Vankiholvi, soikea ja kapea muodoltaan. Oikealla taustassa pari
kiviporrasta ja ovi. Vasemmalla matala olkivuode. Himmeä valaistus
katosta. _Sophronia_ lepää vuoteellaan lukien pyhää pergamenttia.
Uksi aukeaa narahtaen. Portaalla seisoo _Glyceria_, hunnutettuna,
sysimustassa puvussa, mutta kimallellen jalokivistä ja
kultakaunisteista. _Sophronia_ nousee vuoteeltaan kummastuneena.
SOPHRONIA:
Ken olet Rooman nainen ylhäinen? —
(_Glyceria_ syöksähtää itkien hänen jalkojensa juureen. _Sophronia_
kohottaa hänet ylös lempeällä väkivallalla.)
Ken olet? Miksi tänne tulet? Huomaan,
mua että surkuttelet. Turhaa on se.
Olenhan kristitty, käyn kuolemahan
kuin juhlaan: siit' ei itkemistä. Nouse!
Miks vaikenet? Mun tunnetko? Liet tuttu
isäni vanhan taikka äitivainaan?
Nyt ääntä odotan ma huuliltasi.
(_Glyceria_ paljastaa hitaasti huntunsa. _Sophronia_ katsoo häneen
kauhistuneena.)
Glyceria!
(Peittää kasvot käsillään ja hoippuu hervottomana vasten kiviseinää.
Pitkä vaitiolo. _Glyceria_ liikkumattomana paikallaan. _Sophronia_
voittaa vihdoin mielenliikutuksensa, astuu askeleen eteenpäin ja
ojentaa kätensä arasti ja epäröiden.)
GLYCERIA (kylmästi):
Ei, älä tarjoa
minulle kättäs! Miksi katsot minuun?
Sa säikähdit, kun näit mun. Kasvot nämä
sua kauhistaa... Ja siihen syy on sulla.
SOPHRONIA:
En koskaan lakannut sua lempimästä.
GLYCERIA (kuin edellä):
Sen kyllä uskon, tiedän, miks sen teit:
uus oppis ohjaa sua rakastamaan
myös vihollistasi. — Mut asiahan!
Sa tiedät, huomenna on sirkushuvit,
ne päättyy kristittyjen kuolemalla.
SOPHRONIA:
Jumalan tahto tapahtukoon. Valmis
ma olen kaikkehen.
GLYCERIA:
Myös valmis hoviin
Carinuksen?
SOPHRONIA (hiljaa huudahtaen):
Se ei lie tahto Herran!
(Vaitiolo.)
GLYCERIA (lempeämmin):
Mun viiltää sydäntäin tuo tuskas mykkä.
Sanasta lohdutuksen, jonka sulle
sanoa voisin, hengen antaisin
ja sentään sanoa en muuta voi:
se totta on.
(_Sophronia_ katsoo häneen yhä kuin ei olisi ymmärtänyt oikein,
riehahtaa vihdoin äkilliseen raivonpuuskaan, joka päättyy
hiljaiseen nyyhkytykseen.)
SOPHRONIA:
Ken olet hirmun haamu,
mi kuljet kuolevaisten kammioissa
ja kylvät kuvia niin kamalia,
ett' tieltä niiden kuolon kauhut väistyy?
Mit' tahdot multa? Silmät päästä? Ota!
Vai korvat? Ota! Suusta kieli kisko!
Vie kaikki! Pääkin! Sydän, vielä lämmin,
povesta verisestä iske irti!
Mut väisty täältä! Sieluain et saa:
se Herran Jesuksen on oma yksin.
(Vaitiolo.)
GLYCERIA (tyynesti):
Tunteesi ymmärrän, siks oonkin täällä.
En tullut sieluasi vaatimaan,
en ruumistas; tai oikeammin, tulin:
sua elämälle takaisin ma vaadin.
SOPHRONIA:
Siis olet sittenkin sa hirmun haamu!
GLYCERIA:
Sun pelastaa ma tahdon kuolemasta.
SOPHRONIA:
Tuo pelastus on synkempi kuin kuolo.
GLYCERIA:
Carinus ruumistasi himoitsee...
SOPHRONIA:
Ja sinä sieluani! Väisty täältä!
GLYCERIA:
_Sun_ tulee poistua. _Ma_ tänne jään.
