Jo ennen kuin Louis Napoleon, suuren setänsä esimerkin mukaan, yleistä
kansanäänestystä käyttämällä huudatti itsensä Napoleon III:ksi, Ranskan
valtakunnan keisariksi, oli hän ruvennut miettimään sopivaa avioliittoa
hallitsijasuvun jatkumistakin varten. Mutta varsinkin joulukuun
2:n päivän jälkeen kävi tämä kysymys hänelle tärkeäksi ja
kiireelliseksi.[255] Useat keisarin neuvonantajista olivat ehdottaneet,
että hallitsija valitsisi puolisonsa Euroopan hallitsevista
ruhtinaallisista perheistä. Sopivina ehdokkaina mainittiin jo Kustaa
IV:n Aadolfin pojantytär Karoliina, eräs Hohenzollern-Sigmaringenin
prinsessa ja Badenin suurherttuattaren tyttären tytär Canota. Keisari
ei kuitenkaan näyttänyt olevan taipuvainen näitä ehdotuksia
noudattamaan, vaan kallistui mieluummin kuulemaan kreivi Mornya ja
ministeri Fould'ia, jotka neuvoivat häntä setänsä esimerkkiä tässäkin
seuraamaan valitsemalla puolisonsa todellisen rakkauden perustuksella
ja Ranskan rajain sisäpuolelta. Tavanmukaisissa hovitanssijaisissa
Compiègnessa, Elyséessä ja Fontainebleaussa oli Napoleon näet huomannut
erään yhtä ihanan kuin älykkään ylimysneidin, jonka sulous herätti
tässä 47 vuotiaassa hallitsijassa todellisen rakkauden tunteet.
Joulukuun ajan mietti hän otettavaa askelta. Mutta Sylvesterin päivän
iltapuolella 1852 teki hän lopullisen päätöksensä ja uudenvuoden
päivänä lähti hän kuin muutkin kuolevaiset viralliselle kosioretkelle.
Keisarilliset vaunut pysähtyivät erään upean yksityistalon kohdalle ja
muutama hetkinen sen jälkeen oli "sydän löytänyt sydämmen" ja Ranskan
kansa saanut keisarinnan.
Mérimée sai arvatenkin ennen pitkää kuulla keisarin päätöksestä.[256]
Ranskan tuleva hallitsijatar ei näet ollut kukaan muu kuin hänen hyvän
ystävättärensä, Montijon kreivittären nuorin tytär Eugénie, "pikku
Eugénie", kuten Mérimée oli tottunut häntä nimittämään. Olen ennen
maininnut, milloin ja missä Mérimée tutustui Montijon perheeseen, joka
muuten kuului Espanjan korkeimpaan ylimystöön.[257] Don Cipriano Gusman
Palafox y Portocarrero, Teban kreivi ja Espanjan grandi, sekä hänen
puolisonsa Marie Manuela Kirkpatrick de Closeburn olivat v. 1830
Mériméehen sattumalta tutustuttuaan, kutsuneet hänet luoksensa Calle
del Sardon linnaan ja ylipäänsä kohdelleet häntä kuin parasta
ystäväänsä. Mérimée puolestaan muisteli näitä aikoja aina suurella
mielihyvällä ja erittäinkin oli hänestä hauskaa, kun talon molemmat
kultakutriset tyttäret, 5-vuotinen Paca ja 4-vuotinen Eugenia istuivat
hänen polvillaan leikittelemässä. Heinäkuun vallankumouksen jälkeen
muuttivat Teban kreivi ja kreivitär lapsineen Pariisiin, missä Mérimée
puolestaan oli tilaisuudessa tekemään heille palveluksia esittämällä
heidät Pariisin hienoimmissa kirjallisissa ja taiteellisissa perheissä,
joissa hän lapsuudestaan asti oli seurustellut. Näinä aikoina nähtiin
Mérimée melkein joka päivä Montijon perheen seurassa ja hänen
biograafinsa kertovat kaikki, kuinka hän eräänä päivänä asteli de la
Paix'n katua taluttaen erittäin kaunista pikku tyttöstä, josta hän
muutamalle uteliaalle ystävälleen ilmoitti, että "se on pieni
espanjatar, erään ystävättäreni tytär; minä aion tarjota hänelle
leivoksia lähimmässä konditoriiassa".
