Sen keisarikruunun, jonka Napoleon verellä ja kavalluksella oli
vuoden 1852 valtiokeikauksella anastanut ja jonka perijäksi hänelle
puolisonsa Eugénien kanssa neljä vuotta myöhemmin syntyi poika, oli
hän Kriminsodan loistavalla päätöksellä verhonut sellaiseen
maineen ja voiton kehään, että se todellakin häikäisi useiden
ei-bonapartelaistenkin silmät ja lepytti monta hänen vaarallistakin
vastustajaa. Ranska oli nyt äkkiä kohonnut Euroopan ensimmäiseksi
valtioksi ja Napoleon suuren veljenpojan edessä oli Venäjän mahtavan
tsaarinkin täytynyt nöyrtyä. Ja kun tämän sotaisen kunnian lisäksi,
joka tietysti teki sotaväen valtaistuimen uskolliseksi vartijaksi,
tuli viisas ja kaikissa suhteissa maalle hyödyllinen sisäispolitiikka
suuntautuen etupäässä alemman kansan hyväksi, niin ei ole
ihmettelemistä, jos Tuileriessä uskallettiin niin huolettomia päiviä
viettää kuin X:ssa luvussa olen lyhyin piirtein koettanut kuvata.
Hallitusmuotokin, joka juuriltaan oli perustuvinaan suuren
vallankumouksen periaatteihin, siinä kun näet yleiselle
kansanäänestykselle myönnettiin painava merkitys, oli itse teossa
kuitenkin sellainen, että kaikki todellinen valta oli hallitsijalla ja
kansalla ainoastaan tarpeellinen vallan varjo. Tulevaisuus näytti siis
sangen valoisalta ja rauhallinen työ kehitti valtakunnan sisällistä
vaurastumista.
Mutta Napoleon III oli myöskin aatteiden mies ja hänellä oli mielestään
suurempi kutsumus maailmassa. Suurelta sedältään oli hän muka
saanut tehtäväkseen auttaa Euroopan liittovallan muodostumista
kansallisuuksien perustuksella ja tällainen tehtävä ilmausikin jo ennen
kuin osattiin sitä aavistaakaan. Itaaliassa levisi levenemistään pikku
valtioiden yhdistämisen aate ja kun "Itaalian Bismarck" kreivi Cavour
piakkoin näki mahdottomaksi suoriutua tästä tehtävästä ilman vieraan
apua, tarjousi Napoleonille kuin itsestään tilaisuus esiytyä
kansallisuusaatteen palveluksessa vapauttamalla tuon sorretun maan
Itävallan raskaan ikeen alta. Tietysti liittyi tähän sekautumiseen
myöskin toivo laajentaa Ranskan rajoja ja täten taas lisätä
valtiollista mainetta ja lujittaa valtioistuimen perinnöllisyyttä.
Historiasta tunnemme, kuinka loistavasti Ranskan joukot taistelivat
Magentan ja Solferinon luona Napoleonin oman johdon alaisina, tappelut,
jotka tekivät keisarista kansallissankarin. Ainoastaan papisto ja
hartaimmat paavin ystävät vainusivat jo vaaraa Vatikaanille ja kävivät
levottomiksi.
Mérimée, joka suurella innolla seurasi sodan valmistuksia ja toivoi
takaisin nuoruutensa voimia voidakseen sotilaana "voir un des
spectacles toujours beaux, le réveil d'un peuple opprimé",[379] kuvaa
valtiollista tilaa Ranskassa näiden voittojen jälkeen seuraavilla
lyhyillä piirteillä: "Jamais le gouvernement n'a été plus facile. Les
républicains sont convertis pour la plupart; mais les salons, les
belles dames et les beaux messieurs sont toujours mauvais. Les dévots,
de leur côté, se remuent et déclament contre une guerre impie".[380]
Mutta vaikkapa Napoleonilla olikin puolellaan rahvas ja sotilasto, niin
pelkäsi hän sentään papistoa, jonka kannatus oli tärkeä hänelle vielä
nytkin samoin kuin valtaistuimelle pyrkiessäkin. Ja sen vuoksi alkoi
hän aavistaa pahaa koko sodasta ja solmi yht'äkkiä Villafrancan
rauhansopimuksen, joka todellakin oli omiansa herättämään
tyytymättömyyttä omassakin maassa Itaalian vapautuksen ystäväin
keskuudessa. Mériméestä on myöskin varmaa "que personne ne sait ce
que veulent dires les bases du traité" ja että "la guerre n'a pas
produit un grand résultat". Hänen mielestään kursailtiin vallan
turhanpäiväisesti paavin kanssa; hänelle olisi pitänyt panna kova kovaa
vastaan ja pakottaa hänet myöntymään Itaalian yhdistymistuumaan. Eikä
hän käsittänyt tai tahtonut käsittää, että Napoleonia toiselta puolen
jo alkoi arveluttaa uuden suurvallan syntyminen ja sen läheinen
naapurius. Hän vain sättii Ranskan pappispuoluetta kaiken onnettomuuden
syyksi ja ottelee kiivaasti paavinmielisen keisarinnan kanssa Ranskan
menettelystä Rooman suhteen.[381]
Kun Garibaldi astuu näyttämölle, innostuu hän alussa häntä kovasti
ihailemaan. "J'envie les émotions pittoresques de ce gaillard-là"
kirjoittaa hän Panizzille. "Il n'y que moi, ici, qui m'intéresse à son
expédition. Elle me plaît, parce que j'aime les romans et les
aventures". Mutta itse teossa on hänestä sentään surullista, että
keskiaikainen romaanisankari voi sytyttää koko Euroopan ilmiliekkiin.
Vielä kesäkuussa v. 1860 on hänestä Garibaldin retki "une des plus
drôles d'histoires", mitä hän ikinä on nähnyt. Ja kun tämä mainio
sankari sitten Sisiilian kukistettuaan ja Viktor Emanuelin rinnalla
voitettuun Neaapeliin ratsastettuaan loukkautuneena siitä, ettei
hänelle annettu maaherran virkaa, vetäytyy pois näyttämöltä, tekee hän
Mériméen mielestä ihan oikein, sillä "son affaire est de se battre, et
il n'entend rien à organiser".[382] Mutta kun Garibaldi ennen pitkää
astuu uudelleen esiin suorittamaan vapautustyönsä loppuun, muuttuu
Mériméen mieliala häntä kohtaan täydellisesti, sillä nyt hän uhkaa
häiritä koko Euroopan rauhaa "en montrant le fantôme de la Révolution",
ja tästä lähtein nimittelee hän kirjeissään sankaria milloin "le fou",
milloin "l'instrument de Mazzini", milloin "le mauvais génie de
l'Italie", tai "le rois des niais" j.n.e. Tämä käsitys se varmistuu
hänellä päivä päivältä niin, että hän jo joulukuussa pitää Garibaldia
Itaalian vaarallisimpana vihollisena, "ennemi d'autant plus dangereux
qu'il a toutes les qualités qu'il faut à un révolutionnaire, même celle
d'être niais et de se faire l'instrument des plus détestables coquins.
Il y dans toutes les révolutions de ces gens-là, et ce sont ceux-là qui
font le plus de mal".[383] Ja kun hän vihdoin vielä rupeaa
kirjoittelemaan kirjeitä "dans le style détestable de mélodrame" ja
tekemään valtiollisia matkoja (Englantiin v. 1864), niin on Mériméestä
hänen tyhmyytensä mitta kukkurillaan; hän kummastelee vain, ettei löydy
ketään "qui fasse justice de ce cerveau brûlé", jolle "tyhmyydet ovat
yhtä luonnollisia kuin omenapuulle omenain kantaminen". Mihin tämä viha
oikeastaan perustuu, käy selville Mériméen kirjeestä Panizzille 1
päivältä toukokuuta 1864, jossa hän sanoo tietävänsä, että Garibaldi "a
promit la république à la France et fraternisé avec Ledru-Rollin". Ja
kun tunnemme Mériméen monarkkiset mielipiteet ja tiedämme, että hän
todellakin oli "kuningasmielisempi kuin itse kuningas", niin emme enää
kummastele tätä mielenmuutosta Garibaldia, vapauttajasankaria kohtaan.