SOPHRONIA (hämmästyen):
Kuin? Etkö tullutkaan mua viemään luokse
Carinuksen?
GLYCERIA:
Sun pakoon päästää tahdon:
pukuja vaihtakaamme, vartalos
on niinkuin mun, sua vartiat ei tunne,
hevonen odottaa ja orja; hetken
perästä omaistesi luona lepäät.
SOPHRONIA:
Mun omaiseni on nyt Jesus yksin.
GLYCERIA:
Kiireesti! Aik' on tärkki. Tulla voidaan.
SOPHRONIA:
Sun tänne jättäisinkö? Ei, en koskaan.
GLYCERIA (hymähtäen):
Minusta viis! — Ei mua kenkään sure.
Minulle kuolema on korkein onni.
SOPHRONIA:
Minulle korkeampi, koska se
on ovi mulle uuteen elämähän.
GLYCERIA:
Sa unohdat Carinuksen, oi sisko!
(Harvakseen.)
_Voi kuolla eläenkin._
SOPHRONIA:
Entä itse?
Kuin käyp' on sinun, sisko onneton?
GLYCERIA (kolkosti):
Ma makaan haudassain, — jos sieltä nousen,
Carinus kauhistuva silloin on
ja vapiseva Rooman valtakunta.
Mua kuulee voimat maassa, meressä
ja ihmismielissä. Ne oppinut
ma olen öinä pitkäin pimeytten,
kun murhe silmän käänsi sisäänpäin
ja näytti ammoillansa luonnon aitat.
(Salaperäisesti.)
Tiedätkö, mitä näin?
SOPHRONIA:
Mua kauhistaa
sun katsantos.
GLYCERIA:
Maan sydämen ma näin.
(Päätään nyökähyttäen.)
Se ontto on. —
(Kuiskaten.)
Mut sit' ei sanoa
saa kellekään, se suur' on salaisuus.
Näät jos se tieto tunnetuksi tulee,
niin lakkaa kaikki suonet tykkimästä,
maailman käsivarret kuivettuvat
ja kaikki loppuu. —
(Jää tuijottamaan mielenvikaisesti.)
Luulen, että loppuu.
SOPHRONIA:
Nyt vasta tänne en sua jättää voi.
Ei katkera lie kypsä kuolemalle.
GLYCERIA (kuin keräten):
Luuletko, etten tohdi kuolemaa
ma silmiin katsoa?
SOPHRONIA:
Et autuaasti!
On kuolo sulle yö, ei uusi päivä.
GLYCERIA:
Niin tulkoon yö! Se mulle mieleheni.
Yks elämä on mulle aivan kyllin.
(Raukeasti.)
En elää tahdo uudelleen. Ma tahdon
vain haihtua kuin haihtuu tähdenlento
sylihin avaruuden äärettömän.
Lie autuaampi kuin on nousta, aina
vajota, vaipua vain eikä pohjaa
ikinä tavata...
(Väristen.)
Ei, siihen kyllin
jo olen maankin päällä tottunut.
SOPHRONIA:
Ah, siskoni! Miks piti kasvosi
noin synkistyä?
(Painautuu kiinni häneen.)
GLYCERIA (hivellen hiljaa hänen kutrejaan):
Sinä iloitse!
Sa ollos entinen Glyceria. —
Muistatko hänet vielä?
SOPHRONIA:
Muistan, sisko.
GLYCERIA (helisevällä äänellä):
Ei ollut välillämme eroitusta,
mun oli kirkas silmäni kuin sun,
ylevä otsani, ja sielumme
ne kasvoi kuin kaks marjaa varressansa.
Myös rakastimme samaa ritaria.
Sit' emme toisiltamme salanneet,
vaan virran äärtä käyden kuudan-illoin
me vannoimme: jos valitsee hän toisen,
niin toinen tyytyväisnä syrjään astuu.
SOPHRONIA:
Ah, _sua_ miksi valinnut ei hän!
Nyt oltais kumpainenkin onnelliset.
GLYCERIA:
Suur' onpi sallimuksen valta, sisar.
Salaiset kädet johtaa lankoja
inehmon onnen. —
(Vetää hänet kiviportaalle istumaan.)
Kuule, kun ma kerron!