Montijon kreivitär itse oli tavattoman älykäs ja perinpohjaisesti
sivistynyt nainen,[258] jota hän suurimmassa määrin kunnioitti ja jolla
näyttää olleen jonkunlainen vaikutus hänen valtiollisiinkin
mielipiteisiinsä. Niiden kirjailijain joukossa, jotka Mérimée toi
mukanaan Montijon perheeseen, oli m.m. Henri Beyle, joka kovasti
mielistyi uusiin tuttaviinsa ja usein kävi talossa kertoellen nuorille
hartaasti kuunteleville tyttösille mitä jännittävimpiä kuvauksia suuren
Napoleonin sotaretkiltä, joita hän sitä paitse kuvilla valaisi. Mérimée
puolestaan kuletti heitä kaupungilla, oikoi heidän ranskalaisia
ainekirjoituksiaan ja opasti heitä kaunokirjoituksessa. Tyttösillä
olikin suuri kunnioitus opettajaansa kohtaan, joka ainakin Eugéniellä
pysyi yhtä syvällä vielä myöhempinäkin aikoina. V. 1839 sairastui
kreivi itse, joka vähää ennen oli matkustanut Espanjaan, ja silloin
täytyi kreivittären kiireimmiten rientää hoitamaan puolisoansa, joka
ennen pitkää muuttikin manalan majoille. Muutamia päiviä kreivittären
lähdön jälkeen s.o. 17 p. maaliskuuta 1839 täytyi lastenkin
jouduttautua kotimatkalle opettajattarensa miss Flowersin kanssa
ja isällisenä ystävänä Mérimée kehoitti lapsia tottelemaan
opettajatartansa ja saattoi heitä pitemmän taipaleen eroten näistä
ihanista tyttäristä -- Paca oli silloin 14, Eugenia 13 vuotias --
todellisella surulla ja ottaen heiltä lupauksen, että he ensi tilassa
kirjoittaisivat hänelle matkastansa, niinkuin Eugenia myöskin
teki.[259]
Oltuaan kymmenkunnan vuotta vilkkaassa kirjeenvaihdossa Montijon
kreivittären kanssa kävi Mérimée v. 1840 toisen kerran Espanjassa,
jolloin hän asuen Montijon kreivittären palatsissa Madridissa, sai
akkunastaan seurata silloista kapinaa Espanjan pääkaupungissa. Aseman
vaaralliseksi käytyä muutti hänen ystävättärensä tyttärineen ja
seurueineen lähellä olevalle Carabanchelin maatilalle, missä nuoret
hempeät naiset Mériméen omien sanojen mukaan häntä hemmottelivat
("elles m'ont prodigieusement gâté") iloisten huvitusten keskessä ja
missä hän sanoo tulleensa huomaamaan "qu'il était très doux d'être
ainsi sultan, même _ad honores_".[260] Pistäydyttyänsä kuusi vuotta
myöhemmin taas verestämässä espanjalaisia tuttavuuksiaan -- Montijon
kreivittären kanssa oli hän yhtämittaisessa kirjeenvaihdossa aina
kuolemaansa saakka -- ali hänellä v. 1849 ilo nähdä "uskollinen
sisarensa" (soeur devouée) täysikasvuisen ihanan Eugénien kanssa taas
Pariisissa ja olivat he tällä matkalla ensimmäisen kerran Louis
Napoleonin toimeenpanemissa hovitanssijaisissa läsnä. Jo silloin osotti
Ranskan tuleva hallitsija erityistä huomaavaisuutta Mériméen "pikku
Eugénietä" kohtaan, mutta arvattavasti ei kukaan sentään tullut
ajatelleeksi tämän tuttavuuden seurauksia.
Montijon kreivi oli palvellut suuren Napoleonin aikana Ranskan
sotaväessä ja v. 1814 puolustanut Pariisia vihollislaumaa vastaan.
Kreivitär jumaloi vuosisatamme suurinta sankaria ja luonnollisesti
siirtyi melkoinen osuus tästä tunteesta Louis Napoleoninkin osaksi.
