Keisarinna Eugénie oli epäilemättä valtiollisessakin suhteessa sopivin
henkilö Napoleon III:n puolisona Ranskan valtaistuimelle nousemaan.
Siinä puheessa, jonka Napoleon kokoutuneelle eduskunnalle piti 22 p.
tammikuuta 1853, antoi hän sydämmensä valitusta mitä kauneimman, eikä
suinkaan liioitellun kuvan lausuessaan m.m. seuraavat sanat: "Ollen
ranskalainen mieleltään, kasvatukseltaan ja muistoiltaan, hänen isänsä
kun aikoinaan vuodatti vertansa keisarikunnan edestä, on hänellä
espanjattarena se etu, ettei hänen perheellensä Ranskassa tarvitse
antaa kunnian- ja arvonylennyksiä. Omistaen kaikki hyvät henkiset
ominaisuudet on hän oleva valtaistuimen kaunistus samoin kuin hän
vaaran hetkenä epäilemättä on osottautuva sen rohkeimmiksi tukijoiksi.
Hurskaana katoolilaisena on hän lähettävä Jumalalle samat rukoukset
kuin minäkin Ranskan valtakunnan menestykseksi ja hänen suloutensa ynnä
hyvyytensä on, siitä olen varmasti vakuutettu, herättävä eloon
keisarinna Josefine-vainajan hyveet."
Ja todellakin onnistui uuden hallitsijattaren jo alussa voittaa
keisarikunnalle monta ystävää sellaistenkin joukossa, jotka hänen
puolisoansa eivät erittäin lempeillä silmillä katselleet. Tavattomalla
luontevuudella osasikin hän uudessa asemassaan käyttäytyä kuin
todellinen hallitsijatar ainakin. Kirjeissään vanhalle ystävättärelleen
Espanjassa, jonka luona Mérimée oleskeli muutamia kuukausia syksyllä
v. 1853 tutustuen maan valtiollisiin oloihin, ja katsellen
härkätaisteluja, antaa hän tarkan selonteon nuoren keisarinnan ensi
askeleista. Hänen mielestään osaa tämä mainiosti tarpeen mukaan puhua
ja vaieta, tehdä nopeita ja oikeita huomioita ja ylipäänsä hyvin
mukautua ranskalaisten tapojen ynnä olojen mukaan. Velvollisuutensa
hallitsijattarena täyttää hän erittäin tarkasti ja kun hänelle Krimin
sodan aikana uskotaan hallitusohjat, oppii hän ulkoa perustuslain ja
vaatii sen täsmällistä noudattamista. Niinikään ei Mérimée, joka muuten
kaikella tavoin koettaa varoitella "pikku Eugénietänsä" uhkaavilta
vaaroilta, voi olla ihmettelemättä tämän tavatonta rohkeutta. "Jos me
aina ajattelisimme vaaroja, niin emme saisi nukkua rauhassa hetkeäkään.
Paras on olla niitä ajattelematta ja luottaa kaitselmukseen", sanoi
hänelle kerran keisarinna ja tämän kertoo Mérimée todellisella
ihmettelyllä. Ja kun tammikuun 14 p:nä v. 1858 itaalialainen Orsini
teki tunnetun murhayrityksensä keisarillista paria kohtaan, lausui
hallitsijatar niinikään vähintäkään säikähtämättä: "elkää meistä
huolehtiko, tämä kuuluu ammattiimme. Pitäkää huoli haavoitetuista".