Mies, jolle vaimoks menin, oli kurja,
alhainen arvoltaan ja libertini;
hän tuli juur', kun Manlius mun hylkäs.
Mun silloin saarsi hurja huuma, vimma
se kaune kadottaa, pois helmi heittää,
min oli synnyttänyt sydämeni
ja jonka hän niin korskeasti hylkäs.
Niin päätin tuhlata ma itseni.
SOPHRONIA:
Oi, sisko, sisko! Kamaloita ovat
sun sanas niinkuin salamat on yössä.
GLYCERIA:
Sen jälkeen elämäni ollut on
pauhua myrskysäiden. — Mieheni
sai surman, kun Carinus minut näki.
(Hymyillen julmasti.)
Sen hukkaan teki hän. — Ma valloitin
kaupungin kaiken, sitä hallitsin ma
senaattorista kuormarenkiin saakka,
esiinnyin teatterissa, paljastin
suloni raa'an rahvaan silmäin eessä,
yks vaan ei valtaansa mua koskaan saa:
Carinus, sillä hän ... hän _mua lempii_!
SOPHRONIA:
Ah, ettet, sisko, ammoin sortunut
elossa kauheassa!
GLYCERIA (nousten):
Olin rikas,
rikkaampi kuin ma luulin. Tuhlasin
iloa, päivänpaistett' yltäkyllin
ja sentään paistoin. Sydän-aurinkoni,
jok' oli luotu yhtä lämmittämään,
lämmitti maailmaa. Ja kukat nousi,
kuss' astuin, missä istuin, viini virtas
ja laulut suli huiluin hyminähän.
(Haltioituneena.)
Mun kauttani maailma havaitsi
taas kadotetun kauneutensa muodon;
löys ilon ihmiset, elämä runouden.
(Äkisti synkistyen.)
Mut sitten...
SOPHRONIA (joka myös on edellisen aikana noussut):
Sitten?
GLYCERIA:
Tuli yö.
SOPHRONIA (hiljaa):
Niin, sisko.
GLYCERIA (kuin itsekseen):
Taas _hänet_ näin, taas syttyi sydänsuru.
(Pois haihduttaen.)
Yks hyvä sentään tuosta ollut on:
sen kautta kauan voinut varjella
isämme henkeä ma oon. Mua ilman
hän ammoin makais kalman kammitsoissa.
Carinus häntä vihaa, kansa myös
ja hovi kaikki. Hän on rehellinen,
ei imartele, rikas on hän myös:
siis syitä kyllin kaikille! — Kuin monta
jo kertaa hänen kuolintuomionsa
repinyt käsist' olen liktorein,
senaattorien sekä itsensä
Carinuksen!
SOPHRONIA:
Jos isä tietäis sen,
niin lauhtuis vihansa.
GLYCERIA (synkästi):
Jos hän sen tietäis,
niin ei hän eläis silmänräpäystä.
Siks ei hän sitä koskaan saakaan tietää.
Ma olen kuollut hälle. Sinä elät.
Sun täytyy täältä pois! — Ah, aika rientääl
Olenhan leperrellyt niinkuin lapsi,
vaikk' kuolo ovell' on.
SOPHRONIA (äkillisen epäluulon valtaamana):
Sa sanoit, että
sua valtaansa ei koskaan saa Carinus
ja sentään tänne jäädä tahdot?
GLYCERIA:
Mulla
on omat keinoni.
(Hymyillen omituisesti.)
Ma oonhan noita, —
siks olen tunnettu ma kautta Rooman —
mua pelkää sotilaat, käyn rivein halki
kuin tahdon eikä kenkään koske minuun.
Jos pistää päähäni, en ehkä jääkään,
vaan lähdettyäs itse lähden myös
elohon jällehen. — Tää vaippa ota,
se sopii varrelles! Käy rohkeasti,
kuhunka orjani sun vie!
SOPHRONIA:
Ei, sisko,
en ottaa sulta voi tät' uhria,
sen kieltää Jumalan.
GLYCERIA (hurjasti):
Itses jos
_sa_ uhraat Jumalalles, uhraan _minä_
tään kaupungin ja kaiken kansan siinä
_mun_ jumalilleni: Carinus elää,
hän mua lempii ja hän maan on herra!
SOPHRONIA:
Sun uhkauksesi on hirmuinen.
