Mesembriuksen maatalo Rooman lähistöllä. Avoin pylväikkö, josta
kiviportaat johtavat rantaan. Vasemmalla puutarha. Taustassa
Tiber-virta.
_Mesembrius_ istuu pylväikössä oikealla etualalla, sauvaansa
nojaten, synkkänä ja syviin ajatuksiin vaipuneena _Sophronia_,
arkana ja pelokkaana, tulee oikealta taempaa ja aikoo rantaan.
Pysähtyy ja painaa kädellä sydäntään. Mesembrius huokaa kuuluvasti.
_Sophronia_ huomaa hänet, säpsähtää, lähestyy häntä hiljaa ja
kietoo hänet hellästi käsivarsillaan.
Aurinko laskee. Virta taustassa tummuu edellisen aikana vähitellen,
marmoripilarien ylä-osat hohtavat purppurassa.
SOPHRONIA:
Isäni!
MESEMBRIUS:
Tyttäreni!
SOPHRONIA:
Miksi murhe
taas otsas peittävi, ja silmäluomet,
nuo rakkaat, luodut lapsen suuteloille,
niin raudan-raskahina alas painuu?
Isäni, ällös itke! Kaunis, oi,
on kesä-ilta, päivä mailleen vaipuu,
on tyyni Tiber, laulaa satakielet
ja tuoksuu rantain yrtit tuhannet.
Sa etkö onnellinen täällä ole?
Takaisin tahtoisitko Roomaan?
MESEMBRIUS:
En.
Tääll' onnellinen oon, tääll' elän, kuolen;
ja erehdyt, kun luulet murheesta
mun itkeneeni.
SOPHRONIA:
Ilostako itkit?
MESEMBRIUS:
Ilosta entis-aikain muistojen,
murheesta ajatellen nyky-aikaa.
Sit' et sa ymmärrä.
SOPHRONIA:
En, isä.
MESEMBRIUS:
Muistin
taas onnen-aikaa Probus-keisarin.
SOPHRONIA:
Ken oli Probus? Isä Caruksen,
min poika nyt, Carinus, Roomaa ohjaa?
MESEMBRIUS:
On kuollut Carus, Probus kuoli pois
ja kaikki kuolevat. Ma yksin elän.
(Vaipua mietteisiinsä. _Sophronia_ katsoo vuoroin virralle
ja vuoroin isäänsä, jonka pää painuu raskaana hänen edessään.
Lyhyt vaitiolo.)
SOPHRONIA:
Anteeksi tyttäresi tyhmyys anna!
En paljon asioista valtakunnan
ma kuullut ole. Täällä kulkenut
vuorilla, laaksoiss' olen lapsuuteni
ja puhekumppanini ainoo ollut
maarahvas yksinkertainen on vaan.
Ajoista entisistä kerro mulle!
MESEMBRIUS:
Halulla vanhan silmä taapäin katsoo.
Jos alas istut, niin ma tarinoin
sinulle valtakunnasta niin paljon
kuin on mun tyttäreni tarvis tietää.
SOPHRONIA:
Sua kuuntelen ja sanas sieluuni
syvälle kätken: olen roomalainen.
(Istuu isänsä jalkojen juureen. Vaitiolo.)
MESEMBRIUS:
Imetti susi kerran poikaa kaksi,
ne kasvoivat ja valtakunnan loivat;
se nousi seitsemältä kukkulaltaan,
maat vieraat valloitti ja meret voitti.
Mut sudenpojill' oli sutten hampaat:
metelit, taistelot ja katuriidat
villitsi kaupungin. Niin luotiin laki,
ja raudasta ol' laki tää. Näin mietti
tuon kansan viisaat: "Kuka itseään
ei hallitse, hän hallita ei koskaan
voi maailmaa." Ja loppui melske maasta.
Mut Rooma kasvoi. Kansat kukistettiin,
maat maihin liitettiin ja koht' ei ollut
maan päällä paikkaa, kussa pakolainen
voi Rooman kasvoin eestä piillä. Mutta
maailman onni oli se. Se sai
lain, järjestyksen, muodon yhtenäisen.
Ja koitti maailmalle kulta-aika:
maanteitä tehtiin, puita istutettiin,
taiteita viljeltiin ja hyödyn töitä,
virisi kauppa, elinkeinot, merta
tuhannet haahdet halkoi. Mutta kaiken
ylitse valvoi Rooman rautakoura.
— Ja nyt!...
SOPHRONIA:
Oi, taatto?