Olen jo huomauttanut, ettei Villafrancan rauha ollut omiansa Ranskan
vastustuspuoluetta tyydyttämään. Tosin tuottivat ranskalaisten aseiden
voitot Kiinassa, Kotkinkiinassa ja Syyriassa taas uutta mainetta
keisarivallalle; mutta siitä huolimatta alkoi vasemmisto ennen pitkää
taas meluta. Tukkiakseen heiltä suut lupaili Napoleon, jonka
nimenomaisiin periaatteisiin kuului kasvattaa Ranskan kansa Englannin
mallin mukaiseen, vapaaseen ja perustuslailliseen hallitusmuotoon,
vastustuspuolueelle uusia myönnytyksiä kokoutumis- ja painovapauden
suhteen. Mériméetä eivät ne ollenkaan miellyttäneet, sillä hän näki
niissä tulevaisuuden vaaran ja -- vallankumouksen enteitä.[384] Kaikki
myönnytykset ovat hänestä hyödytöntä järjettömyyttä: "Le résultat ne
peut être que _verba_. Je voudrais pouvoir ajouter _praetereaque
nihil_, mais vous savez qu'en France, après les mots, viennent les
révolutions".[385]
Kuinka pitkälle näkevä silmä Mériméellä oli, sen todistaa toisen
keisarikauden valtiollinen loppuhistoria ilmielävästi. Kaikki tiedämme,
että Napoleonin auringon pimennys alkaa surullisesta Meksikon jutusta,
jolla oli tarkoituksena hankkia Ranskalle ensimmäisen luokan
vasallimaa, vaan joka niin äkkiä sai verisen ja onnettoman lopun. Siitä
alkaen ei luottamus Tuileries'n "sfinksiin" enää ollut niin
järkähtämätön alemmassakaan kansassa. Ja kun sen lisäksi tulivat
keisarin epäonnistuneet välitys-yritykset Puolan asioissa (v. 1863),
eperoiminen Preussiläis-tanskalaisen sodan aikana seuraavana vuonna ja
näihin aikoihin näyttämölle astuvan Bismarckin loistavat voitot
pohjoisen Saksan yhdistämisessä (v. 1866) ynnä vihdoin Luxembourgin
ostojutun tyhjiin raukeaminen samaisen rautakanslerin sekautumisen
johdosta, niin oli vastustuspuolueen jo helpompi taitavien johtajiensa
Ollivier'n, Thiers'in ja Jules Favren avulla todistaa kansalle, ettei
nykyinen keisarivalta ollut maalle siunaukseksi. Jopa uskalsi Thiers,
jota Mérimée muuten aina ihailee valtiollisena näyttelijänä, vaikka hän
moittiikin häntä valtiollisten aatteiden puutteesta, pikkumaisista
intohimoista ja horjuvasta kannasta,[386] lausua julki nuo kuuluisat
sanansa, että "Ranska nyt oli vajonnut kolmannen luokan valtioksi".
Aineeni ulkopuolella on luonnollisesti ruveta objektiivisen historian
perustuksella tekemään seikkaperäisesti selkoa vastustuspuolueen
asteittaisista voitoista ja Napoleonin peräytymisestä siksi, kunnes hän
vihdoin joulukuussa 1869 yleisen kansanäänestyksen varjolla myönsi
Ranskalle täydellisen perustuslaillisen hallitusmuodon vastuunalaisten
ministerein kanssa ja tarjosi ministeristön muodostamisen pahimmalle
vastustajalleen Ollivier'lle. Sitä vastoin luulen valaisevani ainettani
ja Mériméen kykyä selväjärkisenä valtiollisten ynnä yhteiskunnallisten
olojen tarkastelijana, jos tekemällä muutamia otteita hänen
laajaperäisestä kirjeenvaihdostaan annan hänen omalta kannaltaan kuvata
olojen kehitystä.
Mérimée oli siinäkin vallan napoleonilaisella kannalla, että hän piti
kansallisuuskysymystä vuossadan tärkeimpänä pyrintönä, vaikk'ei hän
hyväksynytkään niitä keinoja, joita kansallistunto eri maissa käytti
hyväkseen tarkoitusperiänsä voittaakseen. "Il est évident que la
question des nationalités est à présent ce qu'était la réforme
réligieuse au 16:e siècle, une grande et belle idée revêtu de formes
assez niaises" kirjoittaa hän 19 p. toukokuuta 1861 ystävälleen
Lontoossa. Koko Euroopassa kuohuu ja kiehuu hänen mielestään noina
aikoina eikä tämä "malaise général" voi hävitä ilman "une catastrophe
et une grande modification de la carte".[387] Mitä taas Ranskan
sisäispolitiikkaan tulee, niin nauttii keisari kyllä (v. 1862) vielä
melkoisessa määrin alemman kansan suosiota, mutta "ou souffre de la
crise monétaire, de la crise alimentaire, de la crise réligieuse". Ja
näiden aikana "l'anarchie fait des progrès". Kun Port-Saint-Martin'in
teaatterissa 22 p. huhtikuuta näytellään Victor Sejourin "Les
volontaires de 1814", niin peljätään sen johdosta hirmuista meteliä,
"car, maintenant, c'est au spectacle qu'on fait de l'opposition". Syynä
kaikkeen on, että "le socialisme fait des progrès et la bourgeoisie,
qui ne souvient plus de 1848, est de l'opposition et aide à scier la
branche sur laquelle elle est assiégée".[388] Ja kun hallitus ei tee
mitään vastustaakseen sosialismia ja kun painovapauttakin vain
laajennetaan, niin ei siitä voi seurata muu kuin vallankumous. Senpä
vuoksi hän jo 13 p. huhtikuuta 1864 voi kirjoittaa ystävälleen
Panizzille, että "nous avons un pied dans la révolution". Ja hänen
vanha ystävänsä Thiers "est devenu à peu près républicain,
vraisemblablement parce qu'il espère être nommé président à son
tour".[389] Yhä selvemmäksi käy hänelle, että vallankumouksen täytyy
tapahtua vielä hänen eläessään "dans les dernières années de notre
vie", sillä "le plus grand malheur qui puisse arriver à un peuple est,
je crois, d'avoir des institutions plus avancées que son
intelligence".[390]
Ja yhtä varmaksi käy hänelle myöskin se, että vallankumous tulee jonkun
sodan jälestä. Milloin vilahtelee hänen kirjeissään jo Bismarckin
mahtava persoonallisuus, johon hän syksyllä v. 1865 on Biarritzissa
tutustunut ja joka hänestä on jo silloin tämän vuosisadan ainoa
todellisesti "suuri mies",[391] sillä hän on voimakas, tietää mitä
tahtoo, ei ole vähintäkään naivi, vaan on "absolument dépourvu de
gemüth, mais plein d'esprit".[392] Milloin taas vainuaa hän
historiallisella älyllään, että sodan aihe on tuleva Espanjasta, missä
"depuis la mort de Narvaêz, la chose est très probable".[393] Piakkoin
selviää hänelle kuitenkin, että jos vastustuspuolue tulevissa vaaleissa
-- kirje on Panizzille 1 p. syyskuuta 1868 -- pääsee kovin mahtavaksi,
niin täytyy ehkä keisarin tukalasta asemastaan pelastautuakseen koettaa
"engager une guerre" välttääkseen sisäistä mullistusta. Mutta aihe on
epäilemättä tuleva "par les traîneurs de sabre à Berlin".
Olen hiukan laveammasti tahtonut kuvata Mériméetä
amatööri-valtiomiehenä sen vuoksi, että hänen muut biograafinsa
ovat mielestäni liian vaillinaisesti tätä puolta hänen elämässään
valaisseet. Lukija ehkä kummastelee, miten hänellä voi olla niin tarkka
silmä asiain menoa havaitsemaan ja mistä hän sai tietonsa
valtiollisista asioista, koska hän, vaikka elikin niin läheisessä
yhteydessä hovin kanssa, sentään aina valittaa, ettei siellä
valtioseikoista paljo koskaan puhuttu ja ettei Napoleon III:lta hänen
parhaimmatkaan ystävänsä voineet urkkia minkäänlaisia salaisuuksia. On
kuitenkin muistettava, että hän oli tuttava useimpain senaikuisten
valtiomiesten kanssa sekä Ranskassa että ulkomailla ja että hän
varsinkin ministeri Fouldin ja Thiers'in kanssa oli niin hyvä ystävä.
Sitä paitse oli hän, niinkuin jo olemme nähneet, sekä historiallisten
tutkimustensa että persoonallisten kokemustensa (v. 1848) kautta
teroittanut silmänsä huomaamaan, minkälaiset olot ja tilat
vallankumousta ennustivat.
Muutamat ehkä kummastelevat myöskin sitä, ettei Mérimée, joka
kirjeissään varsinkin Panizzille osotakse niin huvitetuksi politiikasta
ja joka, kuten luulen näyttäneeni, myöskin ymmärsi sen moninaisia
vaiheita, kuitenkaan antaunut varsinaiseksi valtiomieheksi, pyrkien
esim. lähettilääksi johonkin suurvaltojen hoviin. Filon, ainoa Mériméen
biograafeista, joka tätä puolta hänen elämässään on kosketellut,
arvelee myöskin, että hän epäilemättä olisi sopinut "dans une de ces
grandes situations où l'éloquence est un défaut et où le talent
d'écrire est, au contraire, plus qu'une grâce et un ornement".[394]
Syynä siihen, ettei Mérimée koskaan joutunut politiikan palvelukseen,
mainitsee hän sen, ettei tämä ollut naimisissa ja että Napoleon liian
hyvin tunsi kirjailijain sopimattomuuden tällaiseen ammattiin.
Luultavasti voidaan kai nämäkin seikat jonkunlaisina syinä esittää,
mutta mielestäni on kuitenkin parhain ja pätevin syy se, ettei Mérimée,
jolla omien sanojensa mukaan ei ollut vähintäkään "prétention de jouer
un rôle dans le spectacle d'histoire", ikinä olisi tällaiseen
suostunut. Mielipiteensä valtio- ja edusmiehistä on hän niin selvästi
ja useasti lausunut, että voimme pitää varmana, ettei häntä
vähimmässäkään määrässä huvittanut antautua valtiolliseksi
näyttelijäksi, jonka täytyy joka hetki muistaa ruhtinas Talleyrand'in
kuuluisaa lausetta.[395] Mérimée rakasti edellä kaikkea persoonallista
vapauttaan ja hän oli vallan tyytyväinen siihen, että sai
"ensimmäisestä looshista" katsella historian tapahtumia.
