THRASYBULOS: Oletpa itsekin runoniekka, Alkibiades.
ALKIBIADES: Jonkun runon lienen eläissäni sepittänyt. — Mutta siitä on
jo kauan.
THRASYBULOS: Yhden niistä muistan minä vielä kuin eilisen päivän.
Muistan sekä runon että kohtauksen, jonka johdosta sepitit sen:
"Alkibiadeen näky". Lausu se minulle!
ALKIBIADES: En viitsi. — (Ojentaa kitaran hänelle.) Nyt on vuoro sinun
virtesi virittää.
THRASYBULOS: Se oli laulu Alkibiadeen nuoruudesta. Usein esitit sinä
itse ennen sitä minulle uneksien. (Näppäilee kitaraansa.)
_Alkibiadeen näky_.
Olen nähnyt immen
niin valkean
kuin Pallas Athenen
patsahan.
Theano, temppelin
impyinen!
Oi, koskaan unhoita
sua ma en.
Sa seisoit templisi
portahilla;
ma kuljin varjossa
viileen illan.
Sa seisoit' kirkkaana,
korkeana;
ma kuljin maassa
niin matalana.
Olin juonut päivät
ja itkenyt illoin:
kai Panathenaian
oli juhla silloin.
Meni päivä maillehen
laaksoissa,
mut rusko kimmelsi
vuorilla.
Ja kädessä malja
ja seppelpäin
ohi Athenen templin
me kuljimme näin.
Yks filosofeerasi,
toinen lauloi,
ja kolmansi katu-
tyttöä kauloi.
Sun nähdessä silloin
mun seisahti syön
kuin Arkipelaagissa
aalto yön.
Ja aallossa taivahat
kuvastui
ja taivahan tuhannet
tähtöset ui.
Mut koska sa silmäsi
laskit alas,
niin jällehen myrsky
mun rintaani palas.
Ja myrsky se raivoo
vieläkin.
En unhoita impeä
temppelin.
(_Alkibiades_ kertaa liikutettuna viimeisen säejakson.)
Esirippu.