Eivätkä nämä tällaiset tapahtumat vaikuttaneetkaan paljo mitään
hovi-elämään. Sotaväkeen, ankaraan poliisijärjestykseen ja alemman
kansan suosioon luottaen elettiin Tuileriessä verrattain huolettomia
päiviä ja nuori keisarinna teki mitä vain taisi kerätäkseen
valtaistuimen ympärille maan parhaimmistoa. Mutta tämäpä ei ollut
niinkään helppo tehtävä, sillä valtiokeikauksen jälkeen "poistuivat
Ranskan seuraelämän etevimmät henkilöt arasti verellä tahrautuneen ja
äsken arvoon päässeen miehen luota". Ja huolimatta siitä, että Napoleon
suuressa määrin kannatti tieteitä ja taiteita, joita hän piti kansan
henkisen sivistyksen mittarina, eivät nämä tahtoneet ottaa oikein
kukoistaakseen. Osa vuossadan alkupuoliskon suuria miehiä oli jo
muuttanut manalan majoille, toiset olivat maanpaossa ja useat pysyivät
uudelle hallitukselle vieraina. Uusia tähtiä ei myöskään näyttänyt
ilmestyvän, sillä n.k. terveen järjen koulu Ponsardin turvissa ei
suinkaan ollut omiansa loihtemaan neroja esille. Keisari ja keisarinna
tekivät kuitenkin mitä ikinä voivat saadakseen ne henkiset kyvyt
hovipiiriin, mitkä Ranskalla vielä olivat tallella. Tässä toimessa oli
Mériméen apu heille varsin tervetullut, tämä kun itse kuului juuri
Pariisin parhaimpiin seuroihin ja tällä kun oli niin lukuisa joukko
eteviä ja ylhäisiä tuttavia. Tosin oli hän, kuten ylempänä olen
maininnut, lakannut seurustelemasta muutamissa nykyiselle hallitukselle
vallan vihamielisissä salongeissa, mutta sitä valmiimpipa hän
olikin tekemään uusia tuttavuuksia, varsinkin niiden ihanain
naisten keskuudessa, joita toinenkin keisarikunta pian osasi
hovitanssijaisiinsa ja huveihinsa koota.[274]
Kuuluisimmat näistä pidettiin Compiègnessä, missä vähitellen nähtiin
kokoutuvan valiojoukko Ranskan nuorempaa ylimystöä, rahapohattoja,
tiedemiehiä, jopa ennen pitkää taiteilijoita, kirjailijoita ja
sanomalehtimiehiäkin. Neljän viimeisen luokan riveissä oli
keisarivallalla enimmäkseen pahimmat vihamiehensä ja senpä vuoksi
koetettiinkin juuri heitä hovin juhlallisuuksiin houkutella. Kaikissa
tapauksissa saatiin sinne sentään aikaa myöten melkoinen määrä, sillä
hovimestarin tekemät vierasluettelot mainitsevat juhlallisuuksissa
läsnäolleina m.m. hrat Sainte-Beuve, Feuillet, Jules Sandeau, About,
Gautier, Augier, Ponsard, Dumas n:pi, Legouvé, Flaubert, Paul de
Musset, Girardin, Cassagnac, Nisard, Pasteur, Cl. Bernard, Leverrier,
Oppert, Meissonier, Gérôme, Gust. Doré, Fromentin, Couture,
Viollet-le-Duc, Auber, Berlioz, Gounod, Thomas ja Mermet. Kaikkia näitä
kohtaan koettivat keisarilliset olla niin kohteliaita ja ystävällisiä
kuin mahdollista ja useat näistä huvittivat loistavaa seuraa
omantakeisilla tuotteillaan. Hovin varsinaiset huvittajat olivat
kuitenkin kreivi de Morny, jonka suuret lahjat ulottuivat itsenäisenkin
kirjallisen tuotannon alalle, ja -- Mérimée, joka kirjoitteli milloin
tilapäärunoja, milloin runoarvoituksia, milloin mitäkin.
Näistä kaikista ei julkisuuteen ole riviäkään tullut, ellemme ota
lukuun paria kertomusta, jotka Mérimée myöhemmin kirjoitti ja
keisarinnalle luki. Jälkimaailma ei näistä tietäisikään mitään, ellei
Mérimée itse olisi puhunut niistä kirjeissään. Usein oleskeli hän
viikkokausia, jopa kuukausiakin keisarillisten kanssa milloin
Fontainebleaun, milloin Saint Cloud'n, milloin Compiègnen tai
Biarritzin linnoissa ottaen ahkerasti osaa huvituksiin ja työskennellen
väliajoilla. Tavallisesti kutsuttiin hänet sinne viikon päiviksi, kun
