1) "La lettre, c'est l'homme" sanoo Cuvillier-Fleury (Posthumes et
revenants, Paris 1879, s. 256) juuri niiden kirjekokoelmain johdosta,
jotka Mériméeltä hänen kuolemansa jälkeen julkaistiin ja jotka
paljastivat maailmalle vallan uuden ihmisen, miehen, jolla oli
ihmisellisiä heikkouksia kuin muillakin ja joka melkein koko elämänsä
läpi rakasti nti Jenny Dacquin'ia (sen nimiseksi on n.k. "tuntematon"
toteennäytetty) kuin Petrarca aikoinaan ihanaa ja saavuttamatonta
Lauraansa.
Mérimée oli juuri maineensa kukkulalla ja n.s. muodissa, kun hän eräänä
päivänä sai parfymeeratun kirjeen eräältä nuorelta naiselta, joka oli
lukenut "Chronique de Charles IX" ja halusi sen johdosta lausua
ajatuksensa. Kirjeen alla luettiin nimi lady A. Seymour. Nuoresta
kirjailijasta oli kirje älykkäästi kokoonpantu ja häntä huvitti
antautua kirjeenvaihtoon tuon ihailijattarensa kanssa. Se kyllä
onnistuikin, mutta kun hän sitten haluaa saada nähdä viehättävän
kirjeenvaihtajan, niin ei se ollut niinkään helppoa. Ja juuri tämä
kirjeenvaihdon alku, jolloin kumpikaan ei vielä toisiaan oikein tunne,
vaan koettavat he kaikenmoisilla tavoilla päästä toistensa perille, on
todellakin hauska lukea. Rakkaus on taistelua ja tästä kirjeenvaihdosta
_Lettres à une Inconnue_, joka ilmestyi anonyymisesti v. 1873, se
varsinkin ilmenee. Alussa luuli hän olevansa tekemisissä englantilaisen
ylimysnaisen kanssa. V. 1840 sai hän vihdoin luvan tavata omituista
"tuntematonta" -- Lontoossa. Lady Seymouria ei hän kuitenkaan tavannut,
vaan sen sijaan nuoren, älykkään, kauniin ja sangen koketin impysen
nimeltä Jenny Dacquin, josta Mérimée tuon ensimmäisen kohtauksen
jälkeen ei muista muuta kuin että hänellä oli "juovikkaat sukat" ja
kauniit silmät, "pahat silmät", niinkuin Mérimée niitä nimittää
vaarallisuutensa vuoksi.
Mutta nti Dacquin osasi miellyttää kirjailijaamme yhtä paljo kuin lady
Seymour ja kirjeenvaihto jatkui yhtä hellästi ja hauskasti kuin
ennenkin. Nuori neiti oli todellakin rakastunut, vaikka hän sitä ei
uskalla oikein tunnustaa pelossa, että hän silloin joutuisi rakkautensa
esineen valtaan. Hän koettaa kaiken maailman keinoilla ja veikeilyn
rikkaalla asevarastolla saada nuorta kirjailijaamme pauloihinsa,
milloin ivalla, milloin hyväilyllä, milloin yrittämällä saada hänet
mustasukkaiseksi ilmoituksella, että hän aikoo naimisiin y.m.s. Mutta
jos on viisas toinen, niin ei ole tyhmempi toinenkaan. Mériméellä ei
ole halua avioliittoon, jonka onnesta hänellä on omat ajatuksensa. Hän
tahtoo että ollaan ystäviä ja pidetään toisistaan sellaisina. Ja kun
nti Dacquin ilmoittaa perineensä suuren omaisuuden koettaen sitäkin
asetta, niin toinen vain onnittelee häntä ystävänä arvellen, että
nythän te olette vapaa ja voitte tehdä mitä tahdotte. Paremmaksi
vakuudeksi kuvaa hän itsensä vanhaksi ja kärtyisäksi, josta olisi vain
ristiä puolisolle. Mérimée kyllä rakastaa hänkin, mutta omalla
tavallaan, "pas d'église". Viimeisenä keinona käyttää nti Dacquin vielä
sitä, että rupeaa hankkimaan itselleen kaikenmoisia kirjallisia tietoja
aloittaen kreikan kielen oppimisesta. Tämä onkin Mériméestä sangen
järkevää, hän hankkii kirjallisuutta ja antaa neuvoja, mutta lopulta
pelottaa häntä kuitenkin, että "te aiotte varmaankin vielä kirjoittaa
oppineen teoksen?" Emansipatsioonin ystäviä ei hän nim. juuri ole.