GLYCERIA:
Siks riennä! —
(Vaihtavat vaatteita.)
Vielä tämä kultavanne
hiustes kaunisteeksi! Huntu alas!
Kas noin! Nyt olet pelastettu. Joudu!
— Mua älä suutele! Mun huulillani
asuvi turmio.
SOPHRONIA:
Siis suutelen
sen pois, ja tulkoon niille asumaan
ikuisen onnen rauha.
GLYCERIA:
Hyvästi! —
(Ohjaa ovelle häntä. Samalla käytävästä askeleita ja aseiden
helinää. _Sophronia_ peräytyy säikähtyneenä. Ovi temmataan auki,
tulisoihdut valaisevat näyttämön, _Aevius_ tulee sotilasten kera.)
Ken tulee? Aevius! — Sa erehdyt:
tää vankihuone on, ei juomapaikka!
(_Aevius_, lihava juoppolalli, kasvoilla irstaan hyväntahtoisuuden
ilme, joka tarvittaessa voi muuttua teräväksi, pistäväksi ja
pirulliseksi, tervehtii naisia leveällä kohteliaisuudella.
_Sophronia_ on kyyristynyt kiviseinää vasten. _Glyceria_ on astunut
vastaan tulijoita ja koettaa kääntää puoleensa Aeviuksen koko
mielenkiinnon.)
AEVIUS:
Tää häkki kultainen on, jossa tapaan
kaks onnen kyyhkyä, kun yhtä etsin.
GLYCERIA (ylenkatseellisesti):
Säkeihis soinnuttele pilapuhees!
Ei tilaa niille täällä. Poistu siksi!
AEVIUS:
On käsky keisarin.
GLYCERIA (salaman-nopeasti Sophronialle):
Äl' ilmoita
ett' olet siskoni! Jos teet sen, hukka
perivi isämme. —
(Sotilasten puoleen kääntyen.)
Ken tääll' on, joka
ei mua tunne? Väistykää! Ma olen
Glyceria, tuo hirmuinen, mi ajaa
leiriinne tulisateet, tulvat nostaa
ja sydänkesänkin voi talveks tehdä.
Te Triviusta muistakaa, niin muutin
hirveksi enkä ennen antanut
hänelle ihmismuotoa kuin koirat
ol' hänet repineet! Kai näitte joskus
karyatidit pihall' linnani,
nuo marmoriset, joill' on muoto moinen
kuin ohikulkevia katsoisivat?
Ne on nais-orjia, ne surmasin
ma suuni hengellä. Nyt tahdotteko,
ett' teidät tähän seinään patsaiks panen?
Pedoiksi teenkö teidät, että saatte
huomenna sirkuksessa toisenne
repiä kuoliaaksi? Kuka tohtii
kätensä nostaa? Kuka tieni sulkee?
(Aikoo mennä ja viedä Sophronian kerallaan. _Sotilaat_ väistyvät
kauhistuneena. _Aevius_ astuu liukkaasti naisten eteen estäen
pääsyn heiltä.)
AEVIUS:
Armaani, anteheks! Sun tunnen kyllä,
myös voimasi.
(Nauraen leveästi.)
Ois tarpeetonta heitä.
sioiksi tehdä. — Paremp' oisi jos
kiveksi muuttaisit mun sydämeni;
sit' tuhkaks ettei polttais lemmenliekki.
(Kumartuu koomillisesti rukoilevana.)
GLYCERIA:
Pois tieltä!
AEVIUS (vakavammin):
Sinun tieltäs mielelläni,
mut salli saattaa minun nainen tää
luo keisarin. —
(Tarkastellen yhä suuremmalla mielenkiinnolla Sophroniaa.)
Kai ootte ystäviä,
kun vaatteita noin vaihtelette? Myönnän:
nuo kullat, helmet hälle somemmin
sopivat kuin tää vangin valkovaippa. —
Kautt' taivaan, hän on oikein kaunis! Katso!
GLYCERIA:
Sa etkö kostoani pelkää, konna?
AEVIUS (hymyillen):
Jos kostollasi mua kunnioitat,
on sulle altis aina sydämeni. —
Mut naisen tään vaikk' omin käsin kannan
luo keisarin kuin kuuluu käskyni.
(Kumartaa.)