joku ylhäinen vieras oli saapunut hoviin vierailemaan, mutta usein
pyydettiin häntä sitten jäämään kuukausmääriksi.[275] Kun Hollannin
kuningatar esim. saapuu Pariisiin, tietää hän heti tehtävänsä: "il faut
que je lui fasse ma cour" ja aivan oikein hän arvaakin, sillä hän
käsketään heti hoviin huvittelemaan ylhäistä vierasta. Viittasin jo
äsken niihin huvituksiin, joilla hovin oli tapana tanssijaisten ohella
hauskuttaa vieraitaan. Muutamat otteet Mériméen kirjeistä tarjoavat
meille yksityistietoja. "En outre, j'ai fait des vers pour Sa Majesté
Néerlandaise, joué des charades et _made a fool of myself_".[276] --
"Nous avons joué une charade un peu leste, mais qui a été bien prise et
qui a fait rire".[277] -- "Nous vivons ici en grandes occupations. Votre
serviteur est directeur de théâtre, auteur et acteur. Il fait des plus
des révolutions dans les beaux-arts et de la polémique avec
l'Institut".[278] -- "Depuis mon arrivée ici, j'ai mené la vie agitée
d'un impressario. J'ai été acteur et directeur, Nous avons joué avec
succès une pièce un peu immorale."[279]
Jo näistä lyhyistä otteista käy selville, että keisarinna Eugénie osasi
pitää vieraitansa hyvällä tuulella. Häntä onkin monien tunnustusten
ohessa usein moitittu liiallisesta huvittelun ja loiston himosta sekä
tuhlaavaisuudesta, joilla hän Weberin arvelun mukaan koetti korvata
"tuota laillista ruhtinuutta, jota hänellä ei ollut". Epäilemättä
onkin tässä arvelussa paljo totta. Luultavasti oli se myöskin
nautinnonhaluisen keisarinnan keksintö, että hovissa samoihin aikoihin,
jolloin Napoleon III:n osanotto Krimin sodan ratkaisuun tuotti
Ranskalle ulkonaista mainetta ja kunniaa, perustettiin n.k. "cour
d'amour" sellaisten keskiaikaisten esikuvain mukaan, joista Martialis
d'Auvergne, Andreas Capellanus y.m. puhuvat ja joissa "galanta frågor
af olika art kommo under ompröfning af ett tribunal af damer under
presidium af Alienor af Poitou, Marie de France, grefvinna af Champagne
och Ermenjard, vicomtessa af Narbonne".[280] Niistä kirjeistä, jotka
viisi vuotta Mériméen kuoleman jälkeen (v. 1875) anonyymisesti
ilmestyivät nimellä "Lettres à une autre inconnue" H. Blaze de Buryn
varustamalla esipuheella käy selville, että presidenttinä näissä
huvituksissa oli ollut juuri näiden kirjeiden vastaanottaja, jonka
anonyymiteetin pariisilainen sanomalehti Le soir pian paljasti
ilmoittaen "toisen tuntemattoman" olevan puolalaisen kreivittären Lise
Przedzewskan, markiisitar de Noailles'n sisaren. Mérimée nimittää häntä
aina (kirjeenvaihto alkaa vuodesta 1865, jolloin kreivitär muutti
Pariisista tiluksilleen Podoliaan ja jatkuu aina vuoteen 1870) "ma
chère présidente" ja sanoo eräässä kohden: "Ne vaudrait il pas mieux
aller en gondole sur le lac -- tarkoittaa nähtävästi pientä järveä
Fontainebleaun luona, missä hoviseuran oli tapana iltasilla soudella
vieraineen[281] -- ou disserter dans la cour d'amour sous votre
présidence"[282] ja eräässä toisessa paikassa: "Nous aurions grand
besoin de restaurer notre cour d'amour et de rappeler notre présidente
au fauteuil".[283] Mériméen allekirjoituksista "votre humble
secrétaire", "votre très-dévoué secrétaire" näemme, että hänellä tässä
hienossa naisten oikeudessa oli ollut pöytäkirjurin kadehdittava
tehtävä; ja että hän tämänkin ammattinsa oli täyttänyt periaatteensa
mukaan: "il faut faire son métier en conscience", siitä ovat hänen
erinomaisen miellyttävästi ja pirteän hienostelevasti kirjoitetut
kirjeensä "rakkaalle presidentilleen", elävänä todistuksena.