Samoin teki "pikku Eugéniekin", joka vanhempainsa ihailun ja Henri
Beylen kertomusten kasvattamana näki presidentissä mielikuvituksensa
uroon, jopa siihen määrään, että hän valtiokeikauksen johdosta
kirjoitti hänelle mitä innostuneimman kirjeen tarjoten koko
omaisuutensa -- joka muuten ei ollut niinkään vähäinen -- presidentin
mielivaltaisesti käytettäväksi. Ei ole siis kummaa, että tämän nuoren
ihailijattaren vilpitön innostus ja tavaton kauneus herätti
hidasverisen hallitsijankin povessa todellista rakkautta, jota hän
vuosina 1851-52 antamissaan loistavissa tanssijaisissa selvästi
osottikin, kunnes hän vihdoin teki ratkaisevan päätöksensä.
Tammikuun 22 p. 1853 kutsui hän kokoon eduskunnan (les grands corps de
l'État) ja ilmoitti aikovansa ottaa puolisokseen 27 vuotiaan Teban
kreivittären Eugénie de Portocarreron julistaen samalla koko Ranskalle
ja Euroopalle tiedon sydämmensä valitusta. Mériméelle, perheen
parhaimmalle ystävälle, uskoi leskikreivitär puolestaan naimakirjan
kokoonpanon[261] ja luultavasti tuli hän juuri tämän johdosta
esitetyksi Napoleonille.[262] Viikkoa myöhemmin tapahtuivat sitten
vihkijäiset Notre-Damen kirkossa kaikella keisarillisella loistolla ja
prameudella.
Viisaampaa vaalia valtiollisessakaan suhteessa ei Napoleon III
varmaankaan olisi voinut tehdä. Ranskan kansa, joka aina on ollut
herkkä tällaisille teoille ja joka nuoressa keisarinnassa näki älyn,
hyveet, sulon ja ihanuuden yhdistettynä, oli näet heti valmis
vilpittömään riemuun keisarillisen avioliiton johdosta. Kauneus ja sulo
pehmittää usein vihamielisenkin sydämmen. "Eugénien kauneus olikin
hurmaavinta laatua. Ihmeellisen hieno hipiä loi hänen kasvoilleen
jotain häikäisevää. Nuoruus, terveys ja sulo antoivat koko hänen
olennolleen runollisen heijastuksen", kirjoittaa hänestä eräs
historioitsija[263] ja Revue des deux Mondes antaa hänestä mitä
viehättävimmän kuvauksen, josta en malta olla siteeraamatta paria
riviä: "Elle frappait par une sorte de grâce virile qui en eût aisément
fait une héroine de roman, et elle portait fièrement, avant de ceindre
le bandeau impérial, cette couronne de cheveux dont un peintre vénitien
eût aimé la couleur."[264]
Olen katsonut tarpeelliseksi esittää tämän avioliittohistorian sekä
Mériméen läheisen suhteen keisarinna Eugeniehen hiukan tarkemmin
voidakseni täten näyttää lukijoilleni, kuinka luonnollista se
oikeastaan oli, että hän tästä lähtein joutui hovimiehen asemaan,
vaikka useat hänen vihamiehistään ovat koettaneet vääristellä tätä
äkkipikaista muutosta selittämällä sitä karaktäärin puutteeksi.
Kun "pikku Eugénie" näin oli kohonnut Ranskan hallitsijan rinnalle,
tahtoi hän tietysti edelleenkin nähdä vieraittensa joukossa entisen
huvittelijansa ja opastajansa. Mérimée taas noudatti mielellään hänen
tahtoansa saadakseen näin lähempää tutkia ja tarkastaa niitä oloja ja
henkilöitä, jotka historiaa tekevät ja muodostavat. Pari kuukautta
keisarillisten häiden jälkeen saattoi hän Espanjaan matkustavaa
Montijon kreivitärtä Poitiers'hen saakka, teki muutamia
virkatarkastuksia ja palasi sitten takaisin Pariisiin, josta hän
edelleen joka viikko laittoi bulletinit "maailman menosta"
ystävättärelleen Pyreneeain tuolla puolen. Jo Louis Philippen aikana
oli hän usein hovin huvituksissa läsnä ja kertoili kernaasti sieltä
kaikellaisia hauskoja juttuja tuttavain perheiden keskuudessa.[265] Nyt
oli hänellä erittäin kiitollinen tilaisuus askel askelelta seurata
kaunista suosikkiansa "uudessa ammatissa", kuten hänellä oli tapana
sanoa. Ensin tuntui hänestä hiukan oudolta ruveta puhuttelemaan häntä
arvonimellä "teidän majesteettinne", mutta, nuori keisarinna osasi jo
heti alusta asettua niin hyvin asemaansa, että se pian tuntui vallan
luonnolliselta.