Ma toivon, ensi kerrall' että voin
sinulle tehdä saman palveluksen.
(Viittaa sotilaille. _Glyceria_ ojentaa nopeasti ja salaa
tikarin Sophronialle.)
GLYCERIA:
Nyt vasta vaara uhkaa. Valmis ole!
Tikari! — Tiedät: olet roomalainen.
SOPHRONIA (lujasti):
Nyt tiedän, että olet siskoni.
(_Sotilaat_ ympäröivät hänet. _Aevius_ viittaa heille
lähtömerkin. Myös _Glyceria_ aikoo mennä.)
AEVIUS:
_Me_ menemme. — Sa tänne siksi jäät
kuin toisin sinusta Carinus päättää.
On vapaus vaarallista niille, jotka
eläimiks ihmisiä muuttavat.
Siis näkemiin. — Eteenpäin, sotilaat!
(Menevät. Ovi sulkeutuu heidän jälkeensä paukahtaen.)
GLYCERIA (yksin):
Siis itse vanki? Noh, ma hetkisen
näin saanhan hengähtää. —
(Ojentaa käsivartensa, katselee ympärilleen.)
Ei täällä näy
isosti mukavuuksia. Vain kivi
ylhäällä, alhaalla ja ympärillä.
Se riittää saa. —
(Ojentuu olkivuoteelle.)
Mut mitä tää on? Kirja!
Sophronialta varmaan pudonnut
pukua muuttaessa. —
(Selailee sitä, hymyilee.)
Tässä siis
tuon uskon avain on, mi ihmiset
tulelle tekee tunnottomiksi,
hampaille jalopeuran. — Katselkaamme!
(Syventyy lukemiseensa. Ovi aukenee hetken perästä, _Manlius
Sinister_ ilmestyy Glycerian huomaamatta kynnykselle.)
MANLIUS (puoli-ääneen):
Hän lukee! — Vait, kas kuinka valkeana
hän lepää sylissä tään synkän holvin
kuin lummekukka helmass' aallon mustan.
En häntä häiritä ma tohdi.
(Samassa kilahtavat hänen kannuksensa. _Glyceria_ karkaa
ylös säpsähtäen.)
GLYCERIA:
Ken?
MANLIUS:
Sophronia! Se olen ma.
GLYCERIA (huudahtaen)
Sinister!
(Peittää kasvonsa. _Manlius_ tuntee nyt vasta hänet
hänen äänestään.)
MANLIUS:
Ken olet sa, mi hahmoss' enkelin
esität mulle kuvan kuolon maasta?
Glyceria! Ma näänkö oikein?
GLYCERIA:
Näät.
Se olen ma. Suo selittää mun sulle...
MANLIUS (hampaittensa välistä):
Ei paha henki juonta keksiä
näin kamalaa ois voinut. Siitä tunnen
sun enemmän kuin sanoistasi, käärme!
Sa vaihdat vaatetta kuin rakkautta! —
Noh, hyvä! Sinua ma etsein juuri.
Ma sinut surmaan.
(Vetää miekkansa ja aikoo hänet sillä lävistää. _Glyceria_ lankeaa
polvilleen hänen eteensä ja repäisee vaatteen auki poveltaan.)
GLYCERIA:
Pistä miekkasi!
Poveni tässä on. — Mut älä luule,
sun tähtes tähän holviin että tulin.
Sen tein ma tähden kurjan siskokullan.
MANLIUS (katsoo häneen julmalla nautinnolla):
Sa olet sangen, sangen kaunis nainen.
Ois tuhmaa sinut surmata. Tuo rinta
voi olla tuhansien riemu vielä,
saatikka yhden sitten. Erehdyt,
jos luulet, että sua surmaamaan
ma saavuin. Saavuin sua lempimähän!
GLYCERIA:
Mua miksi kiusaat? Pistä miekkas pian!
MANLIUS (kuten edellä):
Sa etkö usko kauneuteesi, jolla
oot Rooman kaiken tenhonnut, se että
soturin yksinkertaisen myös lumoo?
Todella: huhu haastanut ei turhaa:
sa olet hurmaava! — Ken sinut näkee,
hetkessä unohtaa hän kaikki naiset,
joit' ennen nähnyt on.
GLYCERIA:
Myös hänet, joka
hetkellä tällä kuollehena lepää?
