ALKIBIADES: Ystäväni! Nyt vasta voin sydämestäni toivottaa sinut
tervetulleeksi kattoni alle.
THRASYBULOS (empien kynnyksellä): Enpä tiedä enää, astunko sen alle.
Sinä koettelet liiaksi ystävyyttämme, Alkibiades.
ALKIBIADES: Koska tiedän, että se kestää koettelemukset. — Pyydän sinua
istumaan ja iloitsemaan siitä, mitä köyhä taloni voi tarjota sinulle.
THRASYBULOS: Sitä ennen tahdon kuitenkin sinulle asiani ilmoittaa.
ALKIBIADES (jälleen epäluuloisesti): Ystävyys yksin ei siis ole tuonut
sinua Aasiaan?
THRASYBULOS: Ystävyyden takia ei matkusteta merten poikki.
ALKIBIADES: Kuitenkin ystävä minulle mereltä yleni!
THRASYBULOS (merkitsevästi): Matkusti velkamies jälestä velallisensa.
ALKIBIADES: Ei vihollinen jälestä vihollisensa?
THRASYBULOS: Tulin sotatoverina.
ALKIBIADES (vältellen): Toivon myös toverin kohdanneesi.
THRASYBULOS: Minä sanoin: _sota_ toverina.
ALKIBIADES: Rauha vallitsee maailmassa.
THRASYBULOS: Tyyni myrskyn edellä, toivon minä.
ALKIBIADES: Lakedaimonilaisten valtikka ulottuu kaikkialle. He ovat nyt
maan herrat.
THRASYBULOS (lennokkaasti): Eivät, niin kauan kuin elää Alkibiades.
(Vaitiolo.)
ALKIBIADES: Mitä tahdot minulta?
THRASYBULOS: Tärkeät asiat vaativat tällä hetkellä sinun läsnä-oloasi
Ateenassa.
ALKIBIADES (pilkaten): Ohoh, etpä vähää vaadi, kun vaadit minua kotini
jättämään!
THRASYBULOS: Kotilietesi ääreen sinua pyydänkin juuri.
ALKIBIADES: Kotiliesi on siellä, missä lempi leimuaa.
THRASYBULOS: Suurin kuitenkin on lempi synnyinmaahan.
ALKIBIADES: Naisen rakkaus on täällä majani rakentanut.
THRASYBULOS: Kansan rakkaus on siellä sinulle toisen, korkeamman,
kohottava.
ALKIBIADES (hampaittensa välistä): Huono perustus on kansan rakkaus.
THRASYBULOS: Olkoon siis Ateenan vapaus arvokkaampi!
ALKIBIADES: Ateena on hävitetty, orjuutettu.
THRASYBULOS: Sitä suurempi kunnia voida se jälleen raunioista rakentaa.
ALKIBIADES (nopeasti): Ahaa, sekö oli sinun suunnitelmasi?
THRASYBULOS: Sen ponsi, niin. Loput kerron sinulle sitten kuin olemme
matkaan kiiruhtaneet.
(_Timandra_ tulee oikealta hymyillen herttaisesti.)
TIMANDRA: Kuulin teidän kiistelevän keskenänne. — Onko metsä ollut
mieluinen teille?
ALKIBIADES: Kiitos kysymästä. Emme ole saaneet juuri mitään ammutuksi.
THRASYBULOS (hymyillen): Olemme parhaasta päästä vain väitelleet.
(_Alkibiadeen_ silmät ovat heti Timandran sisälle tultua kiintyneet
renkaasen, joka on hänen käsivarressaan. Katsoo, lähestyy ja
tarttuu vihdoin kovasti kiinni häneen.)
ALKIBIADES: Pharnabazoksen sadanpäämies on käynyt täällä.
TIMANDRA (viattomasti): Kyllä. Mutta mistä sen tiedät?
ALKIBIADES: Jäljistä, jotka hänen saastaiset sormensa ovat jättäneet! —
Hahaa, näetkö, ystäväni? Mitä minä sanoin? Eikö tänään ole Astarten
juhlapäivä!
THRASYBULOS: Anteeksi: pukuni on metsällä pilautunut ja minä häpeän
ilmestyä tässä asussa korkean jumalattarenne juhlapöytään. Sallinette
sentähden, että kiirehdin heti sitä vaihtamaan.
(Menee taemmasta ovesta vasemmalle. Hetken painostava vaitiolo.)