Ehdottomasti kysyy jokainen tätä lukiessaan, miten vakavaluontoinen
kirjailija ja tiedemies viihtyi tässä uudessa seurapiirissä. Vallan
vastenmielistä ei se Mériméelle kuitenkaan ollut ja olihan hän jo
nuoruudestaan saakka rakastanut seuraelämän nautintoja ja tälle
taipumukselleen pysyi hän uskollisena kuolemaansa saakka. Hän nimittää
itse asemaansa hovissa "métier de courtisan", mutta siitä huolimatta ei
meidän suinkaan tule sekoittaa häntä tavallisiin liehakoitsijoihin,
joita kaikki hovielämä luonnollisesti vetää puoleensa. Näistä sanookin
hän, että "tous ces ducs nouveaux sont des jeunes gens qui ne brillent
ni par l'intelligence ni par la vertu; mais il y a dans l'atmosphère
des cours quelque chose qui attire les niais et leur procure une bonne
réception".[284] Mikä Mériméetä erityisesti huvitti tässä hovimiehen
asemassa, oli se hyvä tilaisuus, joka hänellä nyt oli läheltä
tarkastaa, miten historiaa tehdään. "C'est amusant d'être aux premières
loges et d'assister à la comédie quand on n'est pas acteur, et qu'on
n'a pas la prétention d'y jouer un rôle", kirjoittaa hän kerran
Panizzille.[285] Eikä hänellä nähtävästi olekkaan koskaan ollut halua
persoonallisesti sekautua asiain menoon muuta kuin korkeintaan
keskusteluilla hallitsevain miesten kanssa. Että häntä siitä huolimatta
silloin tällöin käytettiin puhtaasti valtiollisissakin asioissa, sen
näemme hänen omista kirjeistään. Milloin pyytävät ministerit häntä
puhumaan jostakin asiasta keisarille ja kun hän kieltelee arvellen,
etteihän hänen, asiaan kuulumattoman, sanoilla voi mitään vaikutusta
olla, vastaavat nämä, että juuri sen vuoksi hän ehkä voikin
vaikuttaa.[286] Milloin taas on hän välittäjänä Panizzin ja keisarin
välisissä keskusteluissa[287] tai pyytää keisarinna häntä taivuttamaan
hyvää ystäväänsä ministeri Fouldia pysymään paikoillaan, j.n.e.
Mériméen tunteet keisarinnaa kohtaan me tunnemme: ne olivat
yksinomattain uskollisen ystävän vilpitöntä osanottoa, joka pysyy
järkähtämättömänä niin hyvin tukalissa kuin suotuisissa oloissa. Mutta
vilpittömän ystävän velvollisuuksiin kuuluu suorapuheisuus ja rohkeus
lausua mielipiteensä. Ja näitä ominaisuuksiaan ei Mérimée koskaan
menettänyt hovissakaan, sitä osottaa hänen menettelynsä monissa
tärkeissä kysymyksissä. Niinpä kertoo hän Panizzille, kuinka hän eräänä
iltana niihin aikoihin, jolloin Ranska paavia suojellakseen ja
aluettansa lisätäkseen sekaantui Itaalian vapautussotaan, otteli näistä
asioista keisarinnan kanssa, jonka tekopyhyys (hypocrisie) ja
paavilliset tunteet olivat tärkeänä vaikuttimena Napoleonin käytökseen.
"L'affaire a été engagée avant que j'aie eu le temps de me reconnaître
et de l'éviter. Elle parlait avec une grande vivacité, mais sans
colère. Il me semble que j'ai été aussi ferme que possible, mais me
maintenant très calme sans rien ménager. On m'a dit que j'avais été
convenable. -- -- La discussion a fini par l'épuisement des gosiers, et
il y a eu un grand silence de huit à dix minutes; après quoi, il m'a
semblé qu'elle était plus prévenante pour moi qu'à l'ordinaire,
évidemment pour me montrer qu'elle n'était pas fâchée. Elle a même
demandé à madame de Rayneval (eräs keisarinnan hovinaisia) si elle
croyait que je n'avais pas été blessé. Vous la reconnaissez à ce
trait".[288] Samalla tavalla esiytyi Mérimée silloinkin, kun keisarinna
syksyllä 1863 hommasi purjehdusretkelleen Portugaliin ja Espanjaan.