Elämä tässä "ensimmäisessä looshissa" oli kuitenkin, noiden moninaisten
ulkomaisten tappioiden ja sisällisten rettelöiden johdosta vähitellen
muuttanut melkoisesti muotoansa. Ei tehnyt enää mieli tanssimaan
tulivuoren juurella eikä keskustelemaan lemmenseikkailuista cour
d'amour'issa, kun mahtavat tummat pilvet saartoivat valtiollisen
taivaan rantoja. Hovin suuri huvimestari, v. 1862 herttuaksi koroitettu
Mornykin oli maaliskuussa v. 1865 kuollut, jättäen ainakin hovipiirissä
yleisen surun ja kaipauksen jälkeensä.[396] Mérimée, joka edelleen
vierailee hallitsijaparin luona, vuoroin Tuileriessä, Compiègnessä,
Biarritzissa ja Saint-Cloud'ssa, tekee päivä päivältä yhä surullisempia
havaintoja. Elokuussa 1864 kirjoittaa hän Panizzille, että siellä vielä
tanssittiin, mutta "fort tristement"; lokakuussa samana vuonna oli
"tout fort triste, plus même que vous (Panizzi) ne pouvez l'imaginer",
mutta hän ei tahdo sen maailmalle tiedoksi tulevan, sillä hän lisää:
"mais n'en dites mot à personne". Keisarinna elää "très rétirée et
presque toujours seule" ja koko talon elämä on muuttunut: "on est moins
gai, mais on est plus calme". Keisari itse osaa tietysti paremmin
peittää muuttuneen mielentilansa, mutta keisarinna, jonka Mérimée
luulee "muutamassa vuodessa oppineen ymmärtämään paljo asioita ja
ihmisiä", on kerrassaan menettänyt entisen luonteensa, josta hän
niin paljo piti. "Il n'y a plus d'Eugénie, il n'y a plus qu'une
impératrice", kirjoittaa hän syyskuussa v. 1865 Panizzille. "Je plains
et j'admire". Ja jos hovissa onkin vieraita, niin ei enää tanssita, ei
näytellä arvoituksia eikä muita sellaisia, vaan tutkitaan tiedemiesten
avulla taivaankappaleita y.m.s. "On a passé le temps assez gravement
sans charades ni facétie semblable. Il n'y a eu qu'une lanterne
chinoise dont M. Leverrier, l'astronome, était le montreur. Il nous a
fait voir des photographies de la lune et des planètes comme on montre
à la foire les sept merveilles du monde".[397]
Mérimée puolestaan ei noita huvituksia myöskään enää kaivannut, sillä
hän alkoi jo tuntuvasti vanhentua ja terveydeltäänkin heikontua. Mutta
jotakin tahtoi hän sentään tehdä haihduttaakseen hyvän ystävättärensä
keisarinnan huolia. Toisen keisarikauden hovi ei koskaan ollut mikään
kirjallinen ja taiteellinen yhtymispaikka sanan oikeassa merkityksessä
eikä Napoleonin onnistunut parhaimmallakaan tahdolla kohottaa runouden
tilaa samalle kannalle, millä se vuossadan alkupuoliskolla oli
ollut.[398] Mutta sekin vähäinen kirjailija- ja taiteilijapiiri, jonka
keisarinna suurella vaivalla oli saanut kootuksi valtaistuimensa
kaunistukseksi, harveni harvenemistaan, niin että Mériméellä
loppuvuosina todellakin oli syytä valittaa, ettei hovielämä enää ollut
"assez littéraire" ja että sieltä vähitellen katosi "toute espèce de
goût pour les amusements intellectuels". En tiedä teenkö väärin
otaksuessani tämänkin vaikuttaneen siihen, että Mérimée vanhoilla
päivillään vielä ryhtyi kyhäilemään novelleja. Rva Seniorille. joka
eräässä kirjeessään oli kehoittanut häntä kirjoittamaan kertomuksia,
vastasi hän v. 1855, että hän luulee kirjoittaneensa jo liiaksikin ja
eräässä toisessa kirjeessään arvelee hän, että nyt on jo toinen aika
eikä hän tälle ajalle osaa kirjoittaa. "Tuntemattomalle" hän kuitenkin
elokuussa v. 1860 ilmaisee, että "j'ai quelquefois envie de faire un
roman avant de mourir, mais tantôt le courage me manque, tantôt, quand
je suis en bonne disposition, on me donne des bêtises administratives à
arranger".[399] Ja jotakin kertomusta kai hän valmistelikin näihin
aikoihin, koskapahan hän marraskuussa samana vuonna Panizzille
kirjoittaa: "J'étais allé travailler à la seconde partie de mon roman.
Je crois que c'est la dernière. La fin ne vaut pas le commencement.
Cependant il a commencé par la fin".[400]
Mitä romaania hän tällä tarkoittaa sitä en ole saanut selville. Ettei
se ollut yksikään niistä novelleista, jotka häneltä myöhemmin on
julkisuuteen tullut, käy luullakseni alempana selville. Ensiksikin ei
se voinut olla _La Chambre bleue_, joka hänen oman ilmoituksensa mukaan
valmistui syyskuussa 1866, sitä todistaa mielestäni, paitse pitkä
väliaika, myöskin "tuntemattomalle" osotettu kirje 5 päivältä
marraskuuta 1866, jossa hän selittää miten hän tuli mainitun novellinsa
kirjoittaneeksi: "Étant à Biarritz, on disputa, un jour, sur les
situations difficiles où on peut se trouver, comme par exemple Rodrigue
entre son papa et Chimène, mademoiselle Camille entre son frère et son
Curiace. La nuit, ayant pris un thé trop fort, j'écrivis un quinzaine
de pages sur une situation de ce genre. La chose est fort morale au
fond, mais il y a des détails qui pourraient être désapprouvés par
monseigneur Dupanloup. Il y a aussi une petite pétition de principe
nécessaire pour le développement du récit: deux personnes de sex
différent s'en vont dans une auberge; cela ne c'est jamais vu, mais
cela m'était nécessaire, et à côté d'eux, il se passe quelque chose de
très-étrange. Ce n'est pas, je pense, ce que j'ai écrit de plus mal,
bien que cela ait été écrit fort à la hâte. J'ai lu cela à la clame du
logis", s.o. keisarinnalle.[401]
Kertomus onkin omistettu hänelle nimellä "A la madame de la Rhune",
keisarinna kun inkognito-matkoillaan toisinaan käytti kreivitär de la
Rhunen nimeä ja Rhune taas on kaunis vuoren kukkula Biarritzin luona.
Nimensä alle kertomuksen lopussa oli Mérimée nähtävästi tarkoituksella
lisännyt: "bouffon de Sa Majesté", seikka, joka niinikään mielestäni
tukee mielipidettäni niistä vaikuttimista, jotka saivat hänen
lankeamaan tähän "nuoruuden syntiin", kuten hän itse sitä nimittää.
Novellissaan La Chambre bleue ei Mériméellä todellakaan näy olleen
mitään muuta tarkoitusta kuin pitää kuulijaa jännityksessä ja lopussa
vallan odottamattomalla päätöksellä hämmästyttää häntä. Juoni, joka
perustuu kokonaan pelkälle erehdykselle, on muuten taidolla sommiteltu
ja muutamat hienot psykoloogiset piirteet osottavat vanhan mestarin
käsialaa.
Vaikka Mérimée ylempänä siteeraamassani kirjeessä tästä kertomuksestaan
sanookin, että "ce n'est pas, je crois, ce que j'ai écrit de plus mal",
ei hän kuitenkaan katsonut sen soveltuvan julkaistavaksi ainakaan hänen
eläessään. Syyt siihen ilmenevät seuraavasta kohdasta hänen kirjeessään
"tuntemattomalle" 3 päivältä tammikuuta 1867: "Il n'est nullement
question ni à propos de l'imprimer. Comme il n'y a rien dans cette
oeuvre qui soit en faveur du pouvoir temporel du pape, je craindrais
qu'on ne la reçût pas avec bienveillance". Samaa vakuuttaa hän
ystävälleen Albert Stapferillekin lisäten vain, että tällainen työ on
häntä kovasti huvittanut.[402] Painosta ilmestyikin se vasta tekijän
kuoleman jälkeen v. 1871.[403]
Samassa tarkoituksessa kuin "La Chambre bleue" on epäilemättä Mériméen
seuraavakin novelli "Ours" tahi, kuten hän sen myöhemmin risti "Lokis"
syntynyt. Sitä todistaa osaltaan sekin seikka, että myöskin Lokis on
keisarillisten luona vieraillessa ainakin suurimmaksi osaksi
kirjoitettu. Kirjallisuuden historioitsijoille on hauskaa, että
Mérimée, joka nuorempana ei virka juuri sanaakaan kaunokirjallisten
teostensa syntymästä, myöhempinä aikoinaan niistä ystävilleen
mielellään kertoilee yksityisseikkoja. Niinpä kirjoittaa hän tästäkin
uudesta novellistaan, joka muuten näkyy häntä tavattomasti huvittaneen,
eräässä kirjeessään "tuntemattomalle" seuraavaa: "Pendant que j'étais à
Fontainebleau, il m'est arrivé un accident étrange. J'ai eu l'idée
d'écrire une nouvelle pour mon hôtesse -- tässä hän lausuukin suoraan
tarkoituksen ilmi -- que je voulais payer en monnaie de singe. Je n'ai
pas eu le temps de la terminer; mais, ici (Pariisissa), j'y ai mis le
mot fin auquel je crains qu'on ne trouve des longueurs. -- Lorsque
j'étais dans le château, on lisait des romans modernes prodigieux, dont
les auteurs m'étaient parfaitement inconnus. C'est pour imiter ces
messieurs que cette dernière nouvelle est faite. La scène se passe en
Lithuanie, pays qui vous est fort connu. On y parle le sanscrit presque
pur".[404]
Sisällys tässä suurella taidolla ja tekijänsä parhaimmista novelleista
tunnetulla voimalla kerrotussa jutelmassa oli sangen omituista laatua
ja osottaa, kuinka Mérimée viimeisissä teoksissaan palasi "à ses
premiers amours" s.o. Guzlan kamaliin aiheisiin. Se on vampyyrijuttu
pöyristyttävintä laatua. Mutta ehkä on parasta antaa tekijän itsensä
tehdä siitä lyhyt selonteko: "Une grande dame du pays (Liettuassa),
étant à la chasse, a eu le malheur d'être prise et emportée par un ours
dépourvu de sensibilité, de quoi elle est restée folle; ce qui ne l'a
pas empêchée de donner le jour à un garçon bien constitué qui grandit
et devient charmant; seulement, il a des humeurs noires et des
bizarreries inexplicables. On le marie, et la première nuit de ses
noces, il mange sa femme toute crue. -- C'est que ce monsieur est
le fils illégitime de cet ours mal élevé. _Che invenzione
prelibata_!"[405]
Tämmöinen oli juoni alkujaan ja Mérimée väitti, nojautuen
virkatoveriensa tiedeakatemian jäsenten antamiin todistuksiin, että
sellainen tapaus oli mahdollinen. Luettuansa sen "tuntemattomalle",
joka katsoi mainittua kohtaa liian rohkeaksi ja sopimattomaksi,
muutteli ja lieventeli hän sen niin, että nuo petoeläimen vietit muka
olivat siirtyneet lapseen pelkästä säikäyksestä ja karhun silmäyksestä.
