulkoon kukin:
on lähimpäni Manlius Sinister,
käskynsä hänen olkoon laki täällä
lähinnä minun käskyjäni. Tämä
on annettava kaikkein tiedoksi.
(Kirjurien kynät rapisevat. _Hoviväki_ kuiskailee hämmästyneenä.)
AEVIUS:
Noh, hitto soi!
MAVIUS:
Hän meidät voittaa, herja.
MARCIUS:
Peliä pelaat korkeaa, Sinister!
(Manliukselle syvästi kumartaen.)
Sua tervehdän ma kaikkein puolesta
ja uuteen asemaasi onnittelen.
Omasta puolestani tohdin toki
kysyä tämän: kärpänenkö ehkä
nuo kirpulat on poskees kiinnittänyt?
MANLIUS:
O, Marcius, barbaari-makuas!
Tää Persiassa kaikkein ylhäisin
on tapa.
CARINUS (tarkkaavaisena):
Todella?
MANLIUS:
Tään kautta juuri
ylhäiset eroavat alhaisista.
(Ylemmyydellä.)
Mut tietysti se vaatii hienompaa
makua kuin on Marciuksen. — Mitä
on kasvot ilman kirpuloita? Tyhjä,
sileä seinä ilman ikkunoita,
aro keitahaton, meri ilman laivaa! —
Apollo itse alku tään on muodin.
CARINUS:
Todella?
MANLIUS:
Vallan varmaan: taivas onhan
Apollon kasvot! Eikö taivas ole
täys tähtiä ja eikö auringossa
myös nähdä pilkkuja? —
(Kokonaan voitollisena.)
Miks, Marcius,
siis soimaat tapaa tätä kruunupäiden?
Sit' et sa ymmärrä!
CARINUS:
Mun kasvoihini
myös pilkut moiset maalaa, Marcius!
(_Marcius_ tekee synkkänä työtä käskettyä. _Hoviväki_ seuraa
keisarin esimerkkiä. _Mesembrius_ tulee toimituksen kestäessä
ja pysähtyy ovelle. _Manlius_ on väistynyt vasemmalle ja katselee
käsivarret ristissä rinnan yli ryhmää Carinuksen ympärillä.)
MESEMBRIUS (itsekseen):
Vihdoinkin pääsin! Paljon maksoi se.
(Huomaa Manliuksen. Hämmästyneenä.)
— Ken tuo on? Manlius! Häh? Milloin tullut
hänest' on näyttelijä? —
(Kuiskaten Manliukselle.)
Olitko
Glycerian luona?
MANLIUS:
Olin.
MESEMBRIUS:
Elääkö
hän vielä?
MANLIUS:
Elää.
MESEMBRIUS:
Sitten ymmärrän
sun muutokses. —
(Korkealla äänellä.)
Carinus keisari!
CARINUS:
Ken on tuo vanhus?
MESEMBRIUS (itsetunnolla):
Oon Mesembrius Vir.
Isäsi minut tunsi paremmin
ja Probus keisari.
CARINUS:
Ah, nyt ma muistan!
(Terävästi.)
Oletko taudistasi toipunut?
MESEMBRIUS:
Kun sydämehen haava isketään,
niin vammat vähäisemmät unhottuvat.
O, keisari, sun luokses valittamaan
ma tulen, tai jos tahdot ennemmin,
rukoilemaankin.
(Väräjävällä äänellä.)
Tytär mulla oli...
AEVIUS:
Kai kaksikin.
MESEMBRIUS (jyrkästi):
_Yks_ vaan kuin sanoin. Valo
mun silmieni, vanhuuteni toivo!
Tais suosia hän kristityitä, niin
kuin lapsen sydän aina suosii sitä,
mik' uutta on. Nyt on hän vangittu!...
CARINUS:
Sa tiedät, että loukkaa usko tuo
etuja valtakunnan.