(Katso esim. Lettres à M. Panizzi, T. II, s. 339).
Sellaisiin pauloihin, ettei hän voisi käyttää vapauttaan tieteisiin ja
taiteisiin, ei hän mennyt, sillä "les plus grands philosophes
enseignent qu'il faut ne pas trop se préoccuper des femmes pour rester
plus libre et vaquer plus tranquillement à l'études des sciences"
(Lettres à M. Panizzi, T. II, s. 66). Kuinka hän sitte Kreikan
matkallaankin v. 1842 aina muistaa ystävätärtä, "amigo de mi alma", sen
olemme jo nähneet (siv. 96 ja 99). Sieltä palattua jatkuu suhde
edelleen ja sitä paremmilla enteillä, kun nti Dacquin nyt asuu
Pariisissa. Mérimée käy nyt tositeolla piirittämään, mutta niin
hienolla ja älykkäimmän Don Juan'in tavalla, että on melkein
käsittämätöntä, kuinka nti Dacquin sittenkin piti puolensa. En tahdo
antautua kaikkia yksityisseikkoja kuvaamaan, vaikka tällaisen suhteen
kuvaus voisi olla opettavainen kaikille rakkauden psykologiian
tutkijoille. Milloin yhdyttiin taidekokoelmia katselemaan Louvressa tai
muualla, milloin tehtiin pitkiä kävelyretkiä Pariisin ympäristössä,
milloin tavattiin toisensa oopperassa tai teaatterissa j.n.e. Toinen
uneksi vapaata rakkautta, toinen avioliittoa. Molemmat rakastivat
toisiansa; miks'eivät he siis voineet mennä naimisiin? Filon vastaa
tähän "par ce qu'il était en puissance de deux femmes: sa mère et
M----", josta viimeksi mainitusta olen jo huomauttanut siv. 154.
Kaikesta siitä päättäen, mitä Mérimée rakkaudesta ja avioliitosta
puhuu, täytyy mielestäni sentään ainakin yhtä suurena vaikuttimena
ottaa lukuun hänen n.s. monihyväisyytensä. Sillä jos kerran tahto olisi
ollut varma, niin kyllä muut esteet olisivat olleet poistettavissa.
Kaikissa tapauksissa jatkui tämä kuutamorakkauden suhde edelleen ja
molemmat koettivat tyytyä "henkiseen toveruuteen", joka yhtä lämpimänä
ja puhtaana säilyi Mériméen kuolinpäivään saakka. Sen, mistä tämä
moitti ystäväänsä Ampèreä, joka oli koko ijäkseen joutunut ihanan rva
Récamier'n pauloihin (siv. 54), sai hän nyt itse kokea, vaikka hän
tosin aina lienee säilyttänytkin suuremman vapauden.
"Lettres à une Inconnue" ovat todellakin hauskoja niinhyvin sen vuoksi,
että Mérimée niissä puhuu niin paljo kaikista aikansa henkilöistä ja
tapahtumista, kuin senkin tähden, että "l'auteur de Colomba y révèle
les secrets de sa vie, de ses travaux, de ses sentiments", kuten Le
soir-lehti (3 p. jouluk. 1874) siitä sanoo arvellen lopuksi: "Si les
oeuvres rares qu'il a laissées font admirer le maître en l'art
d'écrire, les Lettres font estimer et aimer l'homme". Mérimée, joka oli
unelmoinut niin monta kaunista iltaa nti Dacquin'in kanssa, hoiteli
loppuun saakka tätä rakkautta "comme un rosier sur une tombe, et
jusqu'au bout, il aima à respirer les fleurs de ce rosier-là". Nti
Dacquin taas, jota muutamat vähemmän hienotuntoiset arvostelijat ovat
koettaneet tehdä epäluulonalaiseksi ja epäilyttäväksi (Pontmartin),
säilytti vapautensa, pysyi naimatonna ja julkaisi saamansa kirjeet
voittaen näin kirjallishistoriassa huomatun sijan Petrarcan, Goethen
y.m. mainioiden miesten rakastajattarien rinnalla.