"Ainsi c'est un simple regard de l'ours qui a rendu folle cette
pauvre femme et qui a valu à monsieur son fils ses instincts
sanguinaires."[406] Hän myönsi itsekin, että kertomus tästä muutoksesta
voitti. Saadakseen siihen oikean paikallisvärityksen kääntyi hän vielä
ystävänsä Turgenjewin puoleen, joka täten oli tilaisuudessa tehdä
Mériméelle vuoropalveluksen. Mutta eipä näy hänkään tunteneen Liettuan
oloja, sillä "le diable, c'est que ni lui (Turgenjew) ni moi n'avons pu
trouver un Lithuanien qui sût sa langue et connût son pays", lisää
hän.[407] Muutosten mukana antoi tekijä sille uuden nimenkin Lokis,
joka liettuan kielellä merkitsee karhua. Mielissään oli Mérimée siitä,
että "les manières de cet ours resterons fort mystérieuses, mais on ne
pourra rien conclure à son désavantage, quelque perspicace qu'on soit.
Il y a une infinité de choses qui demeurent inexpliquées". Lääkärit,
joiden puoleen hän oli kääntynyt, selittivät, että "les plantigrades
sont plus que d'autres bêtes en mesure de s'allier à nous; mais
naturellement les exemples sont rares, les ours étant peu avantageux",
lisää hän sitten omasta puolestaan.[408]
Mériméen tarkoitus näkyy olleen varustaa kertomus kuvilla (katso
Lettres à une Inconnue, T. II, s. 343) ja lahjoittaa se keisarinnalle
uudessa siistimmässä asussaan. Sitä hänellä ei kuitenkaan huonontuneen
terveyden vuoksi tullut tehdyksi. Mutta kaikissa tapauksissa luki hän
sen eräänä elokuun iltana v. 1866 Saint-Cloud'ssa sanainsa mukaan
"devant un auditoire très-select, dont plusieurs demoiselles, qui n'ont
rien compris".[409] Filon, joka keisarillisen prinssin Louis'n
opettajana oli persoonallisesti läsnä tässä tilaisuudessa, antaa siitä
varsin seikkaperäisen ja tunnelmallisen kuvauksen vakuuttaen, ettei
hänkään sitä silloin "ymmärtänyt". Läsnä olivat olleet keisarinna,
hänen hovinaisensa neidit de Larminat ja d'Elbée, keisarinnan
sisarentyttäret Marie ja Louise, heidän opettajattarensa neiti Redel,
Filon ja vielä joku muu herrasmies. Mérimée oli lukenut novellinsa "de
sa voix indifférente et monotone, interrompu seulement par des sourires
ou par de légers murmures d'approbation dont l'impératrice donnait le
signal".[410]
Aikaisemmin oli Mérimée lujasti päättänyt, että "rien de cela n'est
pour le public". Syy siihen oli vallan sama kuin edellisenkin
kertomuksen julkaisemattomuuteen. "Il faut tenir compte des progrès en
hypocrisie que le siècle a fait depuis quelques années", sanoo hän.
Mutta saatuansa selville, ettei yleisö sitä sentään ymmärrä ja ettei se
herätä minkäänlaista melua, taipui hän Buloz'n pyyntöön ja antoi sen
aikakauskirjaan Revue des deux Mondes, jossa se ilmestyi 15 p.
syyskuuta 1869.
Päästyään näin vauhtiin kirjoitti hän vielä samana syksynä uuden ja
tietääkseni viimeisen novellinsa, epäilemättä _Djoumanin_, joka
kuitenkin ilmestyi vasta kolme vuotta hänen kuolemansa jälkeen.[411]
Itsekin oli hän vallan hämmästynyt tästä syksyn keväästä tai "nuoruuden
taudin uusimisesta", niinkuin hän sitä omalla tavallaan kutsuu. Se on
hänestä jo varma merkki siitä, että hän oli joutunut "à une seconde
enfance". Djoumanissa, jossa tapahtumat ovat sijoitetut Algeriaan,[412]
kerrotaan niinikään kaikellaisista kamaluuksista, käärmeen (se onkin
juuri Djoumane) palveluksesta, noita-akoista y.m., mutta juuri kun
lukija on pahimmassa jännityksessä, ilmaisee tekijä, että se onkin
ollut vain nuoren ratsu-upseerin ilkeää unta kaikki.
Näyttää siltä kuin Mérimée, joka aina oli tahtonut pysyä erillään, jopa
oppositsioonissakin ajan kirjalliselle suunnalle, myöhempinä aikoinaan
taas tahallisesti ja ainakin osaksi Pushkinin vaikutuksesta olisi
kääntynyt romanttisiin aiheisiin muodostaakseen siten vastakohdan
realismille, jonka parhaimpia edeltäjiä hän Stendhalin kanssa itse
juuri on ja joka nyt Balzacin, Flaubertin y.m. johdolla marssi
kilpakentälle voittaakseen vihdoin Zolan mahtavan kyvyn ja
tuotteliaisuuden kautta täydellisen voiton.
Djouman'iin loppuu Mériméen omatakeinen kaunokirjallinen tuotanto.
Innostuneena venäläiseen kaunokirjallisuuteen, josta hän jo oli niin
monta kaunista näytettä ranskankielelle kääntänyt, jatkoi hän vielä
viimeisinä vuosinaan ajan kuluksi tätä hänelle mieluista työtä kääntäen
etupäässä hyvän ystävänsä Turgenjewin novelleja. Sellaisia olivat
"Apparitions" (Revue des deux Mondes, 15 p. kesäkuuta 1866), "Le juif",
"Petouchkof", "Le Chien", jotka kaikki ilmestyivät hänen v. 1869
julkaisemassaan novellikokoelmassa "Nouvelles moscovites", sekä
"Étrange Histoire" (samalta tekijältä), joka ensin oli luettavana
Revuessä (1 p. maalisk. 1870) ja sittemmin kokoelmassa "Étranges
Histoires, par Tourgueneff", painettu v. 1873. Turgenjewin novelliin
"Fumée", joka hänestä on tekijänsä parhaimpia ja jonka ranskankielelle
käänsi ruhtinas Aug. Galitzin, luki hän tekijän pyynnöstä, korrehtuurin
tehden lukuisia korjauksia ja joutuen riitoihin kääntäjän kanssa, joka
väärästä häveliäisyydestä tahtoi lievennellä hänen mielestään arempia
kohtia peräti naurettavalla tavalla.[413]
Pushkin ja Turgenjew ne etupäässä häntä miellyttävät. Niitä hän kääntää
ja niistä hän v. 1868 myöskin julkaisee pari erittäin suosiollista
tutkimusta. Edellisen "La dame de pique" on hänestä "un immortel
ouvrage" ja hänen lyyrillisten runojensa joukosta löytää hän, joka
muuten vihasi runoutta, "des choses magnifiques, tout à fait selon mon
coeur, c'est à dire grecques par la vérité et la simplicité".[414] Hän
kääntääkin niistä suorasanaisesti muutamia näytteitä osottaakseen
kuinka Pushkin oli Byroniakin paljo etevämpi "pour la précision et la
netteté", vaikka hän eräässä toisessa tilaisuudessa valittaa, että
käännösrunous "c'est comme une jolie femme habillée en capucine; encore
la femme petit se tirer d'affaire en relevant ses manches, ouvrant un
peu sa robe, tandis que la prose jette son lourd manteau sur les belles
formes".[415] Tutkimus Pushkinista ilmestyi Moniteurissä 20 ja 27 p.
tammikuuta 1868. Heti sen jälkeen ryhtyy hän kirjoittamaan samanlaista
esseetä Turgenjewistä, jota muka pidetään yhtenä realistisen koulun
päämiehinä, vaikka hän Mériméen mielestä ei kuulu mihinkään kouluun,
vaan seuraa omia teitään. Hän on puolueeton elämän kuvaaja, tosi ja
yksinkertainen sommittelussaan, tarkka ja varma "sisällisten
näytelmäin" psykoloogisessa esityksessä. Nämä molemmat venäläiset
kirjailijat miellyttävät häntä varsinkin sen vuoksi, että ne "sont
sortis de l'ornière classique sans tomber dans la fondrière du
romantisme". Essee Turgenjewistä ilmestyi Moniteurissä 25 p. toukokuuta
1868.