MESEMBRIUS:
Kanssas tahdo
en uskon asioista kiistaan käydä.
Mut toivon, että säästät hapsia
edestä valtakunnan harmenneita
ja tyttären suot taatollensa jälleen.
AEVIUS (tarkkaavaisena):
Oliko kaunis tyttäres vai kuinka?
MESEMBRIUS:
Miks sitä kysyt?
AEVIUS:
Murhe ilmoittaa
mull' on, ett' eräs kaunis nainen kuuluu
tän' yönä vankilassa kristittyjen
itsensä surmanneen.
MESEMBRIUS:
O, taivaan vallat! —
Ja hänen ruumiinsa?
AEVIUS:
On tuossa.
(_Orjat_ vetävät hänen viittauksestaan erään esiripun syrjään
vasemmalla. Näkyy Sophronian ruumis. _Mesembrius_ syöksyy
huudahtaen hänen jalkoihinsa. _Hoviväki_ hänen ympärillään
peittää hänet Carinukselta, joka jälleen on kääntynyt Manliuksen
kanssa keskustelemaan. _Manlius_ on siirtynyt oikealle etualalle.)
MESEMBRIUS:
Oh!
Mun tyttäreni, kallis karitsani!
CARINUS (Manliukselle):
Mut ethän vielä kertonut sa mulle
mit' uutta kuuluu sotatantereelle?
MANLIUS:
O, keisari, ei maita muita ole
kuin Rooma, elämää ei muualla
kuin missä sinä elät. Miksi siis
sua viesteilläni tyhjänpäiväisillä
ma väsyttäisin?
CARINUS:
Oikeassa olet.
Tiedätkö muuta siis?
MANLIUS:
Sun tähtes tein
ma havaintoa monta merkillistä
barbaari-maissa. Näinhän Afrikassa
ma hevosia juovaselkäisiä...
(Jatkavat keskustelua.)
MESEMBRIUS (vaikeroiden):
Oi, mua onnetonta! Äsken niin
kuin pulppuava lähde vuoristossa,
nyt tyhjä kuoppa! Äsken taimilava
iduille elon ihanaisimmille,
nyt tanner tallattu tai katupaikka!
Niin olet tyttärein. Tuo helma, joka
ol' luotu synnyttämään elämää,
nyt koti kuolon on! Suu, jota hymy
hiljainen kiersi niinkuin tuoksu kukkaa,
nyt lepää terälehdin auennein
kuin apua huutaen. Mit' tahdot, tytär?
Huudatko kostoa vai ylähisten
ylistät valtaa vielä kuolemassa
tai aneletko armahdusta vaan?
(Painaa päänsä musertuneena ruumiin ylitse. _Aevius_ seuraa
silmillään tarkkaavaisena sekä häntä että Carinusta ja Manliusta,
jotka juttelevat keveästi ja naureksien keskenään.)
CARINUS:
On omituista, mitä kerrot. Mistä
voi tapa moinen johtua?
MANLIUS:
En tiedä,
mut luulen, että on se uskon seikka.
CARINUS:
Kuin kaikki, jota emme ymmärrä!
(Nauravat ja jatkavat keskustelua.)
AEVIUS (itsekseen):
Nyt vuoro mun on esiin astua. —
(Korkealla äänellä:)
O, Manlius, Manlius!
MANLIUS:
Miks huudat mua?
AEVIUS:
Jo kyllin kyyneleitä itkitkö
muistolle morsiames, koska kuivin
voit silmin nähdä appes surua?
CARINUS (hämmästyen):
Oliko hän sun morsios?
MANLIUS:
Ei koskaan!
Aevius erehtyy.
MESEMBRIUS (nousten):
Ma mitä kuulen?
Sa etkö myönnä, että eilen vielä
ol' onnes päällä maan Sophronia.
Niin kerroit ainakin, kun tytärtäni
palavin pyysit rukouksin multa.