Hänen samoin kuin monen muunkin mielestä oli tämä matka valtiollisesti
vaarallinen. "Mon attachement pour elle, et le danger très réel de
chose m'ont donné hardiesse et franchise et je lui ai débité très
nettement ma râtelée, quelquefois avec plus vivacité que le respect ne
l'exigeait. -- -- Il m'a paru cependant que mon discours l'avait
ébranlée, et lui laissait quelques inquiétudes".[289]
Keisarinna tunsi jo vähitellen ystävänsä luonteen eikä hän ylipäänsä
näytä näistä otteluista pahastuneen. Ainoastaan kerran viittaa
Mérimée kirjeissään jonkunlaiseen epäsuosioon antamatta kuitenkaan
minkäänlaista selitystä syistä. "Entre nous il me semble que je suis un
peu en disgrâce", sanoo hän vain lyhyesti.[290] Vaarallisempaa laatua
ei tämä sentään näytä olleen, sillä kuukausi sen jälkeen saa hän taas
kutsun saapua Fontainebleaun linnaan. Eikä siinä auta hänen
vastustelunsakaan, mutta, lisää hän, "je suis parfaitement résolu à
m'excuser si, selon son usage, Sa Majesté m'invite à prolonger mon
séjour". Ja niin suuri oli keisarinnan luottamus monivuotiseen
uskolliseen ystäväänsä, että kun hänellä kerran mielestään olii syytä
mustasukkaisuuteen, valitsi hän uskotuksensa Mériméen. Peitetyin sanoin
kertoo tämä Panizzille puhelleensa asiasta kokonaista neljä tuntia
keisarinnan kanssa lohdutellen häntä. Keskinäinen perhesopu, joka
ylipäänsä oli mitä paras Napoleon III:n ja hänen puolisonsa välillä,
näkyy tälläkin kertaa pian palanneen, sillä hiukan myöhemmin kirjoittaa
jo Mérimée ystävälleen Lontoossa: "La concorde règne dans le ménage de
nos amis; après des nuages qui pouvaient amener un orage, le beau temps
a reparu".[291] Keisarinnan luottamus Mériméehen oli siis, kuten
näemme, kerrassaan tavaton. Mutta toiselta puolen ei hän juuri parempaa
miestä voinut perhesurujensakaan jakajaksi valita. Tämä näet oli
aina valmis muualla häntä puolustamaan kaikkia niitä lukuisia
parjausyrityksiä vastaan, joista ei edes ylhäinen asemakaan häntä
säästänyt. Keisarinnasta tiedettiin näet, että hän mielellään sekausi
valtiollisiin asioihin ja että keisari puolestaan ehkä liiankin paljo
antoi puolisonsa vaikuttaa päätöksiinsä. Niinpä kertoo Mérimée
ministeri Persignyn kerran sanoneen Napoleonille ihan suoraan, että
tämä oli puolisonsa vaikutuksille liian altis ja että hän sen johdosta
menettää valtiolliset ystävänsä. Sen johdosta lisää hän: "Ce qui me
fâche le plus, c'est qu'on en rend responsable notre aimable hôtesse,
et je ne doute pas qu'on ne lui attribue dorénavant tout le mal et
toutes les fautes qui se feront".[292]
Mitä taas tulee Mériméen suhteeseen keisari Napoleoniin ei se mikään
erittäin läheinen ollut alussa eikä se koskaan samalle kannalle
kehittynyt kuin millä hän keisarinnan kanssa oli. Napoleonilla ei
ylipäänsä ollutkaan minkäänlaisia läheisiä ystäviä, joille hän olisi
aikeitaan edeltä päin selitellyt. Mériméen ilo siitä, että hän nyt muka
oli päässyt "ensimmäisestä looshista" katsomaan, miten historiaa
tehdään, näyttäytyy jotenkin perättömäksi. "Je suis dans le lieu du
monde où l'ara parle le moins de politique", valittaa hän kerrankin
Fontainebleausta ystävälleen Panizzille ja niinikään erään toisen
kerran: "J'assiste ici au spectacle le plus étrange. J'ai l'air d'être
aux premières loges, mais je ne sais rien et ne vois pas grand'chose.
C'est derrière le rideau que la pièce se joue".[293]
Ja tämä esirippu, jonka takana kaikki toimitettiin, oli keisarin tyyni,
läpikuultamaton ulkomuoto. Mérimée kutsuukin häntä sfinsiksi ja
mykäksi. "On se plaint ici de ne rien comprendre à la politique de
l'empereur. Sous le gouvernement de Louis-Philippe, tout le monde était
assez vite au fait de toutes les affaires tandis que, maintenant
qu'elles sont dans la tête d'un muet, il est impossible d'en savoir ou
même d'en deviner quelque chose".[294] Samaa nuottia veisaa hän usein
muulloinkin arvellen, että keisari kyllä puhelee mielellään kaikkien
kanssa _de rebus omnibus et quibusdum aliis_, mutta hänen
strateegilliset tuumansa "ne peuvent être comprises que par de grands
capitaines tels que Thiers ou Cousin".[295]
Tämä keisarin salaperäisyys ynnä hänen valtiollisten tuumiensa
verrattain hyvä onnistuminen näyttää vähitellen herättävän Mériméessä
todellista kunnioitusta, jopa ihailuakin mykkää hallitsijaa kohtaan.