Päästyään näistä kirjailijamuotokuvista lueskeli Mérimée uudelleen
espanjalaista lempikirjailijaansa Cervantesta, josta hän jo v. 1826 oli
kirjoittanut esipuheen Don Quichotten silloiseen käännökseen ja josta
hän nyt taas oli ottanut valmistaakseen tutkimuksen uutta samallaista
yritystä varten. Tässä työssä puuhaili hän talvella 1869 kysellen m.m.
"tuntemattomalta" neuvoja. "Vous amuse-t-il (Don Quichotte) toujours?
Vous êtes-vous rendu compte du pourquoi? Il m'amuse et je n'en trouve
pas de raison valable; au contraire, j'en pourrais dire beaucoup qui
devraient prouver que le livre est mauvais; pourtant, il est excellent.
Je voudrais savoir vos idées là-dessus".[416] Huhtikuussa v. 1870
näyttääkin hänellä jo olleen tämä pitkä ja peräti tarkka tutkimus
valmiina päättäen seuraavista riveistä "tuntemattomalle": "Je ne sais
quand paraîtra la notice sur Cervantes; elle sera en tête d'une grande
et belle édition de Don Quichotte, que je vous ferai lire un de ces
jours".[417]
Jos vielä otan huomioon esipuheen hänen nuoruuden ystävänsä Victor
Jacquemontin uuteen kirjeenvaihtoon, jonka hän lopulla v. 1867 antoi
ulos vainajan omaisten aiheelliseksi hyväksi, sekä muutamia
kirjoituksia aikakauskirjaan Revue des deux Mondes ja Moniteuriin, niin
luulen vähitellen päässeenikin loppuun selonteossani Mériméen
kirjallisista töistä näinä hänen viimeisinä vuosinaan.[418]
Mérimée oli jo lapsuudestaan saakka ollut heikonlainen terveydeltään.
Nuoruutensa parhaimpina päivinä ei hän juuri mitään sanottavasti
kärsinyt, mutta jo 39 vuotiaana näemme hänen valittelevan spasmeja,
pyörtymystä ja kauheaa päänkipua sekä pelkäävän joutuvansa pian
Proserpinan vieraaksi.[419] Säännöllisellä elämällään ja alituisilla
virkistysmatkoillaan piti hän kuitenkin tautia loitompana, vaikka kyllä
tuon tuostakin kärsi mitä hän nimitti "blue devils" ja "humeurs
noires". Varsinkin syntymäpäivinä häntä nämä synkät mietteet näkyvät
vaivanneen vanhemmaksi tultua, jos hän matkoillaan ollessa vielä oli
pakotettu viettämään ne ypö yksin jossakin majatalossa. Niinpä tapasi
hänet esim. syyskuussa 1852 virkamatkalla Moulins'issä ollessa
sellainen "congestion cérébrale", että hän jo luuli viimeisen hetkensä
tulleen. Ja silloin joutui hän mietiskelemään kuoleman mietteitä.
"J'étais dans un état de prostration physique et moral qui me rendait
la moindre excursion horriblement pénible. Je sentais bien quelque
ennui de passer dans un monde inconnu; mais ce qui me semblait encore
plus ennuyeux, c'était de faire de la résistance. C'est par cette
résignation brute, je crois, qu'on quitte ce monde, non pas parce que
le mal vous accable, mais parce qu'on est devenu indifférent à tout et
qu'on ne se défend plus". kirjoittaa hän syntymäpäivänsä aattona
"tuntemattomalle".[420]
Ei hän itsekään näy oikein tienneen, mikä häntä vaivasi. Mutta jotakin
kalvavaa rintatautia se oli, joka ei aikonut helpottaa, se hänelle
vähitellen selveni. "Je ne me guéris pas de cette douleur au côté et à
la poitrine qui m'empêche de trouver une position pour dormir",
valittaa hän taas pari vuotta äskeisen kohtauksen jälkeen.[421] Ja kun
hän ei saanut unta öisin, kävi hän tietysti hermostuneeksi.
Pistäytyessään Espanjassa v. 1856 puhutteli hän erästä lääkäriä, joka
selitti hänellä olevan "des spasmes nerveux", kipu, joka oli
parannettava paljolla liikkumisella ulkoilmassa.[422]
Valvomiset ja iltamyöhällä ulkona olo keisarillisten luona eivät nekään
juuri olleet omiansa huonontunutta terveyttä parantamaan. Mutta
Mérimée, joka oli Lucretion kanssa yhtä mieltä siitä, että "nil igitur
mors est, ad nos necque pertinet hilum" ja joka puhuu hyväksymällä
ystävänsä Gavarnin materialistisesta periaatteesta, ettei kuolema muka
ollut muuta kuin "la fin de l'effet chimique",[423] ei sentään tuntenut
aina olevansa yhtä väliäpitämätön tämän maailman elämälle kuin tuon
surullisen syntymäpäivänsä aattona. Hän seurasi espanjalaisen lääkärin
antamaa neuvoa, matkusteli Sveitsissä kapuellen Righin ja Grimselin
vuorenhuipuilla, missä levähdellessään piirusteli kauniita
näköaloja,[424] teki jalkamatkoja Oberlandissa, Tyroolissa ja
Itaaliassa tutkien kansantapoja, arkkitehtuuria ja taulukokoelmia,
missä sellaisia oli ja etsi vuoden kylmimmäksi ajaksi suojaa Ranskan
etelämmissä osissa. Mainion löydön kehui hän tehneensä osautuessaan v.
1857 Cannes'n pieneen rantakaupunkiin Alpes-Maritimes'n maakunnassa,
missä hän sen jälkeen useimmat talvensa vietti ja missä hän vihdoin
silmänsä viimeiseen uneen ummisti.
Kaikki, jotka ovat tämän pienen provansaalilaisen kaupungin nähneet,
kuvaavat sen erittäin ihanaksi, rauhalliseksi ja idyllimäiseksi. Noin
viisisataa vuotta sitten perustivat munkit lymypaikakseen tämän kauniin
kylän melkeinpä meren saarille, joita vastaan loiskivat Välimeren
lempeät laineet. "O satis nunquam celebrata tellus! Dulce solamen,
requiesque cordis!" laulaa siitä eräs munkki keskiajalla ja vielä
innostuneempana huudahtaa toinen: "Dispeream, hic si non semper vivere
queam". Kauniit vuorimaisemat maan puolella tarjosivat sopivia
kävelypaikkoja ja kaupungin lehtevät, kukkivat puistot viileää
kalvetta kesäisen auringon paahtaessa. Tänne "tuoksujen ja kukkien"
keskeen pakeni Mérimée omain sanojensa mukaan kuin -- kissa, joka
häveliäisyydestä tai turhamielisyydestä pakenee syrjäiseen soppeen
peittääkseen muilta surunsa ja kärsimyksensä. Hänen talouttansa hoiti
siellä kaksi vanhaa englantilaista naista, rva Ewers ja nti Lagden,
molemmat Mériméen äidin hyviä ystävättäriä, joilla tässä maailmassa ei
vanhemmilla päivillään ollutkaan muuta tehtävää kuin vaalia ja palvella
"rakasta Prosperia". Bivouac-Napoléon-kadun varrella oli heillä
asuntonsa, akkunat merelle päin. "Mes fenêtres donnent sur la mer et je
vois les îles de mon lit. Cela est délicieux", kirjoittaa hän
"tuntemattomalle".[425] Tänne palasi hän Pariisista joka talveksi
pakoon pakkasta ja keuhkoille ilkeää ilmaa. Täällä sai hän kaukana
hovielämän pyörteestä ja valtiollisten tapausten kiihoittavista
riidoista mielensä mukaan hoidella riutuvaa terveyttään,
työskennellä rauhassa, minkä voimat sallivat, ja harjoittaa rakasta
maalaustaidettaan, joka oli tuottanut hänelle jo niin monta nautinnon
hetkeä. Täällä ottaa hän vielä vanhoilla päivillään oppitunteja
ystävänsä taiteilija Grenier'n edessä ja usein nähtiin hänen istuvan
meren rannalla päiväpaisteessa sivellin kädessä ja maalaustelineet
edessä. "Je fais des paysages tous plus beaux les uns que les autres.
-- Mon ami (Grenier), qui est peintre plus véritable que moi, est dans
une perpétuelle admiration de ce pays-ci. Nous passons nos journées à
faire des croquis", kertoo hän tammikuussa 1859 "tuntemattomalle"
ilmoittaen hiukan myöhemmin, että hänellä jo on "une trentaine de
croquis plus ou moins mauvais, mais qui m'ont amusé à faire".
Ainoa vastoinkäymisensä on vain se, ettei tahdo olla tarpeeksi
pilvenhattaroita hänen akvarellejansa varten. Auringon laskut ja
kuutamoyöt ovat niin kauniit ja viehkeät, että tämä vanha runouden
vihaaja, joka väittää "je n'ai jamais pu mordre aux vers" (Lettres à
une Inconnue T. II, s. 40) väkiselläkin käy runolliseksi: "Prenez des
turquoises et des lapis-lazuli: voilà pour le fond du ciel. Mettez-moi
dessus de la poudre de diamants avec des feux de Bengale: ce sera pour
deux ou trois petits nuages au-dessus de notre montagne" kirjoittaa hän
innoissaan ystävättärelleen rva Beaulaincourtille. Ja illat sitten!