MANLIUS (järkähtämättömänä):
Tytärtäs kyllä, vaan Glyceriaa.
MESEMBRIUS:
Kirous ja kuolema!
(Tarttuu päähänsä kuin pyörtyvä.).
Tää liikaa on.
Näköni pimenee. Pois! Ilmaa! Ilmaa!
(Syöksee ulos.)
CARINUS:
Mieheltä tuolt' on kaula katkaistava.
Kiireesti! Kiinni hänet. — Manlius!
(Kirjurien kynät rapisevat. _Marcius_ antaa käskyn mennä eteenpäin.
_Manlius_ kääntyy yhtä tyynenä ja värähtämättömänä kysyjään.)
MANLIUS:
Niin, keisari?
CARINUS (terävästi):
En tiennyt, että on
Glyceria sun morsios.
MANLIUS:
Sen kuulit:
ma eilen hänet kihlasin.
CARINUS:
Ja tänään?
MANLIUS (välinpitämättömästi):
Kai hänen kanssaan häitä vietän vielä.
CARINUS:
Te meidät kahden kesken jättäkää! —
(_Hoviväki_ poistuu.)
Sa tiedät, Manlius, ett' yksi oli,
min kanssa kerran hän jo häitä vietti?
MANLIUS:
Sen tiedän, mut en ymmärrä...
CARINUS (katsoo tiukasti häneen):
_Nyt häntä
ei ole enää._
MANLIUS:
Ei, hän kuoli.
CARINUS:
Niin.
Tiedätkö, kuinka kuoli hän?
MANLIUS:
Hän pantiin
rautaiseen tynnyriin ja heitettiin
aaltoihin Tiberin. Tuon tarun tunnen.
CARINUS:
Sa puhut halveksuen tarinoista.
(Uhkaavasti.)
Ne voivat uudistua.
MANLIUS:
Toivon sitä!
Ma uutta lemminkin.
CARINUS (nauraa ilkeästi):
Tuo mulle mieleen.
Et ole edeltäjäs kaltainen,
hän rakasti Glyceriaa vain yhtä
ja vaati, että tämä yksin häntä
myös rakastais.
MANLIUS:
Se tyhmyri!
CARINUS:
Niin, siksi
hän kuolikin.
MANLIUS:
Jos muut' ei kuolon syytä
ois maailmassa, luulen, jumalat
lie mulle taanneet kuolemattomuuden.
CARINUS:
Sit' tahdon koettaa. —
(Suoraan.)
Ma lemmin häntä,
sun morsiantas, saakka hulluuteen.
MANLIUS:
Jos hän sua miellyttää, niin ota hänet!
Takana salpain hänt' en säilyttele.
CARINUS:
Helposti sanottu, kun tiedät, että
hän itse itselleen on salpa paras. —
Hän jäätä on!
MANLIUS:
Ja sentään tulta! — Sen
ma tiedän parhain. — Tänä yönä on
minulla hänen kanssaan lemmenhetki.
CARINUS:
Ja sen sa sanot, niinkuin puhuisit
kävelyretkestä tai kaupanteosta!
Ma sua ihmettelen.
MANLIUS:
Pienet on
mun ihmeeni sun ihmeittesi rinnan.
CARINUS:
On ihmetellä tässä väärä sana.
Ma sua kadehdin.
MANLIUS (muka suurimmalla kummastuksella):
Sa? Minua?
_Sa_, herra maailman, _mua_, köyhää, kurjaa
pahaista palkkalaista? Tuota en
ma ymmärrä. Sun onhan valta, voima,
maa, meri ynnä kaikki, niissä mitä
kauneinta on ja kallehinta! Sinä
minua kadehtisit? Mahdotonta!
CARINUS:
Siis tiedä: kuitenkin ma vaihtaisin
halulla kaiken tuon sun onnehesi
Glycerian vierellä.
MANLIUS:
Sa puhut pilaa.
