_Alkibiades_ katsoo uneksien eteensä. _Thrasybulos_
koskettaa häntä hiljaa kädellään.
THRASYBULOS: Palaja kotiin!
ALKIBIADES (kiivaasti): Sinä unohdat, että olen maanpakolainen!
THRASYBULOS: Myöskin maanpaossa voi isänmaataan rakkaudella ajatella.
ALKIBIADES: Onko Ateena _minua_ rakkaudella ajatellut?
THRASYBULOS: Enemmän kuin ketään on Ateena sinua jumaloinut.
ALKIBIADES: Ja vihannut enemmän kuin ketään. Kaunis jumaluus!
THRASYBULOS: Häilyväinen on Ateenan mieli niinkuin ... Alkibiadeen!
ALKIBIADES (katkerasti): Kahdesti on Ateena ajanut minut maanpakoon.
THRASYBULOS: Kuinka monta kertaa olet sinä ajannut Ateenan sotajoukot
pakoon?
ALKIBIADES: Minun nimeni on ollut häpeäpaaluihin ripustettu!
THRASYBULOS (iskevästi): Etkö itse ole tyrannien pöydässä istunut?
ALKIBIADES: Heidän pappinsa ovat minut kironneet.
THRASYBULOS: Ja heidän papittarensa ovat sinua siunanneet. — Luulin
sinun tahtoneen niin!
ALKIBIADES: Yksi ainoa sen teki: Theano, Menonin tytär. Ylistetty
olkoon hänen nimensä.
(Liittää kätensä kuin rukoukseen. Lyhyt vaitiolo.)
THRASYBULOS (matalalla äänellä): Niinpä tiedä, että hän jälleen on
siunaava sinua, jos palajat kotiin.
ALKIBIADES: Yksi ihminen ei riitä lauhduttamaan vihaani koko isänmaata
kohtaan.
THRASYBULOS: Ja kuitenkin on isänmaa yhden ihmisen takia tullut
turmioon!
ALKIBIADES (vavahtavalla äänellä): Tarkoitatko, että tuo mies olen
minä?
THRASYBULOS: Sinäpä sen sanoit, Kleiniaan poika!
(Vaitiolo. Ystävykset ovat nousseet ja seisovat nyt
kiihtyneinä vastakkain.)
ALKIBIADES: Saatpa vielä kerran vastata sanoistasi.
THRASYBULOS: Varo itse, etten vaadi sinua tilille teoistasi!
ALKIBIADES (ylpeästi): _Niistä_ minä en ole velkapää kenellekään tiliä
tekemään.
THRASYBULOS: Kyllä. Heille, jotka seisovat minun takanani.
ALKIBIADES (katsoo häneen): Kenen puolesta puhut minulle sitten?
THRASYBULOS: Puhun Ateenan nuorten nimessä. Nyt sen tiedät siis.
(Pitkä vaitiolo. _Alkibiades_ mittailee synkkänä permantoa.)
ALKIBIADES (harvakseen): Ateenan nuoret ovat kuolleet: me kaksi elämme.
THRASYBULOS: On kasvanut uusi polvi. Uudet ihanteet kukoistavat.
ALKIBIADES: Mikä polvi se on?
THRASYBULOS: Se on se polvi, joka istui kaduilla ja kymnaasioissa,
silloin kun sinä lähdit ensimmäiselle sotaretkellesi.
ALKIBIADES (päätään pudistaen): En tunne sitä polvea.
THRASYBULOS: Mutta se tuntee sinut. Sillä tiedätkö, mitä he tekivät
kaduilla ja kymnaasioissa?
ALKIBIADES: En.
THRASYBULOS (kauniisti): He piirtelivät hiekkaan niitä saaria ja
valtakuntia, joita sinä purjehdit valloittamaan. — Heille olet sinä
lippu ja sotahuuto.
(Vaitiolo. _Alkibiades_ kävelee, miettii ja pysähtyy
Thrasybuloksen eteen.)
ALKIBIADES: Olin miekka ennen, sitten kilpi itselleni. Pitääkö minun
nyt nuorten lippuna liehakoida?
THRASYBULOS: Lippuna liehua sinun tulee ja johdattaa heitä
sodanjumalana taisteloon!
ALKIBIADES (harvakseen): Ken johtaa, sitä johdetaan.
THRASYBULOS: Ken muita käskee, sen on myös muiden mieltä kuunneltava.
ALKIBIADES: Siksi en tahdo käskeä enää. Oma mieleni on minulle
mieluisampi.
THRASYBULOS: Mutta jos mielesi on maan nuorten mieli?
ALKIBIADES (ylpeästi): Silloin johdan minä heitä, kussa he kulkevatkin.
(Lyhyt vaitiolo.)
THRASYBULOS: En tiennyt, että maanpako oli sinuun noin syvästi
vaikuttanut.
ALKIBIADES (kiivaasti): Maanpako ei ole sitä tehnyt, vaan kansalaisteni
kiittämättömyys.
THRASYBULOS: Luulin sinun sitäkin kestävän.
ALKIBIADES: Minä _olen_ kestänyt sen, mutta ainoastaan siten, että olen
itseni syventänyt.
THRASYBULOS: Olet liian syvälle sukeltanut. Asut onkaloissa,
Alkibiades!
ALKIBIADES (synkästi): Aallon pohjassa asun.
THRASYBULOS: Astu siis aallon harjalle nyt! Päivä paistaa
Alkibiadeelle.
ALKIBIADES: En ole päivän orja enää. Minun silmäni ovat hämärään
tottuneet.
THRASYBULOS: Jos tahdot saada aikaan jotakin, on sinun astuttava ajan
myrskytyöhön!