"Merveilleux claire de la lune, pas un nuage, la mer unie comme une
glace, point de vent", kuvaa hän niitä "tuntemattomalle".[426]
Aikansa kuluksi antautuu hän myöskin luonnontutkimuksiin. Nuo kauniit
kukkaset houkuttelevat häntä ottamaan selkoa kasvitieteen
salaisuuksista, jotka häntä kovasti huvittavat. "C'est une étude que
j'aurais dû commencer il y a vingt ans, quand j'avais des yeux; c'est,
ailleurs, assez amusant, quoique souverainement immoral, attendu que,
pour une dame, il y toujours six ou huit messieurs pour le moins, tous
très-empressés à lui offrir ce qu'elle prend à droite et à gauche avec
beaucoup d'indifférence", kirjoittaa hän 6 p. tammik. 1862
leikillisesti "tuntemattomalle". Toisinaan huvittaa häntä taas tehdä
kaikellaisia kokeita eläinpsykologiian alalla eikä hän voi olla
kummastelematta näiden "raisonnement évident", hän, joka muuten
päivitteli koko ihmiskunnan päivä päivältä arveluttavasti
tyhmistyvän.[427]
Mutta Cannes'sa ollessaan tunsikin hän itsensä toiseksi kuin
Pariisissa. Paha vain että sivistys ja uusi aika tännekin ennen pitkää
tunkeutuu. Ikivanhoja puistokäytäviä hakataan maahan rautateitä varten,
matkailijavirta suuntautuu sinnepäin ja silloin on Cannes'n
neitseellinen viehkeys poissa.
Mutta meri on toki vielä entisellään ja sininen taivas ja helteinen
päivä. Ja vähitellen hän varmistuukin luulossaan, että "c'est la
lumière qui me fait du bien, plus que la chaleur et le mouvement".[428]
Auringon paisteessa hän enimmäkseen istuksiikin: "Le soleil étant mon
grand remède je m'y rôtis toute la journée".[429] Mutta siitä
huolimatta, että hän elelee päivänsä "dans l'admiration de la pure
nature", täytyy hänen myöntää, että "la machine se détraque et qu'elle
ne vaut plus rien du tout" (talvella 1860). Toisinaan tämä ajatus häntä
pöyristyttää, toisinaan lohduttaa hän itseään samalla tunteella kuin
matkustajat rautatiellä: "c'est d'absence de responsabilité devant une
force supérieure et irrésistible".[430] Hänen lääkärinsä hra Maure
neuvoo hänelle milloin mitäkin, mutta kipu kyljestä ei katoa; silmätkin
päälle päätteeksi kipeytyvät, niin ettei käy työntekokaan. Milloin
syötetään hänelle arsenikkia, milloin eeteriä, milloin määrätään
kylpyjä puristetussa ilmassa, milloin ampumista jousipyssyllä, joka
häntä varsinkin kovasti huvitti ja johon hän koetti innostaa vanhaa
opettajaansa Cousin'iäkin, tämä kuin niinikään vietti monet talvet
Cannes'ssa. Lääkäreitä on hänellä Lontoossa, Pariisissa ja Cannes'ssa,
mutta apua ei tahdo olla heistäkään. Syksyllä 1862 saa hän vihdoinkin
eräältä lääkäriltä Pariisissa tietää "anatomiquement et très-clairement
la cause de mes maux". -- "Je croyais avoir le coeur malade; pas du
tout, c'est le poumon. Il est vrai que je n'en guérirai jamais; mais il
y a moyen de n'en pas souffrir, et c'est beaucoup, si ce n'est le
principal".[431]
Vuosi vuodelta hän sitten huononee ja yhä tiheämmiksi käyvät valitukset
hänen kirjeissään. Ja surullisesti vaikuttaa sekin, että hänen
ystävistään toinen toisensa perästä muuttaa manalan majoille. "Pourquoi
les hommes ne tombent-ils pas tous comme les feuilles en une saison?
-- Qu'est-ce qu'est pour moi l'éternité? Ce qui est important pour moi,
c'est un petit nombre de jours. Pourquoi me les donne-t-on si amers?"
valittele hän talvella 1866 "tuntemattomalle".[432] Seuraa on hänellä
Cannes'ssa kyllä sekä ranskalaisia että englantilaisia. Olen jo
maininnut Cousin'in, jonka seurassa Mérimée hyvin viihtyi ja joka
puolestaan pani tämän ritarilliselle luonteelle ja tieteelliselle
perinpohjaisuudelle tavattoman arvon; "Mérimée ne sait rien
imparfaitement" oli hänen tapansa sanoa ja usein oli Mériméellä
tilaisuus oikaista entistä opettajaansa esim. historian alalla
liikuttaessa.[433] Sinne kokousivat myöskin hänen hyvät ystävänsä
Tocqueville, Saint-Hilaire, Fould, Ellice ja toisinaan Panizzikin. Sitä
paitse kävi siellä paljo ulkomaalaisia. Englantilaisista oli lordi
Brougham uskollisin ja tämän asteittaista muumioitumista seurasi
Mérimée suurella huomiolla. Joskus pistäysi siellä muitakin suuruuksia,
kuten esim. Jenny Lind, joka rakastettavasti kyllä, liverteli hänelle
ihania säveleitään saattaen kivulloisen vanhuksen vallan onnensa
kukkulalle; sillä Mérimée rakasti laulua ja soittoa, niin että hän
kerrankin rva Persiania kuultuaan huudahti "jospa minä olisin rikas
kuin Saul, niin tuosta palkkaisin minä itselleni Davidin huoliani
huojentamaan."[434] Muitakin korkeita vieraita oli hänellä täällä
syrjäisessä sopessaan kunnia vastaanottaa. Niinpä kävi joulukuussa 1862
Baijerin kuningas Ludvig hänen luonaan vieraisilla ja Mérimée antaa
hänestä seuraavan lyhyen arvostelun: "C'est un bon diable, très vicieux
et spirituel".[435] Myöskin keisarilliset ystävät, joilla Biarritzista
ei ollut kovin pitkä matka, saapuivat kerran Cannes'een vastaten
Mériméen vieraskäyntiin.
Kun kuninkaat ja keisaritkin olivat käyneet vieraisilla, niin ei enää
heitä korkeampia kuolevaisia voinut tulla. Vanhat hovimiehet pitävätkin
tällaisia käyntejä pahan merkkinä; sen jälkeen tulee muka keisarinkin
herra s.o. kuolema. Tuliko Mérimée, joka kyllä näyttää olleen hiukan
taikauskoinen hänkin,[436] ajatelleeksi tätä, en tiedä. Mutta ainakin
näytti tämä vanha ennakkoluulo hänen suhteensa pian toteutuvan.
Kevättalvella, alkupäivinä maaliskuuta v. 1869 sairastui hän tuiki
ankarasti bronkiitikseen. Pari kolme lääkäriä oli häntä hoitamassa,
mutta siitä huolimatta näytti eräänä päivänä ruumiillinen koneisto
lakanneen työskentelemästä. Kaikki ympärillä olevat luulivat hänen
kuolleen, valkoinen huntu heitettiin jo hänen ylitsensä ja hyvät
ystävättäret nti Lagden ja rva Ewers noudattivat papin ruumista
siunaamaan. Samalla oli tieto hänen kuolemastaan levinnyt ympäri
kaupunkia, sähkölangat kuljettivat uutista edemmäs ja seuraavana
päivänä kertoivat kaikki Pariisin lehdet, että kuuluisa kirjailija ja
tiedemies, senaattori ja akatemian jäsen Prosper Mérimée ei ollut enää
elävien joukossa. Akatemiassa, jolla samoihin aikoihin sattui olemaan
istunto, piti silloinen esimies Guizot vanhasta tuttavastaan jo
muistopuheenkin ja uusia ehdokkaita alettiin miettiä Mériméen sijalle.
Vaan tällä välin tapahtui Cannes'ssa ihmeitä. Kun pappi heitti
vihkivettä "vainajan" kasvoille lukien samalla siunauksiaan, virkosikin
elämä tässä uudelleen voimaansa ja muutamien päivien perästä voi hän jo
omin silmin lukea nekrolooginsa. Tämä juttu sai hänet taas hyvälle
tuulelle ja 15 p. saattoi hän jo kirjoitella ystävilleen ja ilmoittaa
uhallakin olevansa vielä tässä maailmassa. "Vous avez peut-être lu dans
les journaux que j'étais mort. J'espère que vous n'en avez cru un mot,
pas plus que moi, du reste... Le fait est que, pendant quelques jours,
j'ai pu donner de grandes espérances aux candidats à l'Académie, mais
j'ai tenu bon, et me voici en convalescence..." kirjoittaa hän Montijon
kreivittärelle. Niinikään kreivitär Przedzewskalle 1 p. huhtikuuta:
"Votre vieux secrétaire n'est pas encore mort et serait désolé d'être
remplacé auprès de vous". Samoin Panizzille: "Les journaux m'ont tué
plusieurs fois. M. Guizot a annoncé ma mort à l'Académie et fait mon
oraison funèbre. Il ne paraît pas que cela soit très malsain, car je ne
m'en porte pas plus mal". Pian alkoi hänen ystäviltään tulvata
onnentoivotuskirjeitä sen johdosta, että hän vielä oli Tuonelan joen
tällä puolen, ja toivomuksia "uuteen elämään".
Ja sen verran hän siitä taas kostuikin, että kesäsydännä voi noudattaa
keisarinnan kutsua saapua hoviin. Oltuaan sitten heinäkuun ajan
Saint-Cloud'ssa, missä hän silloin viimeistä kertaa vieraillessaan m.m.
luki hoville ylempänä mainitsemani kertomuksen Lokis, palasi hän
takaisin Pariisiin peräti heikkona. Mutta silloin keksi hänen
lääkärinsä uuden lääkkeen (eukalyptus-pillereitä), joka hänet taas
vähäksi aikaa sai henkiin. Mérimée tiesi itsekin, ettei siihen ajan
pitkään ollut luottamista. Hänen olikin sen johdosta tapana leikillä
sanoa, että "kyllähän tämä hyvin menee, kunhan tätä vain kestäisi,
arveli entinen mieskin viidennestä kerroksesta pudottuaan kolmannen
kerroksen kohdalla".