Mérimée kertoo itse eräässä kirjeessään, kuinka hän hetikohta, kun sai
tietää Eugénien olevan kihloissa keisarin kanssa, oli ottanut tältä
pyhän lupauksen, ettei tämä vain pyydä puolisoltaan mitään armon- ja
suosionosotuksia hänelle. Mutta siitä huolimatta tarjosi keisarinna
hänelle piakkoin viran, joka parhaiten todistaa hänen täydellistä
luottamustansa Mériméehen. Hän halusi tehdä näet entisestä
opettajastaan yksityisen sihteerinsä (secrétaire des commandements),
mutta Mérimée kieltäysi kohteliaimmalla tavalla tästä työläästä
toimesta syyttäen huonontunutta terveyttänsä ja pyysi saada edelleen
pitää entisen paikkansa, jossa hänellä oli enemmän vapautta. Keisari
hyväksyikin hänen esittämänsä syyt, mutta keisarinna lausui hänelle
espanjan kielellä, että "sitten annetaan teille joku muu virka ja
ell'ette sitäkään ota vastaan, pidämme teitä vihollisenamme".[266]
Tämä tarjous tapahtui luultavasti jo helmikuun alulla.[267] Mikä tuo
"joku muu virka" oli oleva, sen sai Mérimée luultavasti tietää vasta
virallisen nimityksen kautta. Eräs henkilö, joka sattui olemaan hänen
luonansa, kun tämä nimitys aamulla kesäkuun 23 p. hänelle saapui,
vakuuttaa Mériméen joutuneen aika lailla hämilleen.[268] Koko sen
päivän oli hän sangen eperoivan näköinen miettien nähtävästi, mitä
hänen nyt oli tekeminen ja mitä vastaaminen monille tuttavilleen, jotka
eivät uutta hallitusmuotoa ensinkään suosineet. Hänen luontainen
ujoutensa näytäkse taas tässäkin. Sen sijaan, että hän olisi heti
ilmoittanut heille nimityksestänsä ja antanut sille oman selityksensä,
ei hän siitä hiiskunut kenellekään mitään, vaikka hän samana iltana
oleskeli eräässä Napoleonille sangen vihamielisessä perheessä,
jossa hän päälle päätteeksi puheli keisarista jotenkin suurella
halveksimisella. Hän tahtoi nähtävästi tällä käytöksellään saada
ihmiset siihen luuloon, joka muuten olikin vallan todenmukainen, että
hän oli nimitetty uuteen virkaansa vasten tahtoansa, jopa
tietämättänsäkin ja ilman että hänen oli tarvinnut valtiollisista
mielipiteistään luopua.
Seuraavan päivän virallinen lehti Moniteur ilmoitti kaikille Mériméen
lukuisille tuttaville, että keisari Napoleon III oli nimittänyt hänet
-- senaattoriksi, ehdottaen samalla että hän, paitse senaattorin
tuloja, saisi nauttia entisen palkkansa valtioarkeoloogina.[269]
Mérimée, joka raha-asioissa aina oli erittäin hienotuntoinen, kieltäysi
heti tästä ja jätti erohakemuksensa entisestä rakkaasta toimestaan,
jossa hän oli hyvin viihtynyt yli 20 vuotta.