CARINUS:
Kautt', taivaan, en! Sen sulle todistaa
piankin tahdon. Varo kieltäs siksi!
MANLIUS (salatulla ivalla):
Sa etkö ole Rooman keisari?
Miks' hänt' et luoksesi sa raastattanut
kuin hänen siskonsa?
CARINUS:
Mua, luulen, pilkkaat:
en ruumiita ma rakastella saata.
MANLIUS:
Siis sinne sijastani mennös mun,
ja vannon, että kuollutta et tapaa!
CARINUS:
Ma pelkään...
MANLIUS:
Mitä?
CARINUS:
Unta uneksin ma...
MANLIUS (ylenkatseellisesti):
Pelkäätkö unia?
CARINUS:
En pelkää mitään!
MANLIUS:
Siis miksi puhut niin? — Tää sormus ota,
sua vaimo vartoo pyhän sillan luona,
sen hälle näytät, hän sun osoittaa
Glycerian ovelle...
CARINUS:
Ja hän?
MANLIUS (hymyillen):
Hän ei
eroa pimeässä huomaa ennen
kuin myöhäist' on se.
CARINUS:
Kautta taivaan, jos
sa totta tarkoitat...?
MANLIUS:
Kuink' uskaltaisin
ma muuta herrallein kuin totta haastaa?
CARINUS (katsoo häneen):
Mies merkillinen! On kuin muodossasi
näkisin oman toisen itseni,
mut sata kertaa suurempana —
(Ihaillen.)
Sun
pitänyt syntyä ois keisariksi!
MANLIUS:
On keisareita alammaisissakin.
(Jää yhä yhtä ivalliseen ja kunnioittavaan kumarrukseen.)
CARINUS:
Hovini, hoi! —
(_Hoviväki_ tulee.)
Mua toimi tärkki kutsuu
pois täältä täksi yöksi. Ehkä viivyn
ma hetkisen tai aamunkoittoon asti.
Sill' aikaa sijaiseni täällä on
ritari Manlius Sinister. Mitä
hän määrää, allekirjoittaa tai käskee,
se käyköön minun käskystäni. Tämä
sanottu olkoon kaiken kansan kuullen.
Hyvästi, hovini! Jää hyvästi
Sinister-keisari! Hallitse hyvin!
— Mua seuratkoon kaks henkivartiaa.
(Pois nopeasti vaippa hartioillaan. _Hoviväki_ seisoo
kuin ukkosen iskemänä.)
MAVIUS:
Se vasta arvanheitto!
AEVIUS:
Tukehdun...
MARCIUS:
Nyt paljon paikoillaan ei pääni paina.
MAVIUS:
Hän runoutta kenties arvostaa. —
(Astuu esiin ja alkaa deklamoida:)
"Kuin suvi-aamun sulosilmä Eos
sormensa purppuraisen nostaa yli
sinisten aaltojen, kuin Olympo
kohoopi yli muiden Kreikan vuorten,
niin kohoaa _Sinister_-keisari
ylitse maailman"...
MANLIUS:
Jo riittää. — Palkkas!
(Heittää hänelle kourallisen jalokiviä. _Mavius_ vetäytyy syrjään
iki-ihastuneena. _Manlius_ nauttii vielä hetkisen yleisestä
hämmästyksestä. Vihdoin pilkallisesti:)
Kah, seisottehan niinkuin katsoisitte
Medusan päätä! Eikö tervehdystä
teill' ole kunniaksi keisarinne?
HOVIVÄKI:
Eläös kauan, keisari Sinister!
MANLIUS:
Noh, noh, ei liian kauan. — Maksaa vois
se henkenne, kun palajaa Carinus.
Nyt soitot soimaan, laulu käymään! Tyttö
jokaisen polvelle! Pois teeskentely!
Ma tahdon, että keisar-aikani
oleva viinin on ja lemmen aika.
(Yleinen mässäys.)
Esirippu.