(_Mesembrius_, joka on alottanut tarinansa tyynesti ja harvakseen,
on itsekin innostunut sanoistaan ja kohonnut tuolissaan otsa
ylpeänä, silmä säteilevänä. Painaa jälleen päänsä surullisena ja
katkeroituneena. _Sophronia_ katsoo tuskallisena ylös häneen.
Vaitiolo.)
(_Mesembrius_ voittaa mielenliikutuksensa ja jatkaa levollisemmin:)
MESEMBRIUS:
Liian laaja oli
jo valtakunta kansan hallita,
tuon tuhatpään. _Yks_ tahto tarvittiin,
yks huippu ylimmäinen, kauas joka
kaikille näkyis, pahain pelvoksi,
hyvien riemuksi...
(Vaikenee jälleen liikutettuna.)
SOPHRONIA:
Ja huippu tuo?
MESEMBRIUS:
On keisari. — Näät hälle kansa antoi
vuossatain hedelmät: lain ohjat, vallan
merellä, maalla. Uskoi hälle Rooman,
sen uhrit, templit, tapain puhtauden,
tieteet ja taiteet, huvitukset, kaikki.
— ja hän!...
SOPHRONIA:
Hän?
MESEMBRIUS (ylös ponnahtaen):
Muistakoon, ett' onpi hän
vain kansan virkamies, ei hallitsija!
Kansassa kaiken elinjuuret ovat,
kansassa keisarinkin voiman lähteet,
hän kansaa loukkaamasta kavahtakoon,
tai kansa tämä hänet alleen polkee!
SOPHRONIA:
Tuo tuimuus, taattoni, sua vahingoittaa,
ja tautisi...
(On myös noussut edellisen aikana ja koettaa lempeästi
ohjata häntä jälleen istumaan.)
MESEMBRIUS (katkerasti):
Niin aivan: tautini! —
(Istuu raskaasti. Vaitiolo.)
Sa kuulit Rooman kansan muinaisuuden,
sen nykyisyyden tiedät. Tännekin
etniseen huvilaamme huhut kyllin
sen kertovat.
(Lyhyt vaitiolo. _Sophronia_ seisoo arkana ja epäröivänä
omissa ajatuksissaan.)
SOPHRONIA (hiljaa):
Oi, isä, onko totta,
hovissa että pahoin eletään
ja miehet käyvät naisten vaattehissa?
MESEMBRIUS:
On.
(Vaitiolo.)
SOPHRONIA (kuten edellä):
Totta onko, että keisari
Carinus illallista usein syö
aamulla aikaiseen?
MESEMBRIUS:
On.
(Vaitiolo.)
SOPHRONIA (kuten edellä):
Onko totta
myös, että kristityitä vainotaan
ja kiusatahan kaiken kansan nähden?
MESEMBRIUS: On, tyttärein.
SOPHRONIA (odottamattoman kiivaasti):
Ja kansa sietää sen!
MESEMBRIUS:
Minäkin siedän.
SOPHRONIA:
Sun on laitas toinen,
olethan vanha, paitsi tautiasi,
mi sua vaivaa. Mutta Rooman kansa!
MESEMBRIUS (merkitsevästi):
Myös kansassa on tauti.
SOPHRONIA:
Onhan siellä
tuhat ja taasen tuhat nuorta miestä,
niiss' eikö ole yhtään sankaria,
mi pedon moisen istuimeltaan iskee!
MESEMBRIUS:
Jos Rooma taudistansa paranee,
paranen minäkin. — Mut kyllin siitä!
Carinuksen on vainukoirat varmat
ja puhe moinen vahingoittaa voi.
(Katsahtaa ympärilleen epäilevänä. Vaitiolo.)
SOPHRONIA (äkki-arvaamatta):
Isäni! Manlius sen tekis varmaan.
MESEMBRIUS:
Ken? Manlius Sinister?
(Päätään nyykähyttäen.)
Hänet muistan.
Mies kelpo, vaikka vasta nuorukainen. —
Sa hänet muistat myös?
SOPHRONIA (hämillään):
En tiedä, kuinka
tuo nimi huulilleni sattuikin.
MESEMBRIUS:
Huonompi nimi sattua ois voinut. —
Mä myöskin häntä kaipaan.
(Kuin itsekseen.)
Kaukana
sodassa perssein kanssa kamppailee hän.
Jumalat suokoot, että ehjänä
hän palajais!
SOPHRONIA (nopeasti):
Hän on jo palannut!