"Je ne sais où il se renseigne pour si bien comprendre les instincts du
peuple."[296] -- "Il a un tour à lui pour dire les choses, et, quand il
parle en souverain, il a l'art de montrer qu'il n'est pas de la même
triviale pâte que les autres. Je crois que c'est exactement ce qu'il
faut à cette magnamime nation qui n'aime pas le commun".[297] Sokeaa ei
hänen ihailussa sentään ole koskaan. Niinpä hän monta kertaa moittii
keisaria siitä, ettei tämä "pidä piispojaan ja papistoansa paremmassa
kurissa" ja varsinkin siitä, että tämä tekee liiallisia myönnytyksiä
kansanvaltaisille eduskunnan aineksille. Vapaamielistä hallitusta hän
kyllä haluaa ja ihailee suuresti Englannin edustusta mallikelpoisena
laitoksena, mutta Ranskan kansa ei hänen mielestään ole kypsynyt
vapauttansa harjoittamaan eikä sen luonnekaan ainakaan toistaiseksi
näytä sellaiseen soveltuvan. Myönnytyksistä ei voi seurata muuta kuin
sanoja ja "te tiedätte, että Ranskassa seuraa sanojen perästä
vallankumoukset" kirjoittaa hän Panizzille eräänkin kerran.[298]
Se mikä Mériméetä ja keisaria toisiinsa suuressa määrin lähensi, oli
heidän kirjallinen yhteistyönsä sekä monessa suhteessa yhtäläiset
mielipiteet ja sympatiiat. Olen edellä Mériméen historiallisista
teoksista puhuessani maininnut hänen ihastuksestaan Caesariin, josta
hän aikoi kirjoittaa perinpohjaisen tutkimuksen, vaikka tämä ei ole
koskaan julkisuuteen tullut. Niinikään huomautin arvelunani, että hän
hienotunteisuudesta Napoleonia kohtaan jätti teoksensa keskeneräiseksi
saatuaan tietää, että keisari, jonka lempisankari Caesar aina oli
ollut, puuhasi tutkimusta samasta miehestä. Tavallisella
historiallisella terävyydellään oli hän v:n 1848 vallankumouksen ja
Napoleon III:n valtiokeikauksen johdosta lausunut, että Caesarin
aikaiset ja noiden aikojen tapahtumat ovat vallan yhtäläisiä.[299]
Kirjeissään nimittääkin Mérimée Napoleon III:tta usein Caesariksi,
vaikka hän samalla käyttää sitä hienolla ivalla. Oli miten oli,
Caesarin ihailussa yhtyivät molempain sympatiiat ja kun Napoleon ryhtyi
tutkimukseensa käsiksi, ei tietysti voinut olla soveliaampaa apumiestä
kuin juuri Mérimée, joka tähän aineeseen oli perehtynyt tavallisella
perinpohjaisuudellaan. Hänen neuvonsa ylhäiselle tutkijalle oli se,
että tämä rajoittuisi omalta kannaltaan arvostelemaan Caesarin
kommentaattoreja eikä antautuisi kertomaan sankarin historiaa
kokonaisuudessaan. Tätä ystävällistä neuvoa ei Napoleon kuitenkaan
seurannut, vaan ryhtyi tunnetulla lujaluontoisuudellaan työhön.
Mériméen oleskellessa hovissa istui hän usein keisarin kanssa kahden
kesken näistä asioista keskustelemassa ja neuvottelemassa.
"J'ai longtemps causé avec l'empereur, surtout d'histoire ancienne et
de César", kirjoittaa hän kerrankin "tuntemattomalle";[300] niinikään
eräässä toisessa kirjeessä: "Avanthier, j'ai dîné aux Tuileries en très
petit comité. Sa Majesté m'a parlé beaucoup de César".[301] Mutta
pelkkään puhelemiseen ei hänen osuutensa keisarin tutkimukseen suinkaan
rajoittunut. Napoleonilla näkyy nimittäin olleen tapana pyytää
kaikellaisia kirjallisiakin aputöitä erikoiskysymyksissä, sen näemme
Mériméen kirjeistä. "Je lui fais un petit travail sur la religion des
Romains et j'insiste sur l'avantage qu'ils avaient de se dire la messe
à soi-même, au lieu de payer un étranger pour cela".[302] -- "J'ai,
ici, en train, un petit travail pour le maître (näin nimittää hän usein
keisaria), que je voudrais lui porter (30/8 61)".