Ja näin menetti hän siis "vanhan vapautensa", kuten hän eräässä
kirjeessään sanoo. Useat hänen entisistä tuttavistaan, jotka eivät
voineet kärsiä Napoleonia eivätkä koko uutta hallitusta, katsoivat
Mériméen suorastaan pettäneen heidät. Epäilemättä tunsi tämä itsekin
joutuneensa jotenkin ikävään asemaan, mutta koska asia nyt kerran ei
ollut autettavissa, rikkoi hän nuo tuttavuus-siteet ja lakkasi käymästä
muutamissa salongeissa. Ei hän koko nimitykselle muuten suurta arvoa
alussa antanut; mutta hän oli eräältä tuttavaltaan kuullut keisarinnan
innolla syleilleen puolisoansa, kun tämä ilmoitti hänelle asiasta.
"Tämä pieni sivuseikka on minulle, sen vakuutan teille, paljo
mieluisampi kuin itse nimitys", kirjoitti Mérimée vielä samana päivänä
kuin hän sai tiedon uudesta virastaan ystävättärelleen Montijon
kreivittärelle, jota hän, hienotunteisesti ja kohteliaasti kyllä,
kiittää senaattoriarvostaan.[270]
Jos hän valtioarkeoloogina oli ollut vapaa ja saanut käyttää aikansa
kaunokirjalliseen sekä tieteelliseen työhön, niin kyllä hän mielestäni
tässäkin uudessa virassaan olisi ollut tilaisuudessa vapauttansa
käyttämään. Sillä kahdeksana ensimmäisenä vuonna ei hän senaatissa
suutansa avannut, vaikka tosin istunnoissa kävi. Hän istui siellä
enimmäkseen hiljaisena kuuntelijana ja piirusteli huvikseen
kaikellaisia hauskoja kuvia mustetta, teräskynää tai lyijykynää
käyttäen.[271]
Tieteellisiä töitänsä jatkaa Mérimée, kuten ennenkin valtioarkeoloogina
ollessaan. Revue des deux Mondes'een kirjoittelee hän edelleen
muinaistieteellisiä sekä historiallisia tutkimuksia ja Le Moniteur
sisältää tuon tuostakin häneltä lyhempiä kirjoituksia eri
aineista.[272] Venäjän historia ja venäläinen kaunokirjallisuus ne
häntä myöskin suuresti huvittavat, erittäinkin Ukrainin kosakit ja
heidän sankarinsa sekä Pushkinin ja Gogolin etevät teokset. Niinpä
ilmestyi häneltä näihin aikoihin, paitse jo ennen mainittuja, kaksi
Pushkinin novellia (Les Bohémiens ja Le Hussard, v. 1852) sekä Gogolin
kuolematon "Reviisori" (yhdessä Les deux Héritages'n kanssa
heinäkuussa 1853) herättäen suurta mieltymystä tähän Venäjän ehkä
parhaimpaan ivailijaan.
Mutta omatakeinen kaunokirjallinen tuotanto se Les deux Héritages'n ja
Les débuts d'un aventurier'n jälkeen melkeinpä kokonaan lakkaa.
Senaattoriksi tultuaan ei Mérimée kolmeentoista vuoteen julkaissut
ainoatakaan kaunokirjallista tuotetta ja senkin jälkeen ainoastaan
yhden novellin.[273] Béranger'n pelko, että tieteellisyys tappaa
hänessä kaunokirjailijan ja että hän tutkimustensa keskellä unohtaa
"Clara Gazulit ja kronikat, romaanit ja novellit" kävi todellakin
toteen.
Aikomukseni ei ole syventyä seuraamaan Mériméetä hänen tieteellisellä
toimialallaan, joka kyllä olisi monipuolinen ja vaihteleva sekin, mutta
jonka seikkaperäinen käsittely kuitenkin menee ulkopuolelle niitä
rajoja, mitkä tälle elämäkerralliselle tutkimukselleni olen vetänyt. Ja
koska minulla samoin kuin hänen muillakin biograafeillaan on
yllämainitsemistani syistä sangen vähän sanottavaa senaattori
Mériméestä ylipäänsä ja kaunokirjailija Mériméestä näiltä parilta viime
vuosikymmeneltä, niin täytyy minun toistaiseksi seurata häntä enemmän
hovimiehenä ja tyytyä esittämään hänen elämäkertaansa pääasiallisesti
tältä kannalta.