MESEMBRIUS (katsoo häneen):
Roomasta tiedät enemmän kuin minä. —
Ken sitä kertoi?
SOPHRONIA (hämmentyneenä):
Ramon-orjamme,
mi joka päivä ruoka-ostoksilla
käy kaupungissa. Siellä nähnyt hän
ol' eilen Manliuksen.
MESEMBRIUS:
Kummallista! —
(Kuin itsekseen.)
Miks ei hän vielä ole täällä käynyt?
SOPHRONIA:
Jutellut oli erään naisen kanssa,
syvästi hunnutetun. Ojentanut
hänelle nainen oli kääryn pienen.
Mitä se ollut lie?
MESEMBRIUS (jyrkästi):
Se juttu jääköön!
Ei meihin kuulu Manlius, ei nainen.
(Vaitiolo. _Mesembrius_ tuijottaa synkkänä eteensä.
_Sophronia_ arastuneena lähenee hiljaa häntä.)
SOPHRONIA:
Sa etkö luule hänen täällä käyvän?
MESEMBRIUS (lempeämmin):
Kenties, kentiesi ei. Äl' ole varma!
Viis vuotta siitä on kuin retkelleen
hän läks. Viis vuotta paljon muuttaa voipi.
RAMON (oikealta):
On aika iltaruoan.
MESEMBRIUS:
Lähtekäämme! —
(Nousee, ojentaa kätensä kuin siunaukseen.)
Pyhänä pysy, tytär Rooman vanhan,
et tuon, min tulet irstaat yössä syttyy,
vaan sen, min legionain kotkalento
maanpiirin peittää, kaikki kansat saartaa,
nyt aamuruskon alla kullan kiiltää.
— Menemme!
SOPHRONIA (vilkkaasti):
Isä, mun ei nälkä. Katso:
kuun helmet lainehilla Tiberin
lyö leikkiään. Jos sallit, hetkisen
ma venehessä viivähtäisin siellä.
MESEMBRIUS:
Kauniista ilmasta ja kuustako
vain elää aiotkin? — Kah, tee kuin tahdot!
(Taputtaen poskelle häntä.)
Mut muista: veet on viekkaat, aallot ahnaat,
naisrosvo kuu, yö neitten naurattaja. —
Suon sulle soutajaksi Philon-orjan.
(Poistuu oikealle Ramonin taluttamana. Päivä on painunut, kuu
kohonnut. Tulet syttyvät Tiberin tuolla puolen, samoin virralla
keinuvissa huvipursissa. Etäistä soitantoa. _Sophronia_ nojaa
uneksien pylvääsen. — _Philon_, airo olallaan, tulee oikealta ja
menee rantaan.)
SOPHRONIA (yksin):
Oi, taattoni, jos tietäisit, miks ei
mun tänään nälkä ole, usein miksi
mua ilta vilpas myöhään viettelee
laineille Tiberin! Sa luulet minun
kuin muiden ikäisteni impein siellä
haluja hulluja vain rinnan nuoren
huokaavan yölle oudolle.. Et tiedä:
jo kuuta kaksi salaa palvellut
oon miestä kalpeata Natsaretin.
Hän on mun Herrani, hän Mestarini;
hänestä kuullakseni hiipinyt
niin monet yöt oon rantaan Tiberin
ja purren laiturista irroittanut
ja soutanut sen pyhän luolan suulle,
kuss' sanaa Herran keskell' uskovain
Eusebius, tuo hurskas vanhus, saamaa.
Nyt enää hiipiä en saa, en tahdo,
mut vielä rohkeutta mulla ei
sanoa salaisuutta taatolleni.
Sen teen ma huomenna. Tän' yönä jo
on yhteytehen pyhän seurakunnan
mun ottaa luvannut Eusebius.
Rukoillen, paastoten ma hetkeen tuohon
oon valmistaunut. Huomenna jo voin
pää pystyssä ja otsa kirkkahana
Jesuksen tunnustaa ma Herrakseni
ainooksi päällä maan. Mik' autuus! Tiedän:
maailma häntä vainoo, meitä myöskin,
roviot palavat ja jalopeurat
Carinuksen syö lihaa kristittyä.
Ah, onnea, ken hänen eestään kuolla
sais niinkuin hän on meidän eestä kuollut!
(Ojentaa käsivartensa suurimmassa hurmauksessa. Pensaat
rapsahtavat vasemmalla. _Manlius_ tulee.)
MANLIUS:
Sophronia!
SOPHRONIA (säpsähtäen):
Ken? — Manlius Sinister!