Tällä välin olivat sisälliset asiat Ranskassa käyneet kireimmilleen ja
Napoleon alkoi jo itsekin huomata, että keisarikauden loppu oli
käsissä. Vastustuspuolue oli etevien johtajiensa ohjaamana paisunut
niin mahtavaksi, että hänen täytyi nyt vasten tahtoansakin myöntää
Ranskalle perustuslaillinen hallitusmuoto ja turvautua Emile
Ollivier'hen uuden ministeristön muodostamiseksi. Mutta tyytyväisyyttä
ei sillä palautettu. Yleiseen kansanäänestykseen perustuslaillisesta
hallitusmuodosta vedottaissa oli 1 1/2 miljoonaa äänivaltaista ollut
sitä vastaan ja näiden joukossa huomattiin pahana enteenä 50,000
armeijasta. Mériméetä, joka vähitellen oli käynyt vanhoillisen
perikuvaksi, joka myötäänsä päivitteli ajanhengen taantumista ja
levottomien ihmisten turhia parannuspuuhia, ei tämä Napoleonin
viimeinen ponnistus ensinkään miellyttänyt. "Je n'ai jamais vu dans
l'histoire qu'on changeât par des institutions le caractère d'un
peuple, surtout lorsqu'on lui accorde tout à la fois, ce qui ne devrait
se donner que lentement" kirjoittaa hän Panizzille kirjeessään 5 p:ltä
maalisk. 1870.
Tällainen menettely vain vahvisti vastustuspuoluetta. Sitä paitse oli
sosialismi alemman kansan keskuudessa voittanut yhä laajempaa alaa,
seikka, josta Mérimée puolestaan pelkäsi mahtavampaa vihollista kuin
Preussi oli. "Le monstre grandit et prend des forces tous les jours".
-- "Il n'y aura bientôt plus que deux partis: celui de ceux qui ont des
culottes et prétendent les garder, et celui de ceux qui n'ont pas de
culottes et veulent prendre celles des autres". -- "Cet ennemi est bien
fort et j'ai grand'peur qu'il ne nous mangé", kirjoittelee hän syksyn
kuluessa Panizzille.[437] Kaikki näytti hänestä selvästi viittaavan
siihen, ettei nykyinen hallitusmuoto voinut kestää enää. "Le
gouvernement personnel est devenu impossible, et le gouvernement
parlementaire, sans bonne foi, sans honnêteté et sans hommes habiles me
paraît non moins impossible".[438] Suunpieksäjiä oli kyllä
eduskunnassa, mutta oikeita miehiä puuttui. "Le mal de la situation,
c'est qu'il n'y a plus d'homme. Les orateurs abondent au
contraire".[439] Ei voinut ummistaa silmiään totuudelle: vallankumous
pahempi kuin parikymmentä vuotta sitten oli tulossa. Mérimée puolestaan
ei lopulla toivonut enää muuta kuin että "la représentation fût un peu
retardée, pour n'y pas assister", kuten hän 6 p. tammikuuta
"tuntemattomalle" kirjoittaa.
Omituisinta on, että vielä keväällä 1870 ylipäänsä luultiin sotaa
jotenkin mahdottomaksi. Mérimée ei hänkään usko sen syttyvän "à moins
que M. Bismark ne la veuille absolument". Euroopassa kuohui monella
taholla, mutta näennäisesti vallitsi sentään kaikkialla syvä rauha. Se
oli tyyntä myrskyn edellä. Chateaubriand sanoo muistelmissaan (Mémoires
d'outre-tombe), että v. 1815 vallitsi sellainen omituinen hiljaisuus
"qu'on croyait entendre les pas de Napoléon Bonaparte s'acheminant vers
le palais des Tuileries". Nyt olivat asiat muuttuneet niin päin, että
Napoleonin veljenpoika ahdistuksen hetkinään arvatenkin luuli
kuulevansa, miten nälkäynyt kansajoukko hurjistuneena ryntäsi
keisarillista palatsia kohti taikka miten preussiläiset ulaanit
korskuvine hevosineen laskivat nykyajan Roomaa kohti. Jos hän tahtoi
yrittää vielä jotain kruununsa säilyttämiseksi, oli hänellä enää vain
yksi tie avoinna, nimittäin sota, joka mahdollisesti johtaisi mielet
muualle ja päättyisi onnellisesti pelastaen ehkä siten hänet varmasta
perikadosta. Mutta sittenkin eperoi hän kauvan ennen kuin päätti
käyttää Espanjan aiottua hallitsijamuutosta aiheena sodanjulistukseen
Preussiä vastaan, joka lyhyessä ajassa oli paisunut niin mahtavaksi
naapuriksi, ja nyt uhkasi saada liittolaisen Pyreneeain toisella
puolenkin. Keisarinnan, sotaministeri Leboeufin ja ulkoasiain
ministerin herttua Gramont'in kehoitukset saivat vaa'an vihdoin
kallistumaan ja lyhyvien keskustelujen jälkeen vietiin sodanjulistus
Preussin hallitukselle 19 p. heinäkuuta 1870.
Mérimée, joka lokakuusta asti aina toukokuun loppuun oli Cannes'ssa
hoidellut terveyttään ja mielenkiinnolla seurannut valtiollisia
tapahtumia, ei kesäkuussa enää jaksanut hillitä itseään, vaan hommausi
taas sijallensa senaattiin voidakseen lähempää asiain menoa silmällä
pitää. Kaikki menee hänestä nyt toden teolla "tous les diables", "tout
le monde est fou", vaan mitä Napoleonin politiikkaan tulee, niin katsoo
hän keisarin toimineen välttämättömyyden pakosta. "Je suis de ceux qui
croient que la chose ne pouvait pas s'éviter. On aurait peut-être pu
retarder l'explosion, mais il était impossible de la conjurer
absolument".[440] Hän on iloissaan siitä, että sotaväki semmoisella
innolla lähtee taisteluun, mutta hän pelkää, ettei ole nerokkaita
päällikköjä. Ja vaikka keisari itsekin lähtee poikineen sotakentälle
kokonaisuutta johtamaan, niin hän sittenkin valittaa, että "moi, je
meurs de peur", kantaen sentään hänkin tuhantensa haavoitettujen
hyväksi.
Saapuvat sitten sanomat Wörthin ja Saarbrückenin onnettomista
tappioista. Kansa joutuu raivoon, syyttää ministeristöä, se kukistuu ja
epäjärjestys alkaa. Mérimée näkee selvästi mihin kaikki lopullisesti
menee. "Cette terrible boucherie, il ne faut pas se le dissimuler,
n'est qu'un prologue à une tragédie dont le diable seul sait le
dénoûment. Une nation n'est pas impunément remuée comme a été la nôtre.
Il est impossible que de notre victoire comme de notre défaite ne sorte
une révolution. Tout le sang qui a coulé ou coulera est au profit de la
République, c'est-à-dire du desordre organisé", kirjoittaa hän 29 p.
elokuuta "tuntemattomalle". Hän, joka aina tahtoi "faire son métier en
conscience", laittoi itsensä suurella vaivalla senaatin istunnoihin
tarkkana kuuntelijana keskusteluja seuraamaan. Keisarinnan, vanhan
ystävättärensä luona hän niinikään käy lohduttelemassa ja ihmettelee
vain, että tämä "est ferme comme un roc, bien qu'elle ne se dissimule
pas toute l'horreur de sa situation; -- elle me fait l'effet d'une
sainte". Hän luulee keisarin tahtovan kaatua tappotanterella, sillä
voitettuna ei hän voi kotimaahansa palata.
Ja kun uutinen Gravelottenkin surkeasta ja murhaavasta ottelusta saapuu
Pariisiin, huudahtaa hän kuin Kosciuszko Maciejovicen tappelun jälkeen:
"_Finis Galliae_! Je m'attends dans une semaine à entendre proclamer la
République, et dans quinze jours à voir les Prussiens". Hänen pidätetty
surunsa ilmenee kyllin lauseessa: "Je vous assure que j'envie ceux qui
viennent de se faire tuer aux bords du Rhin". Surkeaa on vain tietää
tällaisena aikana olevansa niin peräti hyödytön, lisää hän. Ei hän
tahdo lähteä Pariisistakaan, sillä velvollisuus pidättää häntä siellä
niinkauan kuin keisarinnakin on kaupungissa.
