MARSYAS (tulee): Vihdoinkin! — (Tervehtii Timandraa barbaarisella
kohteliaisuudella.) Oh! Kauniimpi kuin milloinkaan! Mitä minä olen
sanonut? Onhan Astarte itse muotosi muovaellut.
TIMANDRA: Se on vaan tuo jumalainen juopumuksesi, joka kaikki asiat
silmissäsi kaunistaa. — Kirje!
MARSYAS: Minä vannon: humalani haihtuu heti sinun katsantosi edessä
kuin kalpea kuudan auringon auetessa. — (Lähennellen.) Tuo käsi...
TIMANDRA: Pois! Sinä lupasit mennä matkoihisi, heti kun olet antanut
minulle kirjeen. Tuleeko siitä mitään?
MARSYAS: Epäilemättä, kullan-kyyhkyläiseni, epäilemättä. — Mutta enhän
vielä ole antanut sinulle mitään kirjettä.
TIMANDRA: Siispä anna se minulle!
MARSYAS (lähennellen): Tämä olkapää...
TIMANDRA: Kirje!
MARSYAS: Välipuheen mukaan, västäräkkiseni, välipuheen mukaan. Tämä on
ohjesääntö: minä menen, _sitten_ kuin olen antanut sinulle kirjeen.
TIMANDRA: No niin?
MARSYAS: Nyt minä en anna sinulle mitään kirjettä: siis minä en
ollenkaan mene matkoihini. — Se on selvä.
TIMANDRA: Sinä vannoit...
MARSYAS: Juuri siksi. Vala on tuiki kallis ja pyhä asia... Näet itse,
että minun on sula velvollisuuteni jäädä.
TIMANDRA (tuskissaan): Jumalat, mitä pitää minun hänelle tekemän! —
(Kiivaasti.) Minä tahdon kirjeen, kuuletko, minä _tahdon_!
MARSYAS: Pikkuhiljaa, hienohelmaseni, pikkuhiljaa. Kirjeen annan minä
vain Alkibiadeelle. — Sinulle sitä vastoin... (Kaivaa povestaan esiin
kultaisen rannerenkaan ja pitelee sitä sormiensa välissä.)
TIMANDRA: En ole kyllin köyhä vastaanottaakseni lahjoja ... sinulta!
MARSYAS: Minulta? Mitä arveletkaan? Minäkö tuhlaisin noin turhan asian
vuoksi leluja, joilla voisi ostaa jo kokonaisen valtameren viiniä.
Ehei, hempukka! — (Irvistäen.) Tämä on vain pieni sulka sen kultalinnun
siivestä, joka juuri nyt pääsi päällä liihoittelee.
TIMANDRA (mittailee häntä katseellaan): Äänestä päättäen luulisi sitä
pikemmin vaakkuvaksi varikseksi.
MARSYAS: Se on sinulle vielä muniva kultaisia munia. — Tuon terveisiä
sinulle palatsista ... eräältä ystävältä!
TIMANDRA (kylmästi): Minulla ei ole ketään ystävää palatsissa.
MARSYAS: Monta, kaunis keijukaiseni, monta! Mutta niistä ei _nyt_
puhetta. — (Kuiskien.) Prinssi Smerdis lähettää sinulle tämän.
TIMANDRA: Minä en ota vastaan mitään lahjoja prinssi Smerdiiltä.
MARSYAS: Et varmaan ole oikein ymmärtänyt sanojani. Prinssi itse on
pyytänyt minua...
TIMANDRA: Tervehdä prinssi Smerdistä minun puolestani ja virka, että on
hyvin ystävällistä häneltä vielä muistaa vähäpätöistä tanssijatarta.
Mutta hänen lahjojansa minä en voi enkä saa vastaan-ottaa niin kauan
kuin asun Alkibiadeen katon alla.
MARSYAS: Sinä olet hullu, tyttöseni, pähkähullu! — Oikea prinssi,
ajattelepas! — Vai luuletko löytyvän sitä Phrygian tytärtä, jonka sydän
ei ilosta sylkähtäisi saadessaan tällaisen sanoman?
TIMANDRA: Niinpä antakoon hän lahjansa Phrygian tyttärille! Minun ainoa
iloni on Alkibiades.