MANLIUS:
Sa peljästyt? Ma hiljaa tahdoin tulla
puutarhan puolelta kuin ennen muinen
ja nähdä monta paikkaa, kallista
minulle muistojensa vuoksi, jotka
mua seuranneet on sotaretkelleni
ja sieltä takaisin mun tänne tuoneet.
SOPHRONIA:
Ma tahdon isälleni ilmoittaa,
ritari, käyntisi. Se varmaan häntä
on ilahduttava.
MANLIUS:
Mut sinä itse,
Sophronia? Sa etkö ollenkaan
ilahdu tulostani? — Muistin sua
ma viuhinassa parthein nuolien,
ja perssein sotaratsuin töminässä
ma aattelin: Yks aatos kaunis riittää
hetkellä kuoleman. Mun aatokseni
Sophronia on!
SOPHRONIA:
On ihmis-aatokset
kuin kuplat merellä, jos niillä ei
lie kalliota, johon turvaavat.
Ne särkyy tuulessa.
MANLIUS:
Tää aatos kesti!
Sen voimalla ma perssein miekat voitin,
näin nälkää, janoa, ja siinä, missä
tuhannet murtuivat, ma seisoin. Siitä
muut kertokoot, en minä. Tänne tulin,
taas viikon päästä lähden. Täytyykö
mun täten lähteä?
SOPHRONIA:
Ois paljon mulla
sinulle puhumista, mut ei tänään.
Huomenna!
MANLIUS:
Huomiseen on pitkä aika!
On tämä-päivä lapsi kihar-tukka,
mut huominen jo vanhus harmaapää.
Ken siihen luottaa, vanha on jo nuorna.
SOPHRONIA:
Mun tämä-päivän on ikuinen
kuin aurinko. Mit' tänään sanoisin,
sen virkkaa huomen ynnä ylihuomen
ja kuun ja päivän kierrot määrää vailla.
MANLIUS (käyden hänen käteensä):
Siis on sun sanas rakkaus? Ei muu
niin ole ikuinen.
SOPHRONIA:
En sano, että
se viha ois.
MANLIUS:
Ah, armas tyttö!
SOPHRONIA (hätäisesti)
Tuossa
isäni saapuvi. Jää hyvästi!
(Menee nopeasti rantaan. _Manlius_ jää hurmautuneena hänen
jälkeensä katsomaan. _Mesembrius_ tulee oikealta kiirein
askelin, reippaana ja ilman sauvaa. _Ramon_ hänen takanaan
tulisoihdun kera.)
MESEMBRIUS:
Mitä ma kuulen? Manlius Sinister!
Niin salaa saapunut! — Kah, terve! Terve!
Olethan oikein parroittunut siitä
kuin viimeks haastelimme. Terve taloon!
MANLIUS (kunnioittavasti):
Ilolla näen, ettei vuodet ole
sun vieneet voimiasi eikä vanhuus.
Häpeemään saatat monen nuorukaisen.
MESEMBRIUS:
Erehdyt, ystäväni. Sairas olen.
Mun lepotuolini!
(_Ramon_ kiinnittää tulisoihdun pylvääseen ja saattaa hänet
lepotuoliin. _Mesembrius_ istuu voihkien ja valittaen.)
Ah, tuskin saatan
tuetta seisoa! ... En tiedä, kuinka
unohtaa voin...
MANLIUS (epäluuloisesti):
Luuvalo vaivaa sua?
MESEMBRIUS:
Luuvalo kauhea! — Mut siitä viis:
huvita terveitä ei vanhan vaivat.
— Hoi, Ramon, viiniä! Nyt juodaan! —
(_Ramon_ tuo pöydän, toisen tuolin, täyttää kaksi viinimaljaa ja
poistuu äänettömästi. _Mesembrius_ tarttuu maljaan ja viittaa
vieraansa istumaan.)
Terve!
MANLIUS:
Sua tervehdän, Mesembrius Vir.
(Istuu.)
MESEMBRIUS:
Ja nyt sun täytyy tarinoida mulle
sodasta, leiristä, ja kuinka voivat
Aper ja Varus, Diocletianus,
ja urhot muut! — Mut ensin itsestäsi!
(Viekkaasti.)
Sa saavut kosijana tyttäreni?
MANLIUS (vältellen):
Taloosi vanha ystävyys mun toi.
MESEMBRIUS:
Nonoh, me tunnemme tuon ystävyyden
välillä nuorten ynnä vanhuksen,
joll' onpi tytär kaunis. — Hän on kaunis?