Alussa ei Mériméellä näytä olleen luottamusta keisarin
tieteellisyyteen. Mutta mitä edemmäs työ edistyi, sen suuremmaksi
kasvaa hänen kunnioituksensa. "Il m'étonne par la facilité avec
laquelle il comprend les choses d'érudition, dont il n'a pris le goût
qu'assez récemment", kirjoittaa hän, "tuntemattomalle" lokakuussa v.
1860 ja myöhemmin taas: "L'empereur est devenu un archéologue accompli.
Il a passé trois heures et demie sur la montagne (Alise'n kaupungin
luona), par le plus terrible soleil du monde, à examiner les vestiges
du siège de César et à lire les Commentaires".[303] Mérimée se myöskin
tarkasti teoksen arkki arkilta ennenkuin se julkisuuteen
laskettiin.[304]
Kun sitten 1865 ensimmäinen osa teosta valmistui painosta saavutti se
tiedemiestenkin puolesta melkoisen tunnustuksen. "Ils ont obligés de le
trouver un peu trop savante pour eux" kirjoittaa siitä Mérimée
"tuntemattomalle" liittäen teoksesta omana arvelunaan: "I1 me semble
qu'il y a des très belles pages. Je suis surpris de l'érudition, plus
grande et plus solide que je ne m'y serais attendu" ja Panizzille: "Le
grand défaut du livre, à mon avis, c'est qu'on dirait que l'auteur se
place devant un miroir pour faire le portrait de son héros".[305]
Pahaan pulaan joutui hän, kun Journal des Savants-lehden toimitus
kokonaisuudessaan kääntyi hänen puoleensa pyynnöllä, että hän
kirjoittaisi heille arvostelun keisarin teoksesta. "Comme c'est la
compagnie en corps qui m'avait imposé la tâche -- kirjoittaa Mérimée
'tuntemattomalle' -- il a fallu s'exécuter. Vous savez tout le bien que
je pense de l'auteur et même de son livre; mais vous comprenez les
difficultés de la chose, pour qui ne voudrait pas passer pour un
courtisan, ni dire des choses inconvénientes. J'espère m'être tiré
d'affaire assez bien. J'ai pris pour texte que la République avait fait
son temps et que le peuple romain s'en allait à tous les diables, si
César ne l'eût tiré d'affaire. Comme la thèse est vraie et facile à
soutenir, j'ai écrit des variations sur cet air".[306] Niin hyvin tämä
arvostelu, joka löytyy painettuna yllämainitun aikakauskirjaa syyskuun
numerossa 1865, kuin se, minkä hän vuotta myöhemmin kirjoitti saman
teoksen toisesta osasta (katso: Journal des Savants, heinäkuulta 1866)
todistavatkin, että hänen on onnistunut jotenkin hyvin saavuttaa
tarkoituksensa, joka oli "n'être ni courtisan ni factieux".
Jo vuosikausia ennen oli Mérimée kirjoittanut "tuntemattomalle", että
"le bourgeois (ainoa kerta muuten, jolloin hän tällä hieman
halventavalla nimellä keisaria nimittää) me plaît chaque jour
d'avantage".[307] Ja sulasta ystävyydestä hän auttoi keisariakin. Hän
kertoo itse, kuinka Napoleon yhteistyön alussa puhui runsaasta
palkkiosta ja kuinka hän hymyillen vastasi: "Minulla on niin paljo
kirjoja kuin tarvitsen ja minä olen laskenut, että käden täysi paperia,
tusina sulkakyniä ja pullollinen Petite-Vertu-mustetta on minulle
tarpeeksi. Eiköhän teidän majesteettinne salli minun tehdä tätä
lahjatyönä". Filon lisää, että nyt oli keisarin vuoro hymyillä, sillä
tämä epäili lahjan vilpittömyyttä; hän ei ollut tottunut saamaan
palveluksia ilman palkkioita. Tällä kertaa hän sellaisen kuitenkin sai,
sillä hänen apumiehensä ei pyytänyt muuta kuin "l'estime du maître,
plus rare que sa faveur, et le droit d'être franc".[308] Ja että hän
tätä oikeuttaan käytti yhtä hyvin keisaria kuin muitakin kohtaan, sen
olen jo mielestäni osottanut.[309]
Filon huomauttaa jommoisellakin syyllä, ettei Mérimée oikeastaan
ole tuntenut hovimiehen elämästä muita varjopuolia kuin "de veiller
tard, de faire de trop bons dîners et de rester debout quelquefois
plus longtemps qu'il ne convenait à des jambes de son âge".