TIMANDRA: Alkibiades!
ALKIBIADES (töykeästi): Mikä on?
TIMANDRA: Näin, että aioit häväistä minua hänen läsnäollessaan.
ALKIBIADES: Entä sitten! — Toiko hän mitään kirjettä minulle?
TIMANDRA: Hänellä oli kirje. Mutta hän ei antanut sitä.
ALKIBIADES: Miksi ei?
TIMANDRA: Luulen, että hän lupasi vielä tänä yönä takaisin tulevansa.
ALKIBIADES: Tänä yönä, tänä yönä siis...
(Vaipua mietteisiinsä. Vaitiolo. _Timandra_ lähestyy arasti häntä.)
TIMANDRA: Alkibiades!
ALKIBIADES (jyrkästi): Mitä? — (Hitaasti, käyden häntä kohden.) Minä en
sano mitään siitä, että lasket sisälle vieraita poissa-ollessani,
vasten minun nimenomaista käskyäni, enkä siitäkään, että otat lahjoja
Smerdis prinssiltä...
TIMANDRA: Senkin sinä tiedät?
ALKIBIADES: Kaikki. — Mutta niin kauan kuin sinä olet tässä talossa,
kiellän minä sinun hänen korujaan kantamasta. Oletko ymmärtänyt?
TIMANDRA: Armaani, sinä viivyit niin kauan metsällä ja minä
ajattelin...
ALKIBIADES: Vaikka minä olisin viipynyt vielä kauemmin, ei sinulla ole
lupa tehdä minua naurun-alaiseksi ystäväni silmien edessä. —
(Painokkaasti.) Mitä muuten häneen tulee: hän ei ole petturi, kuten
sinä sanot.
TIMANDRA: Sen parempi.
ALKIBIADES: Kuitenkin epäilit sinä jo ensi hetkestä saakka häntä.
TIMANDRA: En suinkaan. Hän vaikutti minuun vain niin vastenmielisesti.
ALKIBIADES: Siinäpä se. Jo aamulla koetit sinä herättää minussa
epäluuloja häntä vastaan.
TIMANDRA: Etkö itsekin epäillyt häntä?
ALKIBIADES: Mahdollisesti tein minä sen. Mutta sinä lietsoit minun
liiallista varovaisuuttani, samoin kuin sinä aina olet valmis syttämään
sydämeni vaanivaa epäluuloisuutta.
TIMANDRA: Ah! — (Painaen sydäntään.) Se koski kipeästi.
ALKIBIADES: Minä sanon vain, mikä on totta. Minä olen jo kauan
huomannut sen. Sinä tahdot imeä minusta pois minun ihanan
itseluottamukseni...
TIMANDRA: _Senkin_ minä tahdon, senkin!
ALKIBIADES: Ja tehdä minut niin raukaksi omissa silmissäni, etten enää
tiedä enkä muista, kuka olen. — (Äkkiä käännähtäen.) Mutta miksi täällä
on niin paljon valoa? Loistaahan koko talo kuin lyhty ikään!
TIMANDRA (hiljaisesti): Arvelin, koska tänään on Astarten juhlapäivä...
Mutta voinhan minä sammuttaa osan tulista, jos niin tahdot.
ALKIBIADES: Ne saavat palaa. — (Aikoo vasemmalle, pysähtyy.) Voit tuoda
enemmän viiniä. Me juomme tänään. — Ja tuon pöydän voit myös järjestää
hiukan hauskemmaksi, ettei ystävämme saa aivan huonoa käsitystä meidän
barbaarisista elämäntavoistamme.
(Menee etumaisesta ovesta vasemmalle. — _Timandra_ jää silmät
suurina hänen jälkeensä katsomaan, pudistaen sitten päätään
surumielisesti, riisuu koron käsivarrestaan ja poistuu hitaasti
oikealle. Palajaa hetken perästä takaisin kantaen olallaan
viiniruukkua ja kukkasia. Alkaa apein mielin järjestää pöytää,
pyyhkäisten aina välillä kyyneleen silmäkulmastaan.
_Thrasybulos_, juhlapuvussa, tulee taemmasta ovesta vasemmalta
ja tervehtii häntä kohteliaasti.)
THRASYBULOS: Oh, täällähän näyttää tuiki juhlalliselta. — Ihailen
aistiasi, neito. Aspasia itse ei olisi tuota somemmin soristanut.