MANLIUS (huokaisten):
Hyvinkin kaunis!
MESEMBRIUS:
Hyvä kauppakalu?
(Muka pöyhistellen.)
Ei myöskään ilman myötäjäisiä.
Ritarit häntä käyneet kosimassa
on rikkaat, ylhäiset.
MANLIUS:
Sen surukseni
ma kuulen.
MESEMBRIUS:
Kuinka?
MANLIUS (vilpittömästi):
Sitä vähemmän
lie mulla toivoa.
MESEMBRIUS:
Niin vaatimaton?
(Salatulla ivalla.)
Setäsi onhan Quaterquarcus, tuo
auguuri mainio, min ennustukset
ain toteen käyvät! — Ja, kautt' taivaan, onhan
Carinus leikkikumppanis! Yks sana,
ja hän sun tähtes hirtättänee jonkun
senaattorin tai konsulin ja sulle
suo hänen virkansa ja palatsinsa.
— Yks sana, ystäväin!
MANLIUS (vakavasti):
Mut mulla ei
halua tuota sanaa sanomahan. —
On tosi, että usein entis-aikaan
jakanut leivän lien ja vaatteen kanssa
Carinuksen. Mut monen monta on hän
jo unohduksen tyrmään upottanut,
ken häntä muistuttaa on tohtinut
ajoista noista.
(Hymyillen.)
Minä ennen muuta
viel' elää tahdon. — Maljasi, Mesembrius!
MESEMBRIUS (viekkaasti):
Ja oot kai elänytkin aika lailla? —
Mut lisää viiniä Phalernon! — Mitä
pidät sa viinistäni? Tunnustatko,
ett' olkoon kuinka kaunis luojan maa,
Italia sen rinta on? Tääll' ovat
maan nisät.
MANLIUS:
Viinisi on verraton.
Toki ma toisen tiedän hehkuvamman.
MESEMBRIUS:
Miss' Sitä joit?
MANLIUS:
Euphratin virralla,
kun pitkä päättyi Ktesiphonin taisto,
Se kesti aamust' asti illanruskoon,
käteni verta tippui tulvanaan,
hikeä otsa. Mutta yötä ennen
makasi maassa joukot Persian
ja silloin Euphrat paisui.
MESEMBRIUS:
Verestä?
MANLIUS:
Ma siitä join ja siitä päihdyin. Voitko
sit' uskoa?
MESEMBRIUS (nähtävällä mieltymyksellä):
Sa päihdyit kunniasta.
Se asui vedessä.
MANLIUS:
En tiedä, mikä
siin' asui, mutta huulillein kun nostin
kypärän, voinut hellittää en ennen
kuin olin kaikki viime tilkkaan juonut.
(Vaitiolo. Molemmat juovat ja tervehtivät äänettömästi toisiaan.
_Mesembrius_ silmäilee alta kulmiensa nuorukaiseen, yhä suuremmalla
mieltymyksellä, mutta palajaa jälleen äskeiseen epäluuloiseen ja
tutkivaan puhetapaansa, teeskennellen itse vanhaa irstailijaa.)
MESEMBRIUS:
Mut senpä jälkeen nautittekin kai?
Vai kuinka? Saipa naiset Ktesiphonin,
nuo mustasilmät, vasta leskeyneet,
tai vielä immet, iloanne tuta?
Maidossa uitiin sekä hunajassa,
vai kuin?
MANLIUS (jyrkästi):
Ei ollut aikaa, sillä
samana yönä eespäin kuljettihin.
MESEMBRIUS:
Kah, leirin lempi kestää tuokion.
Punehdut? Tunnustapas: lienee sulla
suloiset muistot sieltä? Viisi, kuusi
kai yhtä aikaa eessäs ailakoitsi.
Valitsit kaunehimman taikka et
valinnut ollenkaan, vaan pidit kaikki:
yks suuta suikkas, toinen päähäsi
seppeltä solmi, kolmas alastonna
matolla pehmeällä karkeloitsi
sen soiton tahtiin, jota sormi neljäs.
Sa ethän kieltäne? Ne ovathan
nuoruuden riemuja! — Myös minä ollut
nuor' olen.
MANLIUS (ylenkatseellisesti):
Oikein nouset lentohon,
kun nuoruus-muistoihisi pääset.
(Nousee jyrkästi.)