ALKIBIADES (ylevästi): Aika myrskyää siellä, missä ihmis-ajatukset
myrskyävät.
THRASYBULOS: Missä myrskyävät siis sinun ajatuksesi?
ALKIBIADES: Minä olen tyyneen tullut.
THRASYBULOS: Siis on virta vyöryvä sinun ohitsesi!
ALKIBIADES (säteilevin silmin): Mitä siitä, jos näen ajan lakkapäillä
vain omien ajatuksieni kimmeltävän.
(Lyhyt vaitiolo.)
THRASYBULOS: Noin puhuu kuollut mies.
ALKIBIADES: Niin puhuu _mies_. — Minä aion tästä lähtien tulla toimeen
omillani.
THRASYBULOS: Tekemättä mitään? Toimittamatta mitään?
ALKIBIADES (ratkaisevasti): Yksinäisyydessä ovat ajatuksetkin tekoja.
(Vaitiolo.)
THRASYBULOS: Mitä ajattelet sinä sitten teon vertaisia?
ALKIBIADES: Ajattelen itseäni, Thrasybulos.
THRASYBULOS: Tuoko on mielestäsi miehen arvoista?
ALKIBIADES (voimakkaasti): En ole keksinyt mitään arvokkaampaa
ihmiselle.
THRASYBULOS: Siis ovat meidän suuret miehemme turhaan eläneet!
ALKIBIADES: En tiedä, miksi he ovat eläneet. Tiedän vaan, että he
kaikki ovat saaneet kärsiä kansalaistensa kiittämättömyyttä.
THRASYBULOS: Miltiades...
ALKIBIADES: ... tuomittiin sakkoihin ja kuoli vankeudessa.
THRASYBULOS: Themistokles...
ALKIBIADES: ... ajettiin maanpakoon ja kuoli maanpaossa!
THRASYBULOS: Aristeides...
ALKIBIADES: ... maanpakoon!
THRASYBULOS: Kimon...
ALKIBIADES: ... maanpakoon!
THRASYBULOS: Perikles...
ALKIBIADES: Hänet pelasti rutto, muuten olisi hänen käynyt samoin. —
Sinä näet, ystäväni: on valtiolle vaarallista olla suuri mies
Ateenassa.
THRASYBULOS: Sinä otat sanat suustani. — _He_ eivät ole kansalaistensa
kiittämättömyyttä säikähtäneet. Kaikki he ovat suuria asioita matkaan
saattaneet ja kuolleet kunnialla.
ALKIBIADES (pilkallisesti): Tuostako kunniasta olet tullut myös minulle
osani tarjoamaan?
THRASYBULOS: Tarjoan haudan sinulle hiekassa isänmaasi.
ALKIBIADES: Mitä on isänmaa? Pivo multaa, joka kerran päällemme
siroitetaan!
THRASYBULOS: Kuka siroittaa sen päälle maanpakolaisen?
ALKIBIADES: Tyrannien kauhuna vielä haamunsa harhailee.
THRASYBULOS: Niinpä nouse siis sotaan vasten sortajia!
ALKIBIADES: Kansa itse on suurin sortajansa.
(Vaitiolo. Molemmat ovat etunäyttämölle edentyneet, _Alkibiades_
yhä kylmempänä ja ylpeämpänä, _Thrasybulos_ yhä sydämellisemmin
vaativana.)
THRASYBULOS: Mikä on urhokuolemaa uljahampi?
ALKIBIADES: Kamppaelu kuoleman kanssa, Thrasybulos.
THRASYBULOS: Minkä edestä, epätoivoinen, taistelet sitten?
ALKIBIADES: Elämän itsensä edestä taistelen taukoamatta.
THRASYBULOS (hiljaisesti): Siinä taistelussa tulet varmaan voitetuksi.
ALKIBIADES: Kun kuolen, tunnustan itseni voitetuksi.
(Jää seisomaan etualalle, kasvot suoraan katsomoon. Thrasybulos
katsoo häneen vielä hetken, siirtyy sitten alakuloisena taustaan,
ottaa kitaran käteensä ja näppäilee sen kieliä hiljakseen.
_Alkibiades_ kääntyy, hymyilee ja nyykähyttää päätään hänelle.
Rauha ystävysten välillä on jälleen rakennettu.)
(_Timandra_ oikealta tulee häikäisevässä juhlapuvussa. Seppelöi
edelliset. _Alkibiades_ rientää avosylin vastaan hänelle.
_Timandra_ pujahtaa hänen käsistään notkeasti huntuaan heilauttaen.
_Alkibiades_ koettaa leikillään saada kiinni hänet. Thrasybulos
on noussut kunnioittavasti, kitara kädessään, yhä näppäillen sen
kieliä hiljakseen.)
(_Timandra_ väistyy veikistellen. Ystävykset seuraavat nähtävällä
mieltymyksellä hänen plastillisia liikkeitään.)
THRASYBULOS (innostuneesti): Leikimmekö jotakin?
ALKIBIADES: Hyvä. Mitä leikkisimme? Jonkun juhlaleikin Astarten
kunniaksi?
THRASYBULOS: Meidän kauniin emäntämme kunniaksi, tarkoitat sinä.
Hyväksytäänkö?
TIMANDRA: Hyväksytään. Mutta ei mitään vanhaa ja kulunutta jumaltarua.
Jotakin uutta sen tulee olla, jotakin juuri tähän tilaisuuteen
sepitettyä.
THRASYBULOS (hymyillen): Mitä arvelet, Alkibiades?
ALKIBIADES: Olkoon menneeksi, mutta vain sillä ehdolla, että me kaikki
kolme esiinnymme tilapää-runoilijoina. Anna alku, Timandra!
THRASYBULOS: Ja minä kuulutan korkealla äänellä: