Virkistettyänsä ensin voimiaan useita kuukausia kestäneellä
ulkomaamatkalla, jonka nimellisenä tarkoituksena oli Münchenin
näyttely, vaikka hän samalla kertaa ihaili Reinin kauniita rantoja,
Badenin hyöteitä metsiä ja sinertäviä järviä sekä Tyroolin reipasta
kansaa, nautti Wienin "really truly" hauskasta seuraelämästä ja Pestin
alkuperäisistä tavoista, palasi Mérimée lokakuussa 1854 takaisin
rikkaaseen Pariisiinsa, missä häntä jo lukuisat kirjalliset toimet
odottivat.[316]
Äitinsä kuoleman jälkeen oli Mérimée muuttanut rue Jacob'in varrelta
Lillen kadulle n:o 52, jonka omisti hänen orpanansa, tie- ja
vesilaitosten entinen ylitarkastaja Dubois-Fresnel. Täällä toisessa
kerroksessa oli hänellä neljä huonetta, joista yksi suuri budoaariksi
muodostetulla alkoovilla varustettu kirjastohuone samalla oli
työpajana. Seinillä riippui tauluja, suurin osa hänen isänsä
siveltimestä lähteneitä, ja uunin laiteilla kauniita jaapanilaisia
taideteollisuuden tuotteita. Makuuhuone oli niinikään arvokkailla
tauluilla koristettu, kunniapaikalla isänsä Leonorin ehkä etevin taulu
"l'Innocence nourrissant un serpent", muualla taiteilijoilta saamia
lahjatauluja. Kirjastohuoneessaan, jossa hänellä oli tuhansia nidoksia,
istui Mérimée suuren työpöytänsä ääressä, jonka Tourneux sanoo olleen
"une très belle table de travail en bois de rose avec cuivres dorés et
ciselés", työskennellen enimmäkseen öisin.[317]
Kotona yksin istuessa ja pitkä persialainen yönuttu päällä turkkilaista
piippua poltellessa tuntui aika sentään toisinaan yksitoikkoiselta; ja
silloin kirjoitteli hän joskus ystävilleen surumielisiäkin mietteitä
elämästänsä ja yksinäisyydestään. Käyttäen hyväkseen muutamaa tällaista
valituksen tapaista uskalsi hänen vanha ystävättärensä kreivitär
Montijo ehdottaa, että hän menisi naimisiin, sillä vaimo oli hänen
mielestään välttämätön Mériméen asemassa olevalle miehelle. Samaa puhui
"tuntematonkin" ja nähtävästi m.m. myöskin rva Senior. Kun hän v. 1853
palasi Espanjasta, huhuttiinkin hänen jo menneen kihloihin ja Filon
puolestaan vakuuttaa "qu'il y avait eu quelque chose".[318] En tiedä
millä perusteella hän tämän tekee; minä en ainakaan ole löytänyt
vähintäkään tukea tälle luulolle. Mérimée tiesi jo olevansa vanha,
liian vanha sulhasmieheksi ja se armoton tapa, millä hän usein
kirjeissään Panizzille ivailee vanhoja miehiä, jotka menevät nuorten
tyttöjen kanssa naimisiin, osottaa kyllin selvästi, ettei hänellä ole
vähintäkään halua siihen kaivoon hypätä, "Je suis trop vieux pour me
marier" vastaa hän sekä rva Seniorille että "tuntemattomalle"; ja
ystävättärelleen Espanjassa kirjoittaa hän: "Si vous me voyez (hän oli
silloin nuhakuumeessa) vous ne penseriez pas ä me marier avec les
belles demoiselles dont vous parlez. On guérit de la grippe, mais ce
dont on ne guérit pas c'est d'être vieux." Sitä paitse oli hänellä
nuoruudessaan ollut onnettomasti päättyneitä yrityksiä tähän suuntaan,
vaikka hän omain sanainsa mukaan, ei katsonut voivansa tarjota
lemmitylleen niin suurta onnea kuin tämä olisi ansainnut ja luultavasti
odotti. "Minulla ei ole rohkeutta eikä voimaa koettaa tällaista uutta
elämän muutosta", kirjoittaa hän kreivittärelle. "Ainoa etu, minkä
avioliitto minulle nyt voisi tarjota, olisi jonkunlainen lievennys
sairauden kohdatessa ja etenkin sillä aina ikävällä hetkellä, jolloin
täytyy tämä maailma jättää. Jos miettisin asiaa ainoastaan egoistin
kannalta, ansaitsisi se ehkä jo tämänkin edun vuoksi harkitsemista.
Mutta toisakseen on edesvastaus, vaimonsa huolestaminen ja hänen
päiviensä turvaaminen miehen kuoleman jälkeen kauhistavaa. Kun minulla
oli kissa, leikittelin minä mielelläni sen kanssa, mutta kun sen tuli
halu juosta kattoja pitkin narttuja katselemaan tai rottien perään
kellariin, epäilin minä, että tokkohan minulla oli oikeutta pidättää se
luonani omiksi huvikseni. Paljo suuremmalla syyllä tekisin itselleni
tämän kysymyksen, jos se koskisi naista".[319] Mies, jolla on tällaiset
periaatteet, on ehdottomasti vanhanpojan elämään tuomittu, niin
tyypilliset ne ovat. Ja samoin kuin monet muutkin naimattomat
poikamiehet pitävät lapsista, samoin Mériméekin. "Minä olen liian vanha
naimisiin mennäkseni -- kirjoittaa hän rva Seniorille 5 p. maaliskuuta
1855 -- mutta minä tahtoisin mielelläni pienen tyttösen kasvattaakseni.
Olen usein miettinyt ostaa lapsukaisen joltakin Espanjan mustalaiselta,
jott'en, jos kasvatukseni kävisi huonosti, luultavasti saattaisi
onnettomammaksi tätä piskuista olentoa, jonka kasvatikseni ottaisin. --
Paha vain että mustalaiset ovat niin kovin tummia ja että heidän
tukkansa on sydenkarvainen. Miks'ei teillä ole pientä kultakutrista
tyttöstä minulle luovuttaa?" kysyy hän lopuksi. Samaa mieltä ilmaisee
hänen kirjeensä kreivitär de Montijollekin: "Tahtoisin mieluummin, jos
olisin varma siitä, että jätän jälkeeni jotain, pienen tyttösen
kasvattaakseni häntä parhaimpani mukaan, mutta -- ja tässä näytäkse
taas epäilijä oikeassa karvassaan -- sekin on niin vaarallista
leikkiä". Minkä vuoksi se on sitä, ilmaisee eräs hänen kirjeensä rva
Seniorille: "mais il pourrait bien se faire que le petit monstre, après
quelques années, s'amourachât d'un chien coiffé et me plantât là".[320]
Ja tämä tietysti taas olisi ikävä juttu. "Suo siellä, vetelä täällä
eikä kuivaa kussaan". Paras siis oli pysyä erillään sekä avioliitosta,
jossa voi tulla petetyksi, että kasvattitytöstä, joka äkkiä voi
kasvatti-isänsä jättää, ja pysyä koreasti yksinäisenä kissansa kanssa.
"Le mieux, je crois, c'est de s'habituer à vivre comme un arbre et à se
résigner".[321]
Ja niin hän tekikin. Naisista hän kyllä piti ja seurusteli, kuten
olemme nähneet, mielellään ja alinomaa heidän kanssansa, mutta pysyviin
pauloihin eivät he häntä saaneet. Hänen kirjeistään näemme hänellä
vielä vanhoilla päivilläänkin olleen monituisia seikkailuja, jopa
hellempiä suhteitakin, mutta "Mérimée était fidèle, et plus que jamais,
à ses habitudes de gourmandise élégante: il ne faisait que tremper ses
lèvres à la coupe", sanoo vallan oikein Filon lisäten omasta
puolestaan, että Don Juanimme näistä voitoistaan oli "plus honteux que
fier". Siltä se näyttääkin. "Le fond de la question est que les jeunes
gens n'aiment plus que les lorettes, de sorte que les femmes honnêtes
sont obligées de recourir aux vieillards" kirjoittaa hän kerrankin
ystävälleen Panizzille tällaisen kohtauksen johdosta vetäen siitä
seuraavan johtopäätöksen: "Comme ce siècle de fer est drôle! Je crois
que, vous et moi excepté, tout le monde est fou".[322]
"Peu de gens savent d'être vieux", sanoo Pascal. Että Mérimée
rakkausasioissa osasi sitä olla, olemme nähneet. Kaunokirjailijana hän
sen käsitti vielä ankarammin, hän, joka ei koskaan ole keskentekoista
työtä käsistään laskenut. "Kirjailijan pitää älytä ajoissa vai'eta",
näin ymmärsi hän Pascalin lauseen. Puoli vuosisataa senaattoriksi
tullessa täytettyänsä laski hän kaunokirjailijan kynän lopuksi ikäänsä
melkein täydellisesti käsistään ja jos hän viimeisinä vuosinaan siihen
pari kertaa vielä tarttui, tapahtui se erityisistä syistä, kuten
myöhemmin saamme nähdä. Vanhukselle muka sopivampi tieteellinen työ
tuli tästä lähtein hänen pääasialliseksi lomatoimekseen.
Olen ylempänä jo huomauttanut kuinka ahkerasti Mérimée senaattoriksikin
tultuaan kirjoitteli aikakauskirjoihin lyhempiä tieteellisiä
tutkimuksia ja arvosteluja. Vähitellen katsoi hän niitä kertyneen siksi
paljon, että arvokkaimmat jo voi koota erityiseen nidokseen. Niinpä
ilmestyikin tammikuussa v. 1855 kokoelma "Mélanges historiques et
littéraires", johon tekijä oli Revue des deux Mondes'sta, Moniteurista,
Revue contemporainesta ja Constitutionnelistä koonnut seuraavat
kaksitoista tutkimusta: Les mormons, Les cosaques de l'Ukraine,
Histoire ancienne de la Grèce, Un tombeau découvert à Tarragone,
L'Hôtel de Cluny, Littérature espagnole, Les romains sous l'Empire,
Mémoires d'une famille huguenote, De l'enseignement des beaux-arts,
Restauration du Musée, Vie de César-Auguste ja Inventaire des Joyaux du
duc d'Anjou.
Ensimmäinen kirjoitus mormoonilaisista on muutamien englantilaisten
lähteiden mukaan kokoonpantu objektiivinen selonteko mainitun lahkon
synnystä ja opista. "Ukrainin kasakat" on hauska tutkimus Zaporogein
omituisesta heimosta ja heidän tunnetuista sankareistansa Bogdan
Chmielniçkistä ja Mazepasta, jonka tarumaiset vaiheet ennen Mériméetä
jo olivat innostuttaneet Voltairea ja Byronia ihaniin runoelmiin ja
Horace Vernétä kuuluisaan tauluunsa. -- Todellakin hauskaksi on
Mérimée saanut toista sataa sivua käsittävän arvostelunsa ja
selontekonsa Groten suuresta "Kreikan historiasta". Samalla kuin hänen
muistutuksensa osottavat hänen perinpohjaisia tietojaan historian
laajaperäisellä alalla todistaa kirjoitus kokonaisuudessaan hänen
vilpitöntä ihailuansa helleeniläistä kansaa, sen kirjallisuutta ja
taidetta kohtaan. Kreikasta puhuessaan lämpenee tämä kylmä
historioitsija taas vasten tahtoaankin ja epäilemättä lämpenee
lukijakin seuraavista innostuneista lauseista: "Où touvera-t-on un
spectacle plus animé, plus fécond en péripéties que dans cette
classique Grèce, ce grand pays qui tient une si petite place sur la
carte? Dans cette terre privilégiée, pas une montagne qui ne redise le
nom d'un poète, d'un sage, d'un héros, d'un artiste. Pour nous, les
noms des hommes illustres de la Grèce, de ses grands morts, comme
disait César après Pharsale, sont encore les synonymes de génie et de
vertu. Quelle contrée, si vaste qu'elle soit, peut se vanter d'avoir
produit un Socrate, un Platon, un Phidias, un Homère, un Eschyle, un
Aristote? Souvent le monde a été bouleversé par des hordes brutales
mises en mouvement, comme les Huns, par un fléau de Dieu. A la Grèce
seule était réservée la gloire d'éclairer les autres nations et de les
policer. Ses armes, sa littérature, ses arts, ont été bienfaisants.
Dans l'espace de quelques siècles, vingt peuples helléniques, ou plutôt
vingt petites villes ont déployé une activité sans égale pour réaliser
tout ce qui se peut imaginer de bon, d'utile et de beau. Leurs
institutions si variées, leurs moeurs plus variées encore se sont
ressemblé pourtant par un résultat et peut-être par un but commun,
celui de conserver à l'individu sa valeur propre et de lui offrir le
plus libre développement de toutes ses facultés".[323]
Minun täytyy pyytää anteeksi, että olen näin pitkällä otteella
poikennut puheena olevasta asiasta; mutta rohkenen kuitenkin toivoa,
ettei se lukijaa ole ikävystyttänyt. Jos nyt käymme jatkamaan
pintapuolista selontekoamme kirjoituksista "Mélanges hist. et
littéraires"-kokoelmassa, niin ovat molemmat seuraavat kyhäelmät
"L'Hôtel de Cluny", kertomus tämännimisen museon esineistä, ja "La
littérature espagnole", arvostelu Ticknorin laveahkosta teoksesta
"History of spanish Literature", jotenkin lyhkäisiä eivätkä mielestäni
erittäin huomattaviakaan muuten kuin että jälkimmäistä vastaan tehdyt
muistutukset taaskin osottavat kirjoittajan hyviä tietoja tälläkin
alalla. -- Nimellä "Les romains sous l'Empire" julkaisi Mérimée hauskan
arvostelun Ch. Mérivalen 2-osaisesta teoksesta "A History of the
Romains under the empire" liikkuen tässä omalla alallaan ja merkiten
ilolla tekijän puolueettoman ja oikean arvostelun lempisankaristaan
Caesarista, jota hän taaskin kiittämällä kiittää,[324] ja samoja
asioita, nimittäin Caesarin kuolemaa, käsittelee hänen lyhyt
selontekonsa niihin aikoihin löydetystä ja Piccolos'in julkaisemasta
Nicolas de Damasin käsikirjoituksesta. -- "Mémoires d'une famille
huguenote" on vain mitä ahtaimmaksi supistettu kertomus Jacques
Fontainen kirjoittamista perhemuistelmista Nantes'n ediktin ajoilta ja
"Inventaire des Joyaux de Louis, Duc d'Anjou" niinikään hyväksyvä
arvostelu tästä osasta kreivi de Laborden tarkkaa luetteloa Louvren
museon rikkaasta esinekokoelmasta.
Käsittelemättä on minulla vielä Mériméen monessa suhteessa arvokas ja
huomiota ansaitseva kirjoitus "kaunotaiteiden opetuksesta", joka niihin
aikoihin kuin se kirjoitettiin (v. 1849) oli vilkkaan keskustelun
esineenä Ranskanssa. Tekijä ottaa tässä vertaillakseen toisiinsa
Pariisin ja Rooman taidekouluja ja ehdottelee edellisen toiminnassa
useita tärkeitä muutoksia, joista monet nykyään lienevätkin jo
toteutetut. Hallitukselle ehdottaa hän, että se 1:o edistäisi ja
helpoittaisi taiteilijain opetusta, 2:o toimittaisi palkkioita
etupäässä niille, jotka työskentelevät vaikeamman (historiallisen)
maalauksen alalla ja siis suoranaisemmin isänmaansa kunniaksi sekä 3:o
lakkaisi kannattamasta keskinkertaisuutta. Sitäpaitse vielä, että
tavalliset palkinnot korotettaisiin ja ainoastaan taiteilijat alle
25 vuotta saisivat ottaa osaa kilpailuihin, että palkinto
maisemamaalauksesta lakkautettaisiin, maisemamaalaajat kun muutenkin
saavat taulunsa paremmin kaupaksi ja että kaunotaiteiden akatemiaan
erityinen opettaja asetettaisiin, jonka velvollisuutena olisi pitää
luentoja keskiajan rakennustaiteesta.
En tahdo vielä tällä kertaa antautua tekemään selkoa siitä vilkkaasta
osanotosta, millä Mérimée, joka perinpohjaisten tutkimusten ja
laajaperäisten matkustusten kautta oli kehittänyt itsensä tunnustetuksi
taiteentuntijaksi, aina seurasi taide-elämää Ranskassa ja
ulkomaillakin. "Mélanges historiques et littéraires" saavutti
ilmestyessään kyllä suosiollisen vastaanoton, joll'ei se mitään
suurempaa huomiota herättänytkään, kirjoitukset kun olivat jo ennestään
tuttuja. Näiden kokoominen ja julkaiseminen olikin hänelle vain
lepohetkien työtä. Samallaista oli myöskin se kaunis ja asiallinen
esipuhe, jonka hän vallan samaan aikaan (tammikuussa v. 1855) pyynnöstä
kirjoitti kreikkalaisen kirjailijan Marino Vreton ranskaksi kääntämään
kokoelmaan "Contes et poèmes de la Grèce moderne".[325] Tässä
alkulauseessaan, jossa taaskin ilmenee hänen lämmin tunteensa
helleeniläisyyttä kohtaan, huomauttaa hän laulujen alkuperäisyyttä ja
voimaa sekä kääntäjän taitavuutta. "Tour à tour poète et compilateur,
romancier et archéologue, M. Marino Vreto a su toujours conservé les
traits caractéristiques du génie de ses compatriotes et le mouvement
naturel de leurs compositions". Kirja saikin osakseen varsin hyviä
arvosteluja.[326]
Mériméen pääasiallisena kirjallisena työnä vuosina 1854-55 oli
kuitenkin Agrippa d'Aubignén tunnetun ja 16:n vuosisadan elämää niin
mainiosti karakteriseeraavan teoksen "Les aventures du baron de
Foeneste" julkaiseminen uudessa painoksessa. Pierre Jannet, joka
kirjakauppaliikkeensä lakkautettuaan oli antaunut bibliofiilin jaloa
taitoa harjoittamaan, sai v. 1853 päähänsä ruveta "la Bibliothèque
elzévirienne"-sarjan nimellä julkaisemaan in -- 16:o "des anciens
auteurs qui représentent au naturel la naïveté ou les hardiesses de
l'esprit gaulois", kuten sanat kuuluivat. Tällaisina vanhoina
tosiranskalaisina mestareina pidettiin tietysti Rabelais, Brantôme,
d'Aubigné y.m. Mérimée oli tunnettu erittäin taitavaksi äidinkielensä
tuntijaksi ja kun häntä parooni Foeneste omituisine tapoineen jo
nuoruudessa erityisesti huvitti, niin ei ole kummeksimista, että Jaunet
melkein heti yrityksensä alussa kääntyi "Chronique de Charles IX:n"
tekijän puoleen pyynnöllä, että tämä ottaisi toimittaakseen
selityksillä ja esipuheella varustetun painoksen ylempänä mainitsemaan
d'Aubignén teosta.[327] Tourneux julkaisee osia kustantajan ja
toimittajan välisestä kirjeenvaihdosta, joka, ellei se muuten olekkaan
merkillinen, ainakin osottaa kuinka tarkasti hän tätäkin työtä teki.
Heinäkuussa v. 1855 se sitten ilmestyi käsittäen 348 sivua varsinaista
tekstiä ja parikymmentä sivua alkulausetta. Mitä Mérimée enimmän tässä
kirjailijassa ihaili, käy selville seuraavista esipuheen lauseista:
"Foeneste est un tableau de moeurs des plus remarquables et si on le
dépouille des exagérations que comporte ce genre de satire, il offre,
je crois, une image animée et fidèle de la société à l'époque où
l'auteur a vecu. Mais ce qui me semble surtout admirable dans ces
dialogues, c'est la vérité de caractères mis en scène et le rare talent
d'observation qu'on découvre jusque dans les plus petits détails. Il me
semble qu'il y a dans ce livre des traits de naturel que Molière
n'aurait pas désavoués". -- Arvostelijat olivat yksimielisiä siitä,
että toimittaja oli suoriutunut tehtävästään kaikin puolin
kiitettävällä tavalla. Niinpä esim. Librin jutusta tunnettu Ludovic
Lalanne, peräti tuima arvostelija, huomautteli siinä kyllä muutamia
erehdyksiä, mutta tuli lopulla kuitenkin siihen päätökseen, että
"l'auteur de Colomba s'est acquitté de ce travail avec son esprit et sa
sagacité habituels".[328]
Asiain näin hyvin käydessä olivat sekä kustantaja että toimittaja
tyytyväisiä yhteistyönsä tulokseen. Senpä vuoksi näkyvät he hetikohta
tehneenkin uuden sopimuksen keskenään ja tähän piti heti kohta
ryhdyttämän käsiksi; apumieheksi Mériméelle otettiin nuori tiedemies
Louis Lacour. Jo seuraavana päivänä Foenesten ilmestymisen jälkeen
oltiin puuhassa ja silloin tällöin istuttiin rue de Lillen varrella
n:ossa 52 yhteisesti neuvottelemassa Brantômen teosten samantapaisesta
ulosantamisesta.[329] Työ ei kuitenkaan näy sujuneen niin nopeasti kuin
oli toivottu ja syy oli nähtävästi Mériiméessä, jonka huono terveys ja
ehkäpä osaksi myöskin väsyttävä hovielämä teki esteitä esipuheen
valmistumiselle. Tästä kärsi Mérimée itsekin ja päivittelee eräässä
kirjeessä "tuntemattomalle": "J'ai une Vie de Brantôme à faire, où j'ai
une grande quantité de choses téméraires à dire. Je m'amuse à en
retourner les phrases dans ma tête; mais le courage me manque lorsqu'il
s'agit de quitter mon fauteuil pour aller les écrire".[330] Vihdoin hän
sentään rohkaisi itsensä ja ensimmäinen osa ilmestyi syyskuussa 1858
nimellä "Oeuvres complètes de Brantôme T. I".
Esipuheessa, joka löytyy myöskin kokoelmassa "Portraits historiques et
littéraires", (ilmestyi vasta 4 vuotta Mériméen kuoleman jälkeen 1874),
ilmaisee hän miten historiallista teosta ei ole arvosteltava: "Dans
tous les cas, il faut se garder de juger les actions des hommes du
XVI:e siècle comme nous jugeons celles du XIX:e".[331] Kukin aika on
omalta kannaltaan arvosteltava ja tuomittava. Brantômesta itsestään
antaa hän samallaisen arvostelun kuin Royer-Collard Caesarista: "il fut
surtout un homme comme il faut, ou plutôt comme il le fallait pour son
siècle, dont il nous offre un type fidèle, moins les grands vices et
les grandes vertus".[322] -- Kahden seuraavan vuoden kuluessa
julkaistiin tätä suurella suosiolla vastaanotettua teosta toinen ja
kolmas osa, mutta v. 1859 keskeytyi työ moninaisista syistä eikä sitä
sen jälkeen jatkettu ennenkuin vasta v. 1875 ja silloin oli
toimittajana jo toinen mies.
Vielä on minun tässä yhteydessä mainittava eräs kolmas Ranskan
muinaisten aikojen tapakuvaajia, nimittäin "keskiajan Herodotos"
Froissart, jonka merkitystä ja luonnetta Mérimée niinikään samoihin
aikoihin oli tilaisuudessa lyhyesti kuvaamaan.[333] Valenciennessä,
missä mainittu runoilija ja historioitsija oli neljä vuosisataa sitten
syntynyt, oli hänen muistoksensa pystytetty patsas, jonka juhlallinen
vihkimys tapahtui 21 p. syyskuuta 1856. Ranskan akatemia, joka
tavallisesti aina on edustettuna tällaisissa tilaisuuksissa, valitsi
Mériméen edustajaksensa ja tämä pitikin paljastusjuhlassa puheen, missä
hän ylistää lempikirjailijaansa nimillä "un poète ingénieux, un
chroniqueur incomparable", hän kun antoi meille "un tableau si animé
des moeurs et des passions du moyen âge" ja osasi "ennoblir la vérité
sans l'altérer jamais, et donner un air de grandeur à tous les sujets
qu'il a touchés". Samassa puheessa hän myöskin akatemian suostumuksella
-- akatemia ei muuten suinkaan ollut bonapartelainen, vaikka se
Pariisin rauhan jälkeen tunsi itsensä suosiollisemmaksi -- antoi
seuraavan kauniin tunnustuksen Napoleon III:lle ja hänen puolisollensa:
"Sur ce trône ... nous voyons le plus sage politique, qui, sans
conquêtes, a replacé la France au premier rang des nations, une
princesse qui nous représente la vertu parée de toutes les
grâces".[334]
Näitä ja useita muita lyhempiä arvosteluja eri aikakauskirjoihin
kyhäillessään ei Mérimée sentään unohtanut sitä kansaa, jonka kieltä
hän myöhempinä aikoinaan ihaili "comme faite pour la poésie".[335] Olen
jo luetellut useita Mériméen kääntämiä Venäjän kirjallisuuden
parhaimpia novellituotteita, jotka, vaikka hän itse sanookin, että "la
concision et la richesse de la langue russe défient les plus habiles
traducteurs", erään täysin kykenevän arvostelijan mukaan ovat tehdyt
sellaisella taidolla, että niissä "le style précis de ce lettré
(Mérimée) altère l'original".[336] V. 1865 julkaisi hän Pushkinilta
uuden novellin "Le coup de pistolet", joka ilmestyi Moniteurissä 21 p.
maaliskuuta.