TIMANDRA (alakuloisesti): Alkibiades ei pidä minun maustani.
THRASYBULOS: Kuinka?
TIMANDRA: Hän on itse sanonut minulle sen.
THRASYBULOS: Hän on laskenut leikkiä luonnollisesti. — Mutta sinä näytät
oikein surulliselta, neito. Eikö Astarte ole katsonut puoleesi
armollisesti?
TIMANDRA: Astarte on sekä ilon valtiatar että surun. Hän on kääntänyt
minun puoleeni tänään surun kasvot.
THRASYBULOS (kuin ohimennen): Alkibiades mainitsi metsällä minulle
eräästä kirjeestä. Onko hän ehkä saanut ikäviä sanomia?
TIMANDRA: Alkibiades puhuu minun kanssani niin harvoin. Sitä asiaa
lienee sinun paras tiedustella häneltä itseltään.
(Vaitiolo. _Alkibiades_, juhlapuvussa, tulee nopeasti vasemmalta.)
ALKIBIADES: Kuulitteko?
THRASYBULOS: Mitä?
ALKIBIADES: Minusta tuntui kuin olisi joku liikkunut puutarhassa. — Nyt
taas!
TIMANDRA (kuuntelee): Lentävä lehti vaan.
ALKIBIADES: Minun korvani eivät petä koskaan. — Nyt taas! Askeleita!
THRASYBULOS: Jos tahdot, voinhan minä käydä tarkastamassa, onko
puutarhaan kukaties joku kutsumaton vieras pujahtanut.
ALKIBIADES: Sinä? — (Katsoo terävästi häneen.) Siinä tapauksessa saattaa
olla parasta, että otat toveriksesi _tämän_. (Ojentaa tikarin hänelle.)
THRASYBULOS: Sinä luulet siis...?
ALKIBIADES (keveästi): Että siellä ei ole ketään. — Pyydän kuitenkin,
että pidät tikarin. Teitä on silloin kaksi tarkastajaa.
THRASYBULOS: Kuten tahdot.
(Katsoo häneen, menee perälle päätä pudistaen. Vaitiolo.)
ALKIBIADES: Timandra! Voitko antaa anteeksi minulle?
TIMANDRA: Emme enää puhu siitä asiasta, armahani. — Mutta sinä olet
levoton. Miksi?
ALKIBIADES: Huomasitko, millä kiireellä ystäväni jouduttausi minun
sijastani puutarhaan?
TIMANDRA: Epäilemättä hän teki sen todistaakseen sinulle, että siellä
ei ollut ketään.
ALKIBIADES (hajamielisesti): Mahdollista kyllä. — (Kuin itsekseen.)
Jospa minä vaan voisin uskoa häneen! Jospa minä voisin!
(Vaipuu ajatuksiinsa. _Timandra_ lähestyy häntä hiljaa. Vaitiolo.)
TIMANDRA: Joku suru painaa sinua?
ALKIBIADES (käyden hänen käteensä): Timandra! Rakastatko minua?
TIMANDRA: Epäiletkö _sitäkin_, Alkibiades?
ALKIBIADES: En. — Mutta voisitko sinä rakastaa minua sittenkin, jos...
TIMANDRA: Jos mitä?
ALKIBIADES (vaikeasti): Jos meidän täytyisi joksikin aikaa erota
toisistamme?
TIMANDRA: Meidän! — (Tuskallisesti.) Sinä aiot matkustaa jonnekin?
Minne?
ALKIBIADES: Se voi käydä välttämättömäksi. Kaikki riippuu tuosta
kirjeestä. — St! Hiljaa! Ystävämme palajaa.
THRASYBULOS (tulee): Kuten sanoin, siellä ei ollut ketään.
ALKIBIADES: Ei ketään?
THRASYBULOS: Ei. Olet kuullut kummituksia. — Tässä tikarisi!
ALKIBIADES: Hyvä. Anteeksi, että vaivasin sinua. — Ja nyt pyydän sinua
tekemään kunniata pöydällemme. — (Tempaa pikarin pöydältä.) Astarten
malja!
THRASYBULOS: Ja meidän ihanan emäntämme malja! (Juo.) Ehkä tahdotte nyt
myöskin selittää minulle, mikä on oikeastaan tuo Astarte. Sama kuin
Aphrodite, eikö totta?