MANLIUS:
Sophronia! — Mit' tiedät hänestä?
Kuin hänet surmattiin? Min myrkyn annoit
hänelle? Mihin paikkaan pistit häntä?
Miten hän huusi? Mitä lausui? Kuinka
huulensa kylmeni? Kuin vavahteli
vartensa? Kuinka sammui kaunis silmä?
Tuo kaikki kerro! Kaikki kuulla tahdon.
GLYCERIA (hiljaisesti):
Hän juuri vietiin luo Carinuksen.
MANLIUS:
Kautt' taivaan!
GLYCERIA:
Tahdoin hänet pelastaa,
siks tänne tulin, mutta myöhästyin.
Pukuja vaihdoimme. Niin saapuivat
jo sotilaat ja itse vangiks jouduin...
MANLIUS (kuulematta enää häntä):
Siis luo Carinuksen tää pyhäinkuva
loassa laahattiin ja rikki lyötiin!
GLYCERIA:
Tikarin annoin hälle lähteissänsä.
Sa tiedät, myöskin hän on roomalainen.
MANLIUS (hajamielisesti):
Tikarin, sanoitko? — Ah, kiitos, kiitos! —
Ketä ma kiitin? Kirota mun tulee.
(Painaen poveaan.)
On niinkuin mulla sydämessäni
nyt pauhais sata suurta asepajaa
takoen tikareita kyllin, että
vois niillä tappaa kansakuntia. —
(Hurjasti.)
Nyt luo` Carinuksen!
(Pistää miekan tuppeen ja aikoo mennä. _Glyceria_ nousee
hätäisesti.)
GLYCERIA:
Mut muista, että
sun teeskennellä täytyy ystävyyttä.
tai hukass' oot ja myös Mesembrius Vir.
Hän on nyt Roomassa. Hänt' etsitähän,
ei koston aika nyt. Siis teeskentele!
MANLIUS (katsoo häneen, kaksimielisesti):
Ma tahdon yrittää, — ja sinä itse?
GLYCERIA:
Ma tänne jään.
MANLIUS (innokkaasti):
Ei, sit' en salli suinkaan!
GLYCERIA:
Ma kuolla tahdonkin.
MANLIUS:
Sun täytyy elää!
GLYCERIA (raukeasti):
Miks eläisin?
MANLIUS:
Minulle, lemmellemme!
GLYCERIA:
Miks puhut noin? —
(Pudistaa päätään surumielisesti.)
Ei iva sulle sovi.
MANLIUS (vakavasti):
Suo anteeksi, jos sua loukkasin. —
(Muuttaen käytöksensä.)
Nyt muistan, sanotaan, Carinus että
sua lempii.
GLYCERIA:
Minä häntä vihaan.
MANLIUS:
Hän herra maailman on.
GLYCERIA (ylenkatseellisesti):
Herra ei
_mun_ maailmani.
MANLIUS:
Haluttaispa toki
mun tietää, soitko hälle lempes hurman.
GLYCERIA:
En koskaan!
MANLIUS (epäilevästi):
Kuitenkin hän uhrais, kuuluu,
kruununsa, valtansa yön yhden vuoksi
sun suomas hälle...
GLYCERIA:
Ja jos sen ma suon,
kautt' tuonelan, se yö on Styxin yö!
MANLIUS (kuin päättäen erään ajatusjakson):
Ja hän sua rakastaa sit' enemmän. —
(Lankeaa äkkiä hänen jalkoihinsa.)
O, jumalatar, ihanampi kuin
Venus ja Aphrodite, Vesta, Ceres,
o, kuinka sanas niinkuin höyhensade
putoovat sielulleni tuskaisalle!
Sun tähtes tuhat yötä kärsinyt
oon mustasukkaisuuden tulimerta.
GLYCERIA:
Oh, Manlius! Tää iva katkerampi
on kuolemaa.
MANLIUS:
En ivaile, ma vannon. —
Sun sisartasi lapsen lailla lemmin,
sua lemmin niinkuin mies. Hän oli taivas,
sa olet maa, tuo suuri, ihanainen.
Hän oli välirauha taistelojen
mun aatoksilleni, ol' uhrisavu
mun unelmaini, aamu, hämärä päivä.
Sa olet yö ja päivä yhdessä,
uni ja totuus, rauha, sotaretki!