Mutta tähän hänen rakkautensa Venäjän oloihin ei suinkaan rajoittunut
vielä nytkään. Hän syventyi yhä edelleen kasakkain vaiherikkaaseen
historiaan, josta, kuten tietty, sekä muut että hän itse ovat saaneet
aiheita niin moneen jännittävään kuvaukseen. "Mélanges hist. et
littéraires" kokoelmassa olleen kirjoituksensa Ukrainin kasakoista
laajensi hän vähitellen kahdeksi erittäin perinpohjaiseksi
tutkimukseksi, joista toinen "Stenka Razine" ilmestyi Journal des
Savants'in heinäkuun numerossa 1861 ja toinen "Bogdan Chmielniçki"
samassa paikassa tammikuun ja heinäkuun numeroissa kaksi vuotta
myöhemmin. Kun molemmat sitten v. 1865 julkaistiin erityisenä teoksena
nimellä "Les cosaques d'autrefois", saavuttivat ylipäänsä sangen
suosiollisen arvostelun, jopa niinkin, että kirja erään arvostelijan
mukaan on "mille fois plus poétique que le corsaire de Byron".[337]
Käsiteltyänsä "Les faux Démétrius" nimisessä teoksessa Pietari Suuren
edeltäjää ja osotettuansa siinä, että väärä Demetrius, vastoin tunnetun
historioitsijan Karamsinin väitettä, "n'était pas le moine défroqué
Grégoire Otrépief, que l'Église russe maudit encore aujourd'hui", vaan
että kapinoitsija, vaikka kyllä olikin kirjeenvaihdossa Otrepiewin
kanssa, oli vallan toinen henkilö, nimittäin eräs Ukrainin kasakka,
kääntyi Mérimée nyt tutkimaan Pietari Suuren elämäntyötä.
Demetriuksesta sanoi hän, että tämä todellakin oli suuri mies, joka
"voulut réformer les abus et civiliser son pays", mutta että hän
"prétendait faire tout à coup et de primesaut tout ce que Pierre le
Grand fit plus tard, graduellement et avec une prudente lenteur".[338]
Kun hän näin oli täydellisesti perehtynyt omituisiin ja vaihteleviin
tapahtumiin 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alkupuoliskolla, eriytyi
Pietari Suuren hedelmällinen sivistystyö hänelle vallan uudessa ja
luonnollisessa valossa. Laajaperäiseksi suunnitellun tutkimuksensa
julkaisemisen aloitti hän syyskuussa 1864 Journal des Savants'issa
nimellä "Histoire du règne de Pierre le Grand" käsitellen ensin
"oikeudenkäyntiä perintöruhtinas Aleksista vastaan", jonka kuvausta
jatkui aina seuraavan vuoden helmikuun numeroon saakka. Pari vuotta
myöhemmin (kesäkuussa 1867) alkaa hän samassa lehdessä tutkimuksensa
toisen osan "Pietari Suuren nuoruudesta" ja tämä jatkuu helmikuuhun
1868. Epäilemättä työskenteli Mérimée sitten edelleen saadakseen tämän
laajan historiansa loppuun, mutta huono terveys ja lähestyvä
ranskalais-saksalainen sota suurine tapahtumineen estivät häntä sitä
täydelliseksi valmistamasta. Jatkoa siihen nimittäin ei koskaan tullut.
Luulen jo osottaneeni, ettei Mérimée suinkaan hovielämän huvitusten ja
velvollisuuksien vuoksi laiminlyönyt kirjallisia toimiaan niinä
vuosina, joina hän kreivi de Mornyn kanssa oli "bouffon de sa Majesté",
kuten hän kerran leikillä itseänsä nimittää. Tahdon vielä, ennen kuin
käyn tekemään selkoa Mériméen viimeisistä vuosista, jotka samalla ovat
toisen keisarikauden loppuaikoja, näyttää kuinka ahkerasti hänen
kykyänsä ja taitoansa käytettiin muilla käytännöllisillä aloilla ja
minkälainen hän virkatoimissaan senaatissa sekä akatemiassa oli.
Librin jutun kautta oli Pariisin kirjastojen epäjärjestys ja huono
hoito tullut näkyviin ja jo silloin olivat Lacroix, Jubinal y.m.
ottaneet sen uudesta järjestämisen julkisen keskustelun alaiseksi.
Minkäänlaisiin toimenpiteihin ei heidän kirjoituksensa silloin
kuitenkaan näy aihetta antaneen. Mérimée oli niinikään saman jutun
aikana tullut vakuutetuksi kirjastojen huonosta tilasta ja vielä
selvemmäksi kävi se hänelle, kun hän useiden Lontoonmatkojensa kautta
tutustui ystävänsä Panizzin järjestämään ja kaikin puolin
mallikelpoiseen British museumiin, jota varten Englannin parlamentti
vuosittain uhrasi niin suuria summia. Panizzin kanssa keskustellessa
vakautui hänessä vähitellen tuuma ryhtyä samallaisiin parannuspuuhiin
Pariisin kirjastojen suhteen. Tehtyään kesällä v. 1856 pari kuukautta
kestäneen matkan Englantiin, missä hän samalla huvittelihe lukuisain
englantilaisten ylimysystäväinsä luona, jotka kaikki kestitsivät häntä
omain sanojensa mukaan "avec une hospitalité pour laquelle je désespère
de trouver un adjectif et qui n'est praticable qu'en cet aristocratique
pays",[339] ja myöhemmin samana vuonna Espanjaan Madridin kirjastoja
tutkimaan sekä ystävätärtänsä Montijon kreivitärtä tervehtimään, lähti
hän seuraavana vuonna virkistysmatkalle Sveitsiin, mistä hän
viralliseen Moniteuriin lähetti seikkaperäisen, pitkän kirjoituksen
kirjasto-oloista Lontoossa ja teki lukuisia ehdotuksia Pariisin
kirjastojen järjestämiseksi. Kirjoitus, joka löytyy painettuna
mainitussa lehdessä 26 p. elokuuta 1857, ei tällä kertaa jäänytkään
vaikutuksia vaille. Muutama kuukausi sen jälkeen -- perustava kokous
oli 19 p. joulukuuta -- asetti nimittäin hallitus 11-miehisen
toimikunnan Mériméen esimiehyydellä asiaa käsittelemään.[340]
Toimikunta tekikin, kiitos olkoon esimiehen innolle ja
uutteruudelle,[341] nopeaa työtä ja jo kolmisen kuukautta sen jälkeen
voi Mérimée antaa komitean tuloksista hallitukselle kirjallisen
kertomuksen, joka on päivätty 27 p. maaliskuuta 1858; painosta ilmestyi
se erityisenä vihkosena seuraavassa toukokuussa ja Moniteurissä vasta
20 p. heinäkuuta sisäasiain ministerin lausunto mukana. Ylipäänsä
hyväksyi ministeri ehdotuksen, jonka mukaan silloinen "Bibliothèque
impériale", nykyinen "Bibliothèque nationale", sittemmin järjestettiin
siksi erinomaisen hauskaksi ja tarkoituksenmukaiseksi työpaikaksi,
miksi jokaisen täytyy se tunnustan, ken vain on ollut tilaisuudessa
siellä tutkimuksia harjoittamaan.
Tähän eivät kirjaston parannuspuuhat vielä sentään loppuneet. Pari
vuotta myöhemmin pyysi sisäasiain ministeri taaskin Mériméetä
puheenjohtajaksi uuteen 15-miehiseen komiteaan, jonka tehtävänä oli
valmistaa ehdotus kirjastojen välisistä kirjojen vaihdoista.[342]
Heinäkuun 10 p. 1860 oli Mériméellä tämänkin komitean puolesta lausunto
valmis ja 30 p. seuraavaa joulukuuta julkaistiin se Moniteurissä.