ALKIBIADES: Aphrodite on viileä, vedestä syntynyt. Astarte sitä vastoin
on syntynyt tulesta.
THRASYBULOS: Tulesta?
ALKIBIADES: Kaikki Aasian jumalat ovat tulesta syntyneet. Siksi on
heitä palveltava myöskin tulella! — Eikö totta, Timandra?
TIMANDRA (hymyillen): Tiedän ainoastaan, että heitä _on_ palveltava.
(Menee oikealle.)
ALKIBIADES: Tiedätkö, Thrasybulos, että maan tapa vaatii jokaisen
phrygialaisen naisen kerran vuodessa muukalaiselle antautumaan?
THRASYBULOS: Raakalaistapa!
ALKIBIADES: Sinä ylenkatsot Aasiaa? — Tiedäpäs, usein tuntuu minusta
kuin he kaikessa hurjuudessaan olisivat lähempänä luonnon
kaikkivaltiaan viisautta kuin me helleenit kaikessa tarkoin
määritellyssä sopusuhtaisuudessamme.
THRASYBULOS: Pelkään heidän viisautensa mahtuvan yhteen ainoaan
Pheidiaan kuvapatsaasen.
(Vaitiolo. _Alkibiades_ menee pilari-aukolle, vetää uutimet
syrjään ja katsoo uneksien yöhön, josta etäiset uhritulet
loimottavat.)
ALKIBIADES: Aasia! Kuinka minä rakastan sinun villiä rajattomuuttasi! —
(Nojaa uneksien pylvääsen.) Thrasybulos! Kuuletko tuota huminaa? Se
tulee kaupungista.
THRASYBULOS: Minä kuulen.
ALKIBIADES: Aasia! Tuhansin säikein on sydämeni sinuun kiinnitetty. —
(Vaitiolo.) Ystäväni, tiedätkö, mitä siellä nyt tapahtuu? Veli
sekaantuu veljeensä, isä tyttäreensä. Kansa täyttää kadut ja temppelit
He juovat, he tanssivat, he viileksivät itseään veitsillä, kaikki
samassa ilon ja yliluonnollisen intohimon myllerryksessä.
THRASYBULOS: He _ovat_ barbaareja.
ALKIBIADES (humoristisesti): Kentaureja! — Mutta he ovat onnellisia. He
sulavat sen kautta johonkin itseään suurempaan.
THRASYBULOS: Mikä se olisi?
ALKIBIADES: _Maailman henki_, Thrasybulos. Etkö tiedä, että siihen
hukkuminen itämaisten uskontojen mukaan on korkein onni yksilölle?
THRASYBULOS (vakaumuksella): Maailma on Ateena.
ALKIBIADES: Maailma on rajaton.
THRASYBULOS: Niinkuin barbaarien intohimot!
ALKIBIADES: Niinkuin ovat ihmisen mahdollisuudet. — (Vaitiolo. Vetää
uutimen takaisin pilari-aukon eteen ja astuu hitaasti alas.)
Thrasybulos!
THRASYBULOS: Niin, ystäväni?
ALKIBIADES: Onko sinulla jotakin itseäsi korkeampaa?
THRASYBULOS: On, sama kuin sinullakin, Alkibiades: Kansa, isänmaa.
ALKIBIADES: Ihmiskunta _voisi_ olla minun kansallisuuteni.
THRASYBULOS (taustaan osoittaen): Niidenkö tulien luulet tuolta
loimottavan?
ALKIBIADES (harvakseen): Ihmisvihan ja ihmis-ylenkatseen rovio palaa
minun päälaellani. (Reippaasti.) Aasian malja!
THRASYBULOS: Juon sen raskaalla sydämellä, jos Aasia on ryöstävä meiltä
Alkibiadeen.
(Vaitiolo. Molemmat istuivat. _Alkibiades_ ottaa kitaran käteensä
ja näppäilee sen kieliä hiljakseen.)
ALKIBIADES (deklamoi):
Toiset laulaa Teeban sotaa,
toiset phrygein ryskinää,
mieti en ma miekan otaa,
muuta tahdon ylistää,
voittaneet mua eivät laivat,
jalkaväki, ratsahat,
toiset voimat voiton saivat:
silmät kauniit katsoivat.
THRASYBULOS: Hyvä, hyvä, Alkibiades! — Vanhan Hellaan malja!