"Je suis trop vécu!" oli Mériméen vanha opettaja Villemain huudahtanut
ummistaessaan silmänsä viimeiseen uneen 8 p. toukokuuta v. 1870. Ja
kumminkin oli hänen sallittu päästä näkemästä isänmaansa täydellistä
kurjuutta ja sodan onnetonta loppua. Kuinka paljo suuremmalla syyllä
voikaan Mérimée näin sanoa; sillä se, mitä hän toivoi pääsevänsä
näkemästä, tapahtui kohta ihan hänen silmäinsä edessä. Syyskuun 1
päivänä oli ratkaiseva Sédanin tappelu, ja seuraavana päivänä antautui
nöyrtynyt keisari sotajoukkoineen vangiksi vanhalle Wilhelmille ja
ruhtinas Bismarckille, joka Mériméen mielestä muka oli niin koomillinen
haarniskassa ja kaskissa. Samaan aikaan kuin saksalaisten tykit Sédanin
kukkuloilta syöksivät kuolon tultansa laaksoon ahdetun ranskalaisen
armeijan keskeen oli Mérimée luullakseni suorittamassa viimeistä
ystävyydentyötänsä "pikku Eugénielle", jonka hän nyt näki sortuvan alas
siltä loistavalta istuimelta, minne hän tavallaan oli ollut häntä
auttamassa. Keisarinnan pyynnöstä meni hän "kalpeana kuin kuolema"
ystävänsä Thiers'in luo, jota hän jo nimittää "le futur président de la
République" ja ehdotti tälle, että tämä yhtyisi muodostamaan
todellisesti perustuslaillista monarkkiiaa ja puuhaisi nuoren prinssi
Louis'n valtaistuimelle. Mutta Thiers ei suostunut ensinkään sellaisiin
tuumiin. "M. Mérimée me quitta fort malheureux" sanoo Thiers
kertoessaan tästä kohtauksesta lisäten vielä, että ruhtinas Metternich
seuraavana päivänä teki hänelle saman ehdotuksen -- yhtä turhaan.
Valkeni sitten syyskuun neljäs päivä, jolloin tieto Sédanin
antautumisesta ehti Ranskan ihanaan pääkaupunkiin. Viimeiseen saakka
riutuneena ja näiden hirmuisten tapausten murtamana haalausi Mérimée
suurimpia ruumiillisiakin tuskia kärsien Luxembourgin palatsiin
senaattorin istuimelleen. "Il ne lui eût pas déplu peut-être de mourir
sur sa chaise curule" sanoo Filon (s. 346) ja Mériméen ylempänä
siteeraamieni lauseitten nojalla voi todellakin niin otaksua. "À bas
l'empereur, à bas l'impératrice, vive la république!" kaikuivat
raivostuneen kansanjoukon huudot, kun se vasemmiston mukana Jules
Favren ja Gambettan johtamana hyökkäsi senaatin sivu vallankumousten
vanhaan julistuspaikkaan Hôtel de ville'n palatsiin. Senaatilla ei enää
ollut mitään tekemistä. Mérimée koetti vielä viimeisen kerran pyrkiä
Tuileries'n linnaan "pikku Eugénietä" tapaamaan, mutta tämä oli jo
ehtinyt paeta hurjistuneesta kaupungista ja suuntasi par'aikaa
matkaansa Englantiin; keisari itse ajoi samaan aikaan Wilhelmshöheen
vankina vartioitavaksi ja nuori prinssi oli pelastunut Belgiaan prinssi
de Chimayn turviin.
Toinen keisarikausi oli päättynyt ja uusi tasavalta 4 p. syyskuuta
julistettu. Minkä vaikutuksen tämä kaikki teki Mériméehen, sen näemme
hänen samana päivänä kirjoittamastaan kirjeestä Panizzille: "Un mot à
la hâte. Je n'ai pas la force de vous écrire davantage. Tout ce que
l'imagination la plus lugubre pouvait inventer de plus noir est dépassé
par l'événement. C'est un effrondement général. Une armée française qui
capitule: un empereur qui se laisse prendre. Tout tombe à la fois. --
Vous savez tout ce que je souffre".
Seuraavana päivänä hän matkusti lymypaikkaansa Cannes'een, mistä hän
kirjoittaa viimeisen kirjeensä (13 p. syyskuuta) ystävälleen Lontoossa
pyytäen, että tämä tarjoisi apuansa maanpakolaiselle keisarinnalle,
jonka pään ympärille vastoinkäymiset olivat hänen sanojensa mukaan
antaneet "pyhyyden kehän" (auréole d'une sainte). Samana päivänä
päivätty on niinikään hänen viimeinen kirjeensä rva Beaulaincourt'ille,
jolle hän myöskin vaikeroipi isänmaansa surkeaa kohtaloa ja vihdoin
todellakin liikuttavalla tavalla ja epäilemättä kyyneleet silmissä
paljastaa sielunsa syvyyden: "J'ai toute ma vie cherché à être dégagé
de préjugés, à être citoyen du monde avant d'être Français; mais tous
ces manteaux philosophiques ne servent à rien. Je saigne aujourd'hui
des blessures de ces imbéciles de Français, je pleurs de leurs
humiliations, et, quelque ingrats et absurdes qu'ils soient, je les
aime toujours". Hän, jota kaikki olivat sydämmettömäksi ja isänmaatansa
halveksivaksi kuvanneet, itki verta rakkaan Ranskansa surkeasta
nöyrtymyksestä. Ja olipa kuin kohtalo olisi tästä hänen viimeisestä
tunnustuksestaan heltynyt ja tahtonut täyttää hänen toivomuksensa
päästä näkemästä sitä verenvuodatusta, mikä kansalaisten kesken heti
häpeällisen rauhansopimuksen jälkeen alkoi. Kirjoitettuaan muutamia
rivejä sille naiselle, jonka kanssa hän yli kolmekymmentä vuotta oli
ollut niin lämpimässä kirjeenvaihdossa ja "sielujen avioliitossa"
elänyt, alkoi hän pari tuntia sen jälkeen, syyskuun 23 päivänä, "un
voyage difficile vers un pays qui n'est peut-être pas des plus
agréables", niinkuin hän kerran kuolemaa nimitti. "Si je pouvrais
m'endormir comme Épiménide!" oli hänen viimeinen toivonsa ollut.[441]
Ja jos saamme luottaa hänen kuolinvuoteellaan valvoneen kahden
uskollisen naisen, nti Lagdenin ja rva Ewersin, lausuntoihin, niin
toteutui hänelle tämäkin toivomus. "Mon cher Prosper, il n'est plus. Il
mourut la nuit dernière sans lutte aucune" kirjoittaa nti Lagden heti
Mériméen kuoleman jälkeen Panizzille ja kreivi d'Haussonville mainitsee
myöskin, että "il expirait d'une mort relativement douce, qui venait le
surprendre dans son sommeil".
Näin päättyi Prosper Mériméen 67-vuotinen elämä. Hän kertoo eräässä
kirjeessään "tuntemattomalle" kerran miettineensä tämän maailman menoa
ja hänestä tuntui kuin olisi se ollut kalteva vuori, jonka huipulle hän
suurella vaivalla ja vähillä riemun hetkillä oli kiivennyt ja jota alas
hän nyt luistamistaan luisti. "Le seul motif de consolation que j'aie
découvert le longue de cette pente, c'est un peu de soleil bien loin,
quelques mois passés en Italie, en Espagne ou en Grèce à oublier le
monde entier, le présent et surtout l'avenir".[442] Toivokaamme, että
hän näistä muutamista onnellisista kuukausista sai edes vähäisenkään
vastapainon viimeisten päiviensä synkille murheen hetkille. Ja jos
Montaignen lause "le doute est un mol oreiller" pitää paikkansa, olikin
hänellä pehmeä päänalus levätäkseen.
Testamentissaan, joka oli tehty 30 p. toukokuuta 1869, oli tämä vanha
ateisti, joka, sellaisella hyväksyvällä nautinnolla kertoo ystävänsä
Bixion hautausmääräyksistä (Il a formellement défendu les discours et
la pompe funèbre; pas d'église), viimeisinä toivomuksinaan lausunut,
ettei hän huolinut senaattorille tulevasta loistavasta hautausmenosta,
vaan halusi kumminkin "qu'on appelle à mon enterrement un ministre de
la confession Augsbourg".[443] Syyskuun 25 p. tapahtuivat hautajaiset
kaikessa hiljaisuudessa ja protestanttinen pastori Roussel vihki hänen
viimeisen leposijansa Cannes'n kirkkomaalla. Valtiolliset tapahtumat
vetivät tähän aikaan ihmisten kaiken huomion puoleensa, jonka vuoksi
hautajaisissa olikin ani vähän väkeä. Isänmaa ei joutanut huolehtimaan
kuolleitaan, ei edes parhaimpiansakaan.
"Hän olis saanut toiste kuolla; aikaa
Kyll' olis ollut sille sanomalle".[444]
sanoo Macbeth saadessaan sotatantereelle tiedon puolisonsa kuolemasta.
Niin voi Pariisikin sanoa, kun se muutama päivä sen jälkeen, omituista
kyllä, Englannin kautta -- Times-lehti sisälsi näet ensimmäisenä
uutisen tapahtumasta[445] -- sai tiedon Meriméen kuolemasta.
"Le sage doit sortir du salon de la vie comme un homme d'esprit sort
d'un salon mondain, sans faire de bruit", lausuu Arsène Houssaye
"tunnustuksissaan". Mérimée, joka aina oli tahtonut käydä sekä
maailmanmiehestä että filosoofista ja josta on sanottu, että "c'était
un gentilhomme" (Victor Cousin), "un marquis de la plume" (Filon), oli
siis tässäkin suhteessa täyttänyt vaatimukset. Vallankumouksen suurten
valtiomiesten kanssa oli hän aina ollut yhtä mieltä "kuolemasta ilman
fraaseja" ja vaikka hän ulkonaisen sovinnaisuuden vaatimuksia
kunnioittaen halusikin kirkon siunaamaan hautaan, niin voimme pitää
varmana, että hän vielä viimeisenä hetkenään oli sama epäilijä, mikä
hän läpi elämänsä oli ollut. Nuoruudestaan asti oli hän ollut
Rabelais'n kiitollisimpia oppilaita ja jos hän täältä erotessaan
jotain mietti, niin oli se epäilemättä samantapaista kuin tämä hänen
oppi-isänsä, jonka ennen kuolemaansa kerrotaan lausuneen: "je vais
chercher un grand peut-être!"