Vähitellen näkyy hän jo kyllästyneen näihin ikäviin hallinnollisiin
puuhiin, sillä 12 p. heinäkuuta kirjoittaa hän "tuntemattomalle": "Olen
juuri saanut valmiiksi pitkän lausunnon Pariisin kirjastoista. Siitä
kai minä olenkin näin kivulloiseksi käynyt. Minä kulutan aikani
turhanpäiväisesti sekautumalla asioihin, jotka eivät minulle kuulu ja
annan sysätä niskoilleni kaikki muiden ihmisten tehtävät. Tunnen
toisinaan halua kirjoittaa vielä jonkun kertoelman ennen kuolemaani,
mutta milloin puuttuu minulta rohkeutta, milloin taas, hyvällä
kirjoitustuulella ollessani, saan suoritettavakseni ikäviä
hallinnollisia asioita (des bêtises administratives)".
Näiden joukkoon kai ovat yllämainitsemieni lisäksi luettavat myöskin
hänen virallinen matkansa vuoden 1857 näyttelyyn Manchesterissä, josta
hän antoi laveahkon kertomuksen Moniteuriin (katso numeroa 9 p:ltä
heinäkuuta 1857) huomauttaen erityisesti taideteollisuuden kehityksestä
ja taiteellisen kaunoaistin edistämisestä Englannissa, sekä hänen
osanottonsa Lontoon maailmannäyttelyyn v. 1862, jossa hän prinssi
Napoleonin kanssa edusti Ranskan taideosastoa. Leikillisellä tavallaan
ilmoittaa hän tästä ystävättärelleen Montijon kreivittärelle: "Comme
j'ai beaucoup barbouillé de papier dans ma vie, tant avec la plume
qu'avec le pinceau, on m'a chargé des papiers peints".[343] Tästäkin
näyttää olleen aikalailla puuhaa jo edeltäkättä, kuten esim. seuraavat
otteet Mériméen kirjeistä osottavat: "Je pense à faire un tour à
Londres, où j'ai affaire pour l'Exposition universelle" ja myöhemmin:
"Notre commission impériale de l'Exposition universelle est en travail
d'enfantement; nous faisons tous de la prose pour persuader aux gens
qui ont des tableaux de nous les prêter pour les envoyer à Londres. --
Je crains que nous ne fassions pas trop belle figure à Londres l'année
prochaine".[344] Ja kun näyttely vihdoinkin pitkien puuhien perästä
saatiin valmiiksi, on se Mériméen mielestä sangen epäonnistunut ("cela
ressemble à un fiasco"). Hänestä "les Anglais ont fait de grands
progrès sous le rapport du goût et de l'art de l'arrangement" ja hän
pelkää, että englantilaiset menevät pian edelle taideteollisuudessa.
Juryn istunnot eivät myöskään tunnu olleen mieleisiä. "Notre jury est
présidé par un Allemand qui croit parler anglais et qui est à peu près
incompréhensible à tout le monde. Rien de plus absurde que nos
conférences: personne n'entend de quoi il est question. Cependant, on
vote".[345] Lopuksi on Mériméen, joka oli tämän monivärisen juryn
pöytäkirjurina, vielä kirjoitettava kaksi raporttia, toinen jurylle,
toinen Ranskan hallitukselle. Näyttelyä varten oleskeli Mérimée, asuen
British museumissa Panizzin luona, pari kolme kuukautta Lontoossa
lukien raportinsa jurylle 5 p. kesäkuuta 1862. Seuraavana päivänä
kirjoittaa hän "tuntemattomalle": "Je commence à entrevoir le terme de
mes peines. Mon rapport au jury international dans le plus pur anglais
saxon, sans un seul mot tiré du français, a été lu hier par moi, et
l'affaire est bâclée de ce côté. Il m'en reste un autre (rapport) à
faire à mon gouvernement".
Vietettyänsä näin näyttelypuuhissa ja hauskassa seurassa -- hän
mainitsee käyneensä lordien Granvillen ja Palmerstonin, prof. Max
Müllerin y.m. luona -- enimmän osan kesää palasi hän kesäkuun lopulla
Pariisiin ja jätti hallitukselle raporttinsa "Des applications de l'art
à l'industrie à l'exposition de Londres", joka on päivätty 11 p, kesäk.
1862.[346] Lopuksi lienee "hallinnollisten tyhmyyksien" joukkoon, joita
Mérimée valittaa sälytettävän hänen niskoilleen, kai vietävä myöskin
eräs toinen yhteistyö prinssi Napoleonin kanssa. Hänet oli nimittäin jo
toisen keisarikauden alkuvuosina valittu jäseneksi komiteaan, jonka
tehtävänä oli Napoleon I:n kirjeenvaihdon julkaiseminen ja johon
jäsenenä kuului myöskin prinssi Napoleon. Mérimée se tämänkin
toimikunnan puolesta sai niinikään kirjoittaa alkulauseen mainitun
kirjeenvaihdon ensimmäiseen osaan, joka ilmestyi alussa vuotta 1858 ja
joka taas puolestaan osottaa kuinka suuri kunnioitus kirjoittajalla oli
tätä suurta sankaria kohtaan. Kaikille hänen nimensä kantajille ei tätä
ihailua sentään näy riittäneen. Sillä niin pian kun hän sai tietää,
että toimituskomitean esimieheksi v. 1864 oli nimitetty prinssi
Napoleon, jonka soveliaisuudesta tähän toimeen hänellä oli oma
mielipiteensä,[347] ilmoitti hän luopuvansa ehdottomasti. "On m'a fait
demander _sub rosa_ si je voudrais être de la seconde commission
présidée par le prince. J'ai remercié. C'était déjà assez désagréable
avec le maréchal; ce doit être encore bien pis avec le prince; en
outre, il est probable que la besogne que fera cette seconde commission
sera fort suspecte, et je ne me soucie pas d'en partager la
responsabilité".[348]
Olen nyt tehnyt selkoa Mériméen toiminnasta toisen keisarikauden
loistoaikana kirjallisella alalla ja lukuisain toimikuntain
palveluksessa. Kuvaamatta on minulla vielä hänen esiytymisensä
senaattorina ja akatemian jäsenenä.
Vaikka hän myöhempinä aikoinaan, kuten hänen kirjeistään varsinkin
Panizzille käy selville, olikin sangen huvitettu valtiollisista
kysymyksistä, joita hän näkyy seuranneen suurella jännityksellä ja
historioitsijan kaukosilmällä, ei hän senaatissa sentään ainoatakaan
kertaa poliittisena puhujana esiytynyt. Epäilemättä vaikutti tähän
hänen omituinen asemansa hovissakin, vaikka toisaalta kyllä olemme jo
nähneet, ettei hän ennenkään ollut julkisesti valtiollisten asiain
menoon sekautunut. Hänestä oli tarpeeksi saada istua katsojana
ensimmäisessä looshissa ja valppaalla silmällä katsastaa historian
juoksua. "Certains hommes regardent si bien que regarder leur suffit",
sanoo Filon,[349] ja Mériméestä sitä todellakin voi sanoa. Tiheillä
matkoillaan Englannissa,[350]
Espanjassa, Itaaliassa y.m. seurusteli hän paljon valtiomiesten kanssa,
joita hän sitä paitse tapasi usein hovissa. Näin osasi hän aina pysyä
"au courant" valtiollisten tapahtumain kanssa ja teroitti
perinpohjaisen historiallisen sivistyksensä avulla silmänsä
arvostelemaan isänmaansa sisällisiä oloja, joiden hän arveli kehittyvän
"à tous les diables" s.o. vallankumousta ja sosialismia kohti.
Napoleon III teki näet hänen mielestään radikaaleille liiallisia
parlamenttaarisia myönnytyksiä, jotka Englannissa, missä mahtava
ylimystö oli vastapainona, kyllä voivat olla paikallaan, mutta jotka
Ranskan kansalle ja sen luonteelle olivat ennenaikaisia ja
sopimattomia. Näitä aatteitaan ei hän kuitenkaan missään julki
lausunut; niistä saamme tietää ainoastaan hänen kirjeenvaihtonsa
kautta.
Senaatissa istui hän ylipäänsä mykkänä, mutta valppaana kuulijana.
Niinä 17:nä vuonna, joina hän Luxembourgissa senaattorituolillaan
istui, esiytyi hän ainoastaan kolme kertaa ja nämäkin kerrat ilman
menestystä s.o. saavuttamatta enemmistöä. Mutta enemmistöä ei hän
koskaan ollutkaan kumarrellut ja näinäkin kertoina hän vain tahtoi
tehdä velvollisuutensa.