Minä
en noista tiedä. Sukuhun ma kuulun
Sinisterein. Mun suvussani tapa
on ollut rakastaa vain yhtä naista
ja sitä saakka kuolemaan. Jos kuoli
tää ensiksi, mies eli leskenä;
jos vaimo petti hänet, hän sen surmas,
jos häväistiin, hän surmas häväisijän.
Ma toivon olevani myös Sinister!
MESEMBRIUS:
Kauniisti puhuttu! — Mut sormessasi
näenpä sormuksen, min antamaksi
ma naisen arvaan. Voittosaalis kai
tai tulolahja Rooman hempukoilta?
MANLIUS:
Hah, hah! Mun sormuksesta muistuu mieleen...
Tää kääry lue!
(Vetää kääryn poveltaan ja tarjoaa sen Mesembriukselle.)
MESEMBRIUS (ynseästi):
Lempikirjeitäsi
et mulle tyrkytellä tarvitse.
MANLIUS:
Luehan! Päätä itse!
MESEMBRIUS:
Teen kuin tahdot.
(Lukee.)
"Sinister! Sinä neittä rakastat,
min isä on sun ystäväsi. Häntä
ja neitoa nyt suuri vaara uhkaa.
Jos heidät pelastaa sa tahdot, tule
mun luokseni! Tään kirjeen tuoja on
sua odottava Pyhän sillan luona
yöt päivät, joka hetki, siks kuin tulet.
Oleva tunnusmerkkisi on sormus." —
Ei allekirjoitusta.
MANLIUS:
Mitäs sanot?
MESEMBRIUS:
Sanonpa: on kuin onnenlippu-lehti,
kaduilla Rooman kaupattu. — Ken sulle
tään antoi?
MANLIUS:
Nainen, jonka kohtasin,
kun eilen Capitoliosta tulin.
MESEMBRIUS:
Ken olla voi se? Hyvin merkillistä.
— Mun sormus nähdä suo!
MANLIUS:
Kas tässä!
MESEMBRIUS (vilkaisee siihen):
Ah!
(Vaipuu alas.)
MANLIUS:
Tunnetko sormuksen tai antajan?
MESEMBRIUS (matalalla äänellä):
Molemmat.
MANLIUS:
Kuka on hän?
MESEMBRIUS (riehahtaen):
Kuka? Kysyt!
Portoista katalin, min hengitys
on rutto Roomalle ja oleminen
häpeä kaiken luomakunnan! Nainen,
pään päälle jonka oma taattonsa
kasannut kirot on niin monet, raskaat,
ett' yksikään jos täyttyis, maa ei kasvais,
jota hän astuu, pimenisi meri,
jota hän soutaa, taivas itse kääntäis
kasvonsa poispäin, kun hän katsoo siihen!
MANLIUS:
Ken on tuo nainen, joka uhmailee
kiroa monta niin ja sentään elää?
MESEMBRIUS:
Hän oli lapseni.
MANLIUS (kauhistuen):
Glyceria!
MESEMBRIUS:
Kirous sille, joka talossani
sen nimen lausuu!
MANLIUS:
Mulle anteeks-anto! —
Mut sormuksen tään virta vieköön...
(Aikoo heittää sen pois.)
MESEMBRIUS (estää häntä):
Pidä
se itselles! Se voi sua hyödyttää. —
(Äkkiä avuttomana häneen tarrautuen.)
Sinua rukoilen, Sinister, sano,
mua rakastathan ja Sophroniaa?...
Niin, niin, ma tiedän sen, me kiitämme
sua siitä molemmat: hän nuoruudellaan,
ma vanhuudellani. — Sua oon ma aina
kuin poikaa pitänyt... Siks sanon sulle:
vaarasta varjella jos tahdot meitä,
tuo nainen etsi sekä — _surmaa hänet_!
MANLIUS:
Mesembrius! Hän tyttäresi on.
MESEMBRIUS:
Yks tytär mulla on, Sophronia.
(Vaikeroiden.)
Mut missä viipyy hän? Miks ei hän ole
jo täällä? Yö on kauas kulunut...
Ma pelkään pahinta!
MANLIUS (levottomana):
Sa pelkäät? Mitä?
MESEMBRIUS:
En tiedä, pelkään pian järkeäni. —
(Painaa käsin kaksin kulmaluitaan.)
Me mistä puhuimme?
MANLIUS:
Sun tyttärestäs
Glyceriasta.
MESEMBRIUS:
Ah, hän kuoli silloin,
kun libertinin omakseen hän otti!
MANLIUS (varovasti):
Hän siis on naitu?