(Halailee muka lemmenhurmassa hänen polviaan.)
GLYCERIA:
Sinister! Siskoni jos unhotatkin,
äl' itseäs!
MANLIUS:
Sen juuri mieleen johdan. —
Muistatko lehdot luona Tiberin,
kun tähdet suuret veteen synkkään syttyi,
jot' usein purtemme kuin joutsen ui?
GLYCERIA:
Ah, noita mulle miksi muistutat
nyt, juuri nyt!
(Peittää kasvonsa suurimman tuskan vallassa.
_Manlius_ nousee nopeasti.)
Miksi?
MANLIUS:
Nyt vasta, varmaan kysyt!
Ah, kuinka outo olla taisin silloin
eloni sisimmälle! Kuinka saatoin
tuon kuvan kihlata ma valkean,
kun sinä, lämmin, seisoit vierelläni.
Sen mahtoi tehdä toinen Manlius;
ma itse lempinyt oon aina sua!
GLYCERIA:
Sanasi ovat herja vainajan
ja kauhu jumalien, ihmisien!
MANLIUS:
Totuutta sieluni ne tulkitsevat.
(Muka epätoivossaan.)
Mua houkkaa, houkkaa! Mikä pilvi peitti
minulta silmät, etten nähnyt, mitä
nyt näen selvään niinkuin salamassa:
_sa_ olet morsian mun sydämeni!
GLYCERIA:
Puu terve, nuori olet, toukka minä.
MANLIUS:
Sinusta puhkeeva kuin perho on
minulle elon ihanuus ja onni!
GLYCERIA:
Ma olen synkkä saakka sydämeen,
sa olet kirkas, valoisa. Mua karta!
MANLIUS:
Erehdyt! Enemmän mua houkuttaa
sun pimeytes kuin armain aamunkoitto.
(Tahtoo syleillä häntä.)
GLYCERIA (torjuen):
Mua vältä niinkuin myrkkypikaria!
MANLIUS:
Ma entä etsisinkin kuolemaa?
GLYCERIA:
On elo eessä sulla onnellinen.
MANLIUS:
Se kuoli kera siskos taivahaisen.
GLYCERIA:
Hän onnes oli taivaan tahdon mukaan.
MANLIUS:
Surun suuren siks sa ollos hauta!
GLYCERIA:
Siveä toisin kostaa kohtalonsa.
MANLIUS:
Osansa ottaa elämältä mies.
GLYCERIA (leimahtavin silmin):
Siis mitä tahdot minulta, Sinister?
MANLIUS:
Sen, minkä otit onneltasi _sinä_!
Ei mua varten lempi syytön luotu,
ei lampeen seijastuva taivaankansi,
ei illankaste, joka lankee kukkaan;
minulle luotiin syksyn synkkä kelta,
elämän äyräs, mielipuolen partaat,
puutarhat, joissa ruusut hullut palaa.
Nyt vasta itseni ma tunnen. Läikkyy
syvyyden lähteet, hurmevirrat huuruu,
syyn tunto lietsoo lemmen hekkumata.
Ylitse kuolleen siskosi sua lemmin,
Glyceria! Sun syliis kuolla tahdon!
Me kaksi yhteen kuulumme. Kuin käärmeet
tuliset toisiansa syleilivät
palossa Neron kaupungin, me kaksi
niin kohotkaamme Rooman raunioilta!
Jos mua rakastat, sen maahan murskaan,
osoitan sulle hävityksen onnen,
autuudet turman tuntemattomat,
yön kullat, joilla kihlaa kuolon herra.
(Painaa hänet povelleen, syleilee ja suutelee häntä. _Glyceria_
tempautuu hehkuvin poskin hänen syleilystään.)
GLYCERIA (kuiskaten):
Sua luoksein odotan, kun nousee kuu.
(Pois nopeasti. _Manlius_ jää hänen jälkeensä katsomaan ja
purskahtaa sitten kaikuvaan, kamalaan pilkkanauruun.)
MANLIUS (yksin):
Hah, hah! — Ma enkö taida teeskennellä?
Luulenpa, ei ois itse Cicero
paremmin puhunut. — Ens oppitunti
on hyvin päättynyt. Pian alkaa toinen!
(Pois.)
Esirippu.