Olemme jo nähneet kuinka innokkaasti Mérimée seurasi taideoloja omassa
ja ulkomailla ja mitä ehdotuksia hän taiteen ja taideteollisuuden
edistämiseksi Ranskassa teki kirjoituksessaan "De l'enseignement des
beaux-arts". Entisten lisäksi on minun vielä mainittava hänen hauska ja
valaiseva arvostelunsa Englannin taiteesta ("Les beaux-arts en
Angleterre"). Tehtyänsä siinä selkoa englantilaisen taiteen nopeasta
kehityksestä Joshua Reynoldsin ja Th. Lawrencen sekä heidän
jälkeistensä preraphaeliittien avulla, puhuu hän piirustustaidon
levittämisen välttämättömyydestä käsityöläisten keskuuteen, antaa
kuvauksen South-Kensingtonin normaalikoulun oppijärjestelmästä ja
tulee lopulla siihen päätökseen, että Englannin taideteollisuus kohta
menee ranskalaisen edelle, ellei Ranskan hallitus ryhdy tositoimiin
toteuttaakseen seuraavia tarkoitusperiä, nimittäin: "rendre
l'enseignement plus varié et peut-être moins exclusif, multiplier les
écoles de dessin, compléter nos collections publiques, conserver avec
soin les trésors que nous possédons, renvoyer à la province un peu de
cette activité qui se concentre à Paris".[351] Tätä varten tarvittiin
hallitukselta rahoja, ja Mérimée tahtoi auttaa silloista kaunotaiteiden
ministeriä tekemällä ehdotuksen suuremman summan myöntämiseksi "pour
encourager les arts". Asia oli esillä senaatissa 4 p. maaliskuuta 1861
ja mielestäni on parasta antaa Mériméen itsensä kuvata tämä istunto:
"D'abord, notre représentation, au Sénat, òu, comme M. Jourdain, je
puis dire que jamais je n'ai été si saoul de sottises. Tout le monde
avait un discours rentré qu'il fallait faire sortir. La contagion de
l'exemple est si forte, que j'ai délivré mon speech,[352] comme une
personne naturelle, sans aucune préparation, comme M. Robert Houdin
(siihen aikaan tunnettu silmänkääntäjä Pariisissa). J'avais une peur
atroce; mais je l'ai très-bien surmontée, en me disant que j'étais en
présence de deux cents imbéciles et quil n'y avait pas de quoi
s'émouvoir. Le bon a été que M. Walewski, à qui je voulais faire donner
un beau budget, s'est offensé du bien que je disais de son prédécesseur
(Walewskin edeltäjä ja kilpailija oli Fould, Mériméen hyvä ystävä), et
a bravement déclaré qu'il votait contre ma proposition. M. Troplong
(senaatin puheenjohtaja), près duquel je suis placé, eu ma qualité de
secrétaire,[353] m'a fait tout bas son compliment de condoléances à
quoi j'ai répondu qu'on ne pouvait pas faire boire un ministre qui
n'avait pas soif. On a rapporté cela tout chaud à M. Walewski, qui l'a
pris pour une épigramme, et, depuis lors, me fait grise mine; mais cela
m'empêche pas de mener mon fiacre".[354]
Ja siihen se asia raukesi. Mérirnée sai tosin, kuten Filon sanoo, "un
vrai succès, non d'orateur, mais d'homme d'esprit", mutta taiteet ne
sillä kertaa jäivät lisäapua vaille.
Olen ylempänä jo huomauttanut, ettei Librin juttu ja Mériméen tehtävä
siinä päättynyt vuoden 1852 tapahtumiin. Että senaattori Mérimée,
niistä kahdesta viikosta huolimatta "où il jouissait d'un profond
loisir et n'était nullement incommodé du soleil",[355] oli
maanpakolaisen ystävänsä suhteen vallan samalla kannalla kuin
valtioarkeoloogi, sen oli hän jo osottanut eräässä lyhyessä
kirjoituksessa, painettu Moniteurissä 1 p. elokuuta 1859, missä hän
yleisölle suositteli Librin viimeistä harvinaisten kirjain kokoelmaa,
jonka myynti alkoi samana päivänä Lontoossa. Siinä hän m.m., Librin
tuomarein uhallakin, onnitteli itsessään virallisessa lehdessä
ystäväänsä "du tact et du flair qui lui avaient permis de rassembler
tant de raretés".
Pari vuotta myöhemmin oli hän taas tilaisuudessa suoranaisemmin
osottamaan, että hän edelleen oli vakuutettuna Librin syyttömyydestä.
Rva Libri oli marraskuun 14 p. 1860 jättänyt Napoleonille
Panizzin kokoonpaneman ja hänen sekä 28:n Itaalian eduskunnan
jäsenen allekirjoittaman anomuskirjan miehensä vapauttamiseksi
maanpakolaisuudesta. Sama anomus jätettiin myöskin Ranskan senaattiin.
Epäilemättä oli tästä uudesta rynnäköstä jo edeltäkättä sovittu
Mériméen kanssa ja varmaankin luotettiin paljo hänen vaikutukseensa
niin hyvin senaatissa kuin hovissa, missä Panizzikin muuten oli
Mériméen kautta tullut esitellyksi ja päässyt ainakin keisarinnan
erityiseen suosioon. Anomuskirjan tarkastamisen jätti senaatti
entiselle ministerille, senaattori Louis Bonjeanille, joka siinä
esitettyjä syitä ja Ranskan tuomioistuinta kohtaan tehtyjä syytöksiä
tyysti tutkittuaan luki ankaran vastauksensa senaatissa 4 p. kesäkuuta
1861. Vasta kuusi päivää sen jälkeen oli Mérimée valmistanut
vastauksensa Bonjeanille ja esitti sen senaatille 10 p. kesäkuuta.
Tourneuxkin sanoo tästä puheesta,[356] että se oli "très étudié", mutta
siitä huolimatta yhtyi senaatti Bonjeanin mielipiteihin, sitten kuin
tämä itse ja senaattorit Delangle, Dupin sekä de Royer, joka viime
mainittu vielä väitti Librin väärentäneen isänsä kuolintodistuksen
päästäkseen Ranskan kansalaiseksi, olivat Mériméetä vastustaneet.
Tappiostaan huolimatta pysyi Mérimée yhtä kylmänä kuin tavallisesti,
vaikka hän sisällisesti kuohuikin. Tämän näemme nimittäin selvästi
hänen kirjeestään "tuntemattomalle" keisarillisesta Fontainebleaun
linnasta, minne hän oli heti mainitun istunnon jälkeen matkustanut
lohduttautuaksensa: "Je n'ai jamais vu gens si enragés ni si hors de
sens que tous les magistrats. Pour ma consolation, je me dis que si,
dans vingt ans d'ici, quelque antiquaire fourre son nez dans le
Moniteur de cette semaine, il dira qu'il s'est trouvé, en 1861, un
philosophe plein de modération et de calme dans une assemblée de
_jeunes_ fous. Ce philosophe, c'est moi-même, sans nulle vanité".[357]
Ja sitten seuraa lause, jossa v:sta 1852 kytenyt katkeruus lakimiehiä
kohtaan puhkeaa täydellisesti ilmi: "Dans ce pays-ci, où l'on prend les
magistrats parmi les gens trop bêtes pour gagner leur vie à être
avocat, on les paye fort mal, et, pour en trouver, on leur permet
d'être insolent et hargneux". Mérimée on kuitenkin onnellinen, että
kaikki on ohitse, että hän on täyttänyt velvollisuutensa ja että
keisarilliset eivät ainakaan asettuneet vastapuolueen kannalle.[358]
"Enfin, heureusement", jatkaa hän, "tout est fini. J'ai fait tout ce
que je devais faire, et je recommencerais la séance à propos de la
pétition de madame Libri, si la chose était possible. Ici, on m'a reçu
fort bien sans me railler de ma défaite. J'ai dit très-nettement ce que
je pensais de l'affaire, et il ne m'a pas paru que l'on trouvât que
j'avais tort. Après toute l'excitation de ces jours passés, je me sens
comme débarrassé d'un poids énorme".[359]
Julkiset esiytymiset näyttävät aina olleen Mériméelle raskaita
taakkoja. Sitä osottaa mielestäni se melkeinpä lapsellinen ilo, millä
hän aina kertoo ystävilleen näistä tärkeistä tapahtumista. Ja se tuli
kaiketi siitä, että hänellä aloittaessa tavallisesti oli "une peur
atroce",[360] vaikka hän siitä kehuu päässeensä kuvittelemalla, että
hänellä oli edessään parvi "des imbéciles". Nyt oli hän lähes kymmenen
vuotta senaatissa uskollisesti vaiettuaan muutamain kuukausien kuluessa
esiytynyt kokonaista kaksi kertaa. Ja nähtyään, ettei se sen kummempaa
ollut, esiytyi hän muutamain vuosien päästä vielä kolmannenkin kerran.