"Tuntemattoman" kirjeet joutuivat epäilemättä tulen uhriksi siinä
tulipalossa, joka v. 1870 tuhosi Mériméen asunnon Pariisissa. Tämä
omituinen suhde on ihmisiä kuitenkin siinä määrässä huvittanut, että
moneen kertaan on julkaistu kirjekokoelmia, jotka muka oli löydetty ja
"tuntemattoman" kirjeiksi huomattu. Sellainen yritys tehtiin jo v.
1874, jolloin "Lettres de l'Inconnue" anonyymisesti ilmestyi; sen
tekijä lienee J. Marie Cournier. Lontoossa ilmestyi v. 1889 niinikään
nimettömästi kirjekokoelma "Author's love" samassa tarkoituksessa,
mutta se todistettiin pian vääräksi. Ilmestyessään herättivät "Lettres
à une Inconnue" suurta huomiota ja erilaisilla tunteilla se
vastaanotettiin. Myöskin runoilijat ovat sen johdosta lyyraansa
tarttuneet.
2) Eräs toinen kirjekokoelma, josta niinikään jo on ollut puhe (s.
169), ilmestyi v. 1875 nimellä "Lettres à une autre inconnue",
joka hyvin pian tunnettiin puolalaiseksi kreivittäreksi, Lise
Przedzewskaksi. Nämä kirjeet, jotka alkavat v:sta 1865 ja jatkuvat
vuoteen 1870, ovat vallan toisellaisia kuin nti Dacquin'in. Näissä
näytäkse Mérimée täydellisenä hovimiehenä, lauseet ovat hienot ja sirot
ja avomielisyys on paljo vähempi, mutta sama mieltymys naisluonteiden
tutkimiseen ilmestyy näissäkin. Henkensä pirteydeltä pysyi hän
viimeiseen hetkeensä nuorena, rakastaen galanteriaa ja suloisia
muistojaan. "Qui ne veut point vieillir doit aimer les femmes, et, pour
bien les aimer, il faut les aimer toutes", sanoo Blaze de Bury tämän
johdosta (Esipuhe mainittuun kirjekokoelmaan, s. LII). Jokaisen naisen
sydän haluaa tulla analyseeratuksi, sanotaan. Mérimée taas puolestaan
oli aina valmis tähän toimeen. Ja heti oli hän valmis rupeamaan cour
d'amour'inkin sihteeriksi, kun kreivitär Lise häntä siihen pyysi. De
Bury tietää, että siihen myöskin kuuluivat Octave Feuillet ja Jules
Sandeau ja että siellä huviteltiin runoilemisella, lausumisella,
lukemisella y.m. Pian matkusti kreivitär sentään pois ja Mérimée, joka
nähtävasti oli ehtinyt häneen mielistyä, jatkoi kirjeenvaihtoa ihanan
muuttolinnun kanssa valitellen, että "il faut beaucoup de résignation
quand on est votre adorateur; autant vaudrait adorer une hirondelle".
He kirjoittelivat usein toisilleen, antoivat toisilleen kaikellaisia
lahjoja, tapasivat toisensa milloin Cannes'ssa, milloin Nizzassa. Ja
nuorta veikeätä kreivitärtä huvitti kovasti koketteerata vanhalle
kohteliaalle hovimiehelle ja saada tunnetulta kirjailijalta kirjeitä;
tätä välistä oikein pelotti "ce beau papillon fait pour le soleil".
Kreivitär matkusti sentään jälleen tiluksilleen Podooliaan ja silloin
pääsi Mériméekin rauhaan.
3) Kolmas kokoelma Mériméen kirjeitä, "Lettres à M. Panizzi",
julkaistiin, kuten jo olen maininnut, v. 1881 ja sisältävät ne varsin
huvittavia ja runsaita tietoja toisen keisarikauden henkilöistä ja
tapahtumista. Niiden sisällyksestä olenkin jo suureksi osaksi pitkin
matkaa tehnyt selkoa ottamalla sieltä otteen toisensa perästä.
Mériméetä amatöörivaltiomiehenä ne varsinkin hyvin valaisevat.