MESEMBRIUS:
Kuka olet sinä,
ken ollut Roomass' olet päivän etkä
tarua kuullut ole hupaisaa,
mi kaikkein huulill' on! Oh, etkö tuntis
Glyceriata ihanaista, Rooman
Aspasiaa!
MANLIUS:
Ma nimen tunnen sekä
myös maineensa, mut naimisissa hänen
en tiennyt olevan.
MESEMBRIUS:
Hän _oli_.
MANLIUS:
Kuinka?
MESEMBRIUS (matalalla äänellä):
Carinus libertinin surmautti.
MANLIUS:
Kautt' taivaan, ymmärrän!
MESEMBRIUS (katkerasti):
Et vielä aivan.
Hän astunut on Amfiteatterissa
etehen rahvaan raa'an, taitojaan
näytellen sekä muoto-muhkeuttaan,
jot' ylistetty taputuksill' on
ja lauluiss' Aeviuksen irstahissa.
Syntyykö Roomass' ykskään juominki,
joss' ei hän oisi kuningatar? Eikö
keskellä päivääkin kanss' seuran inhan
katuja Rooman käy hän, puettuna
kuin riikinkukko korupyrstöin, töyhdöin?
(Värisevällä äänellä.)
O, Manlius, Manlius! On hirveätä,
kun hius harmaa on ja katsoa
ei ihmisiä silmiin voi, vaan täytyy
jokaisen katsannosta lukea
ja kuulla kuiskittavan: "Tuossa, kas,
hän on, Mesembrius, min tytär Roomaa
niin turmelee!" — "Kas tuo on siittänyt
sen hirviön, mi joka päivä leivän
sadaltatuhannelta syö ja imee
kansasta veren!" — "Kavahtakoon, ken
hänehen koskee!" —
(Käyden hänen käteensä.)
Manlius, sun _täytyy_
se nainen surmata.
MANLIUS:
En koskaan vielä
ma naista surmannut.
MESEMBRIUS:
Nyt tee se! — Kuule:
Megaira tää sua rakastaa, hän tietää
sun toista lempivän: ett' toinen tuo
on sisko hälle, asiaa ei muuta.
Nää Messalinat, joiden huulet jo
herpoutuneet on imennästä hurmeen,
nyt käyvät herkkusuiksi! Riitä heille
ei enää tavallinen. Siskoin veri
on heistä maukkahin!
MANLIUS:
Sa lasket liikaa.
MESEMBRIUS (synkästi):
Ma tiedän, mitä haastan, Manlius. —
Parempi tuomarina vanhurskaana
sun surmata tuo nainen oisi nyt
kuin kerran sama tehdä kostajana.
Kun käärmeen näet, etkö polje sitä
vai odotatko, siks kuin syy on sulla
se tappaa?
MANLIUS:
Isä oot, Mesembrius.
Tajuan tuskasi, mut tuntea
en sitä voi kuin sa.
MESEMBRIUS:
Kun olet nainut
ja itse isä, tunnet tuskanikin.
MANLIUS:
Sanoja lausut autuaita, jotka
pyhällä pyörtymyksellä mun lyövät!
Vihaanko vaadit mua, vaikka teet
mun onnellisimmaksi ihmisistä?
Kaikista ymmärrän sun sanoistasi
vain yhden: että omakseni on
Sophronia tuleva.
MESEMBRIUS (nousten):
Se tahtoni. —
Ja anteeks anna, että äsken sulle
ma hiukan vilpistelin. Tein sen tähden
vain ainoon tyttäreni. Käynyt täällä
niin monta uljasta on ritaria,
mut kas, kun katsoin syvemmältä, irstas
yks oli, toinen narri, kolmas juoppo
tai rahan-ahnas. — Anteeks, että sua
myös hetken epäilin.
MANLIUS (hymyillen):
Kuin minä sua.
MESEMBRIUS:
Kuin?
MANLIUS:
Tautis tuo...
MESEMBRIUS (säpsähtäen):
Mun tautini?
MANLIUS:
En siihen
ma paljon usko. Jälleen seisothan
jalalla kahdella kuin paasipatsaat.
MESEMBRIUS:
Ai!
(Vaipuu muka vaikeroiden tuoliinsa.)
MANLIUS:
Turha teeskennellä mulle enää.
Sa terve olet?
(Lyhyt vaitiolo. _Mesembrius_ katsoo ympärilleen ja viittaa
Manliuksen tulemaan aivan hänen lähelleen.)
MESEMBRIUS (kuiskaten):
Terve niinkuin pukki!