Seikka oli seuraava. Hallitus oli jättänyt senaatille ehdotuksen laiksi
mekaanillisista soittokoneista, jossa samalla kuitenkin kosketeltiin
kirjailijain ja taiteilijain omistus-oikeutta. Senaatti, joka nimitti
Mériméen asian esittelijäksi ja perustelijaksi, näytti olevan
taipuvainen hylkäämään hallituksen tekemän lakiehdotuksen, jossa oli
seurattu periaatetta: "kirjallinen omistus-oikeus ei ole oikeus, vaan
myönnytys" (la propriété littéraire n'est pas une propriété, mais bien
une concession). Mérimée taas oli päinvastaista mielipidettä ja laati
lausuntonsa, jonka hän 7 p. heinäkuuta 1865 luki julki senaatissa,
vallan ministereitä (Rouheria ja Vuitryä) vastaan.[361]
Melkein kokonaisen vuoden näkyy senaatti tarvinneen
"positiivi-ehdotuksen" -- sillä nimellä sitä tavallisesti kutsuttiin --
perinpohjaiseksi harkitsemiseksi. Toukokuun 8 p. seuraavana vuonna oli
asia määrätty lopullisesti ratkaistavaksi. Mérimée varustausi ajoissa
lausuntoansa puolustamaan ja siinä oli hänelle työtä kylläksi, sillä
hän ei tahtonut lukea puhettansa paperista, vaan "improviser par les
procédés connus de M. Thiers et de M. Guizot", kuten hän Panizzille jo
paria viikkoa ennen ratkaisevaa istuntoa kirjoittaa. Syy miksi hän näin
huolellisesti valmistausi, oli se, että hän pelkäsi taaskin saavansa
vanhat vihollisensa lakimiehet kimppuunsa. Odotetusti istunnosta antaa
hän sen jälkeisenä päivänä (9 p, toukok.) Panizzille kirjoitetussa
kirjeessä seuraavan kuvauksen, josta taaskin käy selville hänen
mielialansa lainoppineita kohtaan: "J'ai fait mon speech hier sans la
moindre émotion. On m'a écouté et je n'ai pas trop ennuyé.
Malheureusement, je m'étais préparé pour une réplique, et je gardais
dans mon sac quelques bonnes méchanchetés contre les jurisconsultes qui
prennent le Sénat pour un tribunal de première instance. Je voulais
leur offrir cette citation de Cicéron: _Quum plurima praeclare legibus
essent constituta ex jure consultorum ingeniis corrupta et depravata
sunt_. Mais le Sénat était si ennuyé de cette discussion, que j'ai
compris qu'il ne fallait pas y répondre. Tout le monde, au fond,
trouvait la loi détestable mais on ne voulait pas donner un soufflet au
Corps législatif, en rejetant pour inconstitutionnalité la loi qu'il
avait votée, et on voulait dîner."[362] Tappiolle hän siis tälläkin
kertaa jäi, mutta -- huomauttaa Filon vallan oikein -- tällä kertaa voi
hän todellakin sanoa, että hän "était battu en ayant raison".
Tähän voimme kernaasti lopettaa kuvauksen senaattori Mérimeéstä, sillä
nämä kolme tappiota kärsittyään ei hän sen koommin siellä suutansa
avannut, vaikka hän tosin istunnoissa kävikin sikäli kuin hänen päivä
päivältä alaa voittava keuhkotautinsa sen hänelle salli.[363] Ettei
hänellä ollut erittäin korkea ajatus senaatin lakimiehistä, sen olemme
jo nähneet. Ja kun tekopyhyys hänen mielestään siellä muittenkin
keskuudessa levisi levenemistään, kävi koko laitos hänelle sitä myöten
vastenmielisemmäksi. Vanhat kenraalit, jotka vänrikkivuosinaan olivat
eläneet kuin viimeistä päivää ja nyt vanhennuttuaan heittäytyivät
ulkokullatuiksi paavin puoltajiksi, ovat hänelle varsinkin tikku
silmässä. "Les vieux généraux sont particulièrement timides quand il
s'agit du _green gentleman below_" sanoo hän kerrankin kirjeessä
Panizzille (T. II, s. 13). Sitä paitse kävi senaatti hänestä vähitellen
niin matelevaiseksi, raukkamaiseksi ja kyvyttömäksi, että se hänestä
"montre son inutilité et sa nullité de la façon la plus claire".[364]
Sainte-Beuve, hänen vanha ystävänsä, joka alussa vuotta 1865
nimitettiin senaattoriksi kilpailijain suruksi ja vapaamielisten
suureksi riemuksi,[365] on melkein ainoa hänen virkaveljistään, jota
kohtaan hän loppuunsa saakka säilytti todellisen kunnioituksen ja
ystävyyden.[366]
Hiukan paremmalla kannalla oli Mérimée sentään erääseen toiseen
laitokseen, jossa häntä katsottiinkin toisellaisilla silmillä kuin
senaatissa. Tarkoitan Ranskan akatemiaa. Ylipäätään pysyi se Napoleon
III:n hallitukselle jotenkin samalla kannalla kuin Pariisin vanhin,
orleansilainen ylimysmaailma: se ei uutta hallitusta juuri vastustanut,
mutta ei siihen myöskään liittynyt; eli erillään omaa elämätään
ylimyksellisessä itsetiedossaan. Keisarinnan herttainen olento ja
kaikkia kohtaan lempeä käytös sulatti sentään kovimman jään ja Mérimée
oli tavallaan välittäjänä hovin ja akatemian välillä. -- Sellaisena
esiytyi hän m.m. juuri yllämainitsemissani tilaisuuksissa Froissart'in
patsaan paljastusjuhlassa ja "Vie de César" teoksen arvostelijana. Tämä
hänen välitysasemansa hovin ja akatemian välillä ei suinkaan edellytä,
että Mérimée olisi millään tavoin luopunut itsenäisistä mielipiteistään
ja asettunut keisarin tahdon alaiseksi akatemiaa koskevissa
kysymyksissä enemmän kuin muissakaan. Kun keisari, joka muuten oli
vallan vapaamielinen kirkollisissa asioissa, kerran paavin ystäväin
mieliksi ja kansan hyvitykseksi toivoi akatemian valitsevan jäsenekseen
erään tunnetun apotin ja kun hän tämän tarkoituksensa voittamiseksi
kääntyi Mériméen puoleen, sai hän jotenkin jyrkän vastauksen: "Sire, je
ne donnerais jamais ma voix à un clérical". Ja siihen sai hänen
majesteettinsa tyytyä. Yhtä järkähtämättömänä esiytyi hän v. 1860,
jolloin keisari vastoin akatemian tahtoa koetti puuhata tunnettua
Pariisin prefektiä ja kaunistajaa, parooni Haussmannia kaunotaiteiden
akatemiaan n.k. vapaan akateemikon paikalle. Mérimée puolestaan piti
keisarin sekautumista tähän asiaan vallan sopimattomana ja pani kaikki
voimansa liikkeelle tehdäkseen tyhjäksi keisarin puuhat, joka myöskin
onnistui. "Tuntemattomalle" kirjoittaa hän asiasta seuraavasti: "Je
suis dans de grandes intrigues académiques. Il ne s'agit pas de
l'Académie française, mais de celle des beaux-arts. J'ai un ami qui est
candidat préféré, mais sa Majesté lui a fait dire de se retirer devant
M. Haussmann, le préfet. C'est une place d'académicien libre.
L'Académie se fâche et veut nommer mon ami malgré lui. Je l'y encourage
de toutes mes forces et je voudrais pouvoir dire à l'empereur le tort
qu'il se fait en se mêlant de ce qui ne le regarde pas. J'espère que
j'en viendrai à bout".[367] Saiko hän tämän keisarille suoraan
sanotuksi, siitä ei hän kirjeissään mainitse.