MARSYAS (nauraen): Ethän tahtonekaan uskotella minulle rakastavasi
tuota maankiertäjää, tuota maantieylimystä, tuota keppikerjäläistä,
joka ei voi antaa sinulle edes uutta hametta Astarten juhlapäiväksi?
Mahdotonta.
TIMANDRA: Joskaan hän ei voi antaa minulle uutta hametta, kuten sanot,
antaa hän joka päivä minulle niin monta uutta todistusta
rakkaudestaan...
MARSYAS: ... että hän jättää sinut yksin kahden hämärän välille ja
lähtee itse päiväksi metsästämään! (Nauraa.) Tiedäpäs, jos nuo ovat
rakkauden todistuksia, joista puhut, mahtaa hän todellakin rakastaa
sinua sanomattomasti.
TIMANDRA (nyreästi): Se on totta. Hän olisi hyvin kyllä voinut jäädä
kotiin...
MARSYAS: Katsopas!
TIMANDRA: Minä tarkoitan: hän olisi voinut jäädä kotiin, _vaikka_ minä
itse pyysin häntä lähtemään.
MARSYAS: Siinä tapauksessa mahdat _sinä_ rakastaa sanomattomasti!
TIMANDRA: Niin teenkin! Entä sitten?
MARSYAS: Ei mitään. — Tulista rakkautta, kissa vieköön! Sangen
harvinainen tapa viettää lemmen jumalattaren juhlapäivää!
TIMANDRA (ylpeästi): Etkö luule rakkauteni olevan kyllin lujan
kestääkseen sekä kahden hämärän välin että sillä aikaa mahdollisesti
sattuvat viettelykset?
MARSYAS: Tietty se, tipuseni, tietty se. Varsinkin ne viettelykset,
jotka tulevat päivän-aikaan...
TIMANDRA: Mitä tarkoitat?
MARSYAS (silmää vilkuttaen): Hämärät lankeavat myös yön kauniin
kahdenpuolen...
TIMANDRA: Niiltä turvaa minut Alkibiades.
MARSYAS: Prinssi Smerdis tahtoo vielä tänä iltana tavata sinut.
TIMANDRA (kuin itsekseen): Prinssi Smerdis on vielä lapsi.
MARSYAS: Prinssi Smerdis on punainen ja valkea, hän on nuori ja
tuoksahtaa vielä tuoreelle vuohenmaidolle. Hän uneksii sinusta yöt
kuumat vuoteellaan...
TIMANDRA: Hän?
MARSYAS: ... ja hän ujostelee päivät sinun kuvajaistasi, joka seuraa
häntä kaikkialle, lammikoiden partaille ja linnan puistikoihin.
(Kiinnittää renkaan hänen käsivarteensa. _Timandra_ kuuntelee
viehättyneenä.)
TIMANDRA: Prinssi Smerdis?
MARSYAS: Sinä pääset hoviin...
TIMANDRA (nauruun purskahtaen): Voisihan luulla melkein, että teet omaa
rakkauden-tunnustustasi! — Kuulit, mitä sanoin: Alkibiades on minun
ainoa iloni ja autuuteni.
MARSYAS: Tätä vastausta en voi viedä palatsiin. Prinssi Smerdis...
TIMANDRA: Prinssi Smerdis on lähettänyt hävyttömän puolesta-puhujan.
Mene!
MARSYAS: Hänen lahjansa sallinet sinä kuitenkin jäädä tänne?
TIMANDRA: Hänen lahjansa olisi minulle kahle, vaikka kultainenkin.
Ota se!
MARSYAS: Mikä on annettu, on annettu. — (Viekkaasti.) Voithan kätkeä sen
vastaisia tarpeita varten.
TIMANDRA: Niinpä lasken minä sen tähän pöydälle ja lupaan, että se saa
olla siinä, siksi kuin prinssi itse on saapuva sitä noutamaan.
MARSYAS (hävyttömästi): _Se_ on parempi, _sen_ vastauksen voin minä
viedä palatsiin.
TIMANDRA: Konna! Poistu täältä!
MARSYAS: Päivänkukka, muista, missä juuresi ovat!
TIMANDRA: Missä?
MARSYAS: Loassa. — (Taustaan osoittaen.) Sinä olet tullut tuosta
suuresta kaupungista. Sen väenvilinään olet sinä jälleen jäljettömästi
häviävä.
TIMANDRA (heikosti huudahtaen): Ei, ei!