MANLIUS:
Siis miksi ilveily tää outo?
MESEMBRIUS:
Saatan
sanoa senkin.
(Katsahtaa jälleen ympärilleen.)
Tarvis sairaan ukon
hovissa käydä ei, ei kaupungissa,
ei hänen luonaan kukaan käy, ei häntä
kadehdi kukaan eikä vihaa; näin
voi vielä elää kunnon miehenä,
vaikk' kuollut kaikki on jo kunto maasta.
MANLIUS (ihaillen):
Sa vanhan Rooman vanha rautatammi!
(Polvistuu liikutettuna.)
MESEMBRIUS:
Ehtoolle painuu päiväni, sun nouskoon!
Valaise aika synkkä, näytä sille
mies täysi, tinkimätön vihassaan
kuin rakkaudessaan.
MANLIUS:
Isä!
MESEMBRIUS:
Luotan sinuun,
sinussa kukkii aika vanha jälleen,
parempi, terveempi kuin aika tämä
ja sentään nuori niinkuin Rooman suuruus.
Kun sinuun luotan, lujimpaani luotan,
ikuisimpaani: isänmaahani.
Sen kunniaksi lemmen-liittos siunaan.
(Kohottaa ylös hänet ja kääntyy pois pyyhkiäkseen kyyneleitään.
Vaitiolo. _Philon_ tulee nopeasti oikealta.)
PHILON:
Hän eikö tänne ole tullut?
MESEMBRIUS:
Kuka?
PHILON:
Sophronia!
MANLIUS:
Sa kunne neites jätit? —
Nopeesti! Joutuin, koira!
(Polkaisee jalkaansa kärsimättömänä.)
PHILON (maassa mataen):
Kaikki tahdon
ma teille tunnustaa. Jo kauan käynyt
hän kokouksissa on kristittyjen.
MESEMBRIUS:
Tuon olen tiennyt, vaiti sallien.
— Eteenpäin!
PHILON:
Tänään hänet sinne saatoin,
ovelle luolan jäin ja torkahtaakin
ma hetken taisin. Silloin heräsin
hälyhyn yleiseen, maa järkkyi, korskui
hevoset, aseet välkkyi, ihmiset
hajalle juoksi huutain, voivottaen.
MANLIUS:
Kautt' taivaan!
MESEMBRIUS (tyynesti):
Eteenpäin!
PHILON:
Ma tässä olen,
en muuta tiedä. Osa kristityistä
kai vangittiin ja osa toinen pääsi.
(Väännellen käsiään.)
Mut neiti, neitini Sophronia,
miss' on hän?
MANLIUS:
Missä? Kysyt! Kuole, konna!
(Vetää miekkansa.)
MESEMBRIUS:
Sa hänen mennä suo. —
(Viittaa, _Philon_ pelastautua nopeasti oikealle. Pitkä vaitiolo.
Molemmat tuijottavat eteensä synkkinä ja iskusta topertuneina.
_Manlius_ mietteissään pistää miekan tuppeen vitkalleen.
_Mesembrius_ käännähtää, katsoo häneen ja virkkaa vihdoin
matalalla äänellä:)
Noh? Mitä mietit?
MANLIUS (merkitsevästi):
_Glyceria!_
MESEMBRIUS:
Sa oikein lausuit. Niin,
hänellä vain on vallassansa joukot
Carinuksen.
MANLIUS (riehahtaen):
Kirottu olkoon taivas,
min alla moinen mahdollista on!
Sisarko ryöstää sisarensa oman
edestä sulhon silmien? — Zeus, Ormuzd,
Jesus ja Juppiter, mit' ootte te,
mi valtanne! — Mut miks et ilmoittanut,
ett' oli tyttäresi kristitty?
MESEMBRIUS:
En tunne uskontoja uusia.
Tään sorretuksi tiesin vaan ja tuumin:
siis siinäkin lie jotain hyvää. Mitä
ei hyvää ole sortanut Carinus?
Mut sanottiin, ol' ohi vainon-aika,
siks tähden tyttärein en peljännyt.
MANLIUS (miettien):
Carinus kaipaa kansan suosiota
ja kansa verta. —
(Äkkiä.)
Nyt jää hyvästi!
Minusta kuulet. Hetket kuluu! Roomaan!
MESEMBRIUS:
Mun tyttäreni, oh!
(Vaipua alas.)
MANLIUS:
Sun tyttäresi:
ma toisen heistä kostan, toisen surmaan.
(Pois nopeasti puutarhan kautta.)
Esirippu.