Mutta kun terveys on niin huono kuin hänellä näihin aikoihin
jo oli, kun täytyy vanhoilla päivillään -- kävihän hän jo hyvässä
määrässä kuudettakymmentä -- näytellä, olla mukana kaikilla
kävely-, ratsastus- ja veneretkillä, istua ulkosalla ruohikossa
myöhäisillä illallisilla j.n.e., niin voihan käsittää, ettei se aina
vallan mieluista ollut. Se käykin selville hänen kirjeenvaihdostaan.
Niinpä kirjoittaa hän kerrankin Panizzille Biarritzista, missä hän
silläkin kertaa oleskeli lähes puolitoista kuukautta: "Bien que je
m'acquitte assez honorablement de mon métier de courtisan, je me sens
pris parfois d'idées à la Bright, et j'ai envie de m'en aller vivre en
homme libre dans quelque auberge au soleil"[310] ja vähän myöhemmin:
"Je suis bien déterminé à quitter pour cette année le métier de
courtisan. Vous ne vous doutez pas combien il est fatigant".[311]
Ja monen monituista kertaa valittelee hän, kuten aikoinaan
Voltairekin,[312] ettei hän ole hovimiehen vaivalloiseen ammattiin
luotu. "Je n'ai pas les qualités du courtisan" päivittelee hän
ystävälleen Panizzille väsyneenä pitkälliseltä hovimatkalta palattuaan
ja "tuntemattomalle" hän niinikään kirjoittaa: "Le destin ne m'avait
pas fait pour être courtisan".[313]
Ludovic Halévy, joka persoonallisesti seurusteli Mériméen kanssa,
mainitsee myöskin näistä hänen vaikerruksistaan huomauttaen niiden
yhtäpitäväisyyttä Voltairen valitusten kanssa. "Mutta", sanoo hän,
"erotus on vain se, ettei Voltaire puhunut totta, jota vastoin Mérimée
sanoo sen vallan vilpittömästi".[314] Mériméetä ovat monet, etupäässä
Victor Hugo, koettaneet kaikilla tavoin halventaa sen vuoksi, että hän
"alentui verellä tahratun hallitsijan hovimieheksi". Siitä syystä olen
katsonut tarpeelliseksi näin laajaperäisesti käsitellä hänen
suhdettansa Napoleon III:n hoviin. Luulenkin jo selvästi todistaneeni,
ettei häntä suinkaan saa lukea tavallisten hoviliehakoitsijain joukkoon
ja yhdyn täydellisesti niihin (Filon, kreivi d'Haussonville, Houssaye,
Halévy, Mirecourt, yksinpä hänen vastustajansa Pontmartinkin y.m.),
jotka pitävät sitä onnena keisari Napoleonille ja keisarinna
Eugénielle, että heillä todellakin oli sellainen vilpitön ja
suorapuheinen ystävä kuin Mérimée oli, ystävä, joka ei ollut mikään
onnenetsijä, vaan jolla päinvastoin oli rohkeutta olojen
tukalammiksikin tultua pysyä järkähtämättömänä ja uskollisena.
Mériméellä näkyy itselläänkin olleen tieto siitä, että tähän Napoleon
III:n hallituksen loppupuolella rohkeutta tarvittiin; hän kirjoittaa
nimittäin Panizzille 1 p. tammikuuta 1870 seuraavasti: "On peut
aujourd'hui être poli pour les personnes couronnées sans risquer de
passer pour courtisan. Dans peu de temps même, il faudra pour cela un
degré de courage considérable".[315]
Mutta ennen kuin ryhdyn tekemään selkoa Mériméen viimeisistä vuosista
rinnakkain toisen keisarikauden asteittaisen suistumisen kanssa
Sédanin onnettomaan tappeluun saakka, on minun annettava muutamia
elämäkerrallisia lisätietoja hänestä näiltä vuosilta (1854-64), ettei
lukija luulisi hänen uhranneen kokonaista vuosikymmentä yksinomattain
hovielämälle.