Akatemian sääntöjen mukaan toimivat sen jäsenet vuorotellen määrätyn
ajan esimiehenä ja esimiehen velvollisuuksiin kuuluu ottaa
juhlallisella puheella vastaan uudet tulokkaat. Muita tällaisia ei
Mériméen osalle tietääkseni ole tullut kuin hänen vanha koulutoverinsa
Ampère v. 1848. Esimiehenä hän luonnollisesti kyllä oli myöhemminkin,
niinpä esim. syksyllä v. 1865, mutta kaikeksi onneksi ei uusia
vastaanotettavia hänen aikanaan sattunut. Sanon kaikeksi onneksi siihen
nähden, että Mériméelle tällainen julkinen esiytyminen oli peräti
vastenmielistä[368] ja että hän mainitun vuoden syyskuussa juuri
erityisesti kirjeissään mainitsee pelkäävänsä Ponsardin kuolevan hänen
esimiehyytensä aikana.[369] Tuoni armahti kuitenkin tällä kertaa n.k.
"terveen järjen koulun" (école du bon sens) päämiestä ja kuuluisan
"Lucrèeen" ynnä "l'Honneur et l'argent" näytelmäin klassillista
runoilijaa ja Mérimée pääsi pitämästä muistopuhetta tälle aikoinaan
sellaisella melulla vastaanotetulle runonäytelmäin kirjoittajalle,
jonka corneillelaisesta runottaresta Mériméenkin, runoasun
leppymättömän vihaajan, täytyy sanoa, että se on "grand, sonore et
honnête".[370]
Mutta vaikka Mérimée ei akatemian esimiehenä ollutkaan tilaisuudessa
sen enempää näkyväistä toimittamaan, on hän sentään sen jäsenenä ollut
sangen toimelias. Olen sellaisia tapauksia jo luetellut muutamia
vanhemmilta ja myöhemmiltä ajoilta. Näiden lisäksi on minun vielä
mainittava hänen usein käytetty apunsa kielimiehenä, apu, joka oli sitä
arvokkaampaa, kun hän osasi niin perinpohjaisesti monta vierasta kieltä
ja oman äidinkielensä ehkä paremmin kuin kukaan hänen aikalaisistaan
kirjailijoista. Cuvillier-Fleury kuvaa hänen esiytymistänsä akatemiassa
seuraavalla tavalla: "Parlant dans sa cravate quand il parlait devant
une assemblée, ses yeux plongeant en quelque sorte au fond de lui-même,
les mots tombaient goutte à goutte comme d'un flacon d'élixir. C'est
ainsi qu'il prenait part -- une part souvent importante -- à nos
discussions d'académie sur la langue française qu'il connaissait bien,
ne se vantant ni de cela ni d'autre chose".[371] Ampèren ollessa
muutamalla tutkimusmatkalla v. 1859 istui Mérimée akatemian
varsinaisessa sanakirjakomiteassa pakottaen kuitenkin ystävänsä
perimään työpaikan kuten ennenkin. Sen näemme hänen kirjeessään
Ampèrelle 24 päivältä toukokuuta 1859: "Voici la chose: M. Villemain et
M. Cousin veulent que je te succède. Je ne le puis, ni le veux. J'ai
mon scrupule. Je ne crois pas devoir prendre la petite indemnité dont
je n'ai pas besoin et dont plusieurs de nos confrères s'arrangeraient
fort. On me répond: 'Si nous vous voulons, ce n'est pas pour vos beaux
yeux, c'est parce que vous nous empêchez d'en prendre un qui nous
embêterait'. Je réplique: Vous pouvez jouir de ma présence, je serai
l'ombre d'Ampère. J'assisterai à sa place et provisoirement à vos
séances, mais je ne veux pas être membre en titre pour la raison dessus
dite".[372] Me näemme tästä kuinka vaatimattomasti hän esiytyy, hän,
joka "sans produire aucun travail spécial, a prouvé par une foule
d'observations répandues dans ses ouvrages qu'il connaissait à fond non
seulement les langues et les littératures de l'antiquité classique,
mais presque tous les idiomes modernes de l'Europe", kuten Loménie
hänestä sanoo.[373] Ja vallan oikeutettua oli sekin tunnustus, minkä
Jules Sandeau akatemian puolesta antoi hänelle samassa tilaisuudessa
lausuessaan: "Plus d'une fois, dans nos réunions, nous avons été à même
d'apprécier en lui le philologue; les langues mortes ou vivantes
n'avaient pas de secrets pour lui, et il nous a aidé plus d'une fois à
résoudre les difficultés de la nôtre".[374]
Mitä taas tulee Mériméen tunteisiin akatemiaa kohtaan, niin viihtyi hän
siellä ylipäänsä jotenkin hyvin, eikä kummakaan, sillä siellähän
hänellä oli useimmat ystävänsä ja hengenheimolaisensa. Mutta kun
tekopyhyys, joka hänestä toisen keisarikauden aikana oli ihmiskunnan
suurin onnettomuus[375] ja josta akatemia sentään viimeiseen asti oli
pysytteleinyt vapaana, vihdoin kuitenkin alkoi tunkeutua tähänkin
filosoofiseen seuraan, silloin sai Mériméekin silmänsä auki. Hän, joka
omantunnon mukaisesti oli käynyt istunnoissa ja vaaleissa ainakin
omasta puolestaan vastustamassa kaikkien kirkollisten ainesten
tunkemista Mazarin'in palatsiin, jonka edustalla Voltairen muistopatsas
on traditsiooneja muistuttamassa, hän, joka keisarinkin ylempänä
mainitsemaani pyyntöön oli uskaltanut jyrkästi vastata, ettei hän ikinä
anna ääntänsä kirkollismieliselle ehdokkaalle, hän sai vihdoin
surukseen nähdä, että yksin hänen vanha opettajansa ja ystävänsä Victor
Consinkin kääntyi kirkonkävijäksi ja suostui äänestämään apotti
Lacordaireä akatemian jäseneksi Tocquevillen sijalle (v. 1860). Eikä
ainoastaan Cousin, vaan myöskin Thiers, Guizot ja "tous les burgraves",
kuten Mériméen on tapana heidän hengenheimolaisistaan sanoa. Tämä meni
hänestä todellakin jo liian pitkälle. "N'est-ce pas bien édifiant, et
cela ne donne-t-elle pas une belle idée de leur logique et de leur bon
sens!" kirjoittaa hän asiasta Panizzille.[376] "Au fond, la chose m'est
fort égale" -- jatkaa hän kertoessaan samasta asiasta "tuntemattomalle"
-- "tant qu'on ne m'obligera pas d'aller entendre leurs sermons, on
peut nommer à l'Académie tous les membres du sacré collège".[377] Kuten
tästä näemme, alkaa väli jo käydä jotenkin kireäksi. Ja vielä
huonommaksi se kävi, kun todellakin yhä uusia kirkollisia aineksia
sinne hyväksyttiin. "Nous voilà en proie aux cléricaux, et bientôt,
pour être admis comme candidat, il faudra produire un billet de
confession", valittaa hän "tuntemattomalle" 1 p. maaliskuuta 1862. Kun
hänen ehdokkaansa v. 1864 vielä tuli hyljätyksi, oli kukkurakin täysi.
Hän tahtoi vielä kerran ottaa yleissilmäyksen noista 40:stä
kuolemattomasta: "J'ai contemplé hier les figures de mes confrères,
sans parler de la mienne, on dirait des gens qui attendent le
fossoyeur". Ja tämän viime nä'yn mieleensä painettuaan teki hän lujan
päätöksen "de ne plus aller à l'Académie que pour toucher mes
indemnités, quatre-vingt-trois francs trente-trois centimes, tous les
mois".[378]
Tietääkseni pitikin hän päätöksensä.
Luulen mielestäni nyt täyttäneeni sen, minkä tässä luvussa tehtäväkseni
otin, nimittäin osottaa, ettei Mérimée toisen keisarikauden
loistoaikana hovielämän pyörteessä liikkuessaan suinkaan siihen
vajonnut ja sen vuoksi kirjallisia tai yhteiskunnallisia toimiansa
unhottanut. Koetan tulevassa luvussa tehdä selkoa Mériméen viimeisistä
vuosista ja hänen asteittaisesta suistumisestaan hautaa kohti
rinnakkain sen loistavan hallitusmuodon kanssa, jonka hän oli nähnyt
syntyvän ja kukoistavan ja jonka surkea häviö hänen myöskin täytyi omin
silmin nähdä ennenkuin hänen sallittiin ne ikuiseen rauhan